Kategoria: Blogi

Rooma tuhoutuu jälleen kerran! Tällä kertaa YLE:n Elävä historia -podcastissa ”Imperiumin tuhon kaava: Miten länsi voisi välttää antiikin Rooman kohtalon?”.

”Miksi imperiumit kaatuvat? Näyttää väistämättömältä, että imperiumit aina ennen pitkää romahtavat. Mikä on imperiumin tuhon kaava ja onko nykyiselle lännelle käymässä samalla tavalla kuin antiikin Roomalle? Voisiko Rooman kohtalosta ottaa jotain opiksi ennen kuin käy huonosti? Tätä pohtivat tutkijat Peter Heather ja John Rapley kirjassaan Why Empires Fall – Rome, America and the Future of the West. Haastateltavina antiikintutkija Maijastina Kahlos ja taloushistorian professori Jari Eloranta. Toimittajana Harri Alanne.”

Kuunneltavissa täällä.

Yllättävien sattumusten kautta teimme syyskuussa pikavisiitin yhdessä myöhäisantiikin merkittävistä kaupungeista, nimittäin Augusta Treverorumissa. Kaupunki tunnetaan nykyään Trierin kaupunkina Saksassa. 300-luvun alussa siellä piti hovia tetrarkkikeisari Constantius Chlorus ja hänen jälkeensä keisari Konstantinus, jolle jälkimaailma on antanut lisänimen Suuri. Tetrarkia eli neljän keisarin hallinto oli 200–300-luvun vaihteen yrityksistä vakauttaa keisarivaltaa ja estää vallananastajien nousut. Myös keisari Konstantinus oli alkuaan yksi tetrarkkikeisareista, tosin kuitenkin armeijan keisariksi huutama ehdokas ja siten muiden tetrarkkien silmissä vallananastaja. Konstantinus lopulta romutti koko neljän keisarin systeemin ja voitettuaan kilpailevat tetrarkit hallitsi koko Rooman valtakunnan yksinvaltiaana.

Trierissä kuljimme Konstantinuksen ja hänen äitinsä Helenan jalanjäljissä. Konstantinuksen ja hänen isänsä hallitusaikana kaupunkiin rakennetuista mahtirakennuksista on säilynyt hätkähdyttävän hyvin ns. Aula Palatina eli Konstantinuksen basilika. Nykyään rakennus on luterilainen kirkko ja sisältä hyvin yksinkertainen. Tässä on kuviteltava mosaiikein ja marmorein koristellut seinät ja lattiat. Rakennuksen alta on löydetty hypokausti eli lattian alla kulkeva lämmityssysteemi. Basilika oli aikoinaan yhteydessä keisarilliseen palatsiin. Nyt basilikan kyljessä on 1500-1700-lukujen aikana rakennetu ja laajennettu vaaliruhtinaan palatsi.

300-luvun alussa rakennettiin myös keisarillinen kylpylä:

Augusta Treverorum oli Rooman valtakunnan länsiosan tärkeimpiä kaupunkeja, jo ennen kuin siitä tuli keisarillinen kaupunki eli pääkaupunki. Myöhäisantiikissa pääkaupunki oli siellä, missä keisari kulloinkin piti hovia, ja niitä olivat Arelate (Arles), Mediolanum (Milano), Ravenna, joskus jopa Rooma (!), Thessaloniki, Nikomedeia, Konstantinopoli ja Antiokia. Trierin tärkein maamerkki on hyvin säilynyt komea kaupunginportti, Porta Nigra, joka rakennettiin jo 100-luvun lopussa. Samoin 100-luvulta on amfiteatteri (huomaa: siis oikea amfiteatteri, jonka muoto on ovaali).

Juuri kun vierailimme amfiteatterissa, olivat innokkaat urheilijat juuri harjoittelemassa gladiaattoritaistelua. Se olikin kunnon bootcamp 27 asteen helteessä. Kaksi kaveria taisteli, ja kolmas ohjasi. Amfiteatterin alle pääsee katsomaan kellaria, jossa on vielä jälkiä puisista nostolavoista. Amfiteatterista on löydetty myös kiroustauluja.

Konstantinuksen äiti Helena on myös läsnä Trierissä, vaikka ei ole täysin varmaa, asuiko hän koskaan Augusta Treverorumissa Konstantinuksen tai puolisonsa Constantiuksen pitäessä siellä hovia. Myöhemmän paikallisen ehkä 800-luvulta alkaneen tradition mukaan Helena olisi ollut kotoisin Trierin seudulta ja hänen kuolemansa jälkeen hänen maalliset jäänteensä olisi siirretty Trieriin. Myöhäisantiikin lähteiden mukaan Helena kuitenkin kuoli Roomassa ja haudattiin sinne. Hänen jäänteinään pidettyjä reliikkejä sitten kyllä siirreltiin Roomassa sarkofagista ja kirkosta toiseen. Helena on sen verran maineikas pyhimys, että Trier sitkeästi pitää kiinni traditiosta: Trierin tuomiokirkon kryptassa esitellään Helenan pääkalloa. Alla olevassa kuvassa pääkallo on suljettuna pyhäinjäännösrasiaan. Konstantinuksen äidistä voit kuunnella lisää podcastistani.

