Tekijä: maijastina

 
Eilen työpäivästä tuli pitkä, mutta olihan se Rooma-sarjan ensimmäinen osa katsottava. Neloskanava on markkinoinut sarjaa aivan naurettavuuksiin saakka näyttävästi. Esimerkiksi taiteiden yönä kaduilla ratsasti roomalaisia sotilaita selässään neloskanavan logo.

Sarjaan on koottu monista aikaisemmista antiikkiaiheisista kirjoista, elokuvista ja sarjoista kyllästymiseen asti tuttuja kliseitä: julmat roomalaiset, korruptoituneet senaattorit, turmiolliset yläluokkaiset naiset, juonittelu jne. Seksi, juonittelut ja väkivalta ovat ne elementit, joiden varaan sarja rakentuu. Näistä katsojien oletetaan olevan kiinnostuneita (ja niin kai se onkin?).

Samat kliseiset rappiokuvat ovat tietysti tuttuja roomalaisten omasta historiankirjoituksesta, ennen kaikkea Sallustiukselta, Tacitukselta ja Suetoniukselta, joiden kuvauksia yläluokan ja keisarien turmeltuneisuudesta kannattaa tarkastella kirjoittajien oman poliittisen agendan huomioonottaen.
Jokaisella meistä on tietysti mielikuvansa siitä, millaisia Rooman tasavallan lopun merkkihenkilöt olivat. Minua ärsytti se, että Brutus oli kuvattu melkoiseksi typerykseksi.  
Ainakin sarjan ensimmäinen jakso on tehty huolellisesti ja taitavasti. Antiikintutkijaa tietysti viehättävät monet huolella tehdyt yksityiskohdat. Erityisen viehättävä on sarjan intro, jossa sai bongata kaikenlaista kivaa ja tuttua: seinäraapustuksia, maalauksia, mosaiikkeja ja jopa kalentereita. Kaupunkikuvaukset (kadut ja torit) olivat uskottavan eläväisiä, sopivan rähjäisiä ja likaisia. Niissä oli tavoitettu jotakin aavistusta antiikin elämän moninaisuudesta, väreistä, mauista ja hajuista.  Ilolla huomasin, että hääasun kuvauksessa oltiin oikeilla jäljillä: oranssi morsiamen hunnun ja kenkien värinä tunnetaan roomalaisesta kirjallisuudesta. Mutta miksi sarjassa vilahtaneet veistokset olivat valkoisia? 
Samoin ihmetytti taurobolium, johon Octavius-Octavianus-Augustuksen äiti Atia osallistui. Taurobolium tiettävästi yleistyi vasta myöhemmin, keisarikaudella. Emme oikeastaan tiedä paljon tauroboliumin rituaalista, ja itse asiassa merkittävin kirjallinen kuvaus tauroboliumista on vasta 300-luvulta j.a.a kristityltä runoilijalta Prudentiukselta (Peristephanon 10.1006-1050). Onpa jopa jokin aika sitten esitetty, että Prudentius tuskin tiesi paljon mitään koko rituaalista (N.B. McLynn, ‘The Fourth-century Taurobolium’, Phoenix 50 (1996), 312-30).

Huomenna televisiossa alkava Rooma-sarja on saanut toimittajat liikkeelle. Hufvudstadsbladet julkaisi tänään jutun aloittamastani tutkimushankkeesta ja -ryhmästä. (Otsikon viittaus rasismin tutkimiseen on ehkä hieman harhaanjohtava mutta varmasti kiinnostusta herättävä. Emme varsinaisesti ryhdy tutkimaan roomalaisten rasismia vaan roomalaisten käsityksiä ja suhtautumista vieraisiin kansoihin ja toisin uskoviin. Tutkija tosin muotoilee asioita spesifimmin, toimittaja laveammalla pensselillä). Samoin YLE:n kulttuuriuutiset teki pikahaastattelun puhelimessa. Huh!

Kirjaamo haastoi minut Blogistanissa leviävään kirjakyselyyn.
Minä puolestani haastan Keskiajan vastaamaan kirjakyselyyn.
1. Kirja joka muutti elämäsi?

