Kielioppi on glamouria

Minulla on ollut aamukahvilukemisena Reijo Pitkärannan Fata verborum, näkymiä sanojemme historiaan (Gaudeamus 2020). Olen vuosien ajan ilahduttanut (ja tuskastuttanut) perheenjäseniä pohdinnoillani sanojen etymologioista. Nyt olen päässyt jakamaan hauskimmat ja erikoisimmat palat Pitkärannan kirjasta. Oma erityislisänsä on Fata verborumin kuivahko huumori, jolla Pitkäranta maustaa sanojen vaiheita.

Fata verborum ei kerro vain sanojen etymologioista eli sen selvittämisestä, mistä, miten ja milloin jokin sana on kehittynyt. Kirjassa perehdytään sanojen kulttuurihistoriaan laajasti. Sanan ’astronautti’ kohdalla kerrotaan, että kyseessä on moderni muodostelma antiikin kreikan sanoista astron (tähti) ja nautes (merimies). Tämän lisäksi käsitellään ilmailua ja avaruusmatkailua, mm. kreikkalaisen mytologian Ikarosta, joka isänsä Daidaloksen kanssa lensi lintujen siivistä rakennetulla lentolaitteella. Ongelmana vain oli, että Ikaros lensi liian lähelle aurinkoa ja siipiä yhdistävä vaha suli, lentolaite hajosi ja Ikaros putosi mereen. Osana Ikaroksen kulttuurihistoriaa Pitkäranta kertoo, että vuonna 1989 kolme itäsaksalaista onnistui pakenemaan Berliinin muurin yli länteen, vaikka heidän lentokoneensa nimi oli pahaenteisesti Ikarus Fox II/C-22.

Samoin käsitellessään sanaa ’gastronomia’ Pitkäranta kertoo myös kreikkalaisesta ja roomalaisesta ruuanlaitosta ja herkuttelusta. Antiikin ajan pidot onnistuivat Aulus Gelliuksen mukaan parhaiten, kun ”pöydän ääreen on kokoontunut mukavia ihmisiä, paikka on hyvin valittu, ajankohta on sopiva ja valmistelut on tehty huolellisesti”. Ei kannata kutsua ”liian puheliaita ihmisiä mutta ei tuppisuitakaan, koska puheliaisuus kuuluu torille ja oikeussaleihin, hiljaisuus taas makuuhuoneisiin mutta ei päivällisille” (s. 115). Puheenaiheet eivät saa olla liian ahdistavia tai monimutkaisia.

Sanojen kohtalot ovat mitä ihmeellisimpiä. Kuka voisi kuvitella, että sanan ’glamour’ pohjana on kreikan kielioppia tarkoittava sana grammatike? Kielioppihan ei aivan heti tuo mieleen taianomaista tenhovoimaa. Takana on selitys, jonka mukaan lukutaidottomien ihmisten mielissä kirjoitetuissa teksteissä olivat jotakin magiaan verrattavaa voimaa. Samoin kuka keksisi heti, että sana ’kaasun’ taustalla monien mutkikkaiden vaiheiden myötä antiikin kaaos eli kreikan khaos ja latinan chaos? Mielenkiintoisia ovat myös sanat, jotka eivät jääneet elämään. Sanan ’kulttuuri’ kohdalla Pitkäranta kertoo, että Francis Bacon ehdotti kulttuuri-termiksi kreikan pohjalta georgicaa, mutta sen sijaan vakiintuikin latinan cultura. Molemmat sanat viittaavat maanviljelyyn, kulttuuri on siis (hengen) viljelyä.

