Tekijä: maijastina

Vietän tämän juuri alkaneen lukuvuoden Cambridgessä vierailevana tutkijana (visiting fellow). Koska lokakuun sää on ollut häkellyttävän lämmin, olen ulkoillut ja tutustunut lähimaastoon juosten ja kävellen.

Sieltä lähimaastosta on löytynyt Lammas Land. Mitä ihmettä? Jos seuraisi Sigurd Wettenhovi-Aspan jalanjäljissä, voisi vaikka kuvitella, että suomalaiset kävivät täällä viikinkien mukana ja nimesivät tämän vehreän seudun lampaiden mukaan.

Sigurd Wettenhovi-Aspa (1870-1946) oli luovan puoleinen taitelija ja kirjailija, jonka kehittelemien pseudokielitieteellisten ja pseudohistoriallisten teorioiden mukaan kreikkalaisen mytologian Troija olikin oikeasti Suomen Toija ja Roomakin oli oikeastaan Suomen Rauma.

Lammas Land on varsinainen paimenidylli. Mutta lampaiden sijaan täällä onkin lehmiä, jotka laiduntavat rauhallisesti – häiriintymättä lainkaan aivan vieressä viuhtovista pyöräilijöistä. Minä ainakin vähän säikyn pyöräilijöitä, vaikka ei minulla ole mitään heitä vastaan. Monet parhaista ystävistäni ovat pyöräilijöitä, ja itsekin olen entinen pyöräilijä.

Jälleen kerran on se aika vuodesta. Yliopiston opettajat ja tutkijat tuskailevat Suomen Akatemian hakemusten kimpussa. Koko syyskuu on aika lailla menetettyä aikaa yliopistojen elämässä. Suomen Akatemian päätökset nostavat katkeruuden pintaan, jokaisella rannalle jääneellä on valitettavaa arvioinneista ja päätöksistä. Mutta ei mennä nyt siihen. Sen sijaan kohudosentti aivan ilmaiseksi antaa konsulttiapua Suomen Akatemialle siitä, miten ratkaista kolme kipukohtaa. Nyt kun kohudosentti itse ei ole hakemuksia tekemässä, hän voi tarkastella prosessia tarkastella ehkä rauhallisemmin.

1) Hakemusten tekemistä on helpotettava! Voimavarojen haaskaus on lopetettava!

Hakemusprosessi on liian raskas ja aivan turhan takia. Joka syksy lukemattomat hakijat ja heidän sidosryhmänsä käyttävät (lue: tuhlaavat) viikkokausia hakemusten merkillisiin yksityiskohtiin. Mikä valtava julkisen talouden ja ihmisyyden kannalta järkyttävä haaskaus joka vuosi! Jonakin vuonna tehtiin aineistonhallintasuunnitelmaa. Sinänsä varmasti tarpeellinen asia, mutta oliko se syytä tehdä hakemusvaiheessa? Eikö sellaisen voisi tehdä rahoituksen saatuaan?

Jonakin vuonna nuoret tutkijat etsivät epätoivoisesti Suomen ei-niin-valtaisalla tutkimuskentällä uutta yliopistoa hakemukselleen, koska Suomen Akatemia vaati liikkuvuutta. ’Liikkuvuus’ sitten johti usein varsin koomisiin paperin makuisiin manöövereihin, Helsingistä mentiin Jyväskylään, Oulusta Helsinkiin, jne. mutta vain teoriassa. Joka vuosi hakijat pyytävät yhteistyökumppaneiltaan sitoumuskirjeitä. Eikö näitä voisi myös todistaa rahoituksen saanut onnekas, eikä koko hakijoiden kolonna?

Joka vuosi hakijat laativat yksityiskohtaisia budjetteja, jotka hyväksytetään yliopistojen taloushallinnossa. (Taloushallinnon ihmisillä olisi varmasti muutakin tekemistä). Kohudosentin mielestä on nurinkurista, että esimerkiksi huippuyksikön aiehakemukseen riittää tuommoinen kuuden liuskan tutkimussuunnitelma, jossa pitäisi kuudessa sivussa pystyä selostamaan tutkimusidea, aikaisempi tutkimus, toteuttamissuunnitelma, aikataulu, odotetavissa olevat tulokset ja julkaisut, suorituspaikan erinomaisuus, tiimit ja tekijät. Mutta sen sijaan budjetti laaditaan hyvin yksityiskohtaisesti, indeksikorotuksia ja mitä kaikkea myöten. Jälleen kerran, eikö hakemuksessa voisi olla suuntaa antava budjetti, ja rahoituksen saanut tekisi sen perusteellisen budjetin?

