Tämä blogaus on häpeämättömän nostalginen, mutta kesälomalla on lupa hetkeksi taantua lapsuuden tärkeisiin kirjoihin. Parina edellisenä kesänä olen palannut L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -kirjojen ääreen.
Tänä kesänä vuorossa on Louisa May Alcott. Edellisestä lukukerrasta ehti vierähtää muutama vuosikymmen. Jälleen kerran huomaan, miten ajattomia, hauskoja ja liikuttavia monet Alcottin kuvaukset lapsista ja nuorista ovat. Pikku naisten (Little Women) ja Pikku miesten (Little Men) huumori vetoaa minuun edelleenkin.
Kirjojen aikakauteen kuuluva kristillinen paatos, varsinkin tyttöjen kasvatuksessa, on kumminkin väsyttävää. Suomennoksissa sitä on jonkin verran karsittu. Alkukielellä lukeminen on sinänsä virkistävää, Alcottin englanti on hauskaa ja eloisaa, mutta ehkä en huomaa siitä kielen vanhentumista samalla tavoin kuin omasta äidinkielestäni. Tyttökirjojen vanhat suomennokset tuntuvat välillä turhankin koomisilta. Kuka osaa kertoa, miksi ihmeessä Pikku miesten suomentaja Wille Hynynen on kääntänyt Plumfieldin koulun kokin nimen Asia suomeksi nimeksi Pöppö? Aivan typerä on myös Pikku naisten jatko-osan (englanniksi muuten paatoksellinen Good Wives) suomenkielinen nimi Viimevuotiset ystävämme.
Ennen Pikku naisten nostattamaa menestystään Alcott elätti itseään, vanhempiaan ja sisaruksiaan kirjoittamalla seikkailukertomuksia ja rakkausnovelleja. Hän oli uskomattoman tuottelias ja kirjoitti suuren osan tuotannostaan salanimellä.
Hupaisaa kyllä, Alcott kuvaa Viimevuotisissa ystävissä, miten hänen päähenkilönsä Jo suoltaa lehtiin jännityskertomuksia, joita hänen mentorinsa professori Bhaer kovasti paheksuu. Katumuksen vallassa Jo polttaa tuotoksensa. Alcottin muutama lehdissä julkaisema novelli on nyttemmin käännetty nimellä Naamion takana. Kootut kertomukset (suomennos Inkeri Koskinen, Helmi 2005).
Sekä Louisa May Alcott itse että hänen isänsä ja äitinsä Abigail May Alcott olivat tunnettuja feministejä ja orjuuden vastustajia. Alcottin isä Amos Bronson Alcott oli opettaja ja filosofi, joka halusi elää transsendentalistista filosofiaansa todeksi. Hän oli mukana perustamassa omavaraiseksi suunniteltua kommuunia Fruitlands. Kokeilu epäonnistui, kun perustajajäsenet keskittyivät liikaa filosofiaan, eivätkä perehtyneet riittävästi maanviljelyyn. Alcottin isä perusti useaan otteeseen koulun, mutta nämäkin yritykset kaatuivat. Pikku miehissä ja sen jatko-osassa Plumfieldin pojat koulu sen sijaan kukoistaa. Kirjoissa utopistisimmatkin kokeilut voivat menestyä.
Lisäys 2.12.2014:
Uutta Alcott-rintamalla: Anu Lahtinen esittelee tuoreessa kirja-arviossa ”Isän visiot, tyttären urotyöt” (Kasvatus ja Aika -lehdessä) John Mattesonin Alcott-elämäkerran.
 
 
 

 
 

Recommended Posts

2 Comments

  1. Alcottin kirjat ovat mennyttä maailmaa ja sellaisina niitä pitää lukea ja tuntuu, että harva koulutyttö tällä hetkellä pitää niistä yhtä paljon kuin 1960-luvulla syntyneet. Kääntäjien tekemiä valintoja olisi mielenkiintoista tarkkailla. Minun olisi jo hyvän aikaa sitten pitänyt lukea Pikku Naisia uudestaan kun siinä esiintyy tuo Bunyanin Kristityn vaellus, joka vielä ennen sotia kuului Suomessakin maalaislasten peruslukemistoon. Sen jälkeen se sitten unohtui…

  2. Ne ovat tosiaan mennyttä maailmaa, eikä kokemukseni mukaan nuoriso nyt ole innostunut niistä enää. Tosin jotain mielenkiintoa herätti se, kun Frendien yhdessä jaksossa Pikku naisilla on tärkeä rooli …


Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.