Tänään 22. elokuuta vuonna 408 surmattiin Stilicho, sotapäällikkö, joka oli käytännössä hallinnut Länsi-Roomaa keisari Honoriuksen aikana.

Stilichon isä oli roomalaistunut vandaali, ratsuväen upseeri, ja hänen äitinsä oli roomalainen. Hän oli Rooman kansalainen. Stilicho eteni sotilasuralla jalkaväen komentajaksi, ja Theodosius I:n kuoleman jälkeen hän luotsasi lapsikeisari Honoriusta. Stilichon solmima avioliitto Honoriuksen serkun Serenan kanssa oli osa liittoa keisarillisen perheen ja Stilichon välillä. Keisari Honorius meni naimisiin Stilichon ja Serenan tyttären Marian kanssa, ja kun Maria kuoli, vielä heidän toisen tyttärensä Thermantian kanssa. Käytännössä Stilicho oli Länsi-Rooman johtaja. Stilichon johtamat roomalaiset pysäyttivät Alarikin johtamat gootit Pohjois-Italiassa (Pollentian taistelussa vuonna 402 ja ja Veronan taisteluissa vuonna 403) ja tunkivat gootit joksikin aikaa pois Italiasta.

Kun Itä-Rooman keisari Arcadius kuoli keväällä 408, Länsi-Rooman hovissa alkoi kiihkeä juonittelu Itä-Rooman keisarin valinnasta. Sekä Honorius että Stilicho halusivat vaikuttaa valintaan. Ilkeiden kuulopuheiden mukaan Stilicho yritti saada Itä-Rooman keisariksi oman poikansa Eucheriuksen, joka oli äitinsä Serenan puolelta keisarillista sukua. Huhuttiin myös, että Stilicho oli salaliitossa Alarikin goottien kanssa.

Valtataistelu päättyi Stilichon tappioon. Hovimies Olympiuksen johdolla hänet syrjäytettiin. Olympiuksen aloitteesta sotilaat nousivat kapinaan Ticinumissa ja alkoivat surmata upseereita, joiden tiedettiin olevan Stilicholle lojaaleja. Stilichon hunnihenkivartiokaarti surmattiin salaa yöllä. Stilicho uskollisine sotilaineen pakeni Ravennaan, mutta keisari Honorius määräsi hänet vangittavaksi. Historiankirjoittaja Zosimos kertoo, että Ravennassa Stilicho etsi turvapaikkaa läheisestä kirkosta. Häntä hakemaan tulleet sotilaat vannoivat, ettei heitä ollut määrätty tappamaan vaan pidättämään hänet. Mutta kun Stilichoa tuotiin kirkosta ulos, tuotiinkin toinen keisarillinen käskykirje, jossa hänet tuomittiin kuolemaan ”rikoksista valtiota vastaan”. Näin Zosimos kuvasi Stilichon mielen lujuutta, kun tämä vietiin teloitettavaksi:

”Barbaarit, orjat ja muut perheenjäsenet, jotka seurasivat häntä ja joita oli suuri määrä, valmistautuivat pelastamaan hänet teloituksesta. Mutta Stilicho kaikin mahdollisin tavoin uhkaillen kielsi heitä ryhtymästä mihinkään yritykseen. Hän laski tyynesti niskansa miekan alle. Hän oli hyveellisempi kuin muut aikansa mahtimiehet.”

Otsikkokuva on yksityiskohta Monzan diptyykistä (400-luvun alku), jonka arvellaan esittävän Stilichoa, Serenaa ja heidän poikaansa Eucheriusta.

Nostalgiaa! Verkossa ilmestyvä Ennen ja nyt -lehti julkaisee tämän kesän erikoisnumerossaan 3/2025 uudestaan kahden vuosikymmenen takaisin artikkeleita. Kyse on Historiallisen Yhdistyksen luotsaamassa Historiallisia Papereita -verkkosarjasta vuosilta 1999–2003. Oma artikkelini ” Uskonnoista uskontoon: Pakanat ja kristityt myöhäisantiikin murroksessa” on vuodelta 1999, ja sen pohjana oli Historiallisen Yhdistyksen seminaarissa pidetty esitelmä. Mahtavaa, että vuosikymmenien takaiset verkkojulkaisut saavat uuden elämän. Toinen asia tietenkin on oma suhtautuminen vanhaan tuotokseen: siinä on paljon hyvää, mutta monta asiaa ilmaisisin nyt toisin.