2) Hakijoiden asemaa koskevat rajoitukset on purettava!

Kohudosentti myöntää, että tässä on ns. oma lehmä ojassa. Miksi tutkimusprojektien hakijoiden on oltava vakinaisessa (tai pitkäaikaisessa) työsuhteessa jossakin yliopistossa? Katsokaa yliopistoja ja kertokaa, kuinka monta vakinaista opettajaa/tutkijaa niissä ahertaa? Ei monta, ja tämä tarkoittaa sitä, että ne muutamat professorit ja yliopistonlehtorit sitten niitä hakemuksia väsäävät tai toimivat kumileimasimina (nimellisinä hakijoina), kun muut tekevät hakemuksen. Eikö tutkimuksen (ja sen julkisen talouden) kannalta olisi hyödyllistä saada kaikkien tutkijoiden voimat, pätevyys ja ideat käyttöön? Siten voisi nousta esiin uutta ja yllättävääkin.

Kohudosentti voi olla idealismissaan kovin yksinkertainen, mutta hän ajattelee, että olennaista ovat tutkimussuunnitelman laatu ja hakijan pätevyys. Vertaisarvioinnissa punnitaan, onko tutkimussuunnitelma tasokas ja toteutuskelpoinen ja hakija luotettava ja pätevä työssään. Mitä väliä silloin on sillä, onko hakija vakinaisesti jossakin yliopistossa ja sitoutuuko tämä instituutio tutkimuksen toteutuspaikaksi?

3) Luopukaa liiasta mutkikkuudesta!

Yleiskustannusosuus aiheuttaa kaaoksen. Hyvänen aika, luopukaa jo siitä ja kehittäkää parempi systeemi. Yksinkertaisinta olisi se, että Suomen Akatemia palkkaisi tutkijat, maksaisi palkkojen sivukulut, hoitaisi tutkijoille työskentelytilat yliopistoilla ja muutenkin kaiken käytännön byrokratian ja neuvottelun yliopistojen kanssa. Kaikki tämä sen jälkeen, kun rahoituspäätökset olisi tehty. Siten tämä merkillinen sirkus yleiskustannusosuuksista ja vääntö yliopistojen kanssa loppuisi. Tutkijat voisivat rauhassa keskittyä siihen, mihin heidät on koulutettu, minkä he osaavat ja mitä he rakastavat – tutkimukseen.

Ennen kuin tähän päästään – kohudosentti toivottaa jaksamista hakijoille!

Jälleen kerran lukemiseni eivät ole aivan viimeistä kvartaalia, sillä olen penkonut ullakon aarteita. Muistatteko vielä suomalaisen kulttuurilehden nimeltä Hiidenkivi? Ullakolta löysin niitä aika pinon, sillä olin lehden tilaaja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Lehti lopetettiin vuonna 2012.

Hiidenkiven numerossa 6 vuodelta 2007 erityisteemana on ruoka, joka puhuttaa ja lihottaa. Artikkelissa ”Miehiä soppakauhan varressa” Maarit Knuuttila pohtii ruuanlaiton kulttuurihistoriaa miesten ja naisten sukupuoliroolien kautta. Julkisuudessa paistattelevat huippukokit ovat usein miehiä. Sen sijaan arkinen ruokahuolto ja keittäminen on perinteisesti mielletty naisten vastuualueeksi. Ruokaa laittavat miehet ovat 1900-luvulla joutuneet selittelemään ’harrastustaan’ eri tavoin. Vuonna 2021 on ehkä jo toisin? Susanna Raulio kirjoittaa suomalaisen henkilöstöruokailun historiasta. Työpaikoilla – metsätyömailla, tehtaissa ja virastoissa – on 1900-luvulla järjestetty ruokailu. Vuonna 1971 Työterveyslaitos ohjeisti työpaikkaruoan ravintosisällöstä. Oli huoli kansanterveydestä.

