Tekijä: maijastina

Väitösuutisia! Juho Wilskman väittelee 4.12.2021 kello 12.15 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Hänen väitöskirjansa aihe on ”Comparing Military Cultures: Warfare in the Aegean Region from the Fourth Crusade to the Early Fifteenth Century”. Väitöstilaisuus järjestetään Porthaniassa sali 674, mutta sitä voi seurata myös striimattuna. Vastaväittäjänä on professori Jukka Korpela, Itä-Suomen yliopisto, ja kustoksena on professori Heikki Mikkeli.

Väitöskirjan voi tutustua täällä.

Paljon onnea väitökseen!

Talvi saapuu Cambridgeen, collegeiden laitumien lehmätkin ovat siirtyneet sisätiloihin. Talven tullessa kaipaan suomalaisia tiiviitä ikkunoita. Olemme ostaneet ylimääräisiä vilttejä, joiden suojiin voi kääriytyä kirjoittamaan. Vähitellen on työhön ja arkeen kehkeytynyt rutiini. Päivää rytmittää collegen lounas puolen päivän aikaan. Illalla on mahdollista syödä kuudelta päivällinen, mutta useimmiten yksi lämmin ateria riittää istumatyöläiselle.

Arki on täynnä yllätyksiä. Muutama viikko sitten maanantai alkoi kello seitsemältä paloharjoituksella. Meitä oli kyllä varoitettu etukäteen, mutta ajankohtaa ei paljastettu etukäteen. Äkkiherätys, ulkotakki yöpuvun päälle ja unisena ja kiukkuisena ulos. Tiedossa on lisää paloharjoituksia, joten nämäkin kuuluvat collegen rutiineihin. Saimme myös palautetta, että meidän olisi pitänyt olla ripeämpiä. Paloharjoitukset nostattavat nostalgisia tunteita Erasmus-opiskelijavaihtoajoilta Lontoosta lukuvuonna 1993-94. Silloin tosin paloharjoitukset olivat aamuyöllä. Toinen tämän saarivaltakunnan perinne on electric testing: collegen sähkönasentaja tarkastaa asukkaiden sähkölaitteet ja kiinnittää niihin hyväksymistarran.

*

Ei kaikki Cambridgessä ole tavattoman vanhaa. Antiikintutkimuksen laitos eli Faculty of Classics sijaitsee uudella yliopistoalueella Sidgwick Sitella. Faculty of Classics -sateenvarjon alle on koottu kaikki antiikin voimat, ei vain latinan ja kreikan kielen opetusta ja tutkimusta, vaan myös antiikin historian, filosofian, kirjallisuuden, taidehistorian ja arkeologian opetus ja tutkimus. Tuloksena on elinvoimainen ala.

Yksittäisten esitelmien ja konferenssien lisäksi Cambridgen Classics järjestää säännöllisesti kokoontuvia seminaareja. Tarjonta on häkellyttävä. Jotta ehtisi tehdä muutakin (kuten sitä omaa tutkimusta!), olen päättänyt keskittyä kolmeen seminaarisarjaan maanantaisin ja tiistaisin.  

Käyn vuorotellen eri kirjastoissa. Classics Library on tietysti paras. University Library (blogin otsikkokuva) on valtava ja siellä eksyy. Collegen oma Ashby-kirjasto on viihtyisä ja lämmin ja lisäksi collegen opiskelijoiden ja tutkijoiden käytössä 24/7.

Kateus vie kalatkin vedestä, kuuluu vanha sanonta. Mutta kateudessaan ihmiset saattoivat myös syyttää toisiaan taikuudesta. Vanhoissa yhteisöissä eli uskomus, että sopivat taikakeinot osaava saattoi viedä naapurilta sadon tai karjalta maidon. Suomalaisessa perinteessä tunnetaan para, apuolento, jonka saattoi valmistaa taikakeinoin ja joka sitten kävi salaa lypsämässä naapurin lehmät tai vohkimassa naapurilta kananmunia. Taustalla oli vanhan maailman ajattelutapa vaurauden rajallisuudesta. Maasta sai satoa ja karjasta ruokaa aina vain tietyn saman määrän. Jos yksi onnistui saamaan paremman vuodentulon, sen täytyi olla muilta pois.