Kiehtovin osio kertoo ’perunan’ historiasta. Peruna kasvaa luonnonvaraisena Etelä-Amerikassa, ja eurooppalaiset tutustuivat siihen 1500-luvulta lähtien. Peruna on saanut monia eri nimityksiä, koska eri kielialueilla se yhdistettiin aikaisemmin tunnettuihin hyötykasveihin. Paikoitellen peruna yhdistettiin bataattiin (eli ns. makeaan perunaan), joten tämä yhteys periytyi espanjaan, italiaan, (nyky)kreikkaan, englantiin ja ruotsiin. Toisaalla perunaa selitettiin sen maan alla kasvavan mukulan kautta, eli peruna yhdistettiin tryffelisieniin. Siten latinan terrae tuber ja terrae tufer, sitten italian tartufo ja tartufolo, matkasivat saksaan äännemuutoksin sanaksi Kartoffel! Toisaalla peruna yhdistettiin omenaan eli perunasta tuli maan omena, kuten ranskassa pomme de terre ja saksan toisessa perunasanassa Erdapfel. Suomen kielen ’peruna’ on matkannut latinan sanasta pirum (päärynä). Ensimmäisen kerran tavataan peruna nykyisessä merkityksessään Gananderin sanakirjassa vuonna 1787. Nimitys ei ollut vakiintunut, sillä Lönnrot kutsuu perunaa vielä ’maapäärynäksi’ sanakirjassaan (v. 1867-80).  

Voisin jatkaa sanojen vaiheista vaikka kuinka pitkään. Kirjassa kerrotaan bakteerin, influenssan ja viruksen tärkeästä kulttuurihistoriasta. Mutta lopetan, koska en halua olla grafomaani (kreikan grafein, kirjoittaa, ja mania, hulluus).

Lahjoja vai ei?

Joulu lähestyy ja samalla pohdinnat joululahjoista. Kirjoitan Katsomukset.fi-blogissa siitä, kuinka myöhäisantiikissa suhtauduttiin lahjojen antamiseen.

Katsomukset.fi-blogia julkaisee Helsingin yliopisto uskontotiede, ja sitä ylläpidetään eri tieteenaloja ja yliopistoja edustavien tutkijoiden kanssa. Julkaisussa käsitellään erilaisia kysymyksiä uskonnoista, katsomuksista ja uskonnottomuudesta Suomessa, ja blogitekstit perustuvat viimeisimpään aihepiiristä tehtyyn tutkimukseen Suomessa. Lisää luettavissa täällä.

Filosofin kuukautisveri

Agora-elokuvan alkupuolella on kohtaus, jossa opettajaansa Hypatiaan rakastunut oppilas Orestes esittää tälle rakkaudentunnustuksensa. Hypatia parantaa oppilaansa rakkauden taudista tuomalla oppilaalle lahjan, kuukautisveren täyttämän liinan. Näin Hypatia opettaa, että ihminen on olemukseltaan epäpuhdas eikä siis kannata rakastua.

Agora on Alejandro Amenábarin vuonna 2009 ohjaama elokuva Hypatiasta, myöhäisantiikin kuuluisimmasta naisfilosofista, jonka kristityt fanaatikot surmasivat Aleksandriassa vuonna 415. Elokuva voitti seitsemän Goya-palkintoa vuonna 2010. Olin lykännyt Agoran katsomista jonkin aikaa, ehkä siksi, että odotin pettyväni. Hypatian kohtalo on kiehtonut vuosisatojen ajan kirjailijoita, taiteilijoita ja tutkijoita. Ei elokuva mikään suuri pettymys ollut. Siinä yhdistetään mielenkiintoisella tavalla historiaa ja fiktiota. Ymmärrän elokuvan tekijöiden tarpeen tehdä melodraamaa muustakin kuin Hypatian murhaamisesta ja keksiä sellaista, jota emme antiikin lähteistä tunne. Mutta lähteet kertovat kovin vähän Hypatiasta. Loput vain täytyy kuvitella itse.

Elokuva alkaa vuodesta 391. Hypatia opettaa nuorille filosofiaa, tähtitiedettä ja geometriaa. Häneen ovat rakastuneet tuo kuukautissidelahjan saanut Orestes ja orja Davus, eikä kumpikaan saa vastarakkautta. (Oresteen näyttelijä esiintyi sittemmin uusimmissa Tähtien sota-leffoissa ja Davuksen näyttelijä Orjattaresi-sarjassa). Hypatiaa esittää Rachel Weisz, joka sopii mielestäni hyvin rooliin, hän on rauhallinen ja voimakas hahmo. Elokuvan alkupuolella Aleksandrian kristityt hävittävät Serapiksen temppelin. Sitten hypätään tapahtumiin, jotka johtivat Hypatian kuolemaan. Hypatia ei näytä vanhentuneen yhtään, mutta tämä on tietysti pikkuseikka, eikä elokuvassa mitenkään tuoda ilmi, kuinka paljon aikaa tapahtumien välillä on kulunut. Aleksandrian kristittyjä johtaa piispa Kyrillos. Elokuvassa hän on kiivas, komea ja karismaattinen. Aleksandrian käskynhaltijana on Hypatian entinen oppilas Orestes, johon Hypatialla on suuri vaikutusvalta. Rakkaudessa pettynyt entinen orja Davus liittyy piispan iskujoukkoihin, paralabaneihin. Elokuvassa heidät esitetään talebanien kaltaisena joukkona.