Seikkailin viime viikonloppuna pohjoismaisessa patristiikan konferenssissa Lundin yliopistossa. Mikä ihmeen patristiikka? Patristiikka ei ole psykoanalyysin alalaji, vaan tutkimusala, joka selvittelee varhaisten kristillisten kirjoittajien (joita myös kirkkoisiksi kutsutaan) aikaa ja ajatusmaailmoja. Patristiikkaa voisi aivan hyvin kutsua varhaisen kristinuskon tutkimukseksi. Silloin ei tarvitsisi enää nurista hyljeksitystä matristiikasta 🙂.

Olin eksoottisesti ainoa suomenkielinen. Olin hyvin urhea: pidin esitelmän ruotsiksi, ainakin yritin puhua keskustella reippaasti ruotsiksi ja vielä sankarillisemmin kuuntelin esitelmiä ja keskusteluja ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi. Koville otti, mutta viimeisenä päivänä homma alkoi jo sujua.
 
Esitelmäni ”Debatten om filantropi: Kristen självuppfattning och polyteistiska reaktioner på 300-talet” suomenkielinen versio löytyy täältä. Samma på svenska voi lukea myöhemmin aikakauskirjasta Patristica Nordica.  
 
Konferenssin kohokohta oli retki Ruotsin Stonehengeksi kutsuttuun paikkaan Ales stenar. Monumentin historiasta, rakentajista ja tarkoituksesta ei voi oikein sanoa mitään varmaa, mutta siitä on esitetty monenlaista spekulaatiota. Paikan tunnelma – kivet, tasanko ja meri – on häkellyttävä. Numen adest.

Oman näkemyksensä on esittänyt runoilija Anders Österling. Hänen runonsa Ales stenar voi lukea täältä.

 
Sjunde nordiska patristikermöte – konferenssin ohjelma


  
   
 
  

Tytär aloitti tänään elämänsä ensimmäisen koulupäivän. Ja heti sotkeuduimme uskonnonopetuksen ihmeellisiin kiemuroihin, kun tyttö ei osallistu ”normaaliin” uskonnonopetukseen. 2000-luvun Helsingissä elämänkatsomustiedon opetus ei järjestynyt muuten kuin luokkaa vaihtamalla.
Ymmärrän miten hankalaa koulun on järjestää asiaa kaikkia tyydyttävällä tavalla. Koulut ovat todella helisemässä uskonnonopetuksen kanssa. Helsingissä on järjestettävä monen eri uskontokunnan opetusta, ja siinähän riittää monenmoista käytännön pulmaa. Ikään kuin ei kouluilla olisi tarpeeksi huolta ja resurssiongelmia muutenkin. Pienemmillä paikkakunnilla, jossa olo on homogeenisempaa (lue: kulttuurisesti harvapiirteisempää), tämä ei ole niin suuri ongelma kuin pääkaupunkiseudulla. 
Tästä pääsemmekin lempiaiheeseeni.

Miksi uskonnonopetuksen kuuluu yhteiskunnan tehtäviin? Erilaisten uskontokuntien (siis myös evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon) mukaisen uskonnonopetuksen pitäisi olla uskontokuntien oma huolenaihe. Yhteiskunnan ja koulujen tehtävänä on antaa uskontoihin sitoutumatonta opetusta erilaisista uskonnoista, elämänkatsomuksista ja uskonnollista ja kulttuurisista traditioista – kaikille samaa elämänkatsomustietoa – riippumatta siitä, mihin ja miten ihmiset uskovat tai ovat uskomatta. Uskonnonopetus ei kuulu sivistysvaltion kouluihin.  
 
 

Mitä olen kesälomalla oppinut?
Olen oppinut mm.