Samanlainen ajattelutapa näkyy myös antiikin lähteissä. Roomalaisten ikivanhassa lakikokoelmassa, ns. Kahdentoista taulun laissa (400-luvulta eaa.) kiellettiin loitsimasta pois toiselta satoa. Kyseinen kohta on säilynyt fragmentaarisena myöhempien kirjoittajien maininnoissa (erilaisissa muodoissa Qui fruges excantassit … neve alienam segetem pellexeris; Ne quis alienos fructus excantassit… mutta idea on sama: toisen satoa ei saa anastaa taikakeinoin).

Keisarikauden kirjoittaja, yleisnero Plinius Vanhempi kertoo opettavaisesta tapauksesta tasavallan ajalta, 100-luvulta eaa (Historia naturalis 18.41-43). Tarinan sankari on Furius Chresimus, jota syytettiin naapureiden sadon loitsimisesta itselle. Chresimus oli vapautettu orja, joka vapaaksi päästyään viljeli maata pienellä tilalla. Hän onnistui saamaan pienestä tilastaan runsaammat sadot kuin naapurinsa, suurtilojen omistajat. Nousi valtaisa kateus (invidia magna). Häntä vastaan nostettiin syyte taikakeinojen käytöstä, ilmeisesti juuri Kahdentoista taulun lain perusteella. Chresimus joutui vastaamaan julkisessa oikeudenkäynnissä Forumilla.

Chresimus saapui oikeudenkäyntiin mukanaan maatyökalunsa ja orjansa, jotka olivat vahvoja, hyvin voivia ja hyvin vaatetettuja (kuten Plinius korostaa, lähteenään tasavallan ajan historiankirjoittaja Calpurnius Piso). Siinä hän esitteli erinomaisia rautatyökaluja, tukevia kuokkia, raskaita auroja ja hyvin ruokittuja kyntöhärkiä. Hän lausui: ”Rooman kansalaiset, tässä ovat minun taikakeinoni (veneficia mea). Enkä voi teille edes esitellä tai tuoda Forumille näytille töissä valvomiani öitä enkä vuodattamaani hikeä.”

Chresimus vapautettiin syytteestä.

This nice volume just arrived: Religious Polemics and Encounters in Late Antiquity, Boundaries, Conversions, and Persuasion, edited by Timo Nisula, Anni Maria Laato and Pablo Irizar, published by Brill. In 2018, I took part in the conference organised by Timo Nisula and Anni Maria Laato in Åbo Akademi, and this volume is the offspring of this meeting.

The articles discuss the encounters, peaceful and polemical, between Jews and Christians, between Christians and pagans, between various Christian groups, between various philosophers. My own contribution is ”Mimus Religionis, Mimicry, and Deviance: Late Antique Polemic against Religious Others”. Mimus religionis is the expression of the Christian writer Lactantius.

Edellisestä blogauksestani voi saada sen kuvan, että Cambridgessä on lähinnä bukolista idylliä. Nyt siirrymme Fitzwilliam Museumiin. Museo on ilmainen, mutta käynti pitää varata etukäteen, ei vain vaihtuviin näyttelyihin, vaan myös museon vakiokokoelmiin. Museossa on juuri avattu ”Gold of the Great Steppe”, jossa esitellään 2500 vuoden takaista Saka-kulttuuria Keski-Aasiassa (nykyisen Kazakstanin alueella). Täksi viikonlopuksi näyttely oli jo varattu täyteen. Saimme liput seuraavaksi viikonlopuksi. Tänään nautimme museon vakinaisista kokoelmista, tai oikeastaan lähinnä alakerrasta, koska nähtävää ja sulateltavaa oli niin paljon. Yläkerta sitten jollain toisella kerralla…

Museon rakennus valmistui vuonna 1834 ja on 1800-luvun uusklassista tyyliä, komeaa ja täyteläistä, ehkä vähän pompöösiä. Alakerrassa on eurooppalaista ja itäaasialaista esineistöä ja taidetta. Myönnetään, että etenin aika lailla suoraviivaisesti katsomaan Kreikan ja Rooman kokoelmia. Esillä on vaasimaalauksia, reliefejä, piirtokirjoituksia ja veistoksia. Esineistöä on paljon, mutta ei silti liian täyteen ahdetusti.

