Antiikki nyt! podcastissa Livius

Tällä kerralla keskustelemme roomalaisesta historiankirjoittajasta, Liviuksesta (n. 59 eaa. – n. 17 jaa.). Vieraanani keskustelemassa on Maija-Leena Kallela, joka tunnetaan monista latinankielisen kirjallisuuden käännöksistä (Livius, Seneca, Vergilius, Petrarca) ja latinan oppikirjoista.

Livius tunnetaan valtavasta historiateoksesta Ab urbe condita (”Rooman perustamisesta lähtien”), jonka 142 kirjasta on meidän päiviimme säilynyt kokonaisena 35 kirjaa sekä lyhennelmiä.

Maija-Leena Kallella on kääntänyt Ylermi Luttisen (ja alkuaan myös Teivas Oksalan ja Erkki Palménin kanssa) Liviuksen toista puunilaissotaa kuvaavat kirjat 21–24, ja lisää suomennoksia on tulossa.

Keskustelemme toisesta puunilaissodasta (218–201 eaa.) Karthagon ja Rooman, kahden Välimerellä valtaansa levittävän suurvallan välillä. Puhumme Rooman verivihollisen Hannibalin hahmosta ja hänen armeijansa etenemisestä Italiaan. Miten Hannibal sai sotanorsunsa ylittämään Rhônejoen? Missä kunnossa Hannibalin joukot olivat ylitettyään Alpit? Mitä oli ”puunilainen luotettavuus”? Ja miten luotettavia olivat roomalaiset itse? Mikä oli lopulta se Hannibalin tappio, johon hän sortui?

Taisimme olla niin Hannibalin hahmon lumoissa, että unohdimme mainita roomalaisten sotapäällikön Fabiuksen, joka sai lisänimen Cunctator (”Vitkastelija”). Sodan kestäessä Fabiusta arvosteltiin siitä, että hän viivytteli yhteenottoa Hannibalin joukkojen kanssa. Mutta roomalaisten lopulta voitettua sodan voitiin jälkiviisaasti todeta, että Fabiuksen viivyttely osoittautui viisaaksi strategiaksi, ja Cunctatorista tulikin kunnianimi.

Antiikki nyt! -podcast-sarja on saanut tukea Tieteen tiedotus ry:ltä.

Podcast on kuunneltavissa SpotifyssäAnchorissaApple podcasteissa ja suoraan täällä:

Antiikki nyt! -podcast jatkaa hippokraattisilla kirjoituksilla

Tässä jaksossa keskustelemme Hippokrateesta. Vieraanani on dosentti, kreikan kielen tutkija ja kääntäjä Marke Ahonen, joka tunnetaan monista palkituista käännöksistään. Marke Ahonen on suomentanut Hippokrateen Valitut teokset (Duodecim 2021).

Hippokrates on hyvin salaperäinen hahmo, jonka nimiin jo antiikissa laitettiin useita erilaisia lääketiedettä käsitteleviä kirjoituksia. Pohdimme, kuka Hippokrates oikein oli ja mitä tämä hippokraattisten kirjoitusten kokoelma käsittelee. Miten pitää kehon tasapainoa yllä? Mitä oli suoneniskentä? Milloin potilaan kannatti puhdistautua oksentamalla? Mistä johtuivat skyyttimiesten impotenssiongelmat? Oliko Hippokrates lääketieteen isä?

Antiikki nyt! -podcast-sarja on saanut tukea Tieteen tiedotus ry:ltä.

Podcast on kuunneltavissa SpotifyssäAnchorissa, Apple podcasteissa ja suoraan täällä:

Kesäkuun 1. päivä on papupäivä

Kesäkuun 1. päivä (Kalendae Iuniae) oli roomalaisessa kalenterissa omistettu Carna-nimiselle jumalattarelle. Ovidius kertoo Fasti-runoelmassaan (Ovidius, Fasti 6.101-182) syyn juhlaan.

