Kategoria: Blogi

Lahjaksi saadun kahvinkeittimen lasikannu meni mäsäksi. Ja eikun tietenkin etsimään kaupoista tilalle uutta lasikannua. Eihän kukaan halua ostaa uutta keitintä vanhan hyvän tilalle. Mutta eipä löytynyt, ei edes Stockmannilta jossa on kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta. Sieltä sain tiedon, että tätä kahvinkeitintä myy joku kauppa Tampereella jossain Sahankulmankadulla. Varakannuja ei kuitenkaan ole saatavana.
Uuvuin ja nyt tekee mieli mäkättää Matti Näsää mukaillen, että kuka vastaa, hallitus, valtiovalta, seurakunnat, kunnat … Kuka vastaa siitä, että ihmiset voivat kohtuullisella vaivalla saada varaosia vanhoihin vempeleihinsä eikä aina tarvitse olla ostamassa uutta!
Tänään ostimme uuden kahvinkeittimen, jonka kannu on metallia.

Yleensä museossa ei saa koskea mihinkään. Non toccare. Pas toucher. Bitte nicht rühren. Mutta hihhei! Kansallismuseossa on nykyään Vintti, työpaja, jossa lapset ja aikuisetkin pääsevät hiplaamaan tavaroita ja kokeilemaan miten ne toimivat.
Kävimme Likan kanssa kokeilemassa, miten käytetään jauhinkiviä (raskasta) ja kirnutaan (jos tekisi pitempään olisi aika raskasta). Saimme rakentaa leikkitiilistä taloa ja hirsimökinkin olisi saanut tehdä, mutta se oli ehditty jo koota. Äänestyskopissa sai käydä äänestämässä tunnetuinta suomalaista. Tämän vastapainoksi sai istua keisarillisella valtaistuimella ja olla hetken maailmanvaltiaana.
Sai istua hevoskärryissä (hevonen tosin ei ollut oikea) ja maitolaiturilla sekä eläytyä vanhan ajan kouluun, jossa oli kahden istuttavat pulpetit. Likan mielestä parasta oli mekaaninen kirjoituskone, jolla pääsi naputtelemaan. Mustenauha ja tela ja ihmeellisiä säätöjä. Ryhdyin muistelemaan, että tällaisella minä lapsena kirjoitin juttujani ja vielä yliopistossa ensimmäiset esseeni. Olen siis muinainen.

Olin tänään pitämässä luentoa Ikäihmisten yliopistossa. Puhuin kulttuurien kohtaamisesta roomalaisessa maailmassa eli pääsin puhumaan roomalaisista ja gallialaisista, vieraista uskonnoista, kristityistä ja pakanoista, barbaareista ja kaikkein barbaarisimmasta väestä, hunneista! Pakanat ja barbaarit kuuluvat tietenkin lainausmerkkeihin 🙂
Oli hauskaa päästä kertomaan aiheesta suomeksi, vaihteeksi, ja esitellä tutkimusryhmän pohdintoja. Toivottavasti kuulijoilla oli yhtä antoisaa kuin minulla.
Rooman loppu – Euroopan alku Ikäihmisten yliopistossa

Kävin eilen katsomassa Muiden elämän (Das Leben der Anderen). P. ja M-L. olivat ylistäneet sitä, ja totta tosiaan, eivät kyllä turhaan. Haluaisin kirjoittaa Muiden elämästä jotakin, mutta en osaa sanoa mitään mikä tekisi sille kunnolla oikeutta. Siis ei muuta kuin, että hemmetin hyvä elokuva!

Olen lukenut mainiota suomennosta Ciceron Puhujasta (De oratore) (suom. Aulikki Vuola, Gaudeamus 2006). Koska tästä pitäisi kehiä esiin oppinut kirjaesittely, olen paarustanut sitä läpi huolellisesti ja hartaasti.
Samaan aikaan olen saanut seurata kuinka Harry Potter –fanitus syntyy. Olemme Likan kanssa lukeneet iltasaduksi Harry Potteria. Nykyään Likka ei paljon muusta puhukaan kuin Potterista. (Sinänsä helpotus, sillä TSH on jäänyt vähemmälle).
Ciceron suomennos on erinomainen ja pätevä. Siitä huolimatta Harry Potter teki jonkinlaisen lukijan captation. Iltasadun jälkeen minun piti vielä jatkaa loppuilta Ciceron seurassa, mutta tahtomattani jäin pahasti jumiin Salaisuuksien kammioon.