Samaisessa numerossa on Satu Jaatisen kiinnostava juttu kahvikulttuurista. Kahvista tuli tärkeä osa modernia kaupunkikulttuuria kahviloiden myötä. Kahvinjuontia on myös yritetty rajoittaa erilaisin kielloin ja vetoamalla uskontoon ja liialliseen ylellisyyteen. Toisen maailmansodan aikana jouduttiin turvautumaan korvikeaineisiin, joita sekoitettiin varsinaisen jauhetun kahvin sekaan. Kuten Jaatinen toteaa, maailman kovimpien kahvinjuojien maassa kahvi ei todellakaan ole mikään leikin asia.

Ruokaan liittyy myös lihavuuden kulttuurihistoria. Pertti Mustajoki analysoi, kuinka lihavuus muuttui ihanteesta ongelmaksi. Vanhan ajan painoihanteesta kertovat suomalaiset sananlaskut kuten tämä: ”Kissan ja emännän täytyy talossa olla lihavia”. Kun lihavuudesta tuli ongelma, alkoi 1800-luvun loppupuolella markkinoille tulla monenlaisia laihdutusohjelmia ja -kirjoja. Hoitokeinoiksi tarjottiin mm. dieettejä, liikuntaa, kylpyjä ja lääkkeitä.

Lisäksi Hiidenkivessä pohditaan sanojen historiaa (aina kiehtova aihe!). Kauko Rumpunen kirjoittaa ”republiikin” historiasta: suomeksi kehitetty vastine ”tasavalta” esiintyy Elias Lönnrotin vuonna 1836 suomentamassa maailmanhistoriassa Muistelmia Ihmisten Elosta Kaikkina Aikoina. Samassa teoksessa Lönnrot selittää, millainen on ”vallikko” (tyrannus): ”Greikalaisten mielestä oli jokanen, joka kansallisia asetuksia vaston pöhkäsihen yksin hallitsemaan, lie muuten hallinnut laukiasti tahi kovasti”.

Huomenna, unikeonpäivänä selviää perheen unikeko. Päivän kunniaksi julkaisen uudestaan blogaukseni vuodelta 2012.

Päivään on liittynyt erilaisia kansanuskomuksia ja hokemia, kuten: se joka nukkuu pitkään unikeonpäivänä, on unelias koko vuoden. Ja: jos unikeonpäivänä sataa, sataa sitten seitsemän viikkoa yhtä menoa.

Seitsemän on se tavallinen maaginen luku. Tässä seitsemän viittaa myös tarinan seitsemään unikekoon, joiden muistoksi päivää on vietetty. Kristillisen legendan mukaan seitsemän efesolaista nuorukaista pakeni keisari Deciuksen (keisarina 249-251) vainoa ja vetäytyi luolaan, jonne he sitten nukahtivat. He heräsivät vasta kristityn keisarin Theodosius II:n aikana (keisarina 408-450).
Unikekojen tarinan on kertonut mm. Gregorius Toursilainen 500-luvulla (Passio septem dormientium apud Ephesum). Gregoriuksen aikana ja myöhemminkin seitsemään unikekoon (kuten moniin muihinkin hahmoihin) liittyi uskomuksia. Esimerkiksi seitsemään unikekoon vedottiin monissa parannusloitsuissa. Eräässä tekstissä parannuskeinoksi painajaisia ja kuumeilua vastaan tarjotaan seuraavaa: seitsemän unikeon nimet kirjoitetaan seitsemän ehtoollisleivän päälle, potilaan pään päällä lauletaan loitsua, ja neitsyt sitoo leivät niskan ympärille. (Tämä ja monta muuta mielenkiintoista reseptiä selviää Valerie Flintin The Rise of Magic in Early Medieval Europe, 1991).

Unikeko on myös tämä viehättävä jyrsijä (Glis glis). Myös saksan ’Siebenschläfer’ ja ruotsin ’sjusovare’ viittaavat antiikin seitsemään unikekoon. Sen sijaan englannin ’edible dormouse’ tai ’fat dormouse’ viittaa siihen, että unikekoa on kasvatettu ja syöty suurena herkkuna. Näin tekivät jo antiikin roomalaiset.

Tein aikamatkan lapsuuteni vuosikymmeneen, 1970-luvulle, matkaoppaanani Minna Sarantola-Weissin kirja Reilusti ruskeaa: 1970-luvun arkea (WSOY 2008). Nuorena aikuisena ja vähän myöhemminkin suhtauduin 1970-luvun vanhoihin vaatteisiin, huonekaluihin, astioihin ja tapetteihin ärsyyntyneen huvittuneesti. Ne olivat rumia ja naurettavia verrattuna kaikkeen myöhempään.

Nyt kun aikaa on kulunut tarpeeksi, voi lapsuuden esteettisiin maisemiin suhtautua nostalgisesti. Ei niin, että lapsuuden kodissani olisi ollut voittopuolisesti murrettua (’likaisen’) ruskeaa, vihreää tai oranssia. Kuten monissa kodeissa, sisustuksessa oli kerrostumia useilta vuosikymmeniltä, varsinkin 1960-luvulta. Mutta kerrostalossa, jonne muutimme vuonna 1976, oli keittiön uuden uutukaiset kaapit reilun tummanruskeaa.

Jo kirjan kannen monista tavaroista nousi monta voimakasta muistikuvaa. Esimerkiksi tämä keltainen pahvinen laatikosto, josta läikähti lämmin tuntemus. On häkellyttävää, miten vahvoja tunteita arkiset esineet nostavat.

Reilusti ruskeaa käy läpi 1970-luvun arkista maailmaa betonilähiöistä, lastulevyistä ja kotien sisustuksesta vaatetukseen, naisen asemaan ja vapaa-ajan viettoon.

Kirjassa kerrotaan, kuinka C-kasetti ja kasettinauhuri vapauttivat nuoret kuuntelemaan itse valittua musiikkia. C-kasettien parissa minäkin puuhailin aikani. Kirjastosta sai levyjä, joista äänittelin omia valikoimia, samoin radiosta ja televisiosta. Tietysti teimme kavereiden kanssa omia hienoja radio-ohjelmia.

Kuten kirjasta käy ilmi, 1970-luvulla aukesi tavarataivas. Kuluttajan käyttöön (jos siis oli varaa) tarjoutui uskomaton valikoima huonekaluja, kodin tekstiilejä ja astioita. Näitä tavarataivaan tuotteita on nyt konmaritettu ympäri Suomea, ja niitä riittää seuraavienkin sukupolvien setvittäviksi. Muistatteko paimentolaismatot, jotka nukkaantuivat heti harmaiksi ja klimppisiksi? Entä kirkkaan keltaiset ja punaiset Sarviksen mukit ja lautaset? Entä pallogrillin, jolla grillattiin naapurien iloksi parvekkeella?

Seuraavaksi odotan aikamatkaa 1980-luvulle. Onko nuoruuteni vuosikymmenestä tehty yhtä nostalgista kirjaa?

Kesä on täynnä toivoa ja odotusta. Sosiaalinen media täyttyy upeista pionikuvista, on vaaleanpunaista, tumman punaista ja valkoista.  

Nykyiset näyttävät puutarhojen pionit ovat vuosisatojen vaalimisen tulosta. Kiinalaiset jalostivat pioneja puutarhoissaan. Mutta myös antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset tunsivat pionin ja pitivät sitä maagisena kasvina. Sen arveltiin auttavan epilepsian ja silmäsairauksien hoidossa ja sopivan raskaana oleville naisille. Se piti poimia tietyllä tavalla, jotta sen voima saataisiin talteen.

Kreikkalainen Ailianos (Claudius Aelianus, n. 170-n.220) kuvasi teoksessa Eläinten olemuksesta Aglaophotis-nimisen pionilajin rituaalista poimimista. Päivällä pioni näyttää vain tavalliselta kasvilta muiden joukossa, eivätkä ihmiset tiedä sen mystisestä voimasta. Yöllä se hohtaa esiin kuin tähti ja on tulinen kuin liekki. Siksi kasvi kannattaa merkitä yöllä, jotta sen löytää päiväsaikaan. Sitä ei kuitenkaan pidä kaivaa tai poimia itse, sillä se on hengenvaarallinen poimijalleen. Pitää käyttää apuna nuorta koiraa, jota on pidetty nälässä ja jolle tarjotaan lihapala pionin vieressä. Koira hyppää lihapalan luo ja repii samalla pionin juurineen, mutta kuolee siihen paikkaan. Kerääjä vie kasvin juurineen ja käyttää sitä lääkintään.