Tarinan mukaan Alba Longan kaupungin vastasyntyneen prinssin Procan henkeä uhkasivat strix-henget, jotka kävivät juomassa hänen vertaan. Ovidiuksen mukaan strixit olivat vanhoja naisia, jotka osasivat magian avulla muuttaa itsensä yölinnuiksi.

Ovidius kertoo, kuinka nymfi Carna kuitenkin osasi torjua strix-henget sopivalla rituaalilla. Hän kosketti mansikkapuun oksilla kolme kertaa kynnystä ja ovenpieliä ja pirskotti vettä. Sitten hän uhrasi porsaan ja jätti sen sisälmykset houkuttelemaan ahnaita strixejä lausuen:

”Yön linnut, lapsen sisälmykset jättäkää: pieni uhri tulee pienen lapsen tilalle. Sydän sydämestä, pyydän, ottakaa sisälmykset sisälmyksistä. Tämän hengen teille annamme paremman hengen tilalle.”

Henget jättivät lapsen rauhaan ja lapsi parani. Ovidiuksen kertoma tarina heijasteli roomalaista perinnettä, jossa strix (myös striga, stria) oli kammottava olento, joka söi ihmisen sisälmyksiä, imi ihmisestä verta tai nappasi vastasyntyneitä vauvoja. Latinan sana strix tarkoitti pöllöä ja erityisesti yöllä kirkuvaa pöllöä, mutta yöllisestä linnusta sanan strix (mon. striges) merkitys laajeni yöllä liikkuviin verta ja elinvoimaa imeviin naispuolisiin henkiin.

Vastasyntyneitä väijyvät näkymättömät strix-henget kuvastavat pelkoja antiikin yhteisöissä, joissa imeväiskuolleisuus oli korkea ja lapset kuolivat ilman näkyvää syytä. Eräs roomalainen lääkäri neuvoi sitomaan vauvan kaulaan valkosipulista tehdyn amuletin strixejä vastaan.

Ovidius ammensi varmasti kansantavoista mutta lisäsi omiaan. Hän yhdistää nymfi Carnan ja jumalatar Cardean yhdeksi ja samaksi hahmoksi. Carnan osaamisaluetta oli liha (caro, gen. carnis) ja sisälmykset, kun taas Cardea suojeli ovia ja saranoita (cardo, mon. cardines). Ovidiuksen kertomassa tarinassa yhdistyvät molempien jumalattarien vaikutusalueet possun lihassa ja ovenpielissä. Ovidius selittää, miksi kesäkuun 1. päivänä syötiin rasvaista pekonia ja spelttipuuroon sekoitettuja papuja. Entisinä aikoina ihmisillä oli vain sianlihaa, spelttivehnää ja papuja. Ovidiuksen mukaan

”ne, jotka syövät samaan aikaan näitä sekoitettuina kuudennen kuukauden ensimmäisenä päivänä, estävät näin mitään vahingoittamasta sisälmyksiään.”

Roomalaisen oppineen Varron mukaan kesäkuun 1. päivää kutsuttiin tämän takia nimellä Kalendae Fabariae, ’Papupäiväksi’.

Bysantin 1000 vuotta

Muistatteko vielä Game of Thrones -sarjan, jota koko maailma innolla seurasi? Ei sitä olisi tarvinnut sijoittaa minnekään mielikuvitusmaailmaan.

Aivan Game of Thronesin vertaisia käänteitä ja häikäilemätöntä valtataistelua nähtiin Bysantin valtakunnan 1000-vuotisen historian aikana. Neniä, kieliä ja käsiä (muista ruumiinosista puhumattakaan) katkottiin kuin fantasiasarjassa konsanaan.

Tervetuloa Bysantin tutkimuksen seuran tilaisuuteen kuuntelemaan esitystä Paavo Hohdin kirjasta Bysantti: Tuhat draaman vuotta. Haastattelen Paavo Hohtia kirjan teemoista.

Tilaisuus on tiistaina 31.5.2022 kello 18.00–19.00. 

Paikkana on Aalto-yliopisto, Töölö (entinen Kauppakorkeakoulu), tarkempi osoite Runeberginkatu 14–16; 00100 Helsinki ja 3. krs A-siipi.

Tervetuloa!

Ajatuksia ajanlaskusta

Voisi luulla, etteivät lyhenteet herätä kiihkeitä tunteita. Olen kuitenkin seurannut some-keskusteluja, joissa päivitellään yleistymässä olevia lyhenteitä eaa. (ennen ajanlaskun alkua) ja jaa (jälkeen ajanlaskun alun). Viimeisin puheenvuoro on Itä-Suomen yliopiston historian professorin Jukka Korpelan kirjoitus Agricola-verkossa. Siinä Korpela harmittelee lyhenteitä eaa. ja jaa. ja puhuu perinteisten lyhenteiden eKr. ja jKr. (ennen Kristusta – jälkeen Kristuksen) puolesta.

Korpelan kirjoitus herätti paljon kysymyksiä, joita haluan tässä pohtia. Lisäksi mietin, miten kannattaisi mennä eteenpäin. Samalla oikaisen professori Korpelan kirjoituksessa olevan asiavirheen.

Näissä suomen lyhenteissä, samoin kuin niiden muunkielisissä vastineissa, ei ole kyse pelkistä lyhenteistä, vaan pelissä on paljon muuta: länsimaiden kulttuuri, kristinusko, kolonialismi ja (Korpelan sanoin) kulttuuri-imperialismi.

En voi sanoa, että lyhenteiden valinnat olisivat minulle henkilökohtaisesti erityisen tärkeitä. Olen käyttänyt ja käytän vaihtelevasti molempia lyhenneyhdistelmiä. Olen tietoinen molempien ongelmallisuudesta: niissä häpeilemättömällä tavalla käytetään länsimaista ajanlaskua. Viime vuosina olen päätynyt käyttämään eaa.-jaa.-pakettia. Miksi? Koska eKr.-jKr.-lyhenteet ovat mielestäni nurkkakuntaisia ja suorastaan lahkolaisia julistaessaan ’Kristusta’.

Korpelan kirjoituksessa ja joissakin somekeskusteluissa on valveutuneesti nostettu esiin eaa.-jaa.-paketin kolonialistinen painolasti. Olen täysin samaa mieltä. Lyhenteet eaa. ”ennen ajanlaskun alkua” – jaa. ”jälkeen ajanlaskun alun” ja varsinkin niiden englanninkieliset vastineet BCE ”before common era” – CE ”common era” tunkevat länsimaisen ajanlaskun kaikkien yhteiseksi ajanlaskuksi.

Olen kuitenkin ymmälläni. Eivätkö lyhenteet eKr.-jKr. ja ilmaisut niiden takana ole yhtä lailla kolonialistisia tai kulttuuri-imperialistisia? Kyse on samasta länsimaisesta ajanlaskusta. Haiskahtaako tässä kaksinaismoralismi? Vai onko syynä se, että eKr.-jKr.-paketti on avoimen kolonialistinen kristillistä taustaansa julistaessaan? Eaa.-jaa.-paketti verhoaa kolonialisminsa. Korpela puhuu ”rikosten piilottamisesta”.

Molemmat paketit ovat huonoja, eikä täydellistä ratkaisua ole. Siellä se länsimaisuus vaan jyrää koko ihmiskunnan kiusaksi. Eri tahot eri puolilla maailmaa ovat kuitenkin halunneet korvata esimerkiksi ilmaisun AD, ”Anno Domini”, ”Herran vuonna” jollakin muulla ilmaisulla. Motiiveja on ollut erilaisia, eivätkä ne kaikki ole suinkaan olleet amerikkalaista villitystä tai neuvostovaikutteista kommunismia, jotka Korpela mainitsee. En myöskään usko, että monenkaan motiivina on ollut piilottaa kolonialismin rikoksia. Varhaisimpia mainintoja on latinaksi 1600-luvulta ja englanniksi 1700-luvulta. Sittemmin 1900-luvulla juutalaiset kirjoittajat halusivat korvata Kristus-ilmaisun neutraalimmalla muodolla. On ymmärrettävää, etteivät ei-kristityt tai uskonnottomat tai ihan vain maallistuneet kristityt ole tunteneet erityistä vetoa Kristus- tai Herra-ilmaisuihin.

Eaa.-jaa.-paketti ei todellakaan ole ongelmaton. Parhaassa mahdollisessa maailmassa voisimme uudistaa ajanlaskun niin, että koko ihmiskunta yhdessä päättäisi juuri tänä vuonna aloittaa uuden ajanlaskun. Nyt olisi vuosi yksi. (Samalla voisivat häipyä seitsenpäiväinen viikko, 24-tuntinen vuorokausi ja 12-kuukautinen kalenterivuosi, nekin ovat lopulta peräisin jostakin kulttuurista ja nyt nekin on tungettu kulttuuri-imperialistisesti koko maailman käyttöön). Valitettavasti maailma on epätäydellinen. Länsimainen ajanlasku on käytössä ympäri maailmaa, ja se on nyt ihmiskunnan yhteistä perintöä. Yritetään mennä sillä mahdollisimman säädyllisesti ja tyylikkäästi.

Sitten se oikaisu: Korpela kirjoittaa, että ”nykyisin noudatetaan Kristuksen ympärileikkaamisen juhlan mukaan määräytyvää kalenteria, joka alkaa tammikuun ensimmäinen päivä”. Tammikuun 1. päivä, roomalaisittain Kalendae Ianuariae oli kyllä vakiintunut valtiollisen vuoden aloitukseksi jo kauan ennen kuin Jeesuksen ympärileikkaus (fiktiivisesti, kuten Korpelakin toteaa) yhdistettiin tammikuun 1. päivään. Roomassa oli kolme vuoden alkua: tammikuussa astuivat virkamiehet tehtäviinsä, maaliskuussa alkoi sotakausi ja syyskuussa juhlistettiin satokautta. Rooman konsulit astuivat virkoihinsa tammikuun 1. päivänä vuodesta 153 ennen Kristusta lähtien.

Antiikki nyt! -podcast jatkaa Ksenofonin Talouden taidolla

Tässä jaksossa keskustelemme Ksenofonista. Vieraanani keskustelemassa on dosentti Ulla Tervahauta, antiikin kreikankielisen maailman ja varhaisen kristinuskon tutkija. Ulla Tervahauta on kääntänyt Ksenofonin teoksen Talouden taito (Gaudeamus 2009).

Ksenofon (n. 430 eaa.–n. 355 eaa.) oli ateenalainen kirjailija, filosofi ja sotilas. Parhaiten hänet tunnetaan siitä, että hän oli filosofi Sokrateen oppilas ja kirjoitti myös opettajastaan muistelmia.

Talouden taidossa selviää, miten hoitaa omaisuuttaan järkevästi ja pitää kotitaloutensa järjestyksessä. Pohdimme mm. sitä, miten Ksenofonin ohjeisiin taloudenpidosta pitäisi suhtautua. Oliko hän pikemminkin ironinen kuin tosissaan ohjeissaan? Tapaamme Iskhomakhoksen, joka neuvoo nuorta vaimoaan talouden hoidossa. Selvitämme, mikä elinkeino oli Ksenofonin mielestä kaikkein jaloin ja millainen oli hyvä johtaja.

Ksenofon oli tuottelias kirjoittaja, ja häneltä on säilynyt meidän päiviimme useita teoksia, joita lukuisat sukupolvet ovat tankanneet kreikkaa opiskellessaan. Talouden taidon lisäksi on suomennettu

Kyyroksen sotaretki (suom. J.A. Hollo, 1960); Muistelmia – Pidot – Sokrateen puolustuspuhe (suom. Pentti Saarikoski, 1960) ja Hevostaito (suom. Hilla Halla-aho, 2003).

Antiikki nyt! -podcast-sarja on saanut tukea Tieteen tiedotus ry:ltä.

Podcast on kuunneltavissa SpotifyssäAnchorissaApple podcasteissa ja suoraan täällä:

Kun taivas pimeni

Katastrofia ja kärsimystä myöhäisantiikissa! Olin Tiedeykkösessä puhumassa Justinianuksen rutosta ja vuoden 536 tomupilvestä. Ohjelma on nyt kuunneltavissa täällä.

Ohjelman esittely Tiedeykkösessä:

”Myöhäisantiikin ihmiset kokivat kummia, kun taivas hämärtyi oudon sumuharson taakse peräti vuoden tai puolentoista ajaksi. Vuoden 536 luonnonilmiön syytä ei ole vieläkään pystytty varmuudella selvittämään. Tapahtumista on säilynyt useita aikalaiskuvauksia Välimeren maista. Myös auringon pimentymistä välittömästi seuranneina vuosina sekä Itä- että Länsi-Rooman asukkaat kokivat useita vitsauksia. Monin paikoin nähtiin nälkää ja lisäksi mahtavan imperiumin ovella kolkutteli keisari Justinianuksen mukaan nimetty rutto. Mikä luonnontieteellinen ilmiö aiheutti nk. vulkaanisen talven? Olisiko se tulivuori, koska onhan jokaisella tulivuoren purkauksella oma sormenjälkensä. Toisaalta arkeologit ja humanistit vaikuttavat olevan kiinnostuneempia kyseisestä vuodesta ja sen seurauksista kuin luonnontieteilijät. Haastateltavina ovat historioitsija ja antiikintutkija Maijastina Kahlos, joka on tällä hetkellä vierailevana tutkijana Cambridgen yliopistossa sekä tulivuoritutkija, geologi Paavo Nikkola. Toimittajina ovat Riikka Suikkari ja Teija Peltoniemi.”

Antiikki nyt! podcast jatkaa Sofokleen tragedioilla

Tässä jaksossa keskustelemme Sofokleesta, ja vieraanani on dosentti Tua Korhonen, Kreikan kirjallisuuden ja aatemaailman tutkija ja Sofokleen kääntäjä. Hän on toimittanut suomennoskokoelman Sofokles, Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra. Suomentaneet Tua Korhonen, Tommi Nuopponen, Vesa Vahtikari (Teos 2018).

Haavoittunut Filoktetes

Sofokles (n. 495-n. 406 eaa.) ammensi näytelmiensä aiheet kreikkalaisesta mytologiasta, mutta tulkitsi myyttejä niitä oman aikansa ongelmien valossa. Keskustelemme erityisesti Tuan kääntämistä tragedioista Filoktetes ja Traakhiin neidot. Pohdimme mm., miksi juuri Sofokles kuuluu antiikin tragediakirjailijoiden kaanoniin, millaisiin ongelmiin kääntäjä törmää suomentaessaan antiikin aikaista teosta nykylukijoille. Miksi Filokteteen taistelutoverit ensin hylkäävät hänet ja miksi he sitten lähtevät hakemaan häntä takaisin? Ja kohtaamme ikiaikaisen kysymyksen siitä, miksi jumalat sallivat ihmisten kärsimyksen.

Antiikki nyt! -podcast-sarja on saanut tukea Tieteen tiedotus ry:ltä.

Podcast on kuunneltavissa SpotifyssäAnchorissaApple podcasteissa ja suoraan täällä:

Rooma pakolaisten turvapaikkana

Rooman syntymäpäivän kunniaksi blogaus vuodelta 2009.

