Viime viikkojen intohimo on ollut vadelmien poiminta. Marjojen parissa olen viihtynyt myös lukemalla Hannele Klemettilän ja Laura Jaakolan kirjoittamaa marjakasvien kulttuurihistoriaa Mansimarjasta punapuolaan (Maahenki 2011).
Klemettilä ja Jaakola esittelevät metsien ja puutarhojen marjoja, niiden käyttöä ravintona, lääkinnässä ja kosmetiikassa eri aikoina. Marjat ovat olleet tärkeitä myös myyteissä ja kirjallisuudessa. Tunnetuimpia on tietysti Marjatan tarina Kalevalassa, jossa Marjatta tulee raskaaksi syömästään puolukasta.
Klemettilä ja Jaakola kertovat myös karhunvatukan vaiheista myyteissä. Niissä Lucifer karkotettiin taivaasta, ja hän putosi piikikkääseen karhunvatukkapensaaseen. Samoin kreikkalaisen taruston sankari Bellerofon yritti nousta Olympoksen jumalien luo, mutta putosi piikkipensaaseen. Klemettilä ja Jaakola mainitsevat (s. 223), että pensas monesti tulkittiin karhunvatukaksi.
Yritin jäljittää Bellerofonin karhunvatukkaa, mutta en ole vielä löytänyt mainintaa. Bellerofon (usein myös muodossa Bellerofontes) oli heeros, joka sai ratsukseen Pegasoksen ja onnistui surmaamaan khimairan. Khimaira oli hirviö, jolla oli leijonan pää, vuohen ruumis ja käärme häntänä. Iliaassa (6.200-202) kerrotaan Bellerofonista, että hän joutui jumalten vihoihin ja sen jälkeen hän harhaili autiomaassa, ”karttoi polkuja ihmisien, polo murteli mieltä” (suom. Otto Manninen).
Toinen versio on Hyginuksen nimissä kulkevasta teoksesta Astronomica (2.18), jossa kerrotaan Pegasoksen tähtikuvion yhteydessä myös Bellerofonin kohtalosta. Bellerofon yritti lentää Pegasoksen selässä taivaaseen, mutta melkein perillä vilkaisi alas, pelästyi, putosi Pegasoksen selästä ja kuoli. Pegasos sen sijaan korotettiin tähtikuvioksi taivaalle.
Myytistä on tietysti useita erilaisia versioita ja mainintoja antiikin kirjallisuudessa ja myöhemmin. Yhteistä monille maininnoille Bellerofonista on lento Pegasoksen selässä, pyrkimys jumalten pariin Olympokselle tai taivaaseen ja sitten putoaminen. Zeus tai jumalat yleensä suuttuvat tästä ylimielisyydestä ja suistavat ylimielisen nousijan alas. Bellerofon joko kuolee tai tulee rammaksi tai sokeaksi.
Bellerofonin lisäksi antiikin mytologiassa esiintyy muita yritteliäitä taivaan tavoittelijoita, joille käy huonosti. Faethon, auringonjumalan ja kuolevaisen naisen poika, haluaa ajaa auringonvaunuja ja pääseekin kierrokselle, mutta kokemattomana ajajana suistuu alas. Ikaros lentää isänsä tekemillä siivillä, mutta nousee liian ylös taivaalle ja putoaa mereen. Antiikin ihmiselle tarinat kertoivat ihmisen ylimielisyydestä tai röyhkeydestä (hybris), josta ei koitunut mitään hyvää.
Piikikäs karhunvatukkapensas voi siis muistuttaa inhimillisen ylpeyden seurauksista. Vadelmia kerätessä ei kuitenkaan koskaan edes muista niiden piikikkyyttä.
Pikku naisia ja Pikku miehiä
Tämä blogaus on häpeämättömän nostalginen, mutta kesälomalla on lupa hetkeksi taantua lapsuuden tärkeisiin kirjoihin. Parina edellisenä kesänä olen palannut L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -kirjojen ääreen.
Tänä kesänä vuorossa on Louisa May Alcott. Edellisestä lukukerrasta ehti vierähtää muutama vuosikymmen. Jälleen kerran huomaan, miten ajattomia, hauskoja ja liikuttavia monet Alcottin kuvaukset lapsista ja nuorista ovat. Pikku naisten (Little Women) ja Pikku miesten (Little Men) huumori vetoaa minuun edelleenkin.
Kirjojen aikakauteen kuuluva kristillinen paatos, varsinkin tyttöjen kasvatuksessa, on kumminkin väsyttävää. Suomennoksissa sitä on jonkin verran karsittu. Alkukielellä lukeminen on sinänsä virkistävää, Alcottin englanti on hauskaa ja eloisaa, mutta ehkä en huomaa siitä kielen vanhentumista samalla tavoin kuin omasta äidinkielestäni. Tyttökirjojen vanhat suomennokset tuntuvat välillä turhankin koomisilta. Kuka osaa kertoa, miksi ihmeessä Pikku miesten suomentaja Wille Hynynen on kääntänyt Plumfieldin koulun kokin nimen Asia suomeksi nimeksi Pöppö? Aivan typerä on myös Pikku naisten jatko-osan (englanniksi muuten paatoksellinen Good Wives) suomenkielinen nimi Viimevuotiset ystävämme.
Ennen Pikku naisten nostattamaa menestystään Alcott elätti itseään, vanhempiaan ja sisaruksiaan kirjoittamalla seikkailukertomuksia ja rakkausnovelleja. Hän oli uskomattoman tuottelias ja kirjoitti suuren osan tuotannostaan salanimellä.
Hupaisaa kyllä, Alcott kuvaa Viimevuotisissa ystävissä, miten hänen päähenkilönsä Jo suoltaa lehtiin jännityskertomuksia, joita hänen mentorinsa professori Bhaer kovasti paheksuu. Katumuksen vallassa Jo polttaa tuotoksensa. Alcottin muutama lehdissä julkaisema novelli on nyttemmin käännetty nimellä Naamion takana. Kootut kertomukset (suomennos Inkeri Koskinen, Helmi 2005).
Sekä Louisa May Alcott itse että hänen isänsä ja äitinsä Abigail May Alcott olivat tunnettuja feministejä ja orjuuden vastustajia. Alcottin isä Amos Bronson Alcott oli opettaja ja filosofi, joka halusi elää transsendentalistista filosofiaansa todeksi. Hän oli mukana perustamassa omavaraiseksi suunniteltua kommuunia Fruitlands. Kokeilu epäonnistui, kun perustajajäsenet keskittyivät liikaa filosofiaan, eivätkä perehtyneet riittävästi maanviljelyyn. Alcottin isä perusti useaan otteeseen koulun, mutta nämäkin yritykset kaatuivat. Pikku miehissä ja sen jatko-osassa Plumfieldin pojat koulu sen sijaan kukoistaa. Kirjoissa utopistisimmatkin kokeilut voivat menestyä.
Lisäys 2.12.2014:
Uutta Alcott-rintamalla: Anu Lahtinen esittelee tuoreessa kirja-arviossa ”Isän visiot, tyttären urotyöt” (Kasvatus ja Aika -lehdessä) John Mattesonin Alcott-elämäkerran.
The shining beacon in Budapest
Last week I was teaching in Budapest, in the summer course ”Luminosus Limes – Geographical, Ethnic, Social and Cultural Frontiers in Late Antiquity”.
This summer course was organised by Marianne Saghý (dept. of Medieval studies) in Central European University, the international university in Budapest.
Our summer course dealt with a mass of topics concerning different frontiers, not only the concrete frontiers of the Roman Empire, but also various conceptual frontiers such as cultural boundaries.
My own workshops were about the borderlines between Romans and the peoples that Romans called ”barbarians” and the encounter of different Christianities with local religions in Late Antiquity.
In addition to the workshops, we visited the Hungarian National museum that is filled with exciting Roman stuff, sarcophagi, inscriptions and reliefs, for example, this relief of Orpheus.
In the National Museum, there was this beautiful imitation of the Pantheon cupola:
We visited the remains of the Roman town Aquincum (including a museum and a reconstruction of a Roman house made for school children).
We also traced other ruins of Aquincum and its surrounding settlements in the so-called Old Buda (quite a long walk by the way). There one could also see a number of pretty eighteenth-century buildings still remaining in the middle of less attractive blocks:
I participated as a teacher but I had the feeling that it was also me who was learning all the time, from the excursions, other teachers’ workshops and, in particular, students’ comments and questions. I felt privileged to enjoy the company of the bright students. It will be exciting to follow what will become of them. May their future be as brilliant as the sun was in Budapest!
Leikkivä ihminen
Olen yllättänyt itseni seuraamasta jalkapallon MM-kisoja, melkein yötä myöten. Niin, minä, joka ikävuosina 13-26 nyrpistelin kaikelle urheilulle, varsinkin kilpaurheilulle. Kyllä, minä, joka koulussa muiden katsellessa hiihtoja mielenosoituksellisesti istuin nenä kirjassa. Sittemmin olen viisastunut ja tajunnut, etteivät kirjatoukan elämä ja urheilu sulje pois toisiaan.
Nyt olen seurannut, miten Brasilia ja Meksiko pelasivat kauniin tasapelin. Seurasin Chilen yllätyksellistä voittoa Espanjasta. Jopa vähäisellä jalkapallon tuntemuksellani huomasin, miten erilaisia tunnelmiltaan pelit voivat olla. Chile – Espanja -peli oli nykivää ja hermostunutta, ja erotuomarin pilli soi vähän väliä. Sen sijaan Uruguayn voittoon päättynyt peli Englantia vastaan oli tasapainoisempaa, tyylikkäitä syöttöjä, pitkiä juoksuja.
Eikä jalkapallo ole ainoa ilon lähde. Elämäni suurimpia nautintoja ovat yhdessä pelattavat lauta- ja korttipelit. Pelien aatelia ovat Carcassonne, Menolippu, Ivanhoe, Seven Wonders ja Dominion.
Mitä hyötyä tästä kaikesta on? Peleistä ja leikeistä ei ole hyötyä sanan banaalissa merkityksessä. Pelaamisen tarkoitus, telos, on pelaaminen itse. Siksi pelaaminen on ihmiselämän suurenmoisimpia asioita. Kaikkein kauneimpia hetkiä elää silloin, kun pelaa eikä ole edes väliä, kuka voittaa. On vain läsnä ja kaikki muu unohtuu.
Väitös sukupuolen merkityksestä roomalaisessa epiikassa
Suurella ilolla mainostan Elina Pyyn väitöstä ensi perjantaina Helsingin yliopistossa.
Elina Pyyn väitöskirja Feminam et arma cano: Gender and Roman Identity in War-Centred Epic of the Early Principate tutkii sukupuolen merkitystä roomalaisen identiteetin rakentamiselle varhaisen keisarikauden roomalaisessa sotaepiikassa.
Lähteinä ovat ennen kaikkea Vergiliuksen Aeneis-eepos mutta myös Lucanuksen ja Statiuksen teokset.
Vastaväittäjänä on prof. Christopher Smith (University of St Andrews; British School at Rome).
Onnea koitokseen!
The Last Pagans of Rome
Kohudosentti riehui urheilutapahtumassa
Paljasta pintaa! Katso kuvat!
Kohudosentti osallistui Naisten kymppiin ja RIISUI
juoksun jälkeen lenkkikenkänsä.
Dosentin varpaat
Dosentti paljasti myös käsivartensa.
”Kaikenlaisia turhuuksia ne yliopistoihmiset tekevätkin”, kadulla haastattelemamme tuohtunut kansalainen kommentoi. ”Verovaroja haaskataan”.
”Voi voi, tämä on kansantaloudellisesti täysin tuottamatonta toimintaa”, ilmoittaa tunnettu talousmies. ”Ei yli neljäkymmentävuotiaiden naisten pitäisi enää ryhtyä tällaiseen.”
Yksinoikeudella vain tälle juorupalstalle antamassaan haastattelussa dosentti totesi olevansa urheilutapahtumassa yksityishenkilönä ja hoitavansa juoksemisen vapaa-aikanaan. ”Halusin tällä vain herättää keskustelua ja koetella sananvapauden rajoja”, kohudosentti lataa.
Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla
Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla on tietokirjojen aatelia. Kirjoittajilla Sari Katajala-Peltomaalla ja Ville Vuolannolla on vuosien kokemus lapsuuden historian tutkimuksesta. Tässä suurelle yleisölle suunnatussa teoksessa he ovat tiivistäneet oleellisia huomiota omista tutkimuksistaan.
Kirjoittajat kumoavat pitkään vallalla olleita käsityksiä mm. siitä, ettei antiikin ja keskiajan lasten ja vanhempien välillä olisi ollut kummoisiakaan tunnesiteitä.
Monien kaavamaisten käsitysten tilalle Katajala-Peltomaa ja Vuolanto tuovat esiin monivivahteisen kuvan lasten elämänpiireistä. Lapset eivät olleet passiivisia aikuisten opetusten ja arvojen vastaanottajia (kuten eivät ole nykyäänkään).
Lapsuus ja arki valottaa lasten elämää eri näkökulmista, syntymästä lapsuuden loppuun, perhesuhteista työhon ja koulutukseen, leikeistä uskontoon.. Työnteko oli suurimmalle osalle lapsia täysin itsestäänselvää arkipäivää ja koulunkäynti lähinnä hyvin toimeentulevan eliitin erioikeus.
Antiikin ja keskiajan lasten maailma oli monessa suhteessa toisenlainen kuin meidän aikamme lasten, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne yhteisestä ihmisen osasta. Hyvin samankaltaisia vääntöjä käytiin eri sukupolvien kesken. Iloa, huolia, murheita. Lasten leikit tuntuvat universaaleilta, samoin myös se, että vanhemmat olivat niitä arvioimassa ja arvostelemassa. Kuulostaa jotenkin tutulta: keskiajan kirjoittajat pelkäsivät, ”että miekoilla leikkivistä pojista tulisi väkivaltaisia ja kortinpeluusta pitävistä pelureita” (s. 182).
Peer Gynt
Kävin lauantaina katsomassa Kansallisoopperan Peer Gynt -baletin. Pohjana on tietysti Henrik Ibsenin klassikkoteksti ja Edvard Griegin musiikki, mutta mukana on myös modernia musiikkia. Tarinasta muokattu baletti on Heinz Spoerlin luomus.
Tällaiselle sanoista elävälle ihmiselle on (jälleen kerran) avartavaa nähdä, miten tarina kerrotaan musiikin ja tanssin keinoin. Mukana on kyllä myös vuorosanoja ja laulua, mutta pääosin kerronta etenee tanssin keinoin.
Erityisen taidokkaasti toteutettuja ovat Peer Gyntin sekoilut tunturityttöjen ja keitä muita naisia Peer Gynt matkan varrella ehtikään kaataa ja tietysti kohtaus vuorenpeikkojen luona. Vuorenpeikot olivat oikein kunnon mömmiäisiä (ks. kuvastoa täällä). Peer Gyntin kohkailuista minulle nousi heti mieleen viime vuoden elokuva Wolf of Wall Street. Siinä Leonardo di Caprion esittämä pörssimeklari kavereineen örveltää ja elostelee kyllästyksiin saakka.
Muutenkin Peer Gyntin tarinan voi hyvin siirtää tähän päivään. Tämä on tällainen miehen vaellustarina. Toisessa näytöksessä Peer Gynt käy varsinaiseen maailmanvalloitukseen, hoitaa bisneksiä (ja naisia siinä sivussa), kunnes romahtaa. Ainoa ero 1800-luvun Peer Gyntiin taitaa olla se, että nykyajan Solveig tuskin odottaisi häntä. Vai odottaisiko? Toivottavasti ei.
Sähkökatkoksen aikaan
Veera Antsalon esikoisrunokokoelma Sähkökatkoksen aikaan (Teos, 2012) on sopivan absurdi minun makuuni. Kokoelman proosarunot ovat näennäisen kepeitä ja sadunomaisia (esimerkiksi neljäs osio ”Ne sudet” leikittelee usean perinteisen sadun kuvastolla).
Erityisesti ihastuin osioon ”Lapset tulevat hämärästä”, jossa tiivistyy lasten ja aikuisten maailman välinen kuilu. Lapset puuhaavat aikuisille käsittämättömiä asioita, ja aikuisten tärkeät tekemiset taas ovat lasten silmissä järjettömiä:
Lapsilla on reiät housuissa ja reiät polvissa. Arvet avautuvat ja sulkeutuvat kuin vetoketjut. Lapsia paikataan. Niille laitetaan suojuksia polviin ja kyynärpäihin, liukumattomat sukat, kypärät päähän, laastareita. Lapset karistavat suojukset yltään … (s. 28)
Aikuiset neuvottelevat. Heidän huolenaiheensa on lapsikysymys. Aikuiset pitävät kokouksia ja seminaareja. Aikuiset venyvät kokonaiseen pituuteensa ja siitä yli, kun he ilmaisevat mielipiteensä. Lapsille on tehtävä jotain. … (s. 25).
Kaiken kaikkiaan, pitäisi lukea enemmän runoja.