Tämä viehättävä Kybeleä esittävä pienoisveistos on Attikasta, ajoitettu 100-200-luvuille jaa, ja tämä Makedonian Aleksanteria (Aleksanteri Suuri) esittävä patsas Hermopoliksesta Egyptistä, roomalaisajalta (ajoitettu 50-150 jaa). Kreikka ja Rooma -osaston näyttävin esine on ns. Pashley-sarkofagi (n. 125-150 jaa.). Siinä esitetään viininjumala Dionysoksen riehakas voittokulkue satyyreineen ja mainadeineen. Myös blogin otsikkokuvan elefantti on Dionysoksen kulkueesta.

Egyptikokoelma on myös hyvin vaikuttava. Siellä ovat tietysti pakolliset sarkofagit ja muumiot. Tässä muumioituja krokotiilejä (ajoitus 30 eaa-100 jaa) ja muumioitu kissanpentu (600-luvulta eaa):

Vietän tämän juuri alkaneen lukuvuoden Cambridgessä vierailevana tutkijana (visiting fellow). Koska lokakuun sää on ollut häkellyttävän lämmin, olen ulkoillut ja tutustunut lähimaastoon juosten ja kävellen.

Sieltä lähimaastosta on löytynyt Lammas Land. Mitä ihmettä? Jos seuraisi Sigurd Wettenhovi-Aspan jalanjäljissä, voisi vaikka kuvitella, että suomalaiset kävivät täällä viikinkien mukana ja nimesivät tämän vehreän seudun lampaiden mukaan.

Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870-1946) oli luovan puoleinen taitelija ja kirjailija, jonka kehittelemien pseudokielitieteellisten ja pseudohistoriallisten teorioiden mukaan kreikkalaisen mytologian Troija olikin oikeasti Suomen Toija ja Roomakin oli oikeastaan Suomen Rauma.

Lammas Land on varsinainen paimenidylli. Mutta lampaiden sijaan täällä onkin lehmiä, jotka laiduntavat rauhallisesti – häiriintymättä lainkaan aivan vieressä viuhtovista pyöräilijöistä. Minä ainakin vähän säikyn pyöräilijöitä, vaikka ei minulla ole mitään heitä vastaan. Monet parhaista ystävistäni ovat pyöräilijöitä, ja itsekin olen entinen pyöräilijä.

Jälleen kerran on se aika vuodesta. Yliopiston opettajat ja tutkijat tuskailevat Suomen Akatemian hakemusten kimpussa. Koko syyskuu on aika lailla menetettyä aikaa yliopistojen elämässä. Suomen Akatemian päätökset nostavat katkeruuden pintaan, jokaisella rannalle jääneellä on valitettavaa arvioinneista ja päätöksistä. Mutta ei mennä nyt siihen. Sen sijaan kohudosentti aivan ilmaiseksi antaa konsulttiapua Suomen Akatemialle siitä, miten ratkaista kolme kipukohtaa. Nyt kun kohudosentti itse ei ole hakemuksia tekemässä, hän voi tarkastella prosessia tarkastella ehkä rauhallisemmin.

1) Hakemusten tekemistä on helpotettava! Voimavarojen haaskaus on lopetettava!

Hakemusprosessi on liian raskas ja aivan turhan takia. Joka syksy lukemattomat hakijat ja heidän sidosryhmänsä käyttävät (lue: tuhlaavat) viikkokausia hakemusten merkillisiin yksityiskohtiin. Mikä valtava julkisen talouden ja ihmisyyden kannalta järkyttävä haaskaus joka vuosi! Jonakin vuonna tehtiin aineistonhallintasuunnitelmaa. Sinänsä varmasti tarpeellinen asia, mutta oliko se syytä tehdä hakemusvaiheessa? Eikö sellaisen voisi tehdä rahoituksen saatuaan?

Jonakin vuonna nuoret tutkijat etsivät epätoivoisesti Suomen ei-niin-valtaisalla tutkimuskentällä uutta yliopistoa hakemukselleen, koska Suomen Akatemia vaati liikkuvuutta. ’Liikkuvuus’ sitten johti usein varsin koomisiin paperin makuisiin manöövereihin, Helsingistä mentiin Jyväskylään, Oulusta Helsinkiin, jne. mutta vain teoriassa. Joka vuosi hakijat pyytävät yhteistyökumppaneiltaan sitoumuskirjeitä. Eikö näitä voisi myös todistaa rahoituksen saanut onnekas, eikä koko hakijoiden kolonna?

Joka vuosi hakijat laativat yksityiskohtaisia budjetteja, jotka hyväksytetään yliopistojen taloushallinnossa. (Taloushallinnon ihmisillä olisi varmasti muutakin tekemistä). Kohudosentin mielestä on nurinkurista, että esimerkiksi huippuyksikön aiehakemukseen riittää tuommoinen kuuden liuskan tutkimussuunnitelma, jossa pitäisi kuudessa sivussa pystyä selostamaan tutkimusidea, aikaisempi tutkimus, toteuttamissuunnitelma, aikataulu, odotetavissa olevat tulokset ja julkaisut, suorituspaikan erinomaisuus, tiimit ja tekijät. Mutta sen sijaan budjetti laaditaan hyvin yksityiskohtaisesti, indeksikorotuksia ja mitä kaikkea myöten. Jälleen kerran, eikö hakemuksessa voisi olla suuntaa antava budjetti, ja rahoituksen saanut tekisi sen perusteellisen budjetin?

2) Hakijoiden asemaa koskevat rajoitukset on purettava!

Kohudosentti myöntää, että tässä on ns. oma lehmä ojassa. Miksi tutkimusprojektien hakijoiden on oltava vakinaisessa (tai pitkäaikaisessa) työsuhteessa jossakin yliopistossa? Katsokaa yliopistoja ja kertokaa, kuinka monta vakinaista opettajaa/tutkijaa niissä ahertaa? Ei monta, ja tämä tarkoittaa sitä, että ne muutamat professorit ja yliopistonlehtorit sitten niitä hakemuksia väsäävät tai toimivat kumileimasimina (nimellisinä hakijoina), kun muut tekevät hakemuksen. Eikö tutkimuksen (ja sen julkisen talouden) kannalta olisi hyödyllistä saada kaikkien tutkijoiden voimat, pätevyys ja ideat käyttöön? Siten voisi nousta esiin uutta ja yllättävääkin.

Kohudosentti voi olla idealismissaan kovin yksinkertainen, mutta hän ajattelee, että olennaista ovat tutkimussuunnitelman laatu ja hakijan pätevyys. Vertaisarvioinnissa punnitaan, onko tutkimussuunnitelma tasokas ja toteutuskelpoinen ja hakija luotettava ja pätevä työssään. Mitä väliä silloin on sillä, onko hakija vakinaisesti jossakin yliopistossa ja sitoutuuko tämä instituutio tutkimuksen toteutuspaikaksi?

3) Luopukaa liiasta mutkikkuudesta!

Yleiskustannusosuus aiheuttaa kaaoksen. Hyvänen aika, luopukaa jo siitä ja kehittäkää parempi systeemi. Yksinkertaisinta olisi se, että Suomen Akatemia palkkaisi tutkijat, maksaisi palkkojen sivukulut, hoitaisi tutkijoille työskentelytilat yliopistoilla ja muutenkin kaiken käytännön byrokratian ja neuvottelun yliopistojen kanssa. Kaikki tämä sen jälkeen, kun rahoituspäätökset olisi tehty. Siten tämä merkillinen sirkus yleiskustannusosuuksista ja vääntö yliopistojen kanssa loppuisi. Tutkijat voisivat rauhassa keskittyä siihen, mihin heidät on koulutettu, minkä he osaavat ja mitä he rakastavat – tutkimukseen.

Ennen kuin tähän päästään – kohudosentti toivottaa jaksamista hakijoille!

Jälleen kerran lukemiseni eivät ole aivan viimeistä kvartaalia, sillä olen penkonut ullakon aarteita. Muistatteko vielä suomalaisen kulttuurilehden nimeltä Hiidenkivi? Ullakolta löysin niitä aika pinon, sillä olin lehden tilaaja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Lehti lopetettiin vuonna 2012.

Hiidenkiven numerossa 6 vuodelta 2007 erityisteemana on ruoka, joka puhuttaa ja lihottaa. Artikkelissa ”Miehiä soppakauhan varressa” Maarit Knuuttila pohtii ruuanlaiton kulttuurihistoriaa miesten ja naisten sukupuoliroolien kautta. Julkisuudessa paistattelevat huippukokit ovat usein miehiä. Sen sijaan arkinen ruokahuolto ja keittäminen on perinteisesti mielletty naisten vastuualueeksi. Ruokaa laittavat miehet ovat 1900-luvulla joutuneet selittelemään ’harrastustaan’ eri tavoin. Vuonna 2021 on ehkä jo toisin? Susanna Raulio kirjoittaa suomalaisen henkilöstöruokailun historiasta. Työpaikoilla – metsätyömailla, tehtaissa ja virastoissa – on 1900-luvulla järjestetty ruokailu. Vuonna 1971 Työterveyslaitos ohjeisti työpaikkaruoan ravintosisällöstä. Oli huoli kansanterveydestä.

Samaisessa numerossa on Satu Jaatisen kiinnostava juttu kahvikulttuurista. Kahvista tuli tärkeä osa modernia kaupunkikulttuuria kahviloiden myötä. Kahvinjuontia on myös yritetty rajoittaa erilaisin kielloin ja vetoamalla uskontoon ja liialliseen ylellisyyteen. Toisen maailmansodan aikana jouduttiin turvautumaan korvikeaineisiin, joita sekoitettiin varsinaisen jauhetun kahvin sekaan. Kuten Jaatinen toteaa, maailman kovimpien kahvinjuojien maassa kahvi ei todellakaan ole mikään leikin asia.

Ruokaan liittyy myös lihavuuden kulttuurihistoria. Pertti Mustajoki analysoi, kuinka lihavuus muuttui ihanteesta ongelmaksi. Vanhan ajan painoihanteesta kertovat suomalaiset sananlaskut kuten tämä: ”Kissan ja emännän täytyy talossa olla lihavia”. Kun lihavuudesta tuli ongelma, alkoi 1800-luvun loppupuolella markkinoille tulla monenlaisia laihdutusohjelmia ja -kirjoja. Hoitokeinoiksi tarjottiin mm. dieettejä, liikuntaa, kylpyjä ja lääkkeitä.

Lisäksi Hiidenkivessä pohditaan sanojen historiaa (aina kiehtova aihe!). Kauko Rumpunen kirjoittaa ”republiikin” historiasta: suomeksi kehitetty vastine ”tasavalta” esiintyy Elias Lönnrotin vuonna 1836 suomentamassa maailmanhistoriassa Muistelmia Ihmisten Elosta Kaikkina Aikoina. Samassa teoksessa Lönnrot selittää, millainen on ”vallikko” (tyrannus): ”Greikalaisten mielestä oli jokanen, joka kansallisia asetuksia vaston pöhkäsihen yksin hallitsemaan, lie muuten hallinnut laukiasti tahi kovasti”.

Huomenna, unikeonpäivänä selviää perheen unikeko. Päivän kunniaksi julkaisen uudestaan blogaukseni vuodelta 2012.

Päivään on liittynyt erilaisia kansanuskomuksia ja hokemia, kuten: se joka nukkuu pitkään unikeonpäivänä, on unelias koko vuoden. Ja: jos unikeonpäivänä sataa, sataa sitten seitsemän viikkoa yhtä menoa.