Rooma perustettiin tarun mukaan vuonna 753 eaa 21.4 eli tänään juhlimme Rooman syntymäpäivää.

Roomalaisessa historiankirjoituksessa roomalaiset esitettiin muualta tulleina muukalaisina. Livius kertoo, kuinka vastasyntyneet Romulus ja Remus ajautuivat kaukalossa Tiber-joen rantaan. Heidän esi-isänsä Aeneas oli tullut pakolaisena Troijasta ja asettunut Latiumiin. Pian Rooman perustamisen jälkeen – tarinan mukaan – Romulus kaipaili kaupunkiin lisää asukkaita ja määräsi turvapaikkaoikeuden kaikille Roomaan tuleville muukalaisille.

Kaikki tämä on tarua, mutta kertoo roomalaisten käsityksistä omasta menneisyydestään. Kaupungin katsottiin kasvaneen muualta muuttaneista.

Aivan toisenlainen käsitys kaupunkinsa alkuperästä oli ateenalaisilla. Ateenan syntytaruissa kerrottiin, että alunperin ateenalaiset olivat autoktoonisia eli syntyneet maasta: esimerkiksi Ateenan myyttinen kuningas Erikhthonios syntyi maasta.

Eräs ateenalainen kirjoittaja mm. esitti, että – toisin kuin useimmat muut kansat – ateenalaiset asuttivat laillisesti sitä maata, jossa he asuivat, koska heidän maansa oli sekä heidän äitinsä että isänmaansa. 

Veren päivästä Ilon juhlaan

Pitkäperjantain ja tulevan pääsiäisen kunniaksi kierrätetään blogaus vuodelta 2007. Kevätpäiväntasauksen aikoihin eli 15.-25. maaliskuuta vietettiin Rooman keisariaikana suuria juhlia Magna Mater -jumalattaren ja Attis-jumalan kunniaksi. Juhlinta, johon liittyi paastoamista ja kulkueita, huipentui Veren päivään (Dies Sanguinis) ja Ilon juhlaan (Hilaria). Veren päivänä surtiin Attiksen kuolemaa, mutta seuraavana päivänä iloittiin hänen ylösnousemustaan.

Firmicus Maternus kuvaa suremisrituaalia seuraavasti: “ … jumalankuva laitetaan sänkyyn makaamaan ja sitä valitetaan rytmisellä itkulaululla. Sitten, kun he saaneet kuvitteellisesta surustaan tarpeekseen, sisään tuodaan valo. Silloin pappi voitelee kaikkien valitusta laulaneiden suut. Pappi kuiskaa hiljaisella äänellä näin:

‘Iloitkaa, te mysteeriin vihityt: jumala on pelastunut;
myös me saamme pelastuksen kärsimyksistämme’.”

(Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1)

Kristityille kirjoittajille samankaltaisuudet kristillisten pitkäperjantain ja pääsiäisen kanssa olivat kiusallisia. Firmicus Maternus halusi selostaa edellä kuvatun rituaalin, ”jotta saastuneen ajattelun rikokset paljastuisivat” ja jotta kaikille olisi selvää, että kyse oli paholaismaisesta matkimisesta (Firmicus Maternus, De errore profanarum religionum 22.1).

Magna Materin ja Attiksen kunniaksi vietetyt juhlallisuudet ärsyttivät myös Augustinusta. Hän halusi selittää samankaltaisuuden demonien juonella: pakanoiden menot olivat väärennnöksiä ja väännöksiä kristittyjen tosi rituaaleista. Pakanoiden rituaalit olivat vanhempia kuin kristittyjen ja silti väärennettyjä: tähän oli syynä se, että demonit tiesivät jo ennalta Kristuksen tulosta maailmaan ja halusivat matkia Kristusta johtaakseen ihmisiä harhaan (Augustinus, Tractatus in evangelium Iohannis 7.6).