Plutarkhos ja miehuuden mitta

Arvioni Juhana Torkin suomentamista Plutarkhoksen esseistä on luettavissa Helsingin Sanomissa (sunnuntai 10.5.2020). Nostin esiin Plutarkhoksen ihanteen itsensä hillitsevästä miehestä. Rauhallinen, harkitseva ja lempeä mies on Plutarkhoksen ja yleensäkin antiikin filosofien ihannemies:

”Keskityin itsehillintään ja sen valvomiseen, että puhun pelkkää hyvää, olen lempeä ja vailla vihaa; puhdistauduin pahoista puheista, sopimattomista teoista ja tunteista, jotka antaakseen pienen ja kehnon nautinnon tuovat mukanaan suuria ikävyyksiä ja häpeällisen katumuksen.” (suom. J. Torkki)

Itsehillintä on todellista miehekkyyttä, ja vastakohtana Plutarkhos tuo esiin vihan ja intohimojen valtaan joutuneen ihmisen, jonka viha

”ei ole jalosyntyistä eikä miehekästä eikä siinä ole mitään suurta eikä ylevää. Monille tosin kiihtyneisyys näyttäytyy aktiivisuutena, uhittelu rohkeutena ja uhmakkuus lujuutena. Jotkut jopa pitävät julmuutta sankaruutena, jääräpäisyyttä sitkeytenä ja kiukkuisuutta moraalisena närkästyksenä, mutta he erehtyvät. Vihastuneiden ihmisen teot, eleet ja olemus todistavat heidän pikkumaisuudestaan ja heikkoudestaan.” (suom. J. Torkki)

Samoin toin esiin sen, miten tutuilta Plutarkhoksen esittämät tilanteet, tunteet (viha, kateus, uteliaisuus, suru) ja ihmisten väliset suhteet tuntuvat nykyihmisestäkin. Osin tähän on syynä meidän yhteinen inhimillinen osamme, jonka jaamme menneisyyden ihmisten kanssa. Toisaalta tuttuus kumpuaa siitä, että olemme antiikin kulttuurin jälkeläisiä. Tämä perintö (hyvässä ja pahassa) on hyvä tuntea. Plutarkhokselta saa tähän hyvän sitaatin, sillä hän varoittaa katkoksesta, jossa menneisyys ei enää punoudu nykyisyyteen ja jolloin

”unohdus erottaa eilisen ja huomisen tästä päivästä, ikään kuin ne olisivat eri asioita. Näin kaikki häviää saman tien olemattomuuteen, kun muistia ei käytetä.” (suom. J. Torkki)

Toimittaja yksinkertaistaa rajusti romahduksista ja kansainvaelluksista

Tämän päivän Hesarin pääkirjoitussivun kolumnissa Matti Kalliokoski kirjoittaa Helsingin yliopiston arkeologien ja geneetikkojen tekemästä erinomaisesta tutkimuksesta. Tutkimusprojektissa analysoitiin Levänluhdasta löytyneiden vainajien jäänteitä. Luulöydöt on ajoitettu rautakaudelle 300-800-luvuille. Luiden perusteella tutkijat ovat päätelleet, että ihmisten ruokavalio oli monipuolinen. Alueella harjoitetut monipuoliset elinkeinot ja sen myötä hyvä ruokavalio auttoivat seudun ihmiset 500-luvun ilmastokatastrofin yli, kertovat projektin tutkijat.

Mikä katastrofi oli? Kyse on myöhäisantiikin kirjoittajienkin mainitsemasta salaperäisestä pöly- tai sumuharsosta, jonka taakse aurinko himmeni vuoden tai puolentoista vuoden ajaksi. Johannes Efesolainen kirjoitti, että aurinko paistoi noin neljä tuntia, ja silloinkin valo jätti vain kalpean varjon, ja etteivät hedelmät kypsyneet ja viinikin maistui hapantuneilta rypäleiltä. Selityksenä sumu- tai tomuverholle tutkijat ovat ehdottaneet eteläisellä pallonpuoliskolla tapahtunutta suurta tulivuorenpurkausta tai valtavan komeetan törmäystä maahan tai sen lähiohitusta vuosien 534–535 tienoilla.