Ihmekasvien ja yrttien keräämiseen liittyi antiikin magiassa erilaisia rituaaleja. Niitä piti kerätä tietyistä paikoista tiettyyn aikaan, erityisesti öisin, tai niiden keräämiseen piti pyytää jumalilta lupa. Tai piti suorittaa sovittava uhri Äiti Maalle.  

Vaikka on juhannus ja kukkia kerätään kaikenlaisiin taikoihin, en suosittele kokeilemaan pionin käyttämistä lääkekasvina enkä sen poimimista, ainakaan Ailianoksen mainitsemalla tavalla.

Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset lainasivat ja omivat kaikkea mahdollista, väärensivät ja laittoivat ideoita ja kirjoituksia muitta mutkitta omiin nimiinsä. Kreikkalaiset ja roomalaiset ottivat käyttöönsä naapurikansojen aseita, vaatteita, juhlia, uskonnollisia rituaaleja, jopa jumalia. Kun puhun kulttuurisesta omimisesta antiikissa, en väitä, että se olisi ollut samaa kuin mitä sillä nykyään tarkoitetaan.

Kulttuurisesta omimisesta eli kulttuuristen vaikutteiden omaksumisesta keskusteltiin ja kiisteltiin myös antiikissa. Oliko kreikkalaisen tai roomalaisen yläluokkaisen ihmisen sopivaa esiintyä egyptiläisissä tai gallialaisissa vaatteissa tai osallistua ulkolaisiin kultteihin? Oliko roomalaisen senaattorin soveliasta pukeutua kreikkalaiseen viittaan, joka oli leimallisesti filosofien asu? Millaista partaa tai kampausta saattoi pitää?

Saattoiko kilpailevasta filosofisesta koulukunnasta omaksua jotain? Stoalainen Seneca kiteytti periaatteensa suhteessa kilpailijoihinsa epikurolaisiin: ”Mitä tahansa kuka tahansa on sanonut hyvin, se on minun.” (Quid quid bene dictum est ab ullo, meum est; Epistulae morales ad Lucilium 2.16.7).

Myöhäisantiikin kristityt kiistelivät keskenään siitä, mitä kreikkalais-roomalaisesta “pakanallisesta” kulttuuriperinnöstä voisi ottaa kristilliseen käyttöön. Voisiko filosofian, kirjallisuuden ja taiteen kuvastoa, ideoita ja argumentteja hyödyntää osana kristillistä kulttuuria? Kristitty Justinos keksi perustella omimista sillä, että kreikkalaisten filosofien oivallukset olivatkin oikeastaan kristillisiä: “jokainen totuus, jonka kuka tahansa on esittänyt, kuuluu meille kristityille” (2. apologia 13). Justinos oli siis hyvinkin Senecan linjoilla, kuten olivat myös 300-luvun kristityt kirjoittajat Ambrosius ja Augustinus.

Milanon piispa Ambrosiuksen mukaan kristitty vain otti takaisin kristityille kuuluvaa: ”Meille siis kuuluu kaikki se, mikä filosofien kirjoituksissa on erinomaista” (Nostra sunt itaque quae in philosophorum litteris praestant; De bono mortis 11.51). Hippon piispa Augustinus vertasi kristittyjä Vanhan Testamentin heprealaisiin, jotka Egyptin vankeudesta lähtiessään veivät mukanaan egyptiläisten kullan ja hopean. Augustinuksen mukaa kristityt omivat pakanallisen kulttuurin kullan ja hopean ja ottivat sen oikeaan käyttöön (De doctrina christiana 2.40.60).

Viime vuonnakin muistelin blogauksessani 20.5 vuoden 451 taistelua, joka käytiin Attilan johtamien hunnien ja Aëtiuksen johtamien roomalaisten välillä. Taistelu kulkee Katalaunisten kenttien taistelun nimellä, ja se on usein historiankirjoituksessa nostettu ratkaisevaksi taisteluksi, jossa Attila ja hunnit kukistettiin. Mikään ratkaiseva taistelu se tuskin oli, se oli lähinnä vain yksi sotatoimi Attilan muiden taisteluiden joukossa.

