Aku Ankka -sarjakuvissa kateuden valtaan joutuneet tulivat kateudesta vihreiksi. Antiikin roomalaisilla kateus ei ollut vihreää. Minkä väriseksi antiikin ihmiset ajattelivat kateuden?
Antiikki nyt! -podcastissa kerron kateudesta antiikin Kreikassa ja Roomassa, pahasta silmästä. Ketkä olivat kateellisia? Oliko kateus aina huono asia. Miten suojautua kateutta ja pahaa silmää vastaan?
Otsikkokuvan mosaiikki, josta myös kerron podcastissa, on peräisin roomalaisajan Antiokiasta (Hatay Arkeoloji Müzesi, Antakya, Inv.-Nr. 1024), kuvan lähde: wikimedia commons.
Meillä on Helsingissä Oodi, Rikhardinkadun kirjasto ja ihana Kallion kirjasto. Lissabonissa kaupunginkirjasto (biblioteca municipal) on vanhassa palatsissa Palácio Galveias. Palatsi rakennettiin 1600-luvun puolivälissä maaseutupalatsiksi. Nyttemmin vilkas kaupunginosa oli tosiaan 1600-luvulla maaseutua.
1700-luvulle saakka palatsi kuului Távoran suvulle. Ennen kuin Távoroille kävi kehnosti, he olivat yksi Portugalin mahtavimmista suvuista. Oli nimittäin niin, että Távoran suvun perijän Luis Bernardon vaimo Teresa oli kuninkaan rakastajatar. Kuningas Jose I ei ollut erityisen paneutunut hallitsemiseen, ja Portugalissa valtaa piti Pombalin markiisi (jolla oli pitkä nimi Sebastião José de Carvalho e Melo, joten kutsukaamme häntä vain Pombaliksi).
Kuningas José yritettiin murhata vuonna 1758. Epäiltiin aatelissukujen salaliittoa. Pombal ryhtyi tutkimaan asiaa. Syyllisiksi löydettiin Távoran perheen isä, äiti ja perijäpoika sekä muita suvun jäseniä. Halusiko Luis Bernardo kostaa kuninkaalle, koska hänen vaimonsa oli kuninkaan rakastajatar? Vai halusivatko Távorat syrjäyttää kuningas Josén ja toimittaa oman ehdokkaansa valtaistuimelle? Vai olivatko Távorat syyttömiä? Joka tapauksessa Pombal vangitutti koko perheen ja lähisukulaisia ja teloitutti kaikki vuonna 1759. Näin hän pääsi eroon liian vaikutusvaltaiseksi nousseesta suvusta. Palatsi takavarikoitiin kruunulle. Kovaotteisuudessaan Pombal ei ollut sen kummempi kuin muutkaan aikansa vallasta taistelevat ylimykset, mutta hän oli hyvin aikaansaapa. Pombalin tehokkuudesta koitui jotakin yhteistä hyvää vuonna 1755, kun hän ryhtyi järjestämään Lissabonin kaupungin oloja tuhoisan maanjäristyksen jälkeen.
Palatsi siirtyi Lissabonin kaupungin omistukseen (v. 1929), ja siitä tehtiin kaupugin kirjasto. Nyt siellä on tietysti kirjoja, monitoimitiloja, lastenosasto ja lukusaleja täynnä pöytien ääressä lukevia nuoria. Seiniä peittävät tietysti upeat kaakelit eli käsinmaalatut ja lasitetut keramiikkalaatat. Parvekkeellakin voi istua lukemassa, ja sieltä voi ihailla puistikkoa ja nurmikenttää.
Antiikki nyt! podcastissa pohdin Carlo Levin omaelämäkerrallista romaania Jumalan selan takana (Cristo si é fermato a Eboli, 1945).
