Tänään tasan kaksikymmentä vuotta sitten tein ensimmäisen kirjoituksen blogiini. Kaksikymmentä vuotta sitten oli maailmalla blogien kultakausi. Ne alkoivat vakiintua internetissä 1990-luvun puolivälin jälkeen. Blogit saivat alkunsa internetissä on-line-päiväkirjoina (on-line diaries). Blogi-nimitys muotoutui lyhenteenä sanasta weblog (joka taas ilmaantui vuonna 1997). Blogeja syntyi, kukoisti ja kuoli. Sittemmin tilanne on tasaantunut. Blogi-kirjoittaminen on saanut muita kilpailijoita, mutta uskoisin, että blogikirjoittamisella on edelleen paikkansa viestinnässä. Se on rauhallinen tapa viestiä.
Aluksi saatoin julkaista jopa 3–4 kertaa kuukaudessa. Kaikkein hulluin kausi oli joulukuussa 2016, kun hetkellisen mielenhäiriön vallassa aloin julkaista ”Kirjallista joulukalenteria” eli bloggasin jostakin kirjasta joka päivä – joulukalenterin 24 luukkua. Se oli ehkä liikaa. Nykyään blogijulkaisuja näyttää tulevan 1-2 kertaa kuukaudessa, ja osa niistä liittyy podcasteihini. Vuonna 2022 minusta tuli myös podcastaaja.
Minusta tuli blogin kirjoittaja, koska tavoitteenani oli tehdä historian perustutkimusta tunnetuksi suurelle yleisölle. Olen aina halunnut kertoa tutkimuksestani veronmaksajille, jotka viime kädessä ovat olleet tutkimukseni rahoittajia. Minulla oli ajatus siitä, että blogi on myös tapa raportoida tutkimuksistani, siitä, mitä teen, mitä julkaisen ja mitä esitelmöin. Joistakin postauksista tuli eräänlaisia väliraportteja tutkimus- ja kirjoitusprojekteista, välillä henkilökohtaisia ja samalla yleismaailmallisia (esim. että kirjoittaminen on tuskaa). Blogipostauksiin liittyy myös keskeneräisyys – ne ovat raportteja keskellä tekemisen prosessia.
Blogini decennalian eli kymmenvuotisjuhlan merkiessä totesin: ”Historian tutkiminen ja kirjoittaminen on tuskastuttavan vaikeaa, mutta samalla mahtavinta mitä tähän mennessä olen keksinyt. Suunnitelma seuraavalle kymmenvuotiskaudelle on jatkaa tätä eteenpäin.” Sama suunnitelma pätee seuraavalle kymmenvuotiskaudelle.