Orestes ajautuu riitoihin Kyrilloksen kanssa. Kyrillos syyttää Orestesta pakanaksi, ja Orestes puolustautuu vakuuttamalla olevansa kristityksi kastettu. Myös Hypatian vaikutusvalta hiertää Oresteen ja Kyrilloksen välejä. Konflikti pahenee, kun kristityt ottavat yhteen juutalaisten kanssa, ja juutalaiset karkotetaan Aleksandriasta. Munkit mellakoivat Orestesta vastaan, ja yksi munkeista heittää kiven Oresteen päähän. Viranomaiset pidättävät munkin, joka kuolee kidutukseen. Kyrillos julistaa munkin pyhimykseksi. Elokuva päättyy siihen, että paralabanit raahaavat Hypatian kirkkoon aikomuksenaan kiduttaa hänet kuoliaaksi. Davus kuristaa Hypatian kuoliaaksi säästääkseen tämän tuskalliselta kuolemalta.

Davus ei ole historiallinen henkilö, mutta Orestes tunnetaan historiasta Aleksandrian käskynhaltijana (praefectus Augustalis), mutta ei ole todisteita siitä että hän olisi ollut Hypatian oppilas. Sen sijaan myös elokuvassa esiintyvä Synesios Kyreneläinen, filosofi ja piispa, oli Hypatian oppilas ja hänen kirjeitään Hypatialle on säilynyt. Serapiksen temppelin hävitys vuonna 391 on myös historiallinen tapahtuma, mutta meillä ei ole mitään tietoa siitä, mikä oli Hypatian asema tuolloin. On todennäköistä, että hän eli silloin Aleksandriassa. Historiassa Serapeionin tuhon (391) ja Hypatian surman (415) välillä kului 24 vuotta. Hypatian ikä hänen kuollessaan ei ole tiedossa. Kronikoitsija Johannes Malalas mainitsee, että Hypatia tällöin oli vanha nainen.

Kyrillos Aleksandrialainen on historiallinen henkilö, ja häneltä on säilynyt hyllymetreittäin saarnoja, kiistakirjoituksia ja teologisia traktaatteja. Antiikin lähteistä todella tunnetaan Kyrillokselle uskollinen munkkien iskujoukko, paralabanit. Elokuvan kuvaus Aleksandrian konfliktin kiihtymisestä seuraa yllättävän uskollisesti kirkkohistorioitsija Sokrates Skholastikoksen (n. 380-n.450) selostusta tapahtumista. Sokrates puhuu ’sodasta’ (polemos) Oresteen ja Kyrilloksen välillä. Tämän valtataistelun jalkoihin Hypatia joutui.

Elokuvan loppu on kuitenkin paljon ’kesympi’ kuin Hypatian kohtalo Sokrates Skholastikoksen kertomana. Sokrateen mukaan ’yhteen liittoutuneet miehet’ (symfronesantes andres) raahaavat Hypatian kirkkoon, riisuvat häneltä vaatteet ja raatelevat hänet kivenkappaleilla tai ruukunsirpaleilla (ostrakois), sitten repivät jäsen jäseneltä kappaleiksi ja vievät ruumiinkappaleet poltettaviksi.

Sokrates Skholastikos esittää Hypatian surman syynä Aleksandrian kristittyjen pahantahtoisuuden (fthonos) Hypatiaa kohtaan. Sokrates kertoo, että murhan takia Kyrillosta ja koko Aleksandrian kirkkoa paheksuttiin, ja toteaa itsekin, että mikään ei todellakaan voi olla kauempana Kristuksen uskonnon hengestä kuin tällainen tappaminen.  