Carlo Levi (1902–1975) oli kirjailija, taidemaalari ja lääkäri. Mussolinin valtakaudella hänet kuten monet muutkin intellektuellit karkotettiin rangaistukseksi jonnekin ”Jumalan selän taa”. Levi karkotettiin vuosiksi 1935–1936 ensin Grassanoon ja sitten Alianoon. Aliano oli kirjassa kuvatun Gaglianon esikuvana.
Kiinnostuin Levin kirjasta antiikin magian kautta. Levin kuvaamia eteläitalialaisia uskomuksia ja tapoja on verrattu roomalaisen antiikin käytäntöihin. Podcastissani kerron näistä Levin kuvaamista tavoista ja uskomuksista.
Yllä oleva kuva on S. Antónion kirkosta Lissabonista. Kristityt eri puolilta maailmaa ovat osoittaneet kiitollisuuttaan pyhimykselle lahjoittamalla jonkin tekstin, kuvan tai koristeen alttarille.
António Padovalainen (n. 1191–1231) oli syntyään lissabonilainen Fernando Martins de Bulhões, mutta hänestä tuli munkki ja hän otti nimekseen António. Nuori António keksi lähteä käännytystyön Marokkoon – portugalilaiset olivat kiinnostuneita levittämään valtaansa Pohjois-Afrikkaan. Käännytystyö ei kuitenkaan sujunut, António sairastui ja päätti palata Portugaliin, mutta erinäisten vaiheiden jälkeen päätyikin Italiaan.
Lisänimen Padovalainen hän sai, koska hän toimi suuren osan elämästään Italiassa Padovassa, jossa hän myös kuoli. Pian kuolemansa jälkeen raportoitiin ihmeitä, ja jo vuonna 1232 paavi julisti hänet pyhimykseksi. Pyhästä Antóniosta tuli hyvin suosittu pyhimys, varsinkin Portugalissa ja myöhemmin Brasiliassa. Lissabonissa häntä kutsutaan Sant’Antoninhoksi, ’Pikku-António’, muoto, joka kertoo läheisyyden tunteesta; pyhimys on erityisesti kotien ja liiketoimien suojelija. Kesäkuussa Lissabonissa vietetään juhlia pyhimyksen kunniaksi; ajankohta on myös suosittu häiden viettämiseen – vähän kuin suomalaisten juhannus.
S. Antónion kirkon vieressä on pyhimykselle omistettu museo, yksi Lissabonin kaupunginmuseon pisteistä. Museon esittelyt ovat ihannoivia, yhtään kritiikin sanaa en kyllä selostuksista löytänyt. Pyhimykselle omistettu alttari, johon ihmiset ovat tuoneet lahjojaan on hyvin vaikuttava. Antiikintutkijana tietenkin vertaan pyhimykselle osoitettua kiitollisuutta antiikin roomalaisten tapaan osoittaa kiitollisuuttaan jumalille – he toivat hyvin samaan tapaan votiivilahjoja, kun olivat parantuneet jostakin sairaudesta, selvinneet hengissä synnytyksestä tai jollain muulla tavalla kokeneet jumalallista apua. Vaikka olen uskonnoton, tunnen pientä liikutusta katsoessani nykyihmisten votiivilahjoja.
Tämä alkuvuosi on selvästikin yhtä juhlaa antiikin ja sen jälkivaikutuksen tutkimuksessa. Nyt vuorossa on Outi Kaltion väitös Constantinus Africanuksen (1000-luvulla) lääketieteen oppikirjasta Pantegni.
Outi Kaltio kertoo väitöskirjansa ”The Pantegni, Theorica of Constantine the African: A Text-Historical Study of the First Medical Compendium in the Latin West” suomenkielisesssä tiivistelmässä seuraavaa: Pantegni oli ”ensimmäinen latinan kielellä kirjoitettu lääketieteellisen tiedon laaja yleisesitys, joka mullisti länsimaisen lääketieteen ja nosti sen uudelle tasolle”. Pantegnin pohjana on arabiankielinen alkuteksti, Haly Abbasin ’al-Kitāb al-Malak’ 900-luvulta sekä muita arabialaisia kirjoituksia. Pantegnia käytettiin oppi- ja käsikirjana Euroopassa 1100-luvulta lähtien uudelle ajalle asti.