Olen odotellut koko kesän kärsimättömänä oikovedoksia. Kustantaja lupasi ne kesäkuun lopussa eikä mitään ole kuulunut.
Salvaa haavoille: ennakkotiedot kirjasta sentään löytyvät kustantajan tulevien kirjojen listalta. Sieltä löytyy myös tieto, että kirja ilmestynee toukokuussa 2007. Vasta ensi vuonna! Kylläpä kirjojen toimittaminen kestää.
Ei voi mitään, nyt on vain keskityttävä tulevien kirjojen tekemiseen 🙂

Kun valmistaa konferenssiesitelmää heinäkuun helteessä, tulee tehneeksi merkillisiä huomioita. Onko kukaan muu huomannut samaa kuin minä? Nimittäin että uudessa Galacticassa ihmisten suku palvoo monia jumalia (Oh, gods!). Cylonien uskonnossa taas on yksi ainoa jumala.
Yleensä asetelmat kirjallisuudessa ja viihteessä ovat yleensä olleet päinvastaisia. Pahikset ovat olleet kurjia monien jumalien palvojia. Ehkä cylonit eivät olekaan pahiksia perinteisessä mielessä? Kaikenlaista lupaavaa siihen suuntaan on sarjassa vihjailtu. (Tosin moni lupaavasti alkanut tarina on ehtinyt tuottaa minulle pettymyksen).
Voi olla, että en kuitenkaan käy esittelemään näitä mietteitä esitelmässäni.
Konferenssi Exeterissä Pagan Monotheism in the Roman Empire

Museokokemuksistani traumaattisimpia on käynti Villa Giuliassa (Roomassa joskus 90-luvun alussa). Yritin urheasti (edellisen illan juhlinnasta väsähtäneenä) käydä läpi toinen toisensa kaltaisia, loppumattomia rivejä antiikin keramiikkaa.
Onneksi museoissa voi olla toisenlaista, kuten Helsingin kaupunginmuseon näyttely ”Kunnon kansalainen”. Näyttely esittelee, miten kunnon kansalaista tai normaalia ihmistä on määritelty, mittailtu ja ohjailtu Suomessa eri aikoina. Ja tätä ei näyttelyssä tehdä tosikkomaisesti analysoiden tai osoitellen. Kävijä saa itse tehdä omia oivalluksia ja liikuttua kaikesta oudosta ja tutusta.
Kansalaisten arjen historiaa käydään teemottain läpi. On kasvatusta, terveyttä, alkoholin käyttö, vapaa-ajan viettoa, työtä, köyhäinhoitoa, vanhuutta, säästämistä ja kuluttamista. Mukana on vaikuttavia valokuvia helsinkiläisten elämästä. Kasvatushuoneessa voi kuunnella tekstinäytteitä, joissa annetaan nuorille tytöille ohjeita siveelliseen elämään.
Näyttelyn lisäksi kannattaa ehdottomasti käydä testaamassa oma kansalaiskuntonsa netissä 🙂
Oletko kunnon kansalainen?
Minulle selvisi, että olen 44 % sosiaalinen, 39 % poliittinen ja 17 % tieteellinen.

Miten voi olla mahdollista, että vaikka olen TUHAT KERTAA tarkistanut tekstini, sieltä pomppaa TUHANSIA uusia pikkuvirheitä. Tyyliin: toisaalla komeilee Neptunus ja toisaalla pomppaa englantilainen muoto Neptune (joka valitettavasti täytyy laittaa, koska britit tyhmästi vääntävät kaiken). Tai Salvianus ja Salvian iloisesti vuorottelevat (samoin Theodoretos ja Theodoret), vaikka olevinaan kävin nekin kaikki läpi. Aivan kuin nuo kaikki tekisivät minulle kiusaa. Enhän voi kuitenkaan korjailla näitä iän kaiken! Alan selvästikin olla loman tarpeessa.

Brittien (kuin myös italialaisten ja ranskalaisten) tapa vääntää kelvolliset latinan- ja kreikankieliset nimet on ärsyttävä. Miksi Livius ei voi olla Livius, vaan viäntyy muotoon Livy tai Livio tai Live? Tai Vergiliuksesta tulee Vergil, Vergilio tai jopa Virgil tai Virgilio. Naurettavaa!

Suