Kirjoittaminen vaatii tyytymättömyyttä

Heti kesän kynnyksellä tavanomainen työinto alkoi taantua. Taitaa olla liian mukavaa ja leppeää, kun kirjoittaminen ei vain etene.
Kirjoittaminen selvästikin vaatii tyytymättömyyttä. Näin kohdallisesti sen kuvaili kirjailija Juhani Känkänen: ”Vähitellen pulskea tyytyväisyys alkoi hiipua. Rauhattomuus valtasi hänet taas. Hän tunsi kyvyttömyyttä, epäilyä, katkeruutta ja epävarmuutta. Sen myötä kirjoittaminenkin alkoi sujua.” (Helsingin Sanomat 15.11.2006).
Tai sitten olen loman tarpeessa.

Juhlakirja

Tällä viikolla sain oman tekijänkappaleeni Anne Helttulan juhlakirjaa. Kirjalle on annettu nimi Ad itum liberum, ja se viittaa vapaaseen oikeuteen kulkea. Roomalaisilla oli omat juridiset kiemuransa kulkuoikeuksille, teille, rakennuksille ja tonteille.
Anne oli opettajani Villa Lanten kurssilla ja työryhmässä – hmm, siitäkin on nyt vierähtänyt muutama vuosi … Anne jäi nyt eläkkeelle Jyväskylän yliopistosta. Raija ja Outi toimittivat tyylikkään kirjan ja järjestivät juhlavat läksiäiset, joihin en ehtinyt, mutta juhlakirjaan osallistuin kirjoittamalla artikkelin myöhäisantiikin juhlinnasta haudoilla. Tästä blogasin viime syksynä.
Onnea Annelle! Ja vapaata kulkua!
Ad itum liberum, essays in honour of Anne Helttula, toim. Outi Merisalo & Raija Vainio, Jyväskylä 2007.
Artikkelini voi lukea täältä.

Yllättäviä huomioita – itsetuntemus laajenee

minttu.jpg
Innostukseni Blogistaniin herpaantui hetkeksi. Viikonloppuna tuntui olevan tärkeämpää tekemistä. Varpaat upposivat nurmeen ja sormet multaan. Sain jonkin kohtauksen ja kävin ns. rikkaruohojen kimppuun. Mikä on rikkaruoho? Rikkaruoho on kasvi, joka on väärässä paikassa. Tänä keväänä niitä tuntui olevan entistä enemmän väärissä paikoissa.
Mintun petollisuudesta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Nyt revin sitä irti kokonaisina mattoina. Myös jokin mintun sukuinen kivikkokasvi on hyvin aggressiivinen ja tekee invaasiota toisten kasvien territorioille. Niin, itsestään löytää ajan mittaan uusia piirteitä. En ajatellut olevani mikään järjestyksen ihminen, mutta puutarhassa täytyy olla joku roti!

Myytille kyytiä

venus1.jpg
Kahdeksas äitienpäiväni äitinä on kohta onnellisesti ohi. On helpottavaa, että emme juuri noteeraa tätä päivää sen enempää kuin muitakaan väkisin päkistettyjä juhlapäiviä. Sen sijaan äitienpäivän alla viestimet ja mainokset täyttyvät kliseisestä hymistelystä. (Onneksi euroviisut ehtivät viedä ison osan huomiosta …).
Kaikkein rasittavinta on myytti pyyteettömästä äidinrakkaudesta. Hah! Mitä epäitsekästä ja ainutlaatuista on äidinrakkaudessa? Sehän kohdistuu omaan jälkeläiseen. Eikö äidinrakkaus ole nimenomaan kaikkein itsekkäin rakkauden muoto, omistavaa ja itsetehostavaa, oman tärkeyden ja tarpeellisuuden korostusta?
Menee nyt saarnaamiseksi, mutta jospa äitienpäivänä ryhdyttäisiin itsekriittiseen pohdiskeluun äitinä olemisesta, omistuksenhalusta, itsekorostuksesta ja siitä, mikä todella on lapsen etu. Eikö vanhempien tarkoitus ole tehdä itsensä lopulta tarpeettomiksi ja astua sitten nätisti sivuun?

Antikliimaksi?

DD.jpg
Debate & Dialogue on nyt kirjoissa ja kansissa. Siinä se on, mutta ei tunnu paljon miltään. Kirjan tulemisen kanssa kestää yleensä liian kauan niin, että ajatukset on ehditty jo suunnata jonnekin muualle, kauas. Nyt on jo toiset kuviot mielessä.
Tuttu tunne kaikille gradun ja väitöskirjan ja muiden tuotteiden jättäneille on myös se, että tuota pökälettä ei kestä edes nähdä silmissään. Ajan mittaan tunne tasaantuu ja tuotteeseen voi suhtautua asiallisemmin. Lapsi on heitetty maailmalle, eikä se ole enää minun.

Eläimellistä menoa

Tikru.jpg
Eläimellinen meno ei viittaa tulevaan vappuun, vaan Ateneumin näyttelyyn Eläinten aika, jonka kävimme tänään katsastamassa. Näyttely on saanut paljon huomiota osakseen eikä syyttä suotta. Eläinten aika on sen verran massiivinen, että kaikkea ei ehdi edes vilkaista. Yleensä pidänkin enemmän pienistä näyttelyistä, joissa voi keskittyä kunnolla vain niihin muutamaan teokseen. Mutta Eläinten ajassa saattoi ihmetellä ihmisten suhdetta eläimiin monen vuosisadan ajalta.
Eniten pidin Kaarina Kaikkosen Kykeninkö lentämään – valtavasta sulasta, joka on rakennettu solmioista. Yhteen teokseen sai kävellä sisälle, nimittäin Kasvatuslaitokseen eläytymään miltä häkkieläimestä tuntuu. Nykykeskustelua seuraavalle ihmiselle se tuntui kyllä jo turhan osoittelevalta. En jaksa innostua liiasta saarnaamisesta, vaikka turkistarhaus ja häkkikanalat saisivat kadota maan päältä – mutta taidan kohta ruveta itse saarnaamaan 🙂
Kissaveistoksissa oli onnistuttu tavoittamaan kissojen kissamaisuus. Oli myös hauska bongata näyttelystä ne monet eri ilvekset veistoksina ja maalauksina. Lapsia varten oli rakennettu Satumetsä -tila, jossa sai istua suuressa linnunpesässä. Tämä oli Likan mielestä paras teos.

Uupeejii

Kappyrat.jpg
Tässä aiheessa ei ole mitään uutta. UPJ:sta on Blogistanisssakin kirjoitettu laajalti. Minulle on uutta se, että joudun projektin vetäjänä tekemään uupeejiit ryhmän tutkijoille. Se vasta on mutkikasta touhua.
Kaikki uupeejiin läpikäyneet – niin työntekijät kuin ns. esimiehet – tietävät, miten paljon aikaa siihen tuhrautuu. Olen selaillut sellaiset 50 sivua ohjeita, sompaillut UPJ-web-ohjelman kanssa, sotkenut tekemällä ylimääräisiä tehtävänkuvauksia ja laskelmoinut ryhmäläisille sopivan tehtävänkuvauksen ja tason, jotta saamme palkat ja annetut määrärahat täsmäämään.
Tätä puuhatessani olen kokenut suuren valaistumisen. Minulle on lopultakin selvinnyt, että minulla (ja muilla tutkijoilla ja opettajilla) on tarkoitus tässä universitaksessa (jos nyt ei sentään universumissa). Ei, kyse ei ole niistä kuuluisista kolmesta tehtävästä – tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tutkijat ja opettajat ja tietysti opiskelijat, me kaikki olemme yliopistossa hallintoa varten. Ilman meitä hallintokoneiston olemassaoloa olisi vaikea perustella 🙂
Sitten vakavammin: uupeejii-touhuilusta nauttivat palkansaajat. Tämän nurinan keskellä on syytä muistaa, että häpeällisen monet tutkijat ja taiteilijat putoavat palkkajärjestelmän ja sen sosiaaliturvan ulkopuolelle.

Pussikaljaa

pussikaljaa.jpg
Sain vihdoin luettua Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin, joka onkin minulla ollut työn alla aika pitkään. Hennisen, Lihin ja Marsalkan löysäilyä lukiessa jopa tällaiseen velvollisuudentuntoiseen ja ahkeraan ihmiseen leviää sunnuntai-iltapäivän saamattomuus. Eipä tässä mitään kiirettä mihinkään ja miksi mitään, varsinkaan tätä kirjaa, pitäisi saada loppuun …
Sivun 70 tienoilla meinasin väsähtää jätkien vetelyyteen (ja toisaalta kohellukseen). Monta osuvaa ihmis- ja kaupunkikuvausta olisi jäänyt lukematta, jos Pussikaljaromaanin olisi jättänyt kesken. Joskus kannattaa siis ponnistella 🙂
Yksi mehevimmistä on kohta, jossa Henninen, Lihi ja Marsalkka hengailevat kioskilla ja joku yrittäjä-äijä pyytää heitä töihin (!).

– Mä en kyllä tänään, Marsalkka sanoi.
– Se oli huomenna eikä tänään. Yks kerta, autatte yrittäjää mäessä. Sitä paitsi mä maksan ihan reilun palkan eikä siitä mitään veroja tarvii kuoria.
– En kyllä jaksa mäkään, Lihi sanoi.
– Joo ei kyllä tänä kesänä, Henninen sanoi ja rupesi venyttelemään. – Ei millään pahalla.
(Mikko Rimminen, Pussikaljaromaani, Teos Helsinki 2004, s. 97)

Veren päivä

Kohta alkaa pääsiäisloma. Siitä muistuu mieleeni, että kevätpäiväntasauksen aikoihin eli 15.-25. maaliskuuta vietettiin Rooman keisariaikana suuria juhlia Magna Mater -jumalattaren ja Attis-jumalan kunniaksi. Juhlinta, johon liittyi paastoamista ja kulkueita, huipentui Veren päivänä (Dies Sanguinis) ja Ilon juhlassa (Hilaria). Veren päivänä surtiin Attiksen kuolemaa, mutta seuraavana päivänä iloittiin hänen ylösnousemustaan.
Firmicus Maternus kuvaa suremisrituaalia seuraavasti:

“ … jumalankuva laitetaan sänkyyn makaamaan ja sitä valitetaan rytmisellä itkulaululla. Sitten, kun he saaneet kuvitteellisesta surustaan tarpeekseen, sisään tuodaan valo. Silloin pappi voitelee kaikkien valitusta laulaneiden suut. Pappi kuiskaa hiljaisella äänellä näin:

‘Iloitkaa, te mysteeriin vihityt: jumala on pelastunut;
myös me saamme pelastuksen kärsimyksistämme’.”

(Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1)

Kristityille kirjoittajille samankaltaisuudet kristillisten pitkäperjantain ja pääsiäisen kanssa olivat kiusallisia. Firmicus Maternus halusi selostaa edellä kuvatun rituaalin, ”jotta saastuneen ajattelun rikokset paljastuisivat” ja jotta kaikille olisi selvää, että kyse oli paholaismaisesta matkimisesta (Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1).
Magna Materin ja Attiksen kunniaksi vietetyt juhlallisuudet ärsyttivät myös Augustinusta. Hän halusi selittää samankaltaisuuden demonien juonella: pakanoiden menot olivat väärennnöksiä ja väännöksiä kristittyjen tosi rituaaleista. Pakanoiden rituaalit olivat vanhempia kuin kristittyjen ja silti väärennettyjä: tähän oli syynä se, että demonit tiesivät jo ennalta Kristuksen tulosta maailmaan ja halusivat matkia Kristusta johtaakseen ihmisiä harhaan (Augustinus, Tractatus in evangelium Iohannis 7.6).

Antiikin tilitykset ja itsekehut

Isokrates.jpg
Luin oivallisen tutkimuksen, Päivi Kososen Isokrateesta Augustinukseen: Johdatus antiikin omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen. Ja tällainen on vielä julkaistu suomeksi!
Luotaukset omaan elämään eivät tosiaankaan ala Augustinuksen Tunnustuksista, vaan Augustinusta edeltää monenkirjava traditio. Kosonen käy läpi antiikin kirjallisuuden omaelämäkerralliset tuotokset oppineesti ja perusteellisesti, mutta jotenkin sulavasti ja sujuvasti. Hän ei tyydy käsittelemään tunnetuimpia tilityksiä, muistelmia ja itsekehuja (kuten Marcus Aureliuksen Itselleni, Caesarin Gallian sotaa ja Augustuksen Res gestae) vaan myös noita vähemmän tunnettuja (kuten Aelius Aristideen Hieroi logoi ja Libanioksen Elämää).
Kirjassa riittää paljon pohdittavaa antiikin ihmisen yksilöllisyydestä ja yhteisöllisyydestä, omaelämäkertojen totutuista kaavoista ja erilaisista kokeiluista, toden ja keksityn suhteesta (kun kirjoittaja vähän sepittelee ja kaunistelee ja puolustelee tekemisiään). Virkistävää on se, että Kosonen tarkastelee antiikin kirjallisuutta yleisesti kirjallisuustieteen vinkkelistä, eikä vain antiikintutkimuksen näkökulmiin rajoittuen (kuten itselleni liian usein tuppaa käymään …).
Antiikin omaelämäkerrallista kirjallisuutta on mielenkiintoista miettiä nykyisen minä-tekstien buumin aalloilla. Minkälaista blogia Marcus Aurelius olisi kirjoittanut? Tai mitä keisari Julianus olisi tilittänyt käänteistään?