Kaltio analysoi väitöskirjassaan Kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvan Pantegnin käsikirjoitusversion. Se on yksi varhaisimmista säilyneistä Pantegnin käsikirjoituksista.
Väitös järjestetään Helsingin yliopistossa lauantaina 29.4. klo 12, Porthania (Yliopistonkatu 3, Helsinki), luentosali PIII. Opponenttina on prof. Charles Burnett (The Warburg Institute, London). Tilaisuutta voi seurata myös striimattuna. Väitöskirja on luettavissa täällä.
Portugalin omaleimaisin ja mieleenpainuvin kulttuurin muoto on seiniä koristava kaakelitaide. Eikä mitä tahansa kaakelia, vaan mitä taidokkaimpia lasitettuja ja maalattuja seinätiiliä. Siis kaakeleita, vaikka suomen sana kaakeli on kovin lattea kuvaamaan tätä taidemuotoa. ”Käsinmaalattuja ja lasitettuja poltettuja keramiikkalaattoja” on parempi ja tarkempi ilmaisu.
Lissabonissa on upea Museu do Azulejo, jossa voi ihmetellä vanhaa ja uutta keramiikkalaattataidetta.
Mutta arjessa olen ihaillut Lissabonin metroasemien taidetta. Joskus on tehnyt mieli jäädä pois jollakin asemalla vain päästäkseen kuvaamaan sen kaakelivalikoimaa. Tässä muutama otos metromatkojen varrelta:
Campo Granden aseman kuva edustaa perinteistä tyyliä:
Samoin Marquês de Pombalin aseman kuvat ovat aika perinteisiä. Mutta niissä kerrotaan Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksestä, Pombain markiisi johti jälleenrakennustöitä tuhon jälkeen – varsin itsevaltaisin ottein. Mutta miksi yhdelle seinälle on kuvattu saksalainen runoilija Goethe. Syynä on se, että Goethe muistelmateoksessaan kertoi, kuinka hän lapsuudessaan järkyttyi maanjäristysuutisesta.
Mielestäni metrotaiteen helmet löytyvät Saldanhan asemalta. Otsikkokuvan kaakeli on Saldanhasta, samoin tämä otos, johon valitettavasti aseman valot heijastuvat vähän häiritsevästi:
Viime syksyn blogikirjoituksessani kerroin, miten antiikin aikana uskottiin Odysseuksen käyneen harharetkiensä aikana Lissabonin seuduilla. Lissabonin antiikin aikainen nimi oli Olissipo. Odysseus ei suinkaan ollut ainoa sankari, joka on yhdistetty Portugalin seutuihin tai Iberian niemimaahan yleensä.
Vanhasta testamentista (Joonan kirja 1:3) voi lukea miten profeetta Joonan olisi pitänyt lähteä itään Niniveen saarnaamaan syntisille, mutta hän ei halunnut vaan lähtikin päinvastaiseen suuntaan länteen Tarsisiin. Laivamatkalla hän kuitenkin joutui myrskyyn ja lopulta meripedon nielemäksi. (Meren hirviö on yleensä tulkittu valaaksi). Meripeto oksensi Joonan lopulta rannalle. Keskiajalla Iberian niemimaan asukkaat väittivät, että Joona oli käynyt heidän rannoillaan. Olisihan ollut kunnianarvoista, jos profeetta olisi käynyt nykyisen Portugalin tienoilla. Myöhemminkin on yritetty paikantaa Tarsista, jonne Joona oli pyrkimässä. On ehdotettu, että Tarsis olisi ollut muinainen Tartessos (nykyisessä Etelä-Espanjassa), jossa foinikialaisetkin kävivät kauppaa. Tosin Tarsosta nykyisen Turkin rannikolla on pidetty todennäköisempänä vaihtoehtona.
