Kategoria: Blogi

Sapatin viettäminen on juutalaisuuden tunnetuin erikoisuus. Sapatti alkaa perjantai-iltana auringon laskiessa ja päättyy lauantai-iltana jälleen auringon laskiessa. Täällä Jerusalemissa autoliikenne hiljenee, bussit ja junatkaan eivät kulje. Lauantaina voi kävellä kaikessa rauhassa vaikka keskellä tietä, niin vähän autoja on liikkeellä Jerusalemin keskustassa.

Eivät kaikki juutalaiset vietä sapattia kovinkaan tosissaan. Tel Avivissa liikenne ja muu touhuilu jatkuu arkiseen malliin.

Meillä oli ilo ja kunnia osallistua perinteiselle sapattiaterialle perjantai-iltana ystävien luona. Ruoka oli valmistettu etukäteen ennen sapatin alkua ja jätetty pysymään lämpimänä synagogassa käynnin ajaksi. Sapatin aikana ei siis valmisteta ruokaa eikä hoideta muitakaan kotitöitä. Monet juutalaiset eivät myöskään käytä kännykkää sapatin aikana. Tässä kaikessa, varsinkin kännykän siirtämiseessä syrjään, on jotakin rauhoittavaa. Mutta ennen rauhoittumista sapatin viettoon kiirehditään kauppoihin, mikä näkyy melkoisena säntäilynä katukuvassa.

Jo antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset kirjoittajat mainitsevat juutalaisen sapatin vieton. Kreikkalainen Agatharkides Knidoslainen 100-luvun puolivälissä eaa. kirjoitti:

”Juutalaisiksi kutsuttu kansa asuu kaikkein linnoitetuimmassa kaupungissa, jota sen asukkaat kutsuvat Jerusalemiksi. Heillä on tapana pidättäytyä työnteosta joka seitsemäs päivä. Tällöin he eivät kanna aseita eivätkä tee maatöitä käsin, eivätkä osallistu julkisiin tehtäviin, vaan rukoilevat levitetyin käsin temppeleissä iltaan saakka. Koska Jerusalemin asukkaat, sen sijaan että olisivat puolustaneet kaupunkiaan, pysyivät (sapatin) hulluudessaan, Ptolemaios, Lagoksen poika, pystyi tunkeutumaan sinne sotajoukkonsa kanssa.”(Lainaus Agatharkideelta on peräisin Josefukselta, kirjoituksessa Apionia vastaan 1.209-210).

Samaan tapaan myös Plutarkhos (Taikauskosta 169c) kuvaa juutalaisten itsepintaista sapatin viettoa, jopa vihollisen uhatessa:

”Mutta juutalaiset, koska oli sapatin päivä, istuivat pesemättömissä vaatteissa, sillä aikaa kun vihollinen pystytti tikapuita muureja vasten ja valtasi muurit. Eivätkä he nousseet ylös, vaan pysyivät siellä (istumassa), kiinni taikauskossaan kuin suuressa verkossa.”

Plutarkhoksen kuvauksen on arveltu viittaavan joko Pompeiuksen johtamien roomalaisten joukkojen tekemään Jerusalemin valtaukseen vuonna 63 eaa. tai Marcus Antoniuksen valtaukseen vuonna 38 eaa.

Roomalainen filosofi Seneca piti sapattia hyödyttömänä. Juutalaiset “omistamalla yhden päivän levolle seitsemää päivää kohden he menettävät vapaa-ajalle/laiskottelulle (vacando) melkein seitsemännen osan elämästään. Kun he eivät pysty toimimaan hätätapauksissa, he usein kärsivät tappion.” (Seneca, Taikauskosta, lainaus Senecalta on peräisin Augustinuksen Jumalan valtiosta 6.11). Seneca käyttää verbiä vacare, jonka voi tulkita positiivisesti vapaa-ajan vietoksi tai negatiivisesti laiskotteluksi.