Elokuvassa Hypatia päätyy tähtitieteellisten pohdintojensa tuloksena aurinkokeskeisen maailmankuvaan. Pian sen jälkeen hänet murhataan, ja heliosentrinen oivallus painuu vuosisadoiksi unhoon. Tämä on tietenkin elokuvan omaa fantasiaa. Hypatia kyllä mainitaan antiikin lähteissä filosofina, matemaatikkona ja astronomina, joka ylitti lopulta taidoissaan isänsä Theonin. Hypatian luennot olivat niin kuuluisia, että häntä tultiin kuuntelemaan kaukaa. Hypatia kirjoitti tähtitieteestä, aritmetiikasta ja geometriasta, mm. kartioista, kommentaareja, jotka eivät ole säilyneet. Siksi elokuvan kohtaukset Hypatiasta pohtimassa ellipsejä ja kiertoratoja ovat oivaltavia yksityiskohtia. 500-luvulla historiankirjoittaja Hesykhios esitti Hypatian surman syyksi aleksandrialaisten kaunan (fthonos) sekä Hypatian viisauden ja ennen kaikkea astronomian harjoittamisen. Filosofi Damaskiokselta (458–538) on peräisin anekdootti oppilaalle annetusta liinasta, joka on yleensä tulkittu kuukautissiteeksi.

Entä elokuvan näkemys myöhäisantiikin kristityistä? Siinä esitetään fanaatikkoja kuten Kyrillos ja hänen alaisinaan toimivat paralabanit, jotka uskonkiihkossaan hävittävät ja tappavat. Mutta elokuvassa esiintyy myös maltillisia kristittyjä kuten Synesios Kyreneläinen ja käskynhaltija Orestes. Antiikin lähteistä löydämme samanlaisen kirjon erilaisia kristittyjä.

Mediterranean Flows: People, ideas and objects in motion” 10th-11th December, 2020

A Symposium on Mobility, hosted by the Helsinki Collegium for Advanced Studies, 10th-11th December, 2020

Mobility of people and objects characterizes the world today, as well as the human past was filled with types of movement early on. This symposium specifically focuses on the Mediterranean region, including the Southern Levant.

As an interdisciplinary initiative, this symposium will bring together a diverse group of specialists from fields such as history and archaeology, sociology, anthropology, classical philology and philosophy, theology and religious studies. For further information, see https://blogs.helsinki.fi/med-flows/

Programme:
Nota bene: Times are Helsinki (East European winter time zone). The allocated time for speakers is 15 minutes for the talk, plus 10 minutes for questions.

Thursday, December 10

11.15 A brief welcome note by the organisers (chair: Emilia Mataix Ferrandiz)

11.30-12.30 Session 1: Mobility – Ancient and Modern (chair: Maijastina Kahlos)

    Greg Woolf, “What we take with us, what we leave behind”
    Lena Näre, “Collective imaginaries in migration – Notes on how hope and rumours move people”

12.45-13.30   Break

13.30-14.30   Session 2: A Mediterranean of Interaction (transport, trade, politics) (chair: Melanie Wasmuth)

    Sarah Green, “Mediterranean animal movements”
    Antti Lampinen, “Condemning mobility: Identity politics and the fear of reverse colonization in the Roman Imperial era”

14.45-15.00   Break

15.00-16.00   Session 3: The World of Beliefs (ideas, values, religion) (chair: Anna Usacheva)

    Peter Singer, “Students and texts in motion: Medical and philosophical intellectual communities in the second century CE”
    Miira Tuominen,”The ’movement’ of Aristotle’s theory of perception in the commentaries of Philoponus and Pseudo-Simplicius (Priscian?)”