Seitsemän on se tavallinen maaginen luku. Tässä seitsemän viittaa myös tarinan seitsemään unikekoon, joiden muistoksi päivää on vietetty. Kristillisen legendan mukaan seitsemän efesolaista nuorukaista pakeni keisari Deciuksen (keisarina 249-251) vainoa ja vetäytyi luolaan, jonne he sitten nukahtivat. He heräsivät vasta kristityn keisarin Theodosius II:n aikana (keisarina 408-450).
Unikekojen tarinan on kertonut mm. Gregorius Toursilainen 500-luvulla (Passio septem dormientium apud Ephesum). Gregoriuksen aikana ja myöhemminkin seitsemään unikekoon (kuten moniin muihinkin hahmoihin) liittyi uskomuksia. Esimerkiksi seitsemään unikekoon vedottiin monissa parannusloitsuissa. Eräässä tekstissä parannuskeinoksi painajaisia ja kuumeilua vastaan tarjotaan seuraavaa: seitsemän unikeon nimet kirjoitetaan seitsemän ehtoollisleivän päälle, potilaan pään päällä lauletaan loitsua, ja neitsyt sitoo leivät niskan ympärille. (Tämä ja monta muuta mielenkiintoista reseptiä selviää Valerie Flintin The Rise of Magic in Early Medieval Europe, 1991).

Unikeko on myös tämä viehättävä jyrsijä (Glis glis). Myös saksan ’Siebenschläfer’ ja ruotsin ’sjusovare’ viittaavat antiikin seitsemään unikekoon. Sen sijaan englannin ’edible dormouse’ tai ’fat dormouse’ viittaa siihen, että unikekoa on kasvatettu ja syöty suurena herkkuna. Näin tekivät jo antiikin roomalaiset.

Tein aikamatkan lapsuuteni vuosikymmeneen, 1970-luvulle, matkaoppaanani Minna Sarantola-Weissin kirja Reilusti ruskeaa: 1970-luvun arkea (WSOY 2008). Nuorena aikuisena ja vähän myöhemminkin suhtauduin 1970-luvun vanhoihin vaatteisiin, huonekaluihin, astioihin ja tapetteihin ärsyyntyneen huvittuneesti. Ne olivat rumia ja naurettavia verrattuna kaikkeen myöhempään.

Nyt kun aikaa on kulunut tarpeeksi, voi lapsuuden esteettisiin maisemiin suhtautua nostalgisesti. Ei niin, että lapsuuden kodissani olisi ollut voittopuolisesti murrettua (’likaisen’) ruskeaa, vihreää tai oranssia. Kuten monissa kodeissa, sisustuksessa oli kerrostumia useilta vuosikymmeniltä, varsinkin 1960-luvulta. Mutta kerrostalossa, jonne muutimme vuonna 1976, oli keittiön uuden uutukaiset kaapit reilun tummanruskeaa.

Jo kirjan kannen monista tavaroista nousi monta voimakasta muistikuvaa. Esimerkiksi tämä keltainen pahvinen laatikosto, josta läikähti lämmin tuntemus. On häkellyttävää, miten vahvoja tunteita arkiset esineet nostavat.

Reilusti ruskeaa käy läpi 1970-luvun arkista maailmaa betonilähiöistä, lastulevyistä ja kotien sisustuksesta vaatetukseen, naisen asemaan ja vapaa-ajan viettoon.

Kirjassa kerrotaan, kuinka C-kasetti ja kasettinauhuri vapauttivat nuoret kuuntelemaan itse valittua musiikkia. C-kasettien parissa minäkin puuhailin aikani. Kirjastosta sai levyjä, joista äänittelin omia valikoimia, samoin radiosta ja televisiosta. Tietysti teimme kavereiden kanssa omia hienoja radio-ohjelmia.

Kuten kirjasta käy ilmi, 1970-luvulla aukesi tavarataivas. Kuluttajan käyttöön (jos siis oli varaa) tarjoutui uskomaton valikoima huonekaluja, kodin tekstiilejä ja astioita. Näitä tavarataivaan tuotteita on nyt konmaritettu ympäri Suomea, ja niitä riittää seuraavienkin sukupolvien setvittäviksi. Muistatteko paimentolaismatot, jotka nukkaantuivat heti harmaiksi ja klimppisiksi? Entä kirkkaan keltaiset ja punaiset Sarviksen mukit ja lautaset? Entä pallogrillin, jolla grillattiin naapurien iloksi parvekkeella?

Seuraavaksi odotan aikamatkaa 1980-luvulle. Onko nuoruuteni vuosikymmenestä tehty yhtä nostalgista kirjaa?