Kategoria: Blogi

Heinäkuu on ollut rauhallinen mutta on silti osoittautunut satoisaksi. Mustikoita on kertynyt mukavasti ja sateiden myötä olen löytänyt myös kantarelleja. Minulla oli ilo ja kunnia osallistua legendaariseen Puistofilosofia-tapahtumaan Ikaalisissa. Osa Puistofilosofian esitelmistä pidettiin rankkasateen ja salamoinnin dramatisoimina. Itse ehdin puhua osan aikaa Taikakirjastani auringonpaisteessa. Kun sade alkoi, sain sateenvarjon alleni ja jatkoin sitkeästi. Minulla oli mahtava yleisö, joka sateesta huolimatta pysytteli paikalla puiden suojissa ja vielä keskusteli ja kyseli innokkaasti esitelmän jälkeen. Kulttuuri antaa voimaa!

Heinäkuun satoa on myös juuri ilmestynyt tieteellisen aikakauskirjan AABNER (Advances in Ancient, Biblical and Near Eastern Research) teemanumero ”Roman East” (toimittaneet Raimo Hakola ja Nina Nikki). Mukana on erinomaisia artikkeleita ja myös oma artikkelini ”From Bad Barbarians into Good Romans? Themistius and The Case of The Goths in The Fourth Century”. Kaikki artikkelit ovat avoimesti saatavilla (open access).

Tänään 26.6. on keisari Julianuksen kuolinpäivä. Julianus sai keihään iskusta surmansa sotaretkellä Persiaa vastaan v. 363.

Julianus oli poikkeuksellinen 300-luvun keisareiden joukossa. Konstantinuksesta lähtien keisarit olivat kristittyjä. Kristityksi kasvatettu Julianus kääntyi ”helleeniksi”, kuten hän itse asian ilmaisi.
Julianus oli myös poikkeus 300-luvun sotilaskeisareiden joukossa. Hän piti itseään ennen kaikkea filosofina.

Julianuksen kuolemasta levisi monenmoisia huhuja. Kristilliset historiankirjoittajat tulkitsivat Julianuksen kuoleman jumalalliseksi rangaistukseksi. Julianusta ihailevat tahot vihjailivat, että jonkun oman puolen petturin keihäs oli aiheuttanut keisarin kuoleman. Puolueettomin kommentti tulee Ammianus Marcellinukselta. Hän totesi, että kuolettavan iskun lyöjä jäi tuntemattomaksi.

Minua pyydettiin kirjoittamaan Parnasso-lehden Minun klassikkoni -sarjaan (Parnasso 3/2024). Kaikista odotuksista poiketen en kirjoittanut kreikkalais-roomalaisen antiikin klassikoista, vaan päätin palata vanhan rakkauteni Goethen pariin ja luin Faustin uudelleen. Parnasson jutustani voi lukea avautumisen siitä, miten lukiolaisena sivistää itseäni ja luin maailmankirjallisuuden klassikoita. Kun luin Faustin näin keski-ikäisenä uudestaan, havahduin teoksen mehevään huumoriin. Totiselle nuorelle lukijalle ei tuo huumori tainnut oikein avautua, ei saksankielisen alkuperäisen tekstin eikä suomennosten. Nyt Faustin ensimmäisestä osasta on ilmestynyt Lauri Siparin erinomainen ja sujuva käännös (Aviador 2023). Toivottavasti Sipari suomentaa vielä toisenkin osan. Parnasson artikkelissani kirjoitan molemmista osista; itse asiassa Faustin toinen osa on kaikessa outoudessaan kiehtovampi kuin ensimmäinen osa.

Minun klassikkoni: Goethen Faust

Kun lukiolaisena aloin lukea maailmankirjallisuuden klassikoita, oli suhtautumiseni juhlava ja totinen. Halusin päättäväisenä sivistää itseäni. Goethen Faustiin päädyin luettuani kaikenlaista runoilijan luontosuhteesta ja faustisesta ihmisestä. Lukiolaiselle Faustin ensimmäinen osa oli lähestyttävä, toinen osa vaikeaselkoinen verkosto täynnä viittauksia kreikkalaiseen mytologiaan.