Friday, December 11

11.30-12.30     Session 4: Materiality and Movement (objects in motion) (chair: Tero Alstola)

    David Inglis, “The world flows with Mediterranean wine: On the roles of Mare Nostrum in global wine dynamics”
    Andras Handl, “Bones in motion: Long distance relic translations in late antiquity”

12.45-13.30   Break

13.30-15.00   Sessions 5-6: Intersectional Identities in Motion (recreated selves) and Mobility across Boundaries (theoretical approaches) (chair: Suzie Thomas)

    Pieter B. Hartog, “Reading Acts in motion: Travel and glocalisation in the Acts of the Apostles”
    Pascucci & Krivonos, “Flowing labour: Race, gender and intimacies in transnational mobilities”
    James Gerrard, “Travelling Britannia: A diachronic perspective on the movement of people and things on the Roman periphery”

15.00 Final discussion and closure of the symposium (chair: Elisa Uusimäki)

The symposium will take place on Zoom and is open to all.
We kindly ask you to register to the symposium (by 9 December) via the following link (you will receive the Zoom link after you have submitted the registration form):
https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/107982/lomake.html

The Medflows committee
Maijastina Kahlos, Emilia Mataix Ferrandiz, Anna Usacheca & Elisa Uusimäki

Caesar, Obama, Ronaldo

Mitä yhteistä on Cristiano Ronaldolla, Barack Obamalla ja Julius Caesarilla? Ainakin se, että kaikkia kolmea pohditaan uudessa karismaa käsittelevässä kirjassa Routledge International Handbook of Charisma, toim. José Pedro Zúquete (Routledge 2020).

Kirjassa käsitellään karismaa esimerkiksi Max Weberin, Émile Durkheimin ja Sigmund Freudin ajatusten pohjalta. Näkökulmia on useita: historia, uskonto, politiikka, bisnes, kulttuuri, media ja viihde. Omat artikkelinsa on karismasta Hollywoodissa ja karismasta Bollywoodissa.

Historiallisessa osuudessa käsitellään antiikin Kreikkaa ja antiikin Roomaa, ja sitten hypätäänkin jo Italian fasismiin ja Kiinan maolaisuuteen.

Omassa artikkelissani ”Charismatic leadership in ancient Rome” seikkailee tietysti Julius Caesar. Mutta ennen kuin päästiin Caesariin, piti roomalaisten selvitä Gaius Mariuksen, Cornelius Sullan ja Gnaeus Pompeiuksen karismaattisista otteista. Caesarin jälkeen pohdin, kuinka Augustuksen ja häntä seuranneiden keisareiden karismaattista hohdetta rakennettiin ja ylläpidettiin ja miten kristityt hallitsijat rakensivat omaa jumalallista keisariuttaan.

Vergilius ja viljelijän onni

On marraskuu, ja kesä puutarhatöineen ja metsissä koluamisineen on jo hauras muisto. Mutta, kuten Vergilius Georgicassa muistuttaa, myös talvella riittää sisällä puhdetöitä. Vaikka talvi on viljelijälle lähinnä lomaa, on talvella aika riipiä tammenterhoja ja laakerimarjoja, oliiveja ja verenpunaisia myrttimarjoja, virittää ansoja kurjille ja verkkoja hirville, ajaa takaa jäniksiä ja ampua kauriita (1.291-310). Vergilius kuvaa antiikin ajan Italian maaseutua, joten meidän oloissamme tyydyn muihin marjoihin. Jänikset jätän rauhaan.

Vergiliuksen Georgicaa eli Laulua maanviljelijän työstä (Gaudeamus 2020) voi nyt lukea uutena laitoksena, jossa on Teivas Oksalan ja Päivö Oksalan runosuomennos sekä proosakäännös, itse latinankielinen alkuteksti ja vielä Teivas Oksalan ja Maija-Leena Kallelan johdanto ja perusteellinen selitysosio. Maija-Leena Kallela kirjoittaa teoksen alkusanoissa, että Teivas Oksala ehti saada runomuotoisen suomennoksen valmiiksi ennen kuolemaansa vuonna 2018. Kallela toimitti teoksen huolellisesti julkaisukuntoon, ja valmis teos on suuri ilo lukijalle.

Georgica ei ole vain maanviljelyn, karjanhoidon ja koko maalaiselämän ylistys. Vergilius esittelee myös omaa roomalaista maailmankuvaansa, jossa ihminen on osa luontoa ja jumalien ohjaamaa maailmankaikkeutta. Georgicasta luemme yleviä näkemyksiä kuolemasta, jumalien kunnioituksesta ja sitkeästä työnteosta. Georgicassa on nykylukijan silmissä vaivaannuttavia ylistyksiä, joissa  runoilija imartelee Rooman sisällissodan voittajaa Octavianusta (myöhemmin Augustuksena tunnettua keisaria) ja mesenaattiaan Maecenasta.