Helsingin yliopiston tutkijat ovat tutkineet Lapin puulustojen hiili-isotooppeja ja yhdistäneet ilmastokatastrofin siihen, että näissä puulustojen hiili-isotoopeissa havaittava valon määrä väheni merkittävästi vuosina 541- 544.

Matti Kalliokoski pistää kolumnissaan kuitenkin mutkat suoriksi puhuessaan ilmastokatastrofin seurauksista: ”Seuraukset olivat rajuja kautta Euroopan. Valtakuntia romahti. Nähtiin suuria kansainvaelluksia.”

Herää monia kysymyksiä: Mitkä valtakunnat romahtivat? Tarkoittaako toimittaja Länsi-Roomaa, jonka viimeinen keisari Romulus syöstiin valtaistuimeltaan vuonna 476 ja jonka alueet olivat pirstoutuneet eri poliittisiksi yksiköiksi 400-luvulla? Vai Itä-Roomaa, joka ei 500-luvulla romahtanut mihinkään, vaan pikemminkin keisari Justinianuksen aikana valloitti ”takaisin” alueita ostrogooteilta ja vandaaleilta Italiassa ja Pohjois-Afrikassa. Vai Persian valtakuntaa, joka joutui vaikeuksiin arabien valloitusten myötä, mutta vasta 600-luvulla. Mitä olivat ”kansainvaellukset”, joita nähtiin? Ihmiset liikkuivat isoina ja pieninä ryhminä, eivät ”kansoina” 100-luvulla, 200-luvulla, 300-luvulla, 400-luvulla, 500-luvulla, 600-luvulla, 700-luvulla ….

Onko uteliaisuus aasimaista?

Apuleiuksen Kultainen aasi eli Muodonmuutoksia (Metamorphoses) on kummallinen teos. Se on yksi antiikin kuuluisimpia kertomuksia, jonkinlainen kehitysromaani. Kultainen aasi on sikermä käsittämättömän tuntuisia, irrallisia tapahtumia, eroottisia seikkailuja ja väliin upotettuja tarinoita. Näitä kaikkia sitoo yhteen kehyskertomus päähenkilö Luciuksen muuttumisesta aasiksi.

Kultaisen aasin kantava teema on uteliaisuus (latinan curiositas), joka juuri ajaa Luciuksen vaikeuksiin. Toinen ongelmiin vetävä ominaisuus on Luciuksen lemmenkiihko. Hän solmii rakkaussuhteen Fotis-nimisen palvelustytön kanssa. Fotis on myös noita Pamfilen oppilas, ja utelias Lucius haluaakin tietää, mitä taikoja Pamfile puuhaa. Hän vakoilee ja näkee Pamfilen muuttuvan linnuksi ja haluaa matkia taikakonsteja. Lucius kuitenkin sählää ja muuttuu aasiksi.

Aasina Lucius joutuu monenlaisiin ikävyyksiin ja kärsimyksiin – usein jälleen kyltymättömän uteliaisuutensa takia. Myös romaanin sisään upotetussa kertomuksessa ”Amor ja Psyche” uteliaisuus on keskeinen teema. Sen takia Psyche on menettää rakastettunsa. Antiikin tarinasta ”Amor ja Psyche” lähti liikkeelle tarinaperinne, josta muotoutui vuosisatojen kuluessa nykyään tunnettu versio ”Kaunotar ja peto”. Tästä lisää joskus toiste.

Kultainen aasi on täynnä magiaa ja pahoja noitanaisia, jotka käyttävät miehiä (myös seksuaalisesti) hyväkseen ja tekevät näistä heikkoja ja avuttomia. Yleensä nämä miehet joutuivat noitanaisten valtaan libidonsa ja uteliaisuutensa takia. Vaikka uteliaisuus oli antiikin maailmassa toisinaan myös positiivista tiedonhalua, se ymmärrettiin suureksi osaksi kielteiseksi asiaksi ja yhdistettiin magiaan. Juuri tästä negatiivisesta uteliaisuudesta julkaisin juuri artikkelin ”Christian Emperors, Divination, and Curiositas” (Jahrbuch für Antike und Christentum 61: 2019).

Suhtautuminen uteliaisuuteen on toki vaihdellut ja määrittynyt sen mukaan, mihin uteliaisuus on suuntautunut. Uteliaisuus on tutkimusta ohjaava voima. Näinä koronan aikoina voi ilolla ja kiitollisuudella muistaa, että uteliaisuus juuri ajoi esimerkiksi Edward Jenneriä 1700-luvun lopulla selvittämään lehmärokon ja isorokon tartuntamekanismeja.

Sarjakuvakeräilijän pälvikalju

Esseekokoelmassaan Keskipäivän miehiä. Kuvia Suomen historiasta (Arthouse 2016) Ville Hänninen maalaa tuokiokuvia sarjakuvien kulttuurihistoriasta. Siinä hän kirjoittaa keräilijöille ominaisesta lapsuuteen käpertymisestä. Keski-ikäiset miehet haluaisivat aina vain lukea niitä samoja nostalgisia sarjakuvia, joita he ahmivat lapsuudessaan. Sama koskee musiikkiharrastusta. Entinen nuorisokulttuuri on muuttunut ”pälvikaljuisten miesten kansoittamaksi labyrintiksi”.

Pälvikaljuisuus ei ole fyysinen eikä pelkästään miesten ominaisuus, vaan pikemminkin mielentila. Tästä olen minä itse elävä esimerkki. Olen juuri lukenut kasan Asterixeja ja nipun Lucky Lukeja. Nyt kartoitan tilannetta: mitä vanhoista albumeista minulta puuttuu. Huomaa, ettei tietenkään lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni kulta-aikojen jälkeen ilmestyneitä albumeita lasketa mukaan. Eihän niissä ole mitään nostalgista.

Olen myös – ja tämä on pälvikaljuisuuden selvimpiä merkkejä – kerännyt kaikki Nonstop-lehdet ja sitonut yhteen ja kansittanut ne. Tosin eräiden vakavamielisten keräilijöiden mielestä sitominen ja kansittaminen on sopimatonta. Lehdet kuuluu säilyttää oikeaoppisissa muovitaskuissa.

Nonstop ilmestyi vuosina 1975-1978. Istuin tuntikausia Rantalan sivukirjastossa niitä lukemassa. Nonstopissa ilmestyy mm. Tintti, Lucky Luke, Natasha, Yoku Tsuno, Johannes ja Pirkale, Strumffit (myöh. Smurffit), Vekarat, Piko ja Fantasio ja Corto Maltese.

Miten poikkeuslaki toimi antiikin Roomassa?

Sosiaalinen media kuohuu nyt poikkeustilaa, jota verrataan nyt poikkeustilanteissa nouseviin diktatuureihin. Sana ja käsite diktaattori periytyy antiikin Roomasta. Latinan dictator on sanelija tai käskijä (latinan verbistä dictare – sanella, käskeä). Rooman tasavallan aikana äärimmäisissä hätätilanteissa voitiin senaatin päätöksellä nimittää dictator, korkeintaan kuudeksi kuukaudeksi. Yleensä hänet nimitettiin hoitamaan jokin erityistehtävä sodan kriisitilanteessa. Hänen poikkeuksellinen käskyvaltansa ohitti tasavallan normaaliolojen korkeimpien virkamiesten, kahden konsulin, vallan.

Rooman alkuajan myyttisestä historiasta dictatoreita tunnetaan muutamia. Kuuluisin on Lucius Quinctius Cincinnatuksen tapaus. Roomalaiset olivat kärsineet tappion sodassa naapureitaan eekvejä vastaan vuonna 458 eaa. Senaatti päätti nimittää Cincinnatusta diktaattoriksi ja hoitamaan eekvi-kriisin. Cincinnatus oli kyntämässä peltoaan, kun senaattorit tulivat pyytämään häntä tehtävään. Cincinnatus suostui ja hoiti tehtävänsä kukistamalla eekvit 16 päivässä. Tämän jälkeen hän luopui diktaattorin tehtävästä ja palasi kyntämään peltoaan.