Nyt keski-ikäisenä klassikkoon voi suhtautua keveämmin ja vähemmällä kunnioituksella. Goethen Faustin ensimmäinen osa paitsi traaginen ja koskettava, myös hauska, ja toinen osa on vauhdikas fantasia, aika villi ja täynnä ironiaa. Mefiston eli Mefistofeleen hahmo on mehevä. Nuorelta lukijalta ironia taisi jäädä huomaamatta.

Paholaisen kanssa sopimuksen tekevä Faust oli suosittu hahmo kirjallisuudessa jo kauan ennen Goethea. Esikuvana on pidetty erilaisia historiallisia henkilöitä, kuten uuden ajan alun intellektuellia Cornelius Agrippaa, mutta myös myöhäisantiikin tarinoiden velhoa Cyprianusta. Yleensä näissä tarinoissa tohtori Faustus tai Faust on 1500-luvulla elävä alkemisti. Myös Goethe esittää Faustin magian harjoittajana, joka manaa henkiä, keittelee eliksiirejä ja tekee sopimus pirun kanssa. Goethe kuvaa magian ja alkemian kautta ihmisen tiedonjanoa ja luonnontieteen kehitystä uudella ajalla.

Goethen Faustin ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1808, toinen osa vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1832. Faust on tragedia, ja ensimmäistä osaa todella esitetäänkin. Siinä on selkeä tarina, joka on paikkaan ja aikaan sidottu, ja tapahtuu ihmisten pienessä maailmassa.

Tutkijankammiossaan kykkivä Faust on elämäänsä kyllästynyt ja on siksi valmis lähtemään Mefiston matkaan:

Olen liian vanha leikkiin,
liian nuori ollakseni toivomatta.
Mitä maailmalla on annettavaa?
Luopumista! Luovu, luovu vain!
…
Joka aamu herään kauhuun,
itken katkeria kyyneliä,
kun kohtaan päivän, joka taaskaan
ei täytä toiveitani, ei ainuttakaan,
jonka pikkumaisuus kutistaa
jokaisen ilon aavistuksen,
….
ja siksi oleminen on vain taakka,
elämä inhottaa, ja toivon kuolemaa. (suom. Sipari)

Faust lähtee Mefiston mukana maailmalle hurvittelemaan. Mefiston avulla Faust viettelee nuoren Gretchenin, mutta häipyy pian viettämään noitasapattia Harzin vuoristoon. Sillä aikaa Gretchen synnyttää lapsen ja mielenvikaisena surmaa tämän, ja hänet mestataan lapsenmurhaajana.

Sen sijaan Faustin toinen osa on yhtä fantasiaa abstraktissa, jumalien ja allegorioiden suuressa maailmassa, jossa siirrytään ajasta ja paikasta toiseen. Toisen osan pituus – suomennoksena yli 300 sivua – tekee siitä pikemminkin ns. lukudraaman.

Faust ja Mefisto esittelevät taikojaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hovissa, loihtivat paikalle Troijan Helenan ja tämän rakastajan Pariksen. Faust saa päähänsä tavoitella Helenaa, kaiken naiseuden ja kauneuden ihannetta. Helenan etsintä vie Faustin kreikkalais-roomalaiseen antiikkiin, jossa vilisee joen jumalia, aarnikotkia, seireeneitä, kentaureja, sfinksejä, antiikin filosofeja, Thessalian noitanaisia ja merenneitoja. Antiikintutkijana minusta on kiinnostavaa, että keskiajan piru Mefisto vierastaa antiikkia, koska se on liian eläväistä.

Faustin ja Helenan liitto on tulkittu keskiajan ja antiikin, pohjoisen ja Välimeren kulttuurien yhtymiseksi, jossa kaikki maailmat koskettavat toisiaan, tai oikeastaan haaveeksi synteesistä. Sillä liitosta syntynyt Euphorion nousee siivilleen mutta syöksyy maahan ja kuolee. Helena itse katoaa, ja hänestä jää jäljelle vain puku ja huntu, mutta siihenkin muistoon antiikin kauneudesta on syytä tarrata kiinni.

