Kategoria: Blogi

Koskaan aikaisemmin en ole jättänyt työhommia näin viime tippaan kuin nyt viime aikoina. Viime sunnuntaina esitelmä Oxfordin konferenssiin oli vielä niin vaiheessa, että oli pakko lampsia viime sunnuntaina työhuoneelle sitä viimeistelemään. Elämä oli jossain todella toisaalla. Piti jättää seikkailut Corto Maltesen kanssa Etelämerellä ja nökertää viitteitä Lactantiuksesta ja Firmicus Maternuksesta. Viime hetkellä ehdin hermoilla vielä joistakin tulvista Oxfordin seudulla.
Ei siellä ollut tulvista tietoakaan, aurinko porotti ja elämä oli taas kovin toisaalla. Välillä oli pakko paeta kirkkoisien parista kaupungin vilinään fiilistelemään. Sen verran kuitenkin ehdin päästä oppineisiin tunnelmiin, että eilisen kotiinpaluun jälkeenkin olin vielä täynnä täpinää. Konferenssit aiheuttavat tärinää ennen ja jälkeen. Onneksi pääsen nyt takaisin seikkailemaan Corto Maltesen kanssa, nyt ollaan Kauriin merkin alla.

Lisää katsausta kesän kulttuuririentoihin. Antiikintutkijana oli mukava uppoutua useiksi päiviksi Mare nostrumiin, mainioon lautapeliin. Suuri osa peliajasta tosin meni sääntöjen tulkintaan, koska ne olivat ranskaksi. Maalla ei ole nettiä, josta olisi voinut hakea apua epävarmuuteensa, joten aikamoista eksegetiikkaa se oli. Mutta vähitellen ne pionit, impôtit, influencet ja ressourcesit selvisivät.
Koska olin Rooma ja Caesar, sain ostaa legioonia halvemmalla kuin muut, mikä houkutteli minut aggressiivisen valloituspolitiikan tielle. Se osoittautui kohtalokkaaksi, koska sillä välin Babylonian Hammurabi ehti kaikessa rauhassa perustaa kauppapaikkoja ja vaurastua siinä määrin, että voitti. Pelin voittaja on se, joka ensimmäisenä rakentaa pyramidit. Egyptin Kleopatra tuli hyvänä kakkosena, koska oli rakentanut kaupunkeja ja onnistunut hankkimaan vanhan maailman ihmeen. Pelin voi voittaa myös keräämällä sopivan määrän ihmeitä ja/tai heroksia. Hyvä opetus Césarille oli, että keskittyy seuraavalla kerralla ensin vaurauden rakentamiseen valtakunnassaan.

Olin pikavisiitillä stadissa (ratikan kolketta, ihmisiä!). Joka lehdessä rummutettiin Harry Potterista, joko Feeniksin killan ensi-iltaa tai kirjakauppoihin tullutta Deathly Hallowsia. Jossakin vaiheessa HP-kiintiöni alkoi olla täynnä. Siitä huolimatta jotenkin kummasti päädyin lippujonoon pulittamaan 11 euroa Feeniksin killasta. Ikään kuin ei maailmassa olisi muita elokuvia tarjolla. Ikään kuin ei olisi muita kirjoja luettavaksi. Ikään kuin Rowling ja Warner Bros. eivät jo saisi riittävästi tuloja ilman minun osuuttani.
Niin, huomaatte varmaan, että kesän pohjanoteeraus kuvaa lähinnä kesäisten kulttuuririentojeni tasoa …

Aloin aivan sattumalta lukea Carl-Johan Vallgrenin Herra Bachmannin esitettä (suom. Tarja Teva, Tammi 2004, ruotsinkielinen alkuteos För herr Bachmanns broschyr, 1998). Se on melkoisen erikoinen vuodatus. Kirjan kirjoittajaminä on ulkomailla asuva ruotsalainen kirjailija, joka ei ole vuosiin enää pystynyt kirjoittamaan. Eräs herra Bachmann on pyytänyt häntä esittelemään ruotsalaista kulttuuria esitettä varten. Vastauskirjeessään herra Bachmann-paralle kirjailija vyöryttää kaiken vihansa koko ruotsalaista kulttuuria ja kansaa kohtaan.
Herra Bachmannin esitteen hyökkäykset ovat tietysti groteskeja ja liioiteltuja oksennuksia, mutta välillä osuu. Hyviä esimerkkejä ovat kuvaus siitä, miten keskustelut Euroopan unioniin liittymisestä huipentuivat kiistaan purutupakasta ja kuvaus Palmen murhan kaoottisista poliisitutkimuksista. Samoin jotkut vuodatukset tuntuvat pätevän myös Suomeen: alkoholikäyttäytymisen surkeus, kaupunkisuunnittelun (lue: vanhan tuhoamisen) idioottimaisuus ja julkkiskulttuurin moukkamaisuus. Ruotsalaisten tietty omahyväisyys ja ”suuruudenhulluus” saa osansa: ruotsalaiset kun kuvittelevat, että kaikki Hyväntoivonniemestä Grönlannin pohjoiskärkeen tietävät heidän postiministerinsä, ampumahiihdon mestarinsa ja popyhtyeensä. Tämäkin kuulostaa suomalaisesta tutulta.
Suurin osa kirjaa on monotonista vuodatusta, etten välillä jaksanut lukea kuin muutamia sivuja kerrallaan. Tuo yksitoikkoisuus on tehokeino, joka tuo esiin kirjoittajaminän vainoharhaisen tuskan ja katkeruuden. Hän vihaa kaikkein eniten kirjallisuuskriitikoita ja sen jälkeen toimittajia, jotka (hänen itsensä mukaan) ovat tuhonneet hänet ja vainoavat häntä edelleen. Kaikki ruotsalaiset ovat salaliitossa häntä vastaan, ja vähitellen hän alkaa epäillä, että salajuonessa mukana vihollisen puolella ovat jopa hänen oma vaimonsa ja herra Bachmann.

Nuo XL eivät sentään viittaa vaatekokoon, vaan vuosiin. Kohta nimittäin juhlin täysiä kymmeniä. Hämmennyksen vallassa menin ostamaan jotain puhdistusvoidetta. Putelin kyljessä luvataan, että tökötti verkar mot ålderstecken. Tähän mennessä olin tottunut nauttimaan rasvat ravintona (painotus sanassa nauttia). Kumminkin, enemmän kuin ihonhoito minua huolestuttaa vuosien karttumisessa lähinnä henkinen ikä. Keski-ikä on kai enemmän asenne kuin fyysinen ikä? Onhan?
Lupasin Likalle juhlistaa synttäreitä (mikä on vastoin tapojani). Hobittisynttäreillä päivänsankari jakaa lahjat. Roomalaiseen tapaan järjestän kisat (ludi), luvassa on kilpailua nopeudessa (uinti) ja hitaudessa (syönti), arvoitusrata ja muuta outoa.

Anoppi osti monitoimivempeleen, jossa on printteri, skanneri ja kopiokone. Sitä sitten eilen asenneltiin ja sillä leikittiin. Ihmelaite, jolla saa värikopioita ja –printtejä! Näinkin järkevään ihmiseen kuin minä iski heti valtava halu: tahtoo tällaisen lelun!
Argumentteja puolesta ja vastaan löytyy aina. Tällaista vempainta ehdottomasti tarvitaan kotona, ja Likkakin käyttää sitä. Mutta pitääkö jokaisen omistaa joka ikinen härveli? Mitä kaikkea muuta ehdottomasti tarvitsenkaan …

Sen verran on myönnettävä, että puutarhailun ohella olen lueskellut H.A. Draken kirjaa Constantine and the bishops. The Politics of Intolerance (2000). Ei ollut tarkoitus uppoutua siihen liian vakavasti näin ”loman” aikana (ikäänkuin tutkijalla ikinä olisi lomaa). Mutta tätä maailmoja syleilevää tiiliskiveä (yli 600 sivua) lukee kuin jännittävää romaania. Drake virittelee keisari Konstantinuksesta kuvaa kaukonäköisestä konsensusta rakentavasta hallitsijasta. Näyttää siltä, että tarinan konnat ovat piispoja, mutta vielä ei voi sanoa miten käy, koska olen vasta puolivälissä.

Puutarha ja linnut ovat viime aikoina tuntuneet tärkeämmiltä kuin lukemiset. Mikä ihme on että pavut eivät idä? Ja miten erotan rucolan rikkaruohoista? En ole kitkemisestäni huolimatta onnistunut tehdä loppua eräästä sitkeästä kasvista. Onneksi, sillä nyt minulle on selvinnyt että kasvi onkin parsa! Olen tietämättäni ollut parsaviljelijä: alkukesästä siihen ilmestyi jopa muutama syötävä verso.
Olen seurannut kahden tikan kisailua koivumetsässä ja miettinyt mitähän erityislajia ne ovat: valkoselkätikkoja, pohjantikkoja vai pikkutikkoja? Mistä senkin nyt tietää? Ja voi tietysti miettiä, miksi on tärkeää saada ne nimettyä? Että saisin ne jotenkin haltuun? Vai että muutkin tietäisivät mistä puhun?

Saarnassaan vuodelta 401 jaa Augustinus, Hippon piispa, valittaa, että Johannes Kastajan juhlapäivän iloksi oli sytytetty tulia (293B.5 de natale sancti Ioannis Baptistae = saarna 8.5 Frangipane). Edellisenä iltana oli koko kaupunki leimunnut haisevista tulista. Tällainen touhu oli demonien tapojen mukaista. Mutta onneksi tällaiset tavat vähenivät koko ajan, Augustinus vakuuttaa, niin että ne lopulta vähenevät ad nihilum. ”Mutta ne eivät ole vielä loppuneet, ja sen takia en voi varmuudella vaieta”. Augustinus ei voi vaieta, ennen kuin vanhuus ja uutuus ovat saavuttaneet määräpäänsä: niin että vanha taikausko hävitetään lopullisesti ja uusi uskonto tehdään valmiiksi (ut vetus superstitio consummetur, et nova religio perficiantur).
Kaunista kesää!

Ei voi olla totta! Jo kolmatta päivää on Ylen kulttuurisivujen ykkösuutisena Napoleonin miekka myytiin ennätyshintaan. Eikö tosiaan Ylen kulttuurisivuille löydy kulttuurisesti merkittävämpiä ilmiöitä kuin Napoleonin miekka? No, onhan miekka merkittävä fallos-symboli 🙂