Georgican tunnetuin kohta on julistus maalaiselämän autuudesta. Vergilius aloittaa ylistyksenä maalaisten onnesta näin: ”Oi maanviljelijät ylen onnekkaat, oman onnen / jos vain tuntisivat! Kun kaukana on asekiistat, / oikeamielinen maa kamarastaan suo elon heille” (2.458-460). Sitten hän eri esimerkein kuvaa, kuinka maalaisen ei tarvitse kestää kaupunkielämän rasituksia. Oikeudenmukaisuus (Iustitia) poistuttuaan maan päältä jätti viimeiset jälkensä juuri maaseudulle.

Vergiliuksen mukaan onnellinen on myös ihminen, joka saa pohtia maailmankaikkeutta ja pääsee kuoleman pelosta: ”Autuas ken olevaisen on tutkinut syyt perimmäiset, / ken pelot laskenut on jalan alle ja kohtalon kolkon, / voittanut on kohinan jopa ahneen Tuonelan virran.” (2.490-492). Hän tuntee jumalat eikä hän välitä kansansuosiosta, ei poliittisista kiistoista eikä rikkauksista. Hän on vapaa: ”Hän kokoaa satoaan, jota tuottavat maat sekä puutkin / aivan itsestään: ei liikuta oikeustoimet / häntä ja ei tori Rooman tai virastot hälinällään.” (2.500-502).

Kevättä ja kesää odotellessa voi perehtyä siihen, miten tutkia maaperää ja sen sopivuutta viljelemiseen (2.230-239): kaivetaan kuoppa ja ladotaan kaivettu multa takaisin kuoppaan: jos kuoppa ei täyty, maa on kuohkeaa. Saa nähdä, miten neuvo pätee Kangasalan savijankkoon. Puiden ja pensaiden karsimiseen on syytä myös syventyä: ”… vihdoin nyt sinä latvoja, oksia karsi – / rautaa kammoavat sitä ennen – nyt komennon / herrana myös pidä niitä ja villiä kasvua ohjaa.” (2.368-370). Nykyisetkin oppaat vakuuttavat, että puutarhurin paras ystävä ovat sakset.

Kannattaa myös kuunnella Yle Areenasta, kun Maija-Leena Kallela ja Marja-Leena Hänninen keskustelevat Georgicasta Jakke Holvaksen ohjelmassa Kulttuuriykkösessä: https://areena.yle.fi/audio/1-50485177

Muukalaiset ja barbaarit kirjamessuilla

Ensi sunnuntaina olen keskustelemassa muukalaisista ja barbaareista Kirjamessuilla Tuomas Teporan ja Alpo Roseliuksen kanssa:

”Muukalaiset ja barbaarit – miten historiantutkimus näkee siirtolaisuuden”

Ihmiskunnan suhtautuminen muukalaisiin on yllättävän samanlaista vuosisadasta toiseen. Kaksi historiateosta valottaa ikuisia kysymyksiä eri ihmisryhmien yhteiselosta: vainosta ja rauhasta, vihapuheesta ja suvaitsevaisuudesta.

Aika: 25.10.2020 14:30 – 15:00

Paikka: Senaatintori

Esiintyjät: Roselius Aapo, Tepora Tuomas, Kahlos Maijastiina

Lisätietoja tapahtumasta täällä.

Pyrrhoksen isovarvas

Kaikki ovat kuulleet Akhilleuksen kantapäästä, ja nykyään maineikas on jopa Aristoteleen kantapää, Ylen Radio Ykkösessä. Useimmat tuntevat myös Pyrrhoksen voiton. Mutta kuinka moni on kuullut Pyrrhoksen isovarpaasta?

Pyrrhos (n. 320–272 eaa.) oli Epeiroksen kuningas, joka kävi sotaa vaihtelevalla menestyksellä roomalaisia vastaan Etelä-Italiassa. Epeiroksen kuningaskunta sijaitsi nykyisen Albanian ja luoteis-Kreikan alueilla, ja se oli yksi hellenistisistä valtakunnista. Pyrrhos ehti vaiheikkaan elämänsä aikana osallistua moniin valtataisteluihin, tulla syöstyksi vallasta ja nousta jälleen valtaan.