Viime aikoina olen ollut uppoutuneena kristillisen kirjoittajan Lactantiuksen (n. 260 – n. 325 j.a.a) teksteihin. Teoksessa Institutiones divinae (Jumalalliset opetukset) on mielenkiintoinen kohta, jossa Lactantius hyökkää vanhaa roomalaista uskontoa vastaan. Erityisesti hänellä on mielessään Ciceron (106 – 43 e.a.a) De natura deorum (Jumalien olemuksesta), jonka kanssa hän kiistelee uskonnosta.
Lactantiusta lukiessa tulee välillä mieleen, onko oikeastaan mikään muuttunut. Mutatis mutandis Lactantiuksen sanat sopivat myös nykyajan keskusteluihin uskonnollisista perinteistä. Kuinkahan monta kertaa olen kuullut ja lukenut perustelun, jossa asiaintila oikeutetaan esi-isien perinteillä.

”Nämä ovat uskonnollisia tapoja, joiden suojelemista ja vaalimista roomalaiset jatkavat itsepintaisesti, koska ne on peritty esi-isiltä. He eivät pohdi sitä, millaisia nämä tavat ovat. Sen sijaan he uskovat niiden olevan tosia ja koeteltuja sen takia, että ne ovat siirtyneet heille entisaikojen ihmisiltä. Niin suuri on muinaisuuden arvovalta, että se saa heidät pitämään ikivanhojen perinteiden tutkimista rikoksena.” (Lactantius, Institutiones divinae 2.6.7)

”Jos uskot, miksi siis vaadit järkeä, joka voi saada aikaan sen, että et enää usko. Jos katsot, että on etsittävä järkeä, niin et usko: sillä etsit järkeä, jotta seuraisit sitä, kun olet sen löytänyt. Kas, järki opettaa sinulle, että jumalien uskonnolliset instituutiot eivät ole tosia. Mitä teet? Kumpaa seuraat mieluummin: esi-isiäsi vai järkeä? Kukaan muu ei edes neuvonut sinulle järkeä, vaan keksit ja toit sen esiin itse, kun perin pohjin tutkit kaikki uskonnolliset tavat.” (Lactantius, Institutiones divinae 2.6.9-10).

Lactantius ja muita antiikin kristillisiä kirjoittajia konferenssissa Jews, Christians and Pagans in Antiquity – Critique and Apologetic

No niin, olisi pitänyt arvata. En päässyt ajokokeesta läpi. Olen koko päivän yrittänyt nyt toipua pettymyksestä ja nöyryytyksestä, päivällä terapoin itseäni puolen kilon pussillisella suklaata. Lohtua saa kärsivän kanssasisaren Arja Tiaisen runoista.
Nyt vähän helpottaa. Ja eikun uusi yritys kahden viikon kuluttua. Periksi ei anneta.
Kuka olisi voinut uskoa, että ajokortin hankkiminen on tuskaisempaa kuin kirjan kirjoittaminen?

Platon, Plotinus ja heitä seurannut platonilainen traditio ovat menneet pahasti metsään. Sielun ja ruumiin erottelu on aivan höpöhöpöä. Olen nyt empiirisesti todistanut tämän. Kun hikijumpassa tai lihasharjoittelussa antanut itsestään kaikkensa, tulee pisteeseen, jolloin kaikki hengen ja kehon erottelut käyvät hyödyttömiksi. Henki ja keho ovat yhtä.
On kulunut melkein vuosi siitä, kun heräsin liikkumaan, kun kirjoitustyöläisen perusvaivat, hartiasäryt ja hiirikäsi alkoivat kiusata. Nyt julistan liikunnan ilosanomaa vastakääntyneen kiihkolla: tuon nautinnon, hengen ja kehon yhteyden, eteen kannattaa ponnistella. Ainoa haitta on se, että niin kuin kaikkiin huumeisiin, tähänkin syntyy riippuvuus.
Rajojen häviämisestä hengen ja kehon välillä kirjoitti myös Riikka Pulkkinen Helsingin Sanomien kuukausiliitteessa (joulukuu 2006).

Takana on työntäyteinen ja antoisa vierailu Roomassa. Edellisestä kerrasta olikin kulunut (roomalaisen antiikin tutkijalle) häpeällisen pitkä aika. Se oli joskus viime vuosituhannella.
Kaupungissa on ehtinyt tapahtua paljon muutoksia. Kaikenlaisia mielenkiintoisia kaivauksia on vireillä. Paljon ”uutta” on saatu näytteille. Mutta Rooman oma hajumaailma on pysynyt samana. Samoin liikenne on yhtä kaoottista kuin ennenkin.
Samalla tuli testattua Pekka Tuomiston Kävelyretkiä antiikin Roomassa, joka osoittautui hyödylliseksi ja hauskaksi oppaaksi. Kirja esittelee antiikin ajan Rooman nähtävyyksiä ja jäänteitä aikakausittain siten, että voi yhdessä luvussa tutustua esim. tasavallan viimeisiin vuosikymmeniin, jossakin toisessa luvussa Flaviusten ajan Roomaan, kolmannessa Konstantinuksen ajan Roomaan, jne.
Vielä suurkiitokset P:lle ja K:lle vieraanvaraisuudesta ja mainiosta seurasta Villa Lantessa!
Matkan tuloksia ilmestyy eri muodoissa tämän vuoden ja toivottavasti jo tämän kevään aikana. Se kaikki liittyy tietysti roomalaisiin … mutta nyt on kypsynyt mielessä ajatus toisenlaisesta Rooma-kirjasta, jossa ei olisi riviäkään roomalaisesta antiikista 🙂

Kaupalliset tiedotteet lokakuusta lähtien ovat pitäneet huolta siitä, ettei kenellekään ole jäänyt epäselvyyttä. Joulu on tulossa!

– Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi.  – Mitä sinä tarkoitat? kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.
– En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut. Ehkä on taas tulva.
Hän pudisteli varovasti Niiskuneitiä ja kuiskasi:
– Älä pelästy, mutta on tapahtunut kauheita.
– Rauhoittukaa, muumipappa sanoi. Ennen kaikkea rauhoittukaa.”
(Tove Jansson, Kuusi, kokoelmassa Näkymäton lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen, WSOY 2001, 156).

Huomio! Kaikki varokaa!

[Hemuli] istuutui kynttilän viereen ja alkoi laskea. – Isä, äiti, Kampsu, se mutisi. Kaikki serkut … vanhin siili … pienet eivät tarvitse mitään. Enkä minä saanut mitään Nipsulta viime vuonna. Miska ja homssu, täti … minä tulen tästä kaikesta hulluksi.
– Mikä se on? Niiskuneiti kysyi peloissaan. Onko heille tapahtunut jotakin?
– Lahjoja, puuskahti hemuli. Joka vuosi aina vain enemmän ja enemmän lahjoja!
Hän veti vapisevin käsin ristin luettelonsa yli ja lähti harhailemaan edelleen.
– Odota! huudahti Muumipeikko. Selitä … Ja kintaasi.
Mutta hemuli katosi pimeyteen, hän kuten kaikki muutkin, joilla oli kiire ja jotka olivat suunniltaan siitä, että joulu tuli.
(Tove Jansson, Kuusi, kokoelmassa Näkymäton lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen, WSOY 2001, 163).

Joulu on täällä minä hetkenä hyvänsä!

– Nyt minä olen hiukan uninen, sanoi Muumipeikon äiti. Enkä minä jaksa enää ajatella, mitä tämä kaikki oikein merkitsee. Mutta hyvin se näyttää sujuvan.
– Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin.
(Tove Jansson, Kuusi, kokoelmassa Näkymäton lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen, WSOY 2001, 167).

Joulusta voi selviytyä. Rauhoittukaa, ennen kaikkea rauhoittukaa.