Kategoria: Blogi

Kohta alkaa pääsiäisloma. Siitä muistuu mieleeni, että kevätpäiväntasauksen aikoihin eli 15.-25. maaliskuuta vietettiin Rooman keisariaikana suuria juhlia Magna Mater -jumalattaren ja Attis-jumalan kunniaksi. Juhlinta, johon liittyi paastoamista ja kulkueita, huipentui Veren päivänä (Dies Sanguinis) ja Ilon juhlassa (Hilaria). Veren päivänä surtiin Attiksen kuolemaa, mutta seuraavana päivänä iloittiin hänen ylösnousemustaan.
Firmicus Maternus kuvaa suremisrituaalia seuraavasti:

“ … jumalankuva laitetaan sänkyyn makaamaan ja sitä valitetaan rytmisellä itkulaululla. Sitten, kun he saaneet kuvitteellisesta surustaan tarpeekseen, sisään tuodaan valo. Silloin pappi voitelee kaikkien valitusta laulaneiden suut. Pappi kuiskaa hiljaisella äänellä näin:

‘Iloitkaa, te mysteeriin vihityt: jumala on pelastunut;
myös me saamme pelastuksen kärsimyksistämme’.”

(Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1)

Kristityille kirjoittajille samankaltaisuudet kristillisten pitkäperjantain ja pääsiäisen kanssa olivat kiusallisia. Firmicus Maternus halusi selostaa edellä kuvatun rituaalin, ”jotta saastuneen ajattelun rikokset paljastuisivat” ja jotta kaikille olisi selvää, että kyse oli paholaismaisesta matkimisesta (Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1).
Magna Materin ja Attiksen kunniaksi vietetyt juhlallisuudet ärsyttivät myös Augustinusta. Hän halusi selittää samankaltaisuuden demonien juonella: pakanoiden menot olivat väärennnöksiä ja väännöksiä kristittyjen tosi rituaaleista. Pakanoiden rituaalit olivat vanhempia kuin kristittyjen ja silti väärennettyjä: tähän oli syynä se, että demonit tiesivät jo ennalta Kristuksen tulosta maailmaan ja halusivat matkia Kristusta johtaakseen ihmisiä harhaan (Augustinus, Tractatus in evangelium Iohannis 7.6).

Luin oivallisen tutkimuksen, Päivi Kososen Isokrateesta Augustinukseen: Johdatus antiikin omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen. Ja tällainen on vielä julkaistu suomeksi!
Luotaukset omaan elämään eivät tosiaankaan ala Augustinuksen Tunnustuksista, vaan Augustinusta edeltää monenkirjava traditio. Kosonen käy läpi antiikin kirjallisuuden omaelämäkerralliset tuotokset oppineesti ja perusteellisesti, mutta jotenkin sulavasti ja sujuvasti. Hän ei tyydy käsittelemään tunnetuimpia tilityksiä, muistelmia ja itsekehuja (kuten Marcus Aureliuksen Itselleni, Caesarin Gallian sotaa ja Augustuksen Res gestae) vaan myös noita vähemmän tunnettuja (kuten Aelius Aristideen Hieroi logoi ja Libanioksen Elämää).
Kirjassa riittää paljon pohdittavaa antiikin ihmisen yksilöllisyydestä ja yhteisöllisyydestä, omaelämäkertojen totutuista kaavoista ja erilaisista kokeiluista, toden ja keksityn suhteesta (kun kirjoittaja vähän sepittelee ja kaunistelee ja puolustelee tekemisiään). Virkistävää on se, että Kosonen tarkastelee antiikin kirjallisuutta yleisesti kirjallisuustieteen vinkkelistä, eikä vain antiikintutkimuksen näkökulmiin rajoittuen (kuten itselleni liian usein tuppaa käymään …).
Antiikin omaelämäkerrallista kirjallisuutta on mielenkiintoista miettiä nykyisen minä-tekstien buumin aalloilla. Minkälaista blogia Marcus Aurelius olisi kirjoittanut? Tai mitä keisari Julianus olisi tilittänyt käänteistään?

Sallustius kirjoitti Catilinan salaliitossa (Coniuratio Catilinae 3), että historiankirjoittaminen on vaikeaa: siitä tämän blogin nimi. Nykytrendin mukaan asioita ei kuulemma saisi enää sanoa vaikeiksi, vaan ne ovat haasteellisia.
Kirjoittaminen on siis haasteellista – ja kustannustoiminta hidasta. Vuosi sitten aloitin tämän blogin ja silloin hihkuin riemusta, kun olin juuri lähettänyt kässärini kustantajalle. On odoteltu ja ihmetelty, vuosi. Vaan nyt ollaan vihdoinkin siinä vaiheessa, että oikovedokset lähtivät matkaan. Sinne menivät!
Mikä tekee kustannustoiminnan niin hitaaksi? Sillä aikaa kun tekstini on tupeksinut Tuhkaportissa, olen ehtinyt jo tehdä Ankanarvoisen kanssa kustannussopimuksen toisesta uudesta kirjasta. Nyt ei enää tarvitse kuin kirjoittaa se, mutta siinä vasta onkin haastetta!

Eilen illalla – kuten ehkä jotkut lukijoistakin huomasivat – omien kotisivujeni tilalle oli ilmestynyt jotain aivan muuta – joku kaupallinen linkkilista. Minulle tuli outo tunne, että joko minä itse tai maailma ympärilläni on tulossa hulluksi. Joku oli vienyt kotisivuni ja blogini – siis identiteettini. Kohta varmaan muuttuisin aasiksi tai joksikin ötökäksi.
Onneksi aamuun mennessä tilanne selvisi. Webbihotellipalvelun tarjoajalle oli sattunut jokin kämmäys, jonka se heti korjasi. Nyt sivut ovat taas omiani.

Katselin eilen Hakaniemessä SAK:n talon julkisivua peittävää valtavaa vaalimainosta, jossa pönöttää tukeva äijä ja jossa todetaan että eiväthän ne duunarit äänestä ja että äänestä nyt kuitenkin. Minä siitä miettimään, että tietysti siinä pönöttää joku SAK:n pomo itse – oman talonsa julkisivussa.
Niin SDP ja sen siiveke SAK kuin Kokoomus rakentavat vaalimainoksissaan jyrkkiä vastakkainasetteluja. Aivan kuin varmuuden vuoksi, että kannattajille ja satunnaisille äänestäjille ei jäisi epäselväksi, mikä on mikäkin puoli. Ilman rautalangasta väännettyä vastakkainasettelua kun mitään eroa on vaikea nähdä.
Ainakin minun on vaikea nähdä eroa yrityspomon ja ay-pomon habituksen ja tavoitteiden välillä. Molempia yhdistää yhteinen ideologia: ikuinen talouskasvu ja kulutus. Ay-liike haluaa lopulta samat asiat kuin yritysjohtajat: kaikille taulutelkkarit ja citymaasturit.
Pakko tehdä anakronistinen vertailu myöhäisantiikkiin: mitä vaikeampi ihmisten oli 300-luvulla tehdä eroa kristittyjen ja ns. pakanoiden välillä, sitä suurempi tarve oli silloisilla mielipidevaikuttajilla rakentaa vastakkainasetteluja. Että ihmiset varmasti olisivat erottaneet, kuka oli kukin ja millä puolella.

Huomenna alkaa luentosarja ”Uskonnot Rooman valtakunnassa” ja torstaina tekstikurssi ”Uskonnot Rooman valtakunnassa: latinankielisiä tekstejä”.
Tarkemmat tiedot ohjelmasta täältä.

Vuosia sitten tein väitöskirjaa Praetextatuksesta, 300-luvulla vaikuttaneesta senaattorista ja filosofista. Harmittelin jatkuvasti, että hänestä tiettävästi ei ole säilynyt yhtään kuvaa. (Kirjallisia lähteitä kyllä on, mm. piirtokirjoituksia, historiankirjoittaja Ammianus Marcellinus, roomalaisten traditioiden kuvaaja Macrobius ja kristitty poleemikko Hieronymus).
Mutta mitäpä ei maailmanverkosta löytyisi. Sieltä löytyy, kun hakee, tämä! Aika söpis.
Taitaa mennä levottomaksi. Seuraavassa blogauksessa jotain asiallisempaa …

Olen menossa tänne. Kulttuuritapahtuma Helsingissä perjantaista sunnuntaihin!

Kyllä lähtee! Ajokoe meni läpi – ja tämä oli vasta viides kerta 🙂
Edellisistä kerroista raportoiminen olisi aika pitkäveteistä, joten säästän rakkaita lukijoita näiltä koettelemuksilta. Nyt kun on saanut ajoluvan, täytyy uskaltautua tuonne liikenteeseen aivan omin päin. Autoja, pyöräilijöitä, busseja, jalankulkijoita, rekkoja, ratikoita – aikamoista sotkua ja viidakkoa Helsingissä. Minulle tosin riittää, että joskus pääsen Helsingistä ulos ja sitten takaisin. Aion entiseen tapaani turvautua julkiseen ja kävelyyn. Se vähentää Helsingin kirottua liikennesumppua. On ainakin yksi auto Helsingin arjessa vähemmän.
P.S. Ihmettelin aiemmin, kuinka Raimo Väyrynen myönsi Tieto-Finlandian Erkki Tuomiojalle. Tänään uutisoitiin, että Raimo Väyrynen valittiin odotetusti Ulkopoliittisen instituutin johtajaksi. Niinpä niin. Ihmetyttää vaan edelleen tämä touhu.

Tänään menetin poliittisen neitsyyteni ja osallistuin vaalityöhön. Uskaltauduin lähtemään tutkijan norsunluutornistani kaduille elävien ihmisten pariin ja jakamaan Minervan vaaliesitteitä.
Sää oli Helsingin-hyytävä, mutta tunnelma sen sijaan lämmin. Oli hauska seurata, miten ihmiset reagoivat, kun tyrkytin esitteitä. Jotkut olivat heti uteliaita. Toiset katsoivat ensin epäluuloisesti, mutta esitteen nähdessään ojensivat kätensä. Nekin, jotka eivät halunneet mainosta, sanoivat yleensä kohteliaasti ei kiitos. Eläköön urbaani sivistys!