Lisää voi lukea kirjastani Roomalaiset ja barbaarit!

Blogin kuvassa oleva tulkinta taistelusta on vasta 1300-luvulta.

Oliko toukokuun 22. päivä vuonna 337 ratkaiseva hetki Euroopan historiassa? Rooman keisari Konstantinus kuoli 22. toukokuuta vuonna 337. Kristilliset jälkipolvet ovat antaneet hänelle lisänimen Suuri (Magnus), ennen kaikkea siksi että hän ensimmäisenä roomalaisena hallitsijana alkoi suosia kristinuskoa ja hänen jälkeensä lähes kaikki Rooman keisarit olivat kristittyjä. Konstantinus nousi valtaan osana tetrarkkien eli neljän keisarin valtajärjestelyä. Hän kuitenkin teki lopun tetrarkiasta kukistamalla vastustajansa ja nousemalla Rooman valtakunnan ainoaksi hallitsijaksi. Kristinuskon tukeminen oli osa Konstantinuksen valtapolitiikkaa. Kristinuskosta tuli keisarillinen uskonto. Siitä kääntyikö Konstantinus kristinuskoon ja oli hänen kääntymyksensä vilpitön (ja mitä tällä milloinkin tarkoitetaan) on ollut vuosisatojen ajan kiivaan kiistelyn aiheena. Ja varmasti kiistelyt jatkuvat.

Ennen kuolemaansa toukokuussa 337 Konstantinus ehti suunnitella sotaretkeä Persiaan (kuten niin monet Rooman keisarit ennen häntä ja hänen jälkeensä). Hän kuitenkin sairastui ja kuolinvuoteellaan otti kristillisen kasteen. Paljon on pohdittu sitä, miksi keisari ei aikaisemmin antaa kastaa itseään, vaan vasta kuolinvuoteella. Tässä ei ollut mitään outoa 300-luvulla. Monet kristillisten yhteisöjen piireissä liikkuneet saattoivat lykätä kastetta; taustalla oli ajatus, että kaste puhdisti synneistä eikä kasteen jälkeen ehtinyt tehdä pahemmin syntiä ennen kuolemaansa.

Mielenkiintoisempaa kuin kasteen lykkääminen oli se, että Konstantinus otti kasteensa Nikomedeian piispalta Eusebiokselta. Konstantinuksen kokoonkutsuma Nikean kirkolliskokous (v. 325) oli julistanut erään Areioksen esittämät opit kerettiläisiksi. Tämän jälkeen käytiin melkoista teologiaa kärhämää, jossa muutamat kiivailijat kuten Athanasios halusivat lokeroida kaikki eri mieltä olevat areiolaisiksi. Athanasios niputti Eusebios Nikomedeialaisen areiolaisten leiriin. Nikealaisille oli harmillinen takaisku, että Konstantinus kuolinvuoteella tukeutui Eusebiokseen – jopa niin kiusallista, että myöhemmin sepitettiin Konstantinuksen elämästä versioita, joissa keisari sai kasteen jo Roomassa olleessaan Rooman piispa Sylvesteriltä.

Vielä kiehtovampaa on se, että Konstantinuksen jälkeen Rooman senaatti julisti keisarin vanhaan tapaan jumalaksi (divus). Senaatti oli julistanut keisareita (joskaan ei kaikkia) jumaliksi Augustuksesta lähtien. Jumalaksi julistamisen kunniaksi lyötiin rahoja, jossa Konstantinus nousee nelivaljakossa taivaaseen.  Kolikon yläosassa on käsi, joka ottaa hänet vastaan.

Keisareiden, heidän puolisoidensa ja lastensa taivaalle nousua nelivaljakolla, kotkan siivillä, tähden muodossa jne. kuvattiin rahoissa, reliefeissä, ylityspuheissa ja runoissa. Samanlaista kuvastoa otettiin käyttöön myöhemmin kuvaamaan Jeesuksen taivaaseennousua, jota muistetaan edelleen helatorstain muodossa. Kuinka moni mahtaa yhdistää helatorstaita taivaaseennousuun? Sittemmin taivaaseen ovat noussut muitakin merkittäviä ihmisiä kuten George Washington ja Napoleon.