Ensimmäisestä osasta on jopa kolme suomennosta, Kaarlo Forsmanin (1884), Valter Juvan (1916) ja Lauri Siparin (2023). Toisen osan on kääntänyt Otto Manninen (1934). Nuorena lukijana vieroksuin Juvan ja Mannisen suomennosten vanhahtavuutta. Jopa lukiolaisen saksan taidolla Goethen oma kieli tuntui paljon elävämmältä. Nyt myöhemmin huomaan, että vanhoissa Juvan ja Mannisen käännöksissä on oma hauskuutensa, joskin osa siitä on tahatonta koomisuutta, kun kieli on vanhahtavaa, mittaan ja loppusointuihin pakotettua. Sipari ei ole tuoreessa suomennoksessa pyrkinyt mittaan eikä loppusointuun; ratkaisu toimii, suomennos on raikas ja tuo esiin Goethen huumorin.

Teoksen molemmissa osissa osa tapahtumista sijoittuu oppineiden maailmaan. Faustin ensimmäinen osa alkaa kuuluisalla elämäänsä turhautuneen tutkijan valituksella:

Nyt olen, ah! siis opiskellut
perin pohjin filosofiaa,
ja lakia ja lääketiedettä,
ja, ikäväkseni, myös teologiaa, … (suom. Sipari)

Ensimmäisessä osassa on kuuluisa, usein kontekstistaan irrallaan siteerattu kohta, jossa Mefisto neuvoo aloittelevaa opiskelijaa alan valinnassa, oikeastaan viettelee tätä paheelliseen elämään:

Harmaata, ystävä, on kaikki teoria,
ja vihreä on elon kultapuu. (suom. Sipari)

Vähemmän tunnettu on toisen osan kohtaus, jossa sama opiskelija, nyt vasta valmistunut baccalaureus, palaa haastamaan Mefistoa ja edeltävää sukupolvea sillä kaiken tietävällä innolla, joka vain nuorilla on. Lukiolaislukijana en tajunnut tämänkään sanailun ironiaa. Kun Mefisto toteaa: ”kaikk’ oman pään se löytöseksi luullaan” ja puhuu kokemuksesta, baccalaureus ilkkuu:

Kokemuspohja! Lörpötystä löyhää!
Se hengen rinnalla on köyhää.
Mit’ ammoisest’ on tietty, työntää
vois tunkiolle, saatte myöntää. (suom. Manninen)

Nuoriso on voittanut puoli maailmaa, ja vanha polvi saa kadota – kolmekymppinen on oikeastaan jo vainaa. Baccalaureus julistaa:

Tää jaloin kutsumus on nuorison!
Ei ollut maailmaa, sen minä loin. (suom. Manninen)

Teoksen molempia osia yhdistää vedonlyönti Faustin sielusta. Oikeastaan kyse on kahdesta vedonlyönnistä: alussa Jumala lyö Mefiston kanssa vetoa: kaikista erehdyksistään huolimatta ihminen lopulta kulkee oikeaan. Toinen veto sovitaan Mefiston ja Faustin välillä:

Jos koskaan sanon silmänräpäykselle:
Viivy! olethan niin kaunis!
pistä minut heti kahleisiin,
silloin toivoni on tuho! (suom. Sipari).

Jos Faust voi elämänsä aikana olla hetkenkin tyytyväinen, niin hänen sielunsa kuuluu Mefistolle. Faustinen ihminen ei lepää eikä ikinä tyydy saavuttamaansa. Aina pitää tehdä lisää ja enemmän, juosta ”läpi maailman” (ich bin nur durch die Welt gerannt, kuten Faust elämänsä lopussa toteaa). Tämän levottoman faustisuuden tunnistan itsessäni.

Länsimaista ihmistä kuvataan usein faustisena, ja paljon kirjoitettu faustisen ihmisen aiheuttamasta ekokatastrofista. Faust on kuivattanut merestä maata ja himoaa maata lisää. Kun vanha Faust tekee kuolemaa, neljä harmaata hahmoa tulee Faustin luo: Puute (Mangel), Syyllisyys (Schuld), Huoli (Sorge) ja Hätä (Not). Kuolema lähestyy, ja Suru jää. Silti Faust jatkaa kunnianhimoisten suunnitelmiensa toteuttamista. Mefiston apurit kaivavat jo Faustille hautaa, mutta sokea Faust luulee, että työmiehet ovat toteuttamassa hänen unelmaansa:

Näyn tuon josp’ uljaan nähdä vois:
maan vapaan, jossa vapaa kansa ois!
Sanoa tuokiolle saisin:
Oi viivy, olet kaunis niin! (suom. Manninen)

Vaikka Mefisto koettaa aivan lopussa napata Faustin sielun, hän ei voita vetoa. Tarkkaan ottaen Faust ei myönnä tyytyväisyyttään, vaan hänen toteamuksensa on ehdollinen: hän haluaisi nähdä (möcht’ ich sehn) ja silloin hän voisi (dürft’ ich sagen). En ole Faust-analyyseissa useinkaan huomannut, että tähän ehdollisuuteen kiinnitettäisiin huomiota. Faust jää edelleen faustisen tyydyttämättömäksi.

Taivaalliset enkelijoukot hakevat Faustin sielun talteen. Goethen Faustia voisi joku luulla hyvinkin kristilliseksi – on Jumalaa, enkeleitä, Maria ja piru. Mutta Goethen fantastisessa sekamelskassa on kreikkalaisia jumalia, kohtalottaria, raivottaria ja ennen kaikkea siellä ovat ”Äidit” (Mütter) tai kuten Manninen kääntää, ”Emot”. Näistä salaperäisistä olennoista ei kerrota enempää kuin että hakiessaan Helenaa Faust tekee mystisen ja kammottavan matkan heidän luokseen. Teoksen lopussa taivaalliset kuorot ylistävät ”armon äitiä pyhää”, jonka voi kristillisesti ymmärtää Mariaksi, mutta jota Goethe kutsuu myös jumalattareksi (Göttin).

Pari viikkoa sitten osallistuin Jerusalemin heprealaisen yliopiston (Hebrew University of Jerusalem) latinan ja kreikan laitoksen järjestämälle retkelle Horvat Midrasiin (hepr.) eli Khirbet Midrasiin (arab.). Horvat Midrasista on kaivettu esiin jännittäviä jäänteitä asutuksesta 500-luvulta eaa. 300-luvulle jaa. asti. Oppaanamme oli kaivauksia johtanut Orit Peleg-Barkat, joka väsymättömänä kuljetti meitä pitkin piikkipensaikkoista ylänköä 35 asteen helteessä. Onneksi välillä oli varjopaikkoja, esimerkiksi luolissa ja tunneleissa.

Horvat Midras sijaitsee n. 40 km Jerusalemista lounaaseen. Antiikin aikana Juudean ylänkö oli hedelmällistä viljelyaluetta. Hellenistisenä ja roomalaisena aikana siellä asui idumealaisia, juutalaisia, samarialaisia, nabatealaisia, kreikkalaisia ja roomalaisia. Joissakin rakennuksissa oli myös allas rituaalista puhdistautumista varten, mikä viittaa juutalaisiin asukkaisiin. Hautapiirtokirjoitusten perusteella on todettu, että jossakin vaiheessa osa asukkaista oli polyteisteja.

Horvat Midrasissa tutustuimme columbariumiin, jossa kasvatettiin kyyhkysiä. (Latinan columba = kyyhkynen). Miksi ihmeessä antiikin ihmiset kasvattivat kyyhkysiä? Niitä syötiin, mutta tärkeintä oli niiden uloste, jota käytettiin lannoitteena. Antiikin ajan columbariumissa asuu edelleen kyyhkysiä.

Näyttävät haudat kertovat joidenkin asukkaiden varallisuudesta. Komein on pyramidin muotoinen hautamuistomerkki ensimmäiseltä vuosisadalta jaa.

Alueelta on löytynyt myös muita hautoja kuten hautakammio, joka on suljettu vieritettävällä kivellä. Meillä oli myös mahdollisuus kulkea maanalaisissa tunneleissa, joihin Bar Kokhban kansannousun (ns. toinen juutalaiskapina) aikana – vuosina 132–135 roomalaisia vastaan – kapinalliset käyttivät piilopaikkoina. Ihan jokaiseen tunneliin en uskaltautunut.