Myös roomalainen historiankirjoittaja Tacitus leimaa sapatin vieton laiskotteluksi – kuuluisassa juutalaisia hyvin kielteisesti käsittelevässä kohdassaan:

“Kerrotaan, että he ovat päättäneet pitää seitsemännen päivän lepopäivänä (otium), koska sinä päivänä heidän kärsimyksensä [nälänhätä] loppui. Koska toimettomuus (inertia) on alkanut tuntua houkuttelevalta, he omistavat joka seitsemännen vuoden laiskuudelle (ignaviae).” Tacitus, Historiae 5.4. (suom. Taistelu keisarivallasta. Rooman historia 69-70 jKr., suom. Heikki Laakkonen ja Kalle Korhonen, Gaudeamus 2010, 282-283).

Tacitus listaa monenlaisia uskomuksia juutalaisista, kuten juutalaisten jumalan samastamisen roomalaisten Saturnukseen. Tacituksen hyvin negatiivista kuvausta on toisinaan tulkittu (esim. Erich Gruen) myös satiirina, jonkinlaisena antiikin etnografisten kuvausten pilkkana.

Roomalaisten Senecan ja Tacituksen sanoja laiskuudesta voi myös samojen kirjoittajien moitteisiin siitä, kuinka tavalliset roomalaiset tuhlasivat päiviään teatterinäytännöissä, kilpa-ajoissa ja gladiaattoritaisteluissa. Roomalainen kalenteri oli täynnä juhlapäiviä, jolloin vapaat kansalaiset saattoivat viettää vapaapäiviään. On laskettu, että 300-luvun lopussa 175 päivää vuodessa oli omistettu kisoille ja juhlille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki roomalaisessa yhteiskunnassa olisivat voineet osallistua juhlintaan ja pitää vapaata yleisinä juhlapäivinä.

Otsikkokuvassa 1300-luvun Espanjasta juutalainen mies pitää kädessään kiddush-maljaa. Kiddush on rukous, joka lausutaan sapattiaterian alussa malja kädessä (lähde wikicommons).

Loppiaisen, joulun juhlakauden lopettajaisten kunniaksi vanha blogaus vuodelta 2012 (!)

Kristillisessä kalenterissa loppiainen juhlistaa itämaan tietäjien vierailua Jeesus-lapsen luona. Matteuksen evankeliumin 2. luvussa kerrotaan tästä vierailusta. Kreikankielisessä alkutekstissä puhutaan vierailijoista termillä magoi. Antiikin aikana sanalla magos viitattiin aluksi persialaisen uskonnon pappiin ja sitten yhä useammin tietäjään, taikuriin, loitsijaan, velhoon, noitaan jne., useimmiten negatiivisessa merkityksessä. Molemmat merkitykset esiintyvät aina myöhäisantiikkiin saakka, mutta voittopuolisesti sana liitettiin noituuteen. Kreikan sana lainautui myös latinaan muodossa magus.

Varhaiskristillisille kirjoittajille kertomus Jeesuksen luona vierailevista maageista tuotti jonkin verran päänvaivaa ja erilaisia selityksiä. Esimerkiksi Origenes (n. 185-254) selitti, että Jeesuksen syntymä teki demonit voimattomiksi ja siten maagien tavanomaiset loitsut ja temput tehottomiksi. Selvittääkseen asian nämä sitten lähtivät seuraamaan jumalallista merkkiä ja löysivät Jeesuksen.

Samoin tarinassa esiintyvä tähtien tulkitseminen oli monille varhaiskristillisille kirjoittajille ongelmallinen. Useat arvovaltaiset kristityt tuomitsivat tähdistä ennustamisen kaiken muun ennustustoiminnan ohella. Klemens Aleksandrialainen (n. 150-n.215) kuitenkin kehaisee maageja, jotka ennustivat Jeesuksen syntymän ja saapuivat Juudeaan tähden johdattamina.
Raamatun käännöksissä puhutaan yleensä tietäjistä ja idän viisaista miehistä. Onko sanan magoi antiikin merkitys velhoina, loitsijoina ja taikureina niin kiusallinen, ettei sitä voida käyttää?
 

It is my great pleasure to announce that the book Being Pagan, Being Christian in Late Antiquity and Early Middle Ages edited by the splendid Katja Ritari, Jan Stenger and William Van Andringa has just been published. The book is open access and is found on-line here, as the publication in the new series AHEAD: Advanced Studies in the Humanities and Social Sciences by Helsinki University Press.

I am particularly happy because the book is based on the memorable seminar that we, Katja, Jan, William and I, organised together in November 2016.

My own contribution is ”In Search of Local People and Rituals in Late Antiquity”. Abstract: ”In Late Antiquity and the Early Middle Ages, ecclesiastical leaders often defined as pagan, superstitious and even magical those rituals and beliefs that they disliked. Augustine of Hippo, for instance, depicted a number of practices as pagan elements that recent converts could not abandon and therefore carried with them into the Church after Constantine’s conversion. Augustine and other church leaders were influential in setting out the course of interpreting local popular forms of religiosity as magic (‘magical survivals’) or leftovers of paganism (‘pagan survivals’). In this chapter, I illustrate local and popular forms of late antique religiosity with a few examples taken from the writings of Zeno of Verona, Maximus of Turin and Augustine of Hippo as well as later Latin writers such as Caesarius of Arles and Martin of Braga. I wish to break away from traditional dichotomies such as pagan/Christian, religion/magic and religion/superstition and to observe religious practices in the late antique and early medieval world on their own terms. We may call that religious world the third paganism, popular Christianity or whatever, but choosing the term is not relevant here. Instead of taking local forms of religiosity simply as ‘magical survivals’, ‘pagan survivals’ or ‘Christian superstition’, we should analyse local religious worlds in their different socio-political contexts.”

Tällä viikolla Jerusalemissa on vietetty hanukkajuhlaa. Kahdeksan päivän aikana sytytetään joka ilta kynttilöitä palamaan yhdeksänhaaraiseen kynttelikköön, hanukiaan. Ensimmäisenä iltana sytytetään yksi kynttilä, toisena kaksi jne. Eilen olimme viettämässä naapurissa seitsemännen päivän iltaa, jolloin sytytettiin seitsemän kynttilää. Miksi kynttelikkö on yhdeksänhaarainen? Meille selitettiin, että keskimmäinen kynttilä on erikoisvalo tai apuvalo (okei, sitä ei siis lasketa mukaan).

Hanukka on valon juhla, minkä hyvin joulukuun pimenevien päivien aikana hyvin ymmärtää. Roomalaiset ymmärsivät viettää Saturnalia-juhlaa (17–23.12) ja me joulua. Hanukkajuhlalle esitetään kuitenkin juutalaisessa perinteessä myös historiallinen selitys makkabilaissotien ajalta. Juudean asukkaat kapinoivat Juudas Makkabilaisen johdolla hellenististä Seleukidien hallintoa vastaan vuonna 168 eaa. Juudas Makkabilaisen joukot valtasivat Jerusalemin ja temppeli vihittiin uudelleen käyttöön vuonna 165 eaa. Temppelin vihkimisestä kerrotaan Vanhan Testamentin apokryfikirjassa Makkabilaiskirjassa (4:36–59).

Tämän temppelin uudelleenvihkimisen muistoa hanukka juhlistaa. Kahdeksan kynttilän sytyttämistä selitetään öljyn ihmeellä. Temppelistä löytyi vain pieni määrä oliiviöljyä lampun sytyttämistä varten vain yhdeksi päiväksi, mutta ihmeellisesti sitä riittikin kahdeksaksi päiväksi. Oliiviöljyä käytetään sitten myös kaikkeen hanukkaruokaan, kuten hyvin rasvaisiin latkes-perunalettuihin (muistuttavat röstiä) tai sufganijah-munkkeihin. Olennaista on syödä raskaasti. Tämäkin muistuttaa muita pimeän ajan juhlien perinteitä. Hanukkaan liittyy myös erityinen hyrrä, dreidel, jonka kullekin neljälle sivulle on maalattu heprealainen kirjain.

I just received the author’s copy of the volume Violence in Antiquity: Religious Approaches to its Legitimation and Delegitimation, edited by Johannes Breuer and Jochen Walter, and published by Franz Steiner Verlag, in the series ”Hamburger Studien zu Gesellschaften und Kulturen der Vormoderne”.

I am happy to be along in this volume. My article is on ”Swords or Cudgels? Augustine, Petilianus and (De)legitimizing Religious Violence”. The volume is based on the conference, Tagung ”Religiöse (De-)Legitimationsansätze von Gewalt in der Antike” held in September 2019 in the Johannes-Gutenberg-Universität Mainz.

The abstract of the book: ”What is the role of religious aspects in legitimizing or delegitimizing violence? The articles of this volume provide an important contribution to this crucial social and scholarly debate. Analysing a broad spectrum of case studies from antiquity, they focus on religious justifications or evaluations of recommended, performed, or forbidden acts of violence – regardless of the question of their historicity. Not only late antiquity and Christianity are considered, but also pre-Christian Greek and Roman civilizations, Judaism, literary myth, and atheism. The case studies cover the period from the fifth century BCE to the fifth century CE and a broad geographical scope extending from Gaul to Israel and Egypt. This volume offers new insights into a highly topical issue.” The introduction of the editors Breuer and Walter can be read here.

Kun syyskuussa asetuimme asuntoomme Jerusalemissa, ihmettelin ovenpieliin kiinnitettyjä metallisia pitkulaisia esineitä, joissa oli ihmeellinen merkki. Niitä oli jokaisen asuinhuoneen ovenpielessä ja vielä ulko-oven pielessä. Saman havainnon tein instituutissa: jokaisen työhuoneen ovenpielessä oli sama metallinen kotelo.

Ovenpieleen kiinnitettävä kotelo on mezuza (tai mezuzah). Hepreankielinen sana ’mezuza’ מְזוּזָה tarkoittaa ovenpieltä. Kotelon sisälle laitetaan hepreankielisiä säkeitä Toorasta. Ovenpielissä näkee monenlaisia erilaisia mezuzoita, esimerkiksi puusta tehtyjä, meidän asuntomme ovissa oleva mezuza näyttää hyvin modernilta. Yhteistä niille on päällä oleva heprealainen kirjain ’shin’ (ש‎). Shin-kirjain viittaa sanaan ‘Shaddai’ שדי‎ , ’Kaikkivaltias’.

Mezuza on rabbiinisen juutalaisuuden perinne, jota perustellaan Toorasta löytyvään kohtaan (5. Moos. 6.4-9 suomalaisessa Kirkkoraamatun 1992 käännöksessä):

”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi. Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.”

Mezuzan tarkoitus on siis muistuttaa uskonnollisista määräyksistä ja opetuksista. Mutta mezuza on selkeästi apotropaainen eli pahalta suojeleva; rabbiinisissa teksteissä puhutaan pahalta suojautumisesta. Innostuin aivan valtavasti, kun ryhdyin selvittelemään mezuzaa. Olen ollut aina kiinnostunut antiikin maailman ovista, ovenpielistä, kynnyksistä, porteista ja muista rajapaikoista. Ja tässä juutalainen mezuza ei ole ollut mitenkään ainutlaatuinen. Kodin rajoja haluttiin antiikin aikana suojella erilaisin merkein, lattiamosaiikein, ovenpieliin maalatuin merkein ja kirjoituksin, erilaisin amuletein ja veistoksin. Esimerkiksi klassisen kauden Ateenassa oviaukkoja suojeli Foibos Agyieus eli Apollon-jumalaa symbolisoiva pilari. Herakles oli tärkeä suojelija: Talojen ovien yhteyteen kirjoitettiin esimerkiksi julistus:

”Herakles asustaa täällä, älköön mikään paha astuko sisään.”

Deloksella säilyneiden talojen seinissä on säilynyt Herakleen nuijaa esittäviä kaiverruksia. Kristinusko toi mukanaan suojaavan ristin merkin ja vetoomukset Jeesukseen ja Mariaan. Esimerkki myöhäisantiikin Syyriasta:

”Jeesus Nasaretilainen, joka syntyi Mariasta, Jumalan poika, asuu täällä. Älköön mikään paha astuko tänne.”

Mietin, mitä mezuza merkitsee nykyään. Varmasti monet uskovat sen pahaa torjuvaan voimaan, mutta se on toisille juutalaisille se on todennäköisesti samantapainen identiteettiä vahvistava merkki kuten kaulassa kannettava risti monille kristityille. Tai miksi oven yläpuolelle tavataan laittaa hevosenkenkä tai joulun aikaan seppele? Tämän hetken konfliktia kuvaa sekin, että monet Euroopassa asuvat juutalaiset eivät enää uskalla pitää mezuzaa ovenpielessään, jotta heidän asuinpaikkansa eivät paljastuisi juutalaisiksi ja vetäisi puoleensa antisemitististä väkivaltaa. Kuulin juuri tutkijakollegaltani, että hänen Italiassa asuva äitinsä oli ottanut mezuzan ovenpielestään varmuuden vuoksi pois. On jotenkin traagista, että esine, jonka uskotaan (tai ainakin on joskus uskottu) suojaavan kotia, onkin nyt muuttunut merkiksi, jonka pelätään tuovan uhkaa.

Israelissa on julistettu sotatila. Uutisista voi lukea, mitä hirveyksiä on tehty, joten minun ei ole tarpeen niitä toistaa tässä.

Kun syyskuussa, kauan ennen terroristien hyökkäystä, aloin kirjoittaa näitä blogauksia Jerusalemista, päätin etten keskity paikallisiin ongelmiin ja konflikteihin. En siksi, etten niistä tietäisi tai välittäisi. Olen niistä hyvin tietoinen.  Niistä kyllä saamme lukea aivan riittävästi mediasta. Ei minulla ole lisättävää.

Sen sijaan haluan tietoisesti kertoa aivan jostakin muusta. Miten arki sujuu tai ei suju? Sotatilankin aikana on arkea. Mitä teen ja tutkin täällä? Mitä ajatuksia arjen elämä ja työni herättää? Mikä täällä on ihmeellistä ja mikä tavallista?

Ajattelin jatkaa tällä linjalla, vaikka päätös välillä horjuu ja tekee mieli vain kauhistella. Kauhistelu ei auta. Ajattelen, että teen sitä, mitä osaan: tutkin ja kirjoitan. Se on tavallaan minun hartaudenharjoitustani: ora et labora. Uskonnoton kun olen, en rukoile, mutta mietiskelen ja teen työtä. Yritän sitä kautta muuttaa maailmaa siedettävämmäksi paikaksi.

-Tiedän myös, sanoi Candide, että meidän tulee viljellä puutarhaamme.
-Olette oikeassa, sanoi Panglos, sillä kun ihminen pantiin Edenin yrttitarhaan, pantiin hänet sinne ut operatur eum, viljelemään sitä, joka seikka jo todistaa, että ihminen ei ole luotu lepoa varten.
-Tehkäämme siis työtä älkäämmekö viisastelko, sanoi Martin. –Se on ainoa keino tehdä elämä siedettäväksi.
Voltaire, Candide (suom. J.A. Hollo).

Syyskuussa teimme instituutin kanssa retken Haifaan. Pohjoisen ihmiselle matka oli elämys ja aika vaativa, puolimaratoniin verrattava urheilusuoritus 35 asteen helteessä. Ruoka ja juoma yhdistävät ihmisiä. Oppaamme kuljetti meitä Haifan eri uskontojen pyhillä paikoilla, mutta myös kahviloissa ja toreilla. Saimme maistaa kaupungin (ehkä) parasta falafelia. Mustafan kahvi- ja maustekaupassa haistelimme ja maistelimme mausteita, kahvia, ja halvaa. Torilta voi ostaa valmiiksi koverrettuja kesäkurpitsoita.

Yksi Haifan pyhistä paikoista on bahai-uskon maailmankeskus, joka sijaitsee Haifassa Karmel-vuoren rinteellä. Bahai-usko syntyi Persiassa 1800-luvun lopulla, ja sen taustat ovat shiialaisessa islamissa, mutta bahailaiset ovat pitkään olleet vainottu vähemmistö Lähi-idässä. Turistit pääsevät katsomaan maailmankeskuksen puutarhaa alarinteessä, mutta ylemmille tasoille ei bahai-uskonnon ulkopuolisia päästetä. Näkymät ovat häkellyttäviä. Nurmikot ovat niin täydellisiä, että aloin pohtia, ovatko ne aitoja. Armottomassa paahteessa mietin, millainen määrä vettä tarvitaan ylläpitoon.

Retken lopuksi ajoimme Karmel-vuoren druusialueelle. Druusien tausta on myös shiialaisessa islamissa, mutta druusilaisuus eriytyi omaksi uskonnoksi jo 1000-luvulla. Druusiravintolassa söin ehkä elämäni kolmanneksi parhaan aterian. Kahvi ja baklavat saivat tämän pakanankin lähes uskonnolliseen hurmokseen.