Järkyttävintä oli Konstantinuksen kuoleman jälkeinen verilöyly. Konstantinus oli eläessään huolehtinut vallanperimyksestä siten, että hän oli nostanut kolme poikaansa ja kaksi veljenpoikaansa kruununperillisten asemiin (antaen kullekin caesarin arvon). Konstantinuksen pojat Konstantinus, Constantius ja Constans murhauttivat nuo veljenpojat ja lähes kaikki sukulaisensa, jotka saattaisivat tavoitella valtaa.

Monet muistavat varmaan sadun padasta, joka ei lakannut kiehumasta. Ullakkoa siivotessa löysin Hanhiemon satuaarteen, jonka ihmeellisen kuvituksen lumoissa olin lapsena. Sadussa pieni köyhä tyttö saa vanhalta viisaalta naiselta taikapadan. Kun sanoo ”kiehu, pata, kiehu”, pata täyttyy puurosta. Kun on saanut riittävästi, pitää vain lausua loitsu ”seis, pata, seis”. Tytön poissa ollessa äiti keittää puuroa, mutta ei muistakaan lopetussanoja ja puuro kiehuu yli – ja lopulta niin yli, että puuro pursuaa ulos mökistä ja peittää koko kylätien. Vasta tyttö palatessaan saa padan lopettamaan.

Mikä on tarinan opetus? Jos haluaa taikoa, on syytä tuntea myös lopetusloitsu.

Kappas, sama teema ja opetus on antiikin aikaisessa tarinassa Eukrateesta, tiedonhaluisesta nuoresta miehestä, joka matkusteli Egyptissä etsien sopivaa opettajaa. Memfiksessä hän tutustui Pankratekseen, jonka oppilaaksi hän pääsi. Pankrates olikin mahtava velho, joka oli asunut maanalaisissa pyhäköissä 23 vuotta ja saanut oppinsa itse Isis-jumalattarelta. Pankrates suoritti monia voimallisia tekoja, kuten ratsasti krokotiileillä ja ui villieläinten kanssa.

Viettäessään aikaa Pankrateen seurassa Eukrates huomasi, kuinka tämä yhdellä loitsulla taikoi kepin, luudan tai petkeleen apulaisekseen, joka sitten palveli heitä ja jota kaikki muut luulivat ihmiseksi. Loihdittu luuta tai petkele haki vettä, teki ostoksia ja valmisti heille ruokaa. Kun Pankrates ei enää tarvinnut palveluksia, hän lausui toisen loitsun ja apulaisesta tuli taas pelkkä luuta. Vaikka Pankrates jakoi oppilaalleen salaisuuksiaan, jostain syystä hän ei halunnut paljastaa tätä taikaansa. Niinpä Eukrates vakoili opettajaansa oppiakseen salaisen loitsun.

Kun Pankrates eräänä päivänä oli poissa, Eukrates päätti kokeilla loitsua ja onnistuikin taikomaan petkeleen apulaisekseen. Petkel haki vettä ja täytti amforan, mutta kun Eukrates halusi sen lopettavan ja muuttuvan takaisin pelkäksi petkeleeksi, se vain jatkoi veden kantamista, kunnes talo tulvehti vedestä. Kauhistuneena Eukrates otti kirveen ja halkaisin petkeleen, mutta tämä ei pysäyttänyt apulaisen toimia, vaan nyt puolikkaat jatkoivat veden kantamista. Vasta Pankrates palattuaan taloon pystyi oikealla loitsulla palauttamaan vedenkantajat pelkäksi puuksi.

Tarina on kreikkalaisen Lukianoksen (n. 125–n. 180) teoksesta Philopseudes eli Valheenrakastaja. Siinä eri ihmiset kertovat mitä ihmeellisimpiä tarinoita hyperborealaisista velhoista, lemmenloitsuista, noitien suojelusjumalattaren Hekaten ilmestymisestä, jne.

Tarinan velhon uteliaasta mutta ei niin taitavasta oppipojasta kertoi uudestaan Goethe runossaan Der Zauberlehrling (1797). Tunnetuin tulkinta on Walt Disneyn piirretty Fantasia (1940), jossa Mikki Hiiri kamppailee vettä kantavien luutien kanssa. Ei ehkä aivan ensimmäiseksi tulisi mieleen yhdistää Mikki Hiirtä ja antiikin Lukianosta!