Lämpimästi tervetuloa Bysantin tutkimuksen seuran esitelmätilaisuuteen

keskiviikkona 24.4.2024 kello 17.15–19 Tieteidentalo, Kirkkokatu 6, Helsinki.

Esitelmöin aiheesta ”Myöhäisantiikin magiaa ja Bysantin velhoja” 

Esitelmä perustuu kirjaani Taikakirja: Magia antiikin Kreikassa ja Roomassa (Otava 2023).

Viime viikolla seurasimme purim-juhlaa Tel Avivissa. Purim-juhlaa vietetään Esterin kirjassa kerrotun tarinan muistoksi. Esteristä tuli Persian kuningas Ahasveroksen puoliso, ja hän pelasti juutalaiset kuninkaan vainolta. Varsinaisesti purim on kevään juhla, vähän kuin vappu Suomessa paljon myöhemmin (ja minun mielestäni vappua juhlitaan aivan liian aikaisin, koska toukokuun 1. päivänä on hyytävää ja voi sataa räntää). Purimin aikana lapset puetaan erilaisiin karnevaaliasuihin, ja aikuisetkin komeilevat naamiaisasuissa.

Tel Avivista on puolen tunnin kävely Jaffaan eli Jafoon eli antiikin Joppeen. Aivan lähellä satamaa sijaitsevasta kivisestä luodosta kerrotaan, että sinne oli kahlehdittu Andromeda.

Andromeda oli kreikkalaisen tarun mukaan Aithiopian (Etiopian) kuninkaan Kefeuksen tytär. Andromedan äiti Kassiopeia oli joutunut niin suuren ylimielisyyden eli hybriksen valtaan, että oli kehuskellut olevansa kauniimpi kuin nereidit eli merenjumalan tyttäret. Tästä suuttuneena merenjumala lähetti merihirviö Ketoksen vainoamaan Kefeuksen valtakuntaa. Ainoa keino lepyttää jumalvallat oli jättää Andromeda uhriksi merihirviölle. Ja jossakin vaiheessa Andromeda-tarinoissa uhripaikka vakiintui Joppen eli nykyisen Jaffan rannikolle. Myytin mukaan sankari Perseus pelasti sitten Andromedan. Hellenistisenä aikana tarinankertojat vielä korottivat Andromedan, Kefeuksen ja Kassiopeian tähtitaivaalle.

Jaffaan liittyy toinenkin hirviö, nimittäin Napoleon. Jaffan kaupunki oli osa osmanien valtakuntaa, ja Egyptiin tekemänsä sotaretken yhteydessä Napoleon vei joukkonsa myös Jaffaan (v. 1799). Ranskalaisten suorittama hävitys oli erityisen julma, ryöstelyineen, tappoineen ja raiskauksineen. Turkkilaiset joukot antautuivat sillä ehdolla, että heidät säästettäisiin. Napoleon kuitenkaan ei pysynyt sopimuksessa, ja tuhannet sotavangit tapettiin. Sotaretken pitkittyessä Napoleonin joukoissa puhkesi paiseruttoepidemia. Napoleon vaati antamaan ruttoon sairastuneille sotilaille kuolettavan annoksen oopiumia, koska näistä oli tullut armeijalle taakka. Armeijan lääkäri René-Nicolas Dufriche Desgenettes kieltäytyi, tarinan mukaan lausuen: ”Minun tehtäväni on hoitaa, ei tappaa.”

Pari viikkoa sitten teimme instituuttimme kanssa retken Caesareaan ja sen upeaan arkeologiseen alueeseen. Antiikin ajan Caesarean perusti kuningas Herodes (”Suuri”, 73-4 eaa.), Juudean kuningas. Paikalla oli toki ollut foinikialainen satamakaupunki jo 300-luvulla eaa.

Herodes oli ensin Marcus Antoniuksen liittolainen. Kun Antonius kukistui sisällissodassa ja Octavianus hallitsi nyt koko Rooman imperiumia, Herodes vaihtoi puolta ja onnistui vakiintumaan vasallikuninkaaksi.  Herodes nimesi kaupungin uuden parhaan ystävänsä Augustuksen kunniaksi Caesareaksi eli kreikkalaisittain Kaisareiaksi (Καισάρεια). Octavianus eli keisari Augustus oli viralliselta nimeltään ”Gaius Julius Caesar” ottoisänsä Gaius Julius Caesarin mukaan – siksi siis Caesarea. Nimi ei ole mitenkään omaperäinen, sillä Välimeren maailma suorastaan pursusi Caesarea-nimisiä kaupunkeja …

Herodes on tunnettu kunnianhimoisista rakennusprojekteistaan. Caesarean rannikolla ei ollut luonnollista satama, mutta kaupunkiin rakennettiin valtava, aikanaan Välimeren suurin keinotekoinen satama, josta on edelleen rakenteita jäljellä ja josta saa aavistuksen antiikin ajan ihailtavasta rakennustaidosta. Lisäksi Herodes rakennutti itselleen palatsin aivan veden äärelle. Instituutissamme työskennellyt bioarkeologi on mukana projektissa, joka rekonstruoi Herodeksen muinaista puutarhaa.

Nyt Caesareasta on viritetty arkeologinen puisto, joka meidän vieraillessamme oli täynnä luokkaretkellä olevia koululaisia. Alue on valtava, emmekä nähneet siitä kuin murto-osan. Kuten monissa roomalaisissa kaupungeissa, Caesareassa oli circus, jossa järjestettiin kilpa-ajoja ja muita näytäntöjä, teatteri, amfiteatteri, kylpylöitä ja tavernoja. Teatterin antiikista säilyneet osat ovat Septimius Severuksen ajalta, ja siinä järjestetään nykyäänkin konsertteja. Parhaimmillaan Caesareassa eli ehkä jopa yli 100 000 asukasta.

Kun Juudea muutettiin roomalaiseksi provinssiksi, Caesareasta tuli roomalaisten käskynhaltijoitten pääkaupunki. Myöhemmin juutalaisten kapinoiden jälkeen roomalaiset muuttivat provinssin nimeksi Syria-Palaestina, ja myöhäisantiikissa hallintoalueen nimi oli Palaestina Prima.

Caesareaan liittyy paljon kristillistä historiaa ja tarustoa. Apostolien teoissa kerrotaan, että apostoli Paavali siirrettiin vangitseminensa jälkeen Caesareaan, jossa häntä pidettiin vangittuna kaksi vuotta.

Myöhäisantiikissa kaupunki oli edelleen tärkeä kulttuurikeskus. Esimerkiksi Origenes, kristitty filosofi 200-luvulla, viihtyi Caesareassa, koska hänen suojelijallaan oli kuuluisa kirjasto. Tätä kirjastoa kävivät penkomassa monet muutkin kristityt oppineet. Eusebios (260-339), kristitty oppinut ja Kirkkohistorian kirjoittaja oli Caesarean piispa. Yksi myöhäisantiikin etevimpiä kirjoittajia, historioitsija Prokopios (500-565) oli kotoisin Caesareasta.

Arabit valloittivat alueen vuonna 640, ja arkeologisen aineiston perusteella on tulkittu, että Caesareaa hävitettiin. Joka tapauksessa Caesarea menetti asemansa hallintopaikkana, suuri osa asukkaista pakeni muualle, ja kaupungin asuttu alue kutistui murto-osaan aikaisemmasta.

On suuri ilo tiedottaa, että Jarkko Vikman väittelee ensi lauantaina 2. maaliskuuta 2024, kello 10, Helsingin yliopistossa, teologisessa tiedekunnassa.

Väitöskirjan otsikko on ”The Cultural Evolution of Cultic Expertise in Ephesus: Experts in the Inscriptions of Unofficial Associations and in the Early Christian Texts related to the Figure of John”

eli Kultillisen asiantuntijuuden kulttuurievoluutio Efesoksessa: Asiantuntijat epävirallisten yhdistysten piirtokirjoituksissa ja kristillisissä Johannekseen liittyvissä teksteissä.

Jarkon vertailee tutkimuksessaan kreikkalais-roomalaisen uskontoelämän ja juutalais-kristillisen uskontoelämän kultillisia asiantuntijoita eli arkikielellä erilaisissa pappistehtävissä toimineita ihmisiä. Hän analysoi kreikkalaisia piirtokirjoituksia ja varhaiskristillisiä tekstejä ja tarkastelee niitä yhdessä antiikin maailman ilmiöinä. Usein nämä ilmiöt ovat perinteisesti olleet tutkimuksessa erillään, mikä on keinotekoista. Siksi minun mielestäni Jarkon työ on erityisen tärkeä.