Joonan tapaan myös apostoli Jaakob on haluttu yhdistää Iberian niemimaahan. Kyseessä on siis Jaakob Sebedeuksen poika, jota kutsutaan myös Jaakob Vanhemmaksi. Apostolien teoissa (12:1-2) kerrotaan, kuinka kuningas Herodes Agrippa mestautti Jaakobin. Miten sitten Galiciassa 800-luvulta lähtien uskotaan innokkaasti, että Jaakob on sinne haudattuna? 800-luvulta lähtien esiintyy tarinoita, joissa Jaakobin ruumis ihmeellisesti löydettiin paikasta, joka nykyään tunnetaan Santiago de Compostelan kaupunkina. Jaakob on Santiago portugaliksi, galegoksi ja espanjaksi.
Jaakobin pyhäinjäännösten ihmeellinen löytyminen ja Santiago de Compostelan nousu liittyivät ajan valtapolitiikkaan Galiciassa ja Pohjois-Portugalissa. Tarinoissa kerrotaan, kuinka Jaakob itse asiassa kävi tekemässä lähetystyötä Iberian niemimaalla ja palasi sitten Jerusalemiin, jossa hänen kaulansa katkaistiin. Hänen oppilaansa kuljettivat hänet Galiciaan. Laiva kulki ilman peräsintä, koska Jumala sitä ohjasi. 1100-luvulla kerrottiin, että Jaakobin ruumis oli purjehtinut meren yli kivenjärkäleen päällä.
Jaakob kirjassa Liber Sancti Jacobi (Codex Calixtinus 1100-luvulta)
Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet galicialaisten tapaa omia Jaakob itselleen, vaan epäilyksiä hänen jäänteistään esitettiin vuosisatojen ajan. Muutkin tärkeät kaupungit kilpailivat kunniasta. Toiset ovat sitä mieltä, että Jaakob on edelleen haudattuna Jerusalemissa: Armenian ortodoksisen patriarkaatin Pyhän Jaakobin katedraalissa on alttari, jonka alla Jaakobin pään uskotaan olevan haudattuna. Würzburgista kotoisin olevan pappi Johannes teki pyhiinvaelluksen Jerusalemiin ja kirjoitti 1160–1170-lukujen vaihteessa kuvauksen Pyhästä maasta. Siinä hän mainitsee, että armenialaiset munkit säilyttävät suurella kunnioituksella Jaakobin päätä kirkossa ja näyttävät sitä vierailijoille. Lisäksi hän kertoo, että Jaakobin oppilaat kuljettivat hänen ruumiinsa Galiciaan, mutta pää jäi Palestiinaan (Johanneksen sanoin ”capite suo in Palaestina remanente”).
Hyvää torstaita! Tervetuloa kuuntelemaan Antiikki nyt! -podcastsarjan toista kautta.
Tässä jaksossa kerron seitsenpäiväisen viikon kulttuurihistoriasta ja erityisesti torstaista, Juppiterin päivästä (latinaksi dies Iovis). Antiikin roomalaisten torstaipäivään liittyy kaikenlaista kiehtovaa. Oliko Juppiterin päivä myöhäisantiikissa juhlapäivä tai jonkinlainen vapaapäivä? Entä miten magian harjoittaminen liittyy torstaihin? Oliko torstai erityisen väkevä päivä? Entä Thor-jumala?
Lisää antiikintutkimuksen väitöksiä! Suureksi ilokseni voin tiedottaa, että Elina Lapinoja-Pitkänen väittelee Uuden testamentin eksegetiikan alalta ensi perjantaina 10.3.2023 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Väitöskirjan aiheena on ”Pauline Christ-Groups and Private Dionysian Associations – Mythical Narratives and Communal Rituals as Building Blocks of Social Identity” eli vertaileva tutkimus varhaisista seurakunnista ja Dionysoksen palvonnan ympärille keskittyneistä uskonnollisista yhdistyksistä.