Toinen kuuluisa dictator on Quintus Fabius Maximus toisen puunilaissodan aikana. Karthagon etevä sotapäällikkö Hannibal oli voittanut roomalaiset moneen otteeseen ja eteni Italiassa kohti Rooman kaupunkia. Fabius Maximus nimitettiin diktaattoriksi vuonna 217 eaa, ja hän johti roomalaisia joukkoja välttelemällä suoraa rintamataistelua Hannibalin armeijan kanssa. Tässä taistelun välttelemisestä, joka osoittautui onnistuneeksi taktiikaksi, hän sai lisänimen Cunctator (Vitkastelija). Fabius Maximus luopui diktaattorin tehtävästä, kuten kuuluikin, kuuden kuukauden jälkeen. Näin poikkeustilan hoito tapahtui ihanteellisella tavalla.

Vähemmän ihanteellisesti asioita hoidettiin tasavallan ajan lopulla.

Lucius Cornelius Sulla voitti sisällisodan Gaius Mariusta vastaan vuonna 82 eaa. Hän nimitytti itsensä diktaattoriksi määrittelemäksi ajaksi, tittelinään dictator legibus scribundis et rei publicae constituendae, ‘diktaattori lakien säätämistä ja valtion järjestämistä varten’. Constituere-verbin voi ymmärtää myös ‘kohentamiseksi’ tai ‘perustamiseksi’, jolloin tässä arvonimessä olisi mukana jopa valtion uudelleenperustamisen vivahde. Sullan itsevaltaisesta uudelleenjärjestelyjen kaudesta muistetaan hänen proskriptio-listansa, johon listattiin hänen vastustajansa, heidät teloitettiin ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Sulla luopui vallasta ja julistautui yksityishenkilöksi – varmistettuaan ensin, että hänen omat miehensä olivat tasavallan valtapaikoilla.

Gaius Julius Caesar voitti toisen sisällissodan, Gnaeus Pompeiusta vastaan vuonna 45 eaa. Sodan aikana hänet oli nimitetty pariin otteeseen diktaattoriksi, vuodeksi, sitten kymmeneksi vuodeksi ja lopulta ’pysyvästi’ (perpetuo)ja, kuten Sullakin, ’valtion järjestämistä varten’ (rei publicae constituendae). Pysyvän diktatuurinsa aikana Caesar murhattiin vuonna 44 eaa.

Caesarin perijä ja seuraaja Octavianus, jonka jälkimaailma muistaa paremmin nimellä Augustus, selvisi seuraavasta sisällissodasta vuonna 30 eaa myös voittajana. Augustus kieltäytyi diktaattorin asemasta ja rakensi valtansa toisella tavalla. Hän keräsi itselleen korkeimmat perinteiset virat: hän oli armeijan ylipäällikkö imperator, pappiskollegion johtaja pontifex maximus, kansantribuuni, konsuli toistuvasti, jne.

Augustus oli vallassa vuosikymmeniä ja onnistui siirtämään yksinvaltansa rauhanomaisesti seuraajalleen Tiberiukselle. Näin vakiinnutettiin monarkia, ja Roomaa hallitsivat keisarit, vaikka näennäisesti Roomaa hallitsivat ”Senaatti ja Rooman kansa”, Senatus populusque Romanus.

Roomalaiset ja barbaarit tulevat

Kirjani Roomalaiset ja barbaarit on juuri ilmestynyt!

Tuhosivatko maahanmuuttajat Rooman? Olivatko roomalaiset itse barbaareja? Roomalaiset ja barbaarit sotivat kiivaasti mutta osasivat myös elää rauhassa. Millaisia roomalaiset olivat valloittajina ja keitä barbaarit olivat? Tapaamme goottien kuningattaren Amalasunthan, joka oli yksi antiikin oppineimpia naisia. Ja kuulemme mitä mietti roomalainen runoilija Ausonius, joka ihastui germaanineito Bissulaan. Teos valottaa ikuisia kysymyksiä eri ihmisryhmien yhteiselosta: vainosta ja rauhasta, vihapuheesta ja suvaitsevaisuudesta. Roomalaiset ja barbaarit perustuu uusimpaan kansainväliseen tutkimukseen, jossa on pohdittu roomalaisten ja ei-roomalaisten (”barbaarien”) suhteita Rooman valtakunnassa.