Olen erityisen iloinen siksi, että Jarkko on ollut väitöskirjaohjattavani, ja on mahtavaa nähdä, kun iso työ tulee valmiiksi.

Vastaväittäjänä on professori Richard S. Ascough, Queen’s University, ja kustoksena on Petri Luomanen. Väitös kuuluu Uuden testamentin eksegetiikan alaan. Väitös striimataan täällä. Ja väitöskirja on täällä.

Otsikkokuva: Sofia eli Viisaus, Kelsoksen kirjasto, Efesos (lähde: wikicommons)

Viime viikolla osallistuin Tokion yliopiston järjestämään konferenssiin ”Articulating Oneness: Monotheism and the History of Religion”. Uskontohistorian aiheita oli hieno valikoima hindulaisuudesta, buddhalaisuudesta ja šintolaisuudesta kristinuskoon, islamiin ja juutalaisuuteen.

Kun tutkitaan monoteismia, pitää myös puhua polyteismista. Oma esitelmäni ”The Creator and the Creation: Early Christian writers’ play of differences” käsitteli nimenomaan sitä, kuinka varhaiset kristityt kirjoittajat selvittelivät suhtautumistaan kreikkalaisten ja roomalaisten moniin jumaliin.

Konferenssi pidettiin Honšu-saaren luoteisosassa sijaitsevassa Matsuen kaupungissa. Syynä oli lähellä oleva Izumon pyhäkkö, yksi Japanin tärkeimmistä pyhistä paikoista. Perinteisen uskomuksen mukaan jumalat kokoontuvat joka syksy meren rannalle Izumoon. Seudun luonto on niin kaunis, että voisi hyvinkin uskoa, että täällä jumalat viihtyisivät.

Meillä oli ilo ja kunnia osallistua šintolaiseen seremoniaan. (Tosin valokuvia ei saanut ottaa). Ohjeiden mukaan suoritimme puhdistautumisen vesialtaan luona, kuljimme saattueena temppeliin, teimme kumarruksia ja taputuksia, oppaamme sai tehdä viljauhrin. Rituaalin lopuksi nautimme tilkan sakea pieneltä lautaselta, jonka sai muistoksi:

Šintolaisuudessa puhutaan kahdeksasta miljoonasta jumalasta (Yaoyorozu no Kami). Kreikkalaisen runoilijan Hesiodoksen mukaan jumalia on ”kolme kertaa kymmenen tuhatta” (tris myrioi, teoksessa Työt ja päivät, säe 252) eli aika lailla vähemmän. Molempien lukujen tarkoituksena on tuoda esiin se, että jumalia on valtaisa määrä. Šintolaisuuden kahdeksan miljoonaa tarkoittaa, että jumalia on lukemattomia.

Palattuani Jerusalemiin juttelin yliopistolla erään fyysikon kanssa Japanista. Hän kommentoi juuri noita šintolaisuuden kahdeksaa miljoonaa jumalaa ja toivoi, että ihmiskunta siirtyisi šintolaisuuteen, koska ymmärrys miljoonista jumalista lisäisi suvaitsevaisuutta maailmassa. Itsekin olen aikanaan ollut viehättynyt polyteismistä. Kun olisi kahdeksan miljoonaa jumalaa, niin yksi jumala sinne ja tänne ei jaksaisi herättää liikaa intohimoja. Mutta polyteismin romantiikka sikseen – kun tarkastelee historiaa ja nykymaailmaa, eivät monijumalaiset uskonnotkaan ole näyttäydy kovin suvaitsevaisina, esimerkiksi keisarikauden Roomassa tai nyky-Intiassa. Antiikin Roomassa vedettiin rajoja muilla tavoilla meidän ja muiden, esimerkiksi määrittelemällä, mikä oli oikea tapa toimia. Uskonto valjastettiin politiikan välineeksi siinä, missä monoteistiset uskonnotkin myöhemmin.