Tekijä: maijastina

Last week I was teaching in Budapest, in the summer course ”Luminosus Limes – Geographical, Ethnic, Social and Cultural Frontiers in Late Antiquity”.
This summer course was organised by Marianne Saghý (dept. of Medieval studies) in Central European University, the international university in Budapest.
Our summer course dealt with a mass of topics concerning different frontiers, not only the concrete frontiers of the Roman Empire, but also various conceptual frontiers such as cultural boundaries.
My own workshops were about the borderlines between Romans and the peoples that Romans called ”barbarians” and the encounter of different Christianities with local religions in Late Antiquity.
In addition to the workshops, we visited the Hungarian National museum that is filled with exciting Roman stuff, sarcophagi, inscriptions and reliefs, for example, this relief of Orpheus.

In the National Museum, there was this beautiful imitation of the Pantheon cupola:
We visited the remains of the Roman town Aquincum (including a museum and a reconstruction of a Roman house made for school children).
We also traced other ruins of Aquincum and its surrounding settlements in the so-called Old Buda (quite a long walk by the way). There one could also see a number of pretty eighteenth-century buildings still remaining in the middle of less attractive blocks:

I participated as a teacher but I had the feeling that it was also me who was learning all the time, from the excursions, other teachers’ workshops and, in particular, students’ comments and questions. I felt privileged to enjoy the company of the bright students. It will be exciting to follow what will become of them. May their future be as brilliant as the sun was in Budapest!

 

Olen yllättänyt itseni seuraamasta jalkapallon MM-kisoja, melkein yötä myöten. Niin, minä, joka ikävuosina 13-26 nyrpistelin kaikelle urheilulle, varsinkin kilpaurheilulle. Kyllä, minä, joka koulussa muiden katsellessa hiihtoja mielenosoituksellisesti istuin nenä kirjassa. Sittemmin olen viisastunut ja tajunnut, etteivät kirjatoukan elämä ja urheilu sulje pois toisiaan.
Nyt olen seurannut, miten Brasilia ja Meksiko pelasivat kauniin tasapelin. Seurasin Chilen yllätyksellistä voittoa Espanjasta. Jopa vähäisellä jalkapallon tuntemuksellani huomasin, miten erilaisia tunnelmiltaan pelit voivat olla. Chile – Espanja -peli oli nykivää ja hermostunutta, ja erotuomarin pilli soi vähän väliä. Sen sijaan Uruguayn voittoon päättynyt peli Englantia vastaan oli tasapainoisempaa, tyylikkäitä syöttöjä, pitkiä juoksuja.
Eikä jalkapallo ole ainoa ilon lähde. Elämäni suurimpia nautintoja ovat yhdessä pelattavat lauta- ja korttipelit. Pelien aatelia ovat Carcassonne, Menolippu, Ivanhoe, Seven Wonders ja Dominion.
Mitä hyötyä tästä kaikesta on? Peleistä ja leikeistä ei ole hyötyä sanan banaalissa merkityksessä. Pelaamisen tarkoitus, telos, on pelaaminen itse. Siksi pelaaminen on ihmiselämän suurenmoisimpia asioita. Kaikkein kauneimpia hetkiä elää silloin, kun pelaa eikä ole edes väliä, kuka voittaa. On vain läsnä ja kaikki muu unohtuu.

Suurella ilolla mainostan Elina Pyyn väitöstä ensi perjantaina Helsingin yliopistossa.
Elina Pyyn väitöskirja Feminam et arma cano: Gender and Roman Identity in War-Centred Epic of the Early Principate tutkii sukupuolen merkitystä roomalaisen identiteetin rakentamiselle varhaisen keisarikauden roomalaisessa sotaepiikassa.
Lähteinä ovat ennen kaikkea Vergiliuksen Aeneis-eepos mutta myös Lucanuksen ja Statiuksen teokset.
Vastaväittäjänä on prof. Christopher Smith (University of St Andrews; British School at Rome).
Onnea koitokseen!

My review of Alan Cameron’s The Last Pagans of Rome (2011), has recently been published in Arctos 47 (2013).
Arctos, the best Finnish academic journal on classics and ancient history, publishes book reviews now online, here.

Paljasta pintaa! Katso kuvat!
Kohudosentti osallistui Naisten kymppiin ja RIISUI

 
 
 
 
 
 
 
 
 
juoksun jälkeen lenkkikenkänsä.

Dosentin varpaat
 
 
 
 
Dosentti paljasti myös käsivartensa.
”Kaikenlaisia turhuuksia ne yliopistoihmiset tekevätkin”, kadulla haastattelemamme tuohtunut kansalainen kommentoi. ”Verovaroja haaskataan”.
”Voi voi, tämä on kansantaloudellisesti täysin tuottamatonta toimintaa”, ilmoittaa tunnettu talousmies. ”Ei yli neljäkymmentävuotiaiden naisten pitäisi enää ryhtyä tällaiseen.”
Yksinoikeudella vain tälle juorupalstalle antamassaan haastattelussa dosentti totesi olevansa urheilutapahtumassa yksityishenkilönä ja hoitavansa juoksemisen vapaa-aikanaan. ”Halusin tällä vain herättää keskustelua ja koetella sananvapauden rajoja”, kohudosentti lataa.
 
 

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla on tietokirjojen aatelia. Kirjoittajilla Sari Katajala-Peltomaalla ja Ville Vuolannolla on vuosien kokemus lapsuuden historian tutkimuksesta. Tässä suurelle yleisölle suunnatussa teoksessa he ovat tiivistäneet oleellisia huomiota omista tutkimuksistaan.
Kirjoittajat kumoavat pitkään vallalla olleita käsityksiä mm. siitä, ettei antiikin ja keskiajan lasten ja vanhempien välillä olisi ollut kummoisiakaan tunnesiteitä.
Monien kaavamaisten käsitysten tilalle Katajala-Peltomaa ja Vuolanto tuovat esiin monivivahteisen kuvan lasten elämänpiireistä. Lapset eivät olleet passiivisia aikuisten opetusten ja arvojen vastaanottajia (kuten eivät ole nykyäänkään).
Lapsuus ja arki valottaa lasten elämää eri näkökulmista, syntymästä lapsuuden loppuun, perhesuhteista työhon ja koulutukseen, leikeistä uskontoon.. Työnteko oli suurimmalle osalle lapsia täysin itsestäänselvää arkipäivää ja koulunkäynti lähinnä hyvin toimeentulevan eliitin erioikeus.
Antiikin ja keskiajan lasten maailma oli monessa suhteessa toisenlainen kuin meidän aikamme lasten, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne yhteisestä ihmisen osasta. Hyvin samankaltaisia vääntöjä käytiin eri sukupolvien kesken. Iloa, huolia, murheita. Lasten leikit tuntuvat universaaleilta, samoin myös se, että vanhemmat olivat niitä arvioimassa ja arvostelemassa. Kuulostaa jotenkin tutulta: keskiajan kirjoittajat pelkäsivät, ”että miekoilla leikkivistä pojista tulisi väkivaltaisia ja kortinpeluusta pitävistä pelureita” (s. 182).
 

Kävin lauantaina katsomassa Kansallisoopperan Peer Gynt -baletin. Pohjana on tietysti Henrik Ibsenin klassikkoteksti ja Edvard Griegin musiikki, mutta mukana on myös modernia musiikkia. Tarinasta muokattu baletti on Heinz Spoerlin luomus.
Tällaiselle sanoista elävälle ihmiselle on (jälleen kerran) avartavaa nähdä, miten tarina kerrotaan musiikin ja tanssin keinoin. Mukana on kyllä myös vuorosanoja ja laulua, mutta pääosin kerronta etenee tanssin keinoin.
Erityisen taidokkaasti toteutettuja ovat Peer Gyntin sekoilut tunturityttöjen ja keitä muita naisia Peer Gynt matkan varrella ehtikään kaataa ja tietysti kohtaus vuorenpeikkojen luona. Vuorenpeikot olivat oikein kunnon mömmiäisiä (ks. kuvastoa täällä). Peer Gyntin kohkailuista minulle nousi heti mieleen viime vuoden elokuva Wolf of Wall Street. Siinä Leonardo di Caprion esittämä pörssimeklari kavereineen örveltää ja elostelee kyllästyksiin saakka.
Muutenkin Peer Gyntin tarinan voi hyvin siirtää tähän päivään. Tämä on tällainen miehen vaellustarina. Toisessa näytöksessä Peer Gynt käy varsinaiseen maailmanvalloitukseen, hoitaa bisneksiä (ja naisia siinä sivussa), kunnes romahtaa. Ainoa ero 1800-luvun Peer Gyntiin taitaa olla se, että nykyajan Solveig tuskin odottaisi häntä. Vai odottaisiko? Toivottavasti ei.
 

Veera Antsalon esikoisrunokokoelma Sähkökatkoksen aikaan (Teos, 2012) on sopivan absurdi minun makuuni. Kokoelman proosarunot ovat näennäisen kepeitä ja sadunomaisia (esimerkiksi neljäs osio ”Ne sudet” leikittelee usean perinteisen sadun kuvastolla).
Erityisesti ihastuin osioon ”Lapset tulevat hämärästä”, jossa tiivistyy lasten ja aikuisten maailman välinen kuilu. Lapset puuhaavat aikuisille käsittämättömiä asioita, ja aikuisten tärkeät tekemiset taas ovat lasten silmissä järjettömiä:
 

 
Lapsilla on reiät housuissa ja reiät polvissa. Arvet avautuvat ja sulkeutuvat kuin vetoketjut. Lapsia paikataan. Niille laitetaan suojuksia polviin ja kyynärpäihin, liukumattomat sukat, kypärät päähän, laastareita. Lapset karistavat suojukset yltään … (s. 28)
Aikuiset neuvottelevat. Heidän huolenaiheensa on lapsikysymys. Aikuiset pitävät kokouksia ja seminaareja. Aikuiset venyvät kokonaiseen pituuteensa ja siitä yli, kun he ilmaisevat mielipiteensä. Lapsille on tehtävä jotain. … (s. 25).

Kaiken kaikkiaan, pitäisi lukea enemmän runoja.

Ilokseni huomasin, että kirjamme Vieras, outo, vihollinen. Toiseus antiikista uuden ajan alkuun (toim. Marja-Leena Hänninen, SKS 2013) on arvosteltu uusimmassa Parnassossa (2/ 2014). Ei ole mitenkään itsestään selvää, että tietokirja noteerataan kirjallisuuslehdessä.
Arvionsa lopuksi Hannu Niklander nostaa esiin tieteellisen kirjoittamisen tavasta ”ensin kertoa siitä, mitä kohta aikoo kertoa”. Hän toteaa, että ”moinen vatvominen rasittaa monien hyvien tekstien luettavuutta” ja toivoo, että ”päästäisiin tällaisesta lukijan simputtamisesta” ja ”mentäisiin reippaasti suoraan asiaan”.
Kyllä, olen samaa mieltä. Mutta minkäs teet? Tieteellisten artikkelien kirjoittamisessa on sääntönsä: pitää selostaa, mitä aikoo tehdä, millaisin metodein, mihin tutkimushistoriaan keskustelu liittyy, jne.
Jos vähänkin yrittää sooloilla ja kirjoittaa vapaamuotoisemmin, vertaisarvioitsijat kyllä huomauttavat asiasta ja vaativat uudelleenkirjoittamista. Olen kokeillut tätä useamman kerran, koska kuvittelin, että opinnäytteet väsättyään voisi kirjoittaa vähän rennommin. Näin muuten kävi juuri Vieras, outo, vihollinen -kirjaan kirjoittamani artikkelin ”Pakanuuden synty myöhäisantiikissa” kanssa. Artikkeliin oli suosiolla lisättävä ne lukijan simputtamiset.
 

Rainer Maria Rilke oli kirjeenvaihdossa nuoren wanna-be-runoilijan Franz Xaver Kappusin kanssa 1900-luvun alkupuolella. Kirjeenvaihto julkaistiin v. 1929, ja Liisa Enwald suomentanut sen nimellä Kirjeitä nuorelle runoilijalle (TAI-teos 1993).
Rilke antaa neuvoja kirjoittamisesta ja oman äänen etsimisestä. Kirjallisten pohdintojen lomasta voi lukea Rilken tunnelmista ja tuntemuksista. Rilken kirje Roomasta 29.10.1903 on hyvä muistutus meille Rooma-intoilijoille siitä, että Ikuisen kaupungin voi nähdä toisellakin tavalla:

“Meitä ahdisti myös vieraus ja kodittomuus, eikä vähiten se painostava tunnelma, mikä Roomassa (sitä vielä tuntemattomalle) alkupäivinä aina syntyy, kiitos kuolleen ja raskaan museomaisuuden, jota se henkii, kiitos sen maasta kaivetun ja työläästi pystyssä pysyvän menneisyyden (jolla pieni nykyisyys kokee ruokkia itseään), ja kiitos sen suhteettoman arvostuksen, jota filologit ja muut oppineet, ja tusinaturistit heidän perässään, osoittavat näille rappeutuneille esineille, jotka eivät ole kuin satunnaisjäänteitä toisesta ajasta ja elämästä, sellaisesta, joka ei ole ja jonka ei pidä ollakaan meidän omaamme.” (Rainer Maria Rilke, Kirjeitä nuorelle runoilijalle, suom. Liisa Enwald, s. 39-40).

Myöhemmin kirjeessä Rilken sävy kyllä vähän pehmenee:

”Jotain tuollaista katseltuaan voi jälleen koota itsensä keskellä turhuuden melua, jota kaupunki (todella anteliaasti) tyrkyttää, ja voi opiskella taas hitaasti ne harvat asiat, joissa ikuisuus pysyy ja joita voi rakastaa, ja saa tuntea hiljaisuudessa yksinäisyyden kosketuksen” (Rainer Maria Rilke, Kirjeitä nuorelle runoilijalle, suom. Liisa Enwald, s. 40).