Tässä samalla mainostan muutamaa tänä keväänä ja jokin aika sitten ilmestynyttä kirja-arviotani. Alkuvuodesta kirjoitin arvion Journal of Roman Studiesiin kahdesta upeasta kirjasta, jotka käsittelevät myöhäisantiikin käsityksiä tiedosta ja tietämisestä, The Intellectual World of Late Antique Christianity (toim. Lewis Ayres, Michael W. Champion ja Matthew R. Crawford) ja Mark Letteneyn The Christianization of Knowledge in Late Antiquity. Luku-urakka oli melkoinen, yhteensä reippaasti yli tuhat sivua …

Viime vuonna arvioin, myös erinomaisen, Georgia Frankin kirjan Unfinished Christians, myöhäisantiikin tavallisia kristittyjä: arvio on ilmestynyt italialaisessa myöhäisantiikkiin erikoistuneessa aikakauskirjassa Koinoniassa (48 (2024). Erityisen antoisa urakka oli pari vuotta sitten, kun osallistuin Zeitschrift für antikes Christentumin kollektiiviarvioon Peter Brownin muistelmista Journeys of the Mind. Kukin arvioija pohti teosta omasta näkökulmastaan, hyvä niin, sillä tässä tiiliskivessä oli luettavaa yli 700 sivua. Oma osuuteni käsitteli myöhäisantiikin tutkimuksen nousua (“And what an Age!”: Peter Brown and Magical Late Antiquity).

Tämä kevät on ollut intensiivisen kirjoittamisen aikaa. Yhden työlään artikkelin korjaukset lähtivät matkaan, samoin saimme vihdoin lähetettyä korjatun version artikkelikokoelmasta Women in Late Antiquity and the Early Middle Ages kustantajalle, ja kesän alussa sain vihonviimeisen (?) version barbaarikirjasta lähtemään. Näistä lisää, kun niiden aika on. Keskittyminen ja heittäytyminen on nautinnollista. Kirjoittaminen on tuskallista, mutta tuottaa aika ajoin suurta iloa. Ja silloin muistaa taas, miksi tutkiminen ja kirjoittaminen on juuri itselle ominta, minulle lajityypillistä ja luontevaa toimintaa. Vastapainoksi on myönnettävä, että aina ei ihan tunnu tältä, vaan epäilyksiä hiipii mieleen: sovinko minä tähän? miksi tätä teen? jospa tekisin jotain ihan muuta? Mutta juuri viime aikoina on tuntunut siltä, että tätä juuri haluan tehdä edelleen. Kun on lähettänyt tekstinsä kustantajalle ja teksti lähtee eteenpäin kustantajan prosesseihin ja kansikuvakin on tilattu, olo on tyhjentynyt. Mutta ulkomaailmassa on kesä!

Minulla on ristiriitaisia tunteita kuuluisaa Jerónimoksen luostaria (Mosteiro dos Jerónimos) kohtaan. Jéronimos on Belémin tunnetuimpia nähtävyyksiä Lissabonissa, manuelismin tyylisuunnan yksi pompöösein saavutus. Belém on mukavan kävelymatkan päässä Ajudasta. Belém on lähes aina tuskallisen täynnä turisteja, oli vuodenaika mikä tahansa. Olen uhonnut, että käyn Jerónimoksessa vasta sitten, kun Museu Nacional de Arqueologia joskus vihdoin avataan pitkällisten uudistustöiden jälkeen (ehkä vuonna 2027?). Sen arkeologisessa osastossa ovat nimittäin antiikin kokoelmat.

Nyt ilokseni näin, että osa antiikin kokoelmista (tosin hyvin pieni osa …) oli esillä naapurimuseossa MAAT:ssa eli Museu de Arte, Arquitetura e Tecnologiassa. MAAT sijaitsee kahdessa rakennuksessa, joista toinen on moderni ja toinen vanha sähkövoimalaitos. Varsin kekseliäästi viritetyssä näyttelyssä ”Exposição Energias. Perpétuo Movimento” on yhdistetty uudempi tekniikan historia ja roomalaisen antiikin teknologia.

Niinpä näyttelyssä voi katsastaa vierekkäin antiikin seppäjumalan Vulcanuksen (Kreikan Hefaistos) pienoispatsasta ja asetelmaa lähihistorian vulcanuksista työssään.

Näyttelyssä esitellään eri energiamuotojen käyttöä ja historiaa. Voi ihailla roomalaisesta huvilasta (Santa Vitória do Ameixial, Estremoz) löydettyä mosaiikkia, joka esittää tuulenjumalaa (blogin aloituskuvassa), ja samalla pohtia tuulimyllyjä, vesivoiman valjastamista ja sitä, miten vuorovesiä on yritetty hyödyntää. Voi myös ihmetellä roomalaisia vesijohtoja, kuten tätä valtavaa pronssista liitoskohtaa (Monte de Ribeira, Redondo):