Lapinoja-Pitkänen kuvaa vertailevan tutkimuksensa tuloksia tiivistelmässään mm. näin: ”Työni kolmannessa osassa vertailen näiden kahden aikaisemman luvun tuloksia ja nostan esiin niin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiäkin. Varhaiset seurakunnat olivat toiminnoiltaan ja tavoiltaan yhdistysmäisiä, mutta etenkin myyttien ja rituaalien keskinäinen yhteys ja toisaalta niiden yhdistäminen ryhmänjäseniin, loi seurakunnille myös omaleimasta identiteettiä.” Väitöskirja on luettavissa täällä.
Vastaväittäjänä on professori John S. Kloppenborg Toronton yliopistosta ja kustoksena on Petri Luomanen. Väitöstilaisuus järjestetään 10.3.2023 kello 13 Helsingin yliopistossa osoitteessa Porthania PIII, Yliopistokatu 3, mutta väitöstä voi seurata myös etänä striimattuna.
Viime viikonloppuna kävimme Sintrassa, joka on reilun puolen tunnin junamatkan päässä Lissabonista. Sintra onkin sitten aivan oma maailmansa. Se on täynnä turisteja, kuten myös Lissabon, jopa helmikuun lopussa. Sintra on ollut brittimatkailijoiden suosiossa lordi Byronista lähtien. Byronia tietenkin hyödynnetään joka käänteessä:
Sintran suosion ymmärtää, sillä seutu on häkellyttävän kaunis talvellakin vehreinä rinteineen ja ilmasto on lempeä.
Sintrassa on palatseja ja huviloita, edesmenneiden kuninkaiden ja miljonäärien asuinpaikkoja, eri aikakausilta. Varhaisin on maurilaislinnoitus, joka komeilee korkealla vuorella (ja näkyy blogin aloituskuvassa). Sintran keskustassa on kuninkaallinen linna (Palácio nacional de Sintra), jonka ensimmäiset osat rakennettiin 1200-luvulla ja johon lisättiin uusia osia vuosisadasta toiseen. Tästä pienoismallista näkee, miten mutkikas rakennelma palatsista on kehkeytynyt:
Kuninkaallisen palatsin kaksi mystistä tötteröä hallitsevat Sintran kaupunkikuvaa vähän niin kuin Eiffelin torni Pariisia. Kuten Eiffelin tornin hienoudesta myös Sintran palatsin tötteröiden kauneudesta voi olla monta mieltä.
Tötteröt ovat ovat savupiippuja, mutta miksi ne ovat tuon muotoisia? Kiertokäynti kuninkaallisessa palatsissa paljastaa, että ne on rakennettu ohjaamaan valtavan kuninkaallisen keittiön savuja ylös. Ei kovin tehokasta, ja voi vain kuvitella, miten tukalissa oloissa kuninkaallisten kokit ja keittäjät tekivät töitä.
Näkymä palatsin savupiipun alta
Vastapainoksi saa ihailla kuninkaallisia saleja prameine kattokoristeluineen ja huonekaluineen. Tosin jostakin katosta kerrotaan museon selostuksessa, että sen kultapäällysteet ovat kadonneet aikaa sitten.
Quinta da Regaleira on brasilialaissyntyisen pohatan Carvalho Monteiron 1890-luvulla rakennuttama satupalatsi. Se on villi yhdistelmä eri tyylilajeja, ja koristelua on tulkittu milloin mihinkin eksentriseen, vapaamuurareihin, temppeliherroihin ja ruusuristiläisiin.
Quinta da Regaleira
Turistit tuntuivat täyttävän koko Sintran. Mutta me löysimme kaiken hälinän takaa aution luontopolun, joka vei kukkulaa ylöspäin. Illan pimetessä, kun oli aivan hiljaa, saattoi kuvitella faunin tai nymfin kurkkivan puun takaa.