Minua ei kuitenkaan kiinnosta Pyrrhoksen värikkäät seikkailut, vaan hänen isovarpaansa. Plinius vanhempi kertoo Luonnonhistoriassaan (Historia naturalis 7.20), että Pyrrhoksen oikean jalan isovarpaassa oli merkittäviä voimia. Raskasmielisyydestä kärsivät paranivat Pyrrhoksen isovarvasta kosketettuaan. Kun Pyrrhos kuolemansa jälkeen polttohaudattiin, hänen isovarpaansa ei palanut muun ruumiin mukana. Niinpä varvas talletettiin lippaaseen ja sijoitettiin temppeliin Epeiroksessa.

Pyrrhoksen isovarvas on osa Pliniuksen tarinointia, jossa hän käy läpi ihmisten ja eläinten ihmeellisiä ominaisuuksia. Faliskien keskuudessa eli sukuja, jotka pystyivät kävelemään vahingoittumattomina tulisten hiilien päällä. Intiassa eli valtavia eläimiä, koiratkin olivat suurempia kuin missään muualla. Puutkin olivat niin korkeita, ettei niiden yli voinut ampua nuolta, ja niin tuuheita, että kokonainen sotilasosasto saattoi suojautua niiden alle. Maailma oli (ja on) täynnä ihmeellisiä asioita.

Otsikkokuvan varpaat eivät liity Pyrrhoksen tapaukseen (ne kuuluvat keisari Konstantinuksen patsaalle).

Rhetoric & Religious Identity in Late Antiquity

Yesterday I received this beautiful book, Rhetoric & Religious Identity in Late Antiquity, edited by Richard Flower and Morwenna Ludlow and published by Oxford University Press.

My contribution is the article on the relationship between magic and Christians, titled as ‘”A Christian Cannot Employ Magic”: Rhetoric Self-fashioning of the Magicless Christianity in Late Antiquity’. It seems that I return to the research topic of magic again and again – there is certain enchantment here in the theme.

The articles in the volume are super-fascinating, see the table of contents:

1:Introduction, Richard Flower and Morwenna Ludlow
PART I: THE NATURE OF RELIGIOUS IDENTITIES AND THEIR REPRESENTATION
2:Approaching ’Religious Identity’ in Late Antiquity, Éric Rebillard
3:The Rhetoric of Pagan Religious Identities: Porphyry and his First Readers, Aaron P. Johnson
4:The Maccabees, ’Apostasy’ and Julian’s Appropriation of Hellenismos as a Reclaimed Epithet in Christian Conversations of the Fourth Century C.E., Douglas Boin
PART II: AGENTS OF THE REPRESENTATION OF RELIGIOUS IDENTITY
5:Julian the Apologist: Christians and Pagans on the Mother of the Gods, Shaun Tougher
6:Bodies, Books, Histories: Augustine of Hippo and the Extraordinary (civ. Dei 16.8 and Pliny, HN 7), Susanna Elm
7:Classical Decadence or Christian Aesthetics? Libanius, John Chrysostom, and Augustine on Rhetoric, Raffaella Cribiore
8:’Very great are your words’: Dialogue as Rhetoric in Manichaean Kephalaia, Nicholas Baker-Brian
9:’A Christian Cannot Employ Magic’: Rhetorical Self-fashioning of the Magicless Christianity of Late Antiquity, Maijastina Kahlos
PART III: MODES OF THE REPRESENTATION OF RELIGIOUS IDENTITY
10:The Rhetorical Construction of a Christian Empire in the Theodosian Code, Mark Humphries
11:What Happened after Eusebius? Chronicles and Narrative Identities in the Fourth Century, Peter Van Nuffelen
12:The Rhetoric of Heresiological Prefaces, Richard Flower
13:Constructing Identity in the Tomb: The Visual Rhetoric of Early Christian Iconography, Robin M. Jensen
14:Renunciation and Ascetic Identity in the Liber ad Renatum of Asterius Ansedunensis, Hajnalka Tamas
15:Christian Literary Identity and Rhetoric about Style, Morwenna Ludlow