Vältä koronavirus ja tilaa kirja täältä!

Ostia – portti Roomaan

Täällä jälleen museaalinen kirjeenvaihtajanne. Kävin viime viikonloppuna Tampereen kaupunginmuseon Vapriikin Ostia-näyttelyssä. Tällä viikolla sitten selvisi, että se olikin aivan viimeinen hetki käydä näyttelyä katsomassa, sillä kaikki museot suljetaan nyt toistaiseksi korona-pandemian takia. Olin hyvin liikuttunut näyttelystä, jo ilman tätä korona-pandemian tuomaa dramatiikkaa.

Näyttely kertoo antiikin Rooman satamakaupungista Ostiasta ja myös keisariaikana rakennetusta uudesta satamasta Portuksesta. Näyttelyssä tuodaan monipuolisesti esiin kaikkia mahdollisia elämän alueita Ostian asukkaiden elämästä, kaupasta, ammateista, ravinnosta, vaatteista, perheistä ja kuolemasta. Näytteillä on ainutlaatuinen valikoima esineistöä, reliefejä, mosaiikkeja, veistoksia ja piirtokirjoituksia, joita ei yleensä (ehkä koskaan) ole lainattu museoihin Italian ulkopuolelle.

Näin tuodaan antiikin historia ja kulttuuri lähelle nykyihmistä. Kuten useissa aikaisemmissa blogauksissa olen julistanut, museaalinen kirjeenvaihtaja lapsekkaassa innossaan nauttii pedagogisella otteella tehdyistä näyttelyistä. Ostia-näyttelyssä voi istahtaa Mithran pyhäkköön tunnelmoimaan, seurata antiikin koululaisten oppituntia tai tanssiesitystä ja käydä istunnolla antiikin latrinassa eli vessassa.

Samoin voi seurata, kuinka Portuksen satamaa kuvaava reliefi, joka on meidän aikoihimme säilynyt yksivärisenä, värjäytyy kirjavaksi. Reliefi oli antiikin aikana värikkääksi maalattu.

Ostian lähellä oli myös kenttiä, joista kerättiin suolaa. Näyttelyssä on esillä suolakenttien työntekijöiden hautausmaalta löydetty vainajan luuranko. Sitä tutkittaessa on selvinnyt, että vainaja oli 30-35-vuotias mies, joka on (kulumien perusteella) tehnyt raskasta työtä koko ikänsä. Mielenkiintoisinta on se, että vainajalla oli ollut synnynnäinen sairaus, jonka takia hänen yläleuan nivelnastat ovat kiinni ohimoluussa. Tämä esti leuan liikkumisen ja suun avautumisen, mutta hänelle tehtiin etuhampaat poistamalla reikä suuhun, jolloin häntä on voitu ruokkia, luustosta päätellen monipuolista ravintoa. Hänestä siis pidettiin huolta, hän kasvoi aikuiseksi ja teki töitä.

Miten näyttely saatiin aikaan? Sitä ovat olleet tekemässä Arja Karivieren ja Katariina Mustakallion johtama tutkimusprojekti Tampereen yliopistosta, Suomen Rooman instituutti ja Tampereen kaupunginmuseo.

Näyttelyyn liittyy myös yli 400-sivuinen upeasti kuvitettu kirja Ostia. Portti Roomaan (toim. Arja Karivieri ja Marjo Meriluoto). Kirjan tieteellisissä suomenkielisissä artikkeleissa käydään läpi Ostian topografiaa, kaivaushistoriaa, hallintoa, väestöä, tietenkin kauppaa ja totta kai roomalaisia teitä. Kirjoittajina on suomalaisia ja ulkomaisia Ostia-tutkijoita. Samaan tapaan kuin näyttelyssä, kirjan artikkelit tuovat monipuolisesti esiin satamakaupungin arkea, johon kuului perhe-elämää, orjia, ilotaloja, monia erilaisia uskontoja ja magiaa.

Tällä hetkellä erityisinä kiinnostukseni kohteina ovat barbaarit ja orjat, joten kiinnitin heti huomiota orjan kaulapantaan ja useisiin barbaarikuvauksiin.

Orjan kaulapannassa 300-luvulta lukee: Tene me ne fugia(m), fugio eli ”Pitele minua, etten karkaisi. Minä karkailen”. (Tästä kertoo Sanna Joskan ja Ville Vuolannon artikkeli orjuudesta).

Roomalaiset kuvasivat voitettuja ja vangeiksi kahlehdittuja barbaareja reliefeissä, veistoksissa ja rahoissa (Näistä kertoo Ria Berg artikkelissaan). Tässä esimerkiksi pienoisveistos daakialaisesta sotavangista. Kuvaukseen on kerätty kaikki barbaarin stereotyyppiset piirteet: pitkät housut, hapsureunainen viitta, pitkät hiukset ja pitkä parta.

Kielletyt suhteet antiikin perheissä – äitipuolet poikapuolten kimpussa

Edellisessä blogauksessani kerroin Ariadnesta. Nyt kerron hänen sisarestaan Faidrasta, jonka tarinaa hyödynnettiin myös myöhäisantiikissa.

Ateenan kuningas Theseus ottaa vaimokseen Faidran. Edellisestä liitosta Theseuksella on myös poika Hippolytos. Äitipuoli Faidra rakastuu intohimoisesti Hippolytokseen ja aikansa emmittyään tekee rakkaudentunnustuksen Hippolytokselle, joka torjuu hänen lähestymisyrityksensä. Epätoivoinen Faidra kirjoittaa valheellisen tunnustuksen, jossa hän väittää Hippolytoksen raiskanneen hänet. Tämän jälkeen Faidra hirttäytyy. Theseus ottaa syytöksen täydestä ja ajaa Hippolytoksen maanpakoon. Lisäksi hän pyytää Poseidon-jumalaa tuhoamaan Hippolytoksen, ja Poseidon lähettää merihirviön tappamaan Hippolytoksen. Lopulta totuus selviää Theseukselle, joka murtuu. Faidran myytti kiehtoi antiikin kirjoittajia: Euripides kirjoitti tragedian Hippolytos (suom. Maarit Kaimio) ja Seneca tragedian Phaedra (suom. Antti T. Oikarinen ja Maija-Leena Kallela).

Entä myöhäisantiikissa? Vuonna 326 keisari Konstantinus teloitutti poikansa Crispuksen. Pian tämän jälkeen hän määräsi vaimonsa Faustan surmattavaksi.

Siinä onkin suuri osa, mitä tapauksesta varmuudella tiedetään. Spekulointi tapahtumasta kävi kuumana jo antiikissa. Useimmat antiikin kirjoittajista yhdistivät surmat toisiinsa. Juoruttiin, että Crispuksella oli ollut suhde äitipuolensa Faustan kanssa. Konstantinus oli saanut sen selville ja tapattanut molemmat.

Useita vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen historiankirjoittaja Filostorgius (368–439) esitti, että keisarin puoliso Fausta oli yrittänyt vietellyt poikapuolensa kuin myyttinen Faidra aikoinaan. Filostorgios kirjoittaa:

”Sanotaan, että Crispuksen äitipuoli oli syynä Crispuksen surmaan mielettömän rakastumisensa takia. Fausta oli rakastunut nuorukaiseen ja täysin tunteensa vallassa hän ensin yritti vietellä tämän rakkaussuhteeseen kanssaan. Mutta Crispus tyrmäsi Faustan ehdotukset …”

Filostorgios kertoo edelleen, että Fausta tultuaan torjutuksi rakkaudessaan kääntyikin nyt Crispusta vastaan: rakkaus muuttui vihaksi. Hän ryhtyi mustamaalaamaan Crispusta puolisolle keisarille saadakseen keisarin teloituttamaan oman poikansa. Filostorgios kuvaa, kuinka keisari Konstantinus on niin vihan vallassa, ettei jää edes tutkimaan, mitä todella on tapahtunut:

”Hänestä tuli Theseus omalle pojalleen: aivan kuten Theseus surmautti Hippolytoksen (jonka amatsoni Hippolyte oli synnyttänyt hänelle), kun Faidra oli parjannut Hippolytosta, niin Konstantinus surmasi Crispuksen, kun hänen vaimonsa syytti tätä. Hänen arvostelukykynsä oli niin järkkynyt, ettei hän halunnut edes vaihtaa sanaa poikansa kanssa.”

Filostorgioksen mukaan Konstantinus sai kuitenkin tietää asioiden todellisen laidan, kun Fausta seuraavan kerran solmi salasuhteen erään hovimiehen kanssa. Keisari antoi hovinsa eunukeille salaisen käskyn: kun Fausta meni kylpylään, näiden tehtävänä oli pidätellä häntä siellä niin kauan, että hän pyörtyisi ja tukehtuisi. Siten Faustan kuolema saataisiin näyttämään onnettomuudelta ja keisari välttäisi aviorikokseen liitetyn häpeän.

Kiehtova aihelma kylpylään tukahdetusta Faustasta jäi elämään, sillä 400-luvun loppupuolella kirjoittanut Zosimos toistaa tarinan. Lisäksi Zosimos esitti, että oman pojan surmaaminen jäi kiduttamaan Konstantinuksen omaatuntoa ja että keisari kääntyi kristityksi, koska kristinusko lupasi puhdistumista pahimmistakin synneistä. (Zosimos oli polyteisti, joka suhtautui vihamielisesti kristinuskoon ja halusi historiateoksessaan osoittaa, että Rooman valtakunnan vastoinkäymiset olivat suureksi osaksi kristinuskon syytä).

Saammeko koskaan tietää, mitä todella tapahtui? Modernissa historiantutkimuksessa on esitetty näkemyksiä uskonnollisista ja poliittisista valtataisteluista Konstantinuksen hovissa. Oliko Crispus havittelemassa valtaa liian aikaisin ja innokkaasti? On myös arveltu, että keisarin puoliso Fausta ja keisarin äiti Helena kannattajineen olivat vastakkain. Fausta oli keisari Maximianuksen tytär, joka oli aikanaan naitettu Konstantinukselle valtapoliittisen liiton vahvistukseksi. Kun Konstantinus oli kukistanut muut keisarit (tetrarkit) ja noussut ainoaksi keisariksi, edusti Fausta vanhaa valtaa. Pitikö hänet sen takia raivata pois?

Ariadne liikkuu ajassa

Jokin aika sitten olin saksalaisen Dark-tv-sarjan lumoissa. Se on sekoitus scifiä, fantasiaa ja jännitystä, ja sen juonikäänteet ovat mutkikkaita ja mystisiä. Varoituksena ilmoitan, että tässä seuraa joitakin juonipaljastuksia, mutta lähinnä pohdin Dark-sarjan suhdetta antiikin Ariadne-myyttiin.

Kreikkalaisessa mytologiassa Ariadne oli Kreetan kuninkaan Minoksen tytär. Minos oli huonoissa väleissä Ateenan kanssa, koska Minoksen poika oli saanut surmansa Ateenassa. Minos lähetti mahtavan laivastonsa Ateenaa vastaan, ja sodan hävinneiden ateenalaisten oli alistuttava ankariin ehtoihin: heidän piti lähettää joka yhdeksäs vuosi Kreetaan seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitoa, jotka syötettäisiin Minotauros-hirviölle labyrintissa. Ateenalainen supersankari Theseus päätti tappaa Minotauroksen ja lähti seuraavan nuorukaisten ja neitojen lastin mukana Kreetalle.

Ariadne rakastui Theseukseen ja päätti auttaa tätä salaa. Ariadne antoi Theseukselle taikalankakerän, jonka avulla Theseus osaisi takaisin labyrintista. Toisen version mukaan Ariadne antoi mukaan maagisen valokruunun, jonka avulla näki pimeässä.  Ariadne neuvoi myös, miten lähestyä nukkuvaa Minotaurosta, jota piti tarrata kiinni karvoista, sekä salakuljetti labyrinttiin miekan Theseusta varten. Niinpä Theseuksen onnistui tappaa hirviö ja selvitä vielä labyrintista ulos. Ariadne pakeni Theseuksen ja ateenalaisten mukana laivalla Kreetalta.

Matkalla Theseuksen ja Ariadnen laiva pysähtyi Naksos-saarella. Ariadne nukahti rannalle, ja Theseus ateenalaisineen jatkoi matkaansa jättäen hänet sinne. Joidenkin versioiden mukaan Ariadne katosi ja häntä etsittiin turhaan, toisten mukaan Theseus hylkäsi hänet tahallaan ja joidenkin mukaan Dionysos-jumalan käskystä. Hylätyn Ariadnen löysi Dionysos, joka sopivasti saapui Naksokselle, ja Ariadnesta tuli hänen puolisonsa ja jumalatar.

Mutta mitä ihmettä tällä on tekemistä Dark-scifisarjan kanssa? Ensimmäisen kauden kuudennessa jaksossa yksi päähenkilöistä, teinityttö Martha esiintyy koulunäytelmässä ja esittää Ariadnea. Hän esittää tunteellisen monologin, jossa Ariadne valittaa kohtaloaan tähän tyyliin: kaikki asiat pysyvät samoina kuin ennen; pyörä kääntyy ympäri ja ympäri; yksi kohtalo on sidottu seuraavaan; kukaan ei pysty avaamaan solmuja.

Sarjan tapahtumapaikkana on kuvitteellinen saksalainen pikkukaupunki nimeltä Winden. Koulupoika Mikkel katoaa salaperäisesti, ja vähitellen selviää, että hän on joutunut menneisyyteen. Hänestä tulee yhden päähenkilön Jonaksen isä. Sarjassa päähenkilöt liikkuvat ajassa ja ovat siinä eksyksissä kuin labyrintissa.

Totta kai halusin selvittää, oliko Marthan lausuma monologi lainattu kirjallisuudesta. Se ei ole ainakaan antiikin kirjallisuudesta. Ariadnesta ei ole säilynyt antiikin draamoja, vaikka toki hän on innoittanut monia antiikin kirjoittajia kuten Catullusta ja Ovidiusta ja myöhempinä aikoina kuvataiteilijoita ja oopperasäveltäjiä. Juuri tässä Ariadne-innostuksessa katsomassa Richard Straussin oopperan Ariadne auf Naxos, jota esitetään parhaillaan Kansallisoopperassa. Esitys ei ollut oikein minun makuuni, koska toteutus näyttämöllä oli turhan sekavaa (joskus hyvä musiikki ja hyvät laulajat riittävät eikä siihen tarvitse lisätä levotonta toimintaa). Ei ollut Marthan monologi Straussin oopperasta.

Friedrich Nietzsche on kirjoittanut runon ’Ariadnen valitus’ (Klage der Ariadne). Ei ole Marthan monologi Nietzscheltäkään, jonka runo on tietysti innoittanut filosofit analysoimaan Ariadnen hahmoa modernin ihmisen levottomana sieluna, joka kulkee ikuisessa labyrintissa. No, toisaalta kreikkalaisen myytin Ariadne kyllä tiesi, miten labyrintin kanssa kannatti toimia. Hänellä oli taikalankansa tai valokruununsa (joka muuten nostettiin taivaalle Corona Borealis-tähtikuvioksi). Ariadnea kunnioitettiin antiikin aikana jumalattarena, Kreetalla erityisesti hedelmällisyyden tuojana.

Kun Dark-sarjaa ryhtyy seuraamaan Ariadne-teema mielessään, sieltä alkaa pompahdella esiin kaikenlaisia vihjeitä myytin suuntaan. Aikuisen Jonaksen huoneessa on kopio Ariadnea esittävästä maalauksesta ja kuvia labyrintista. Marthan kännykässä, jota käytetään aikamatkailussa, vilahtaa näytönsäästäjänä sana ’ariadne’. Aikamatkailusta kirjoitetun kirjan kustantajana vilahtaa ’Mino Tauros’. Toisen kauden lopussa Marthasta on tullut jo jumalattaren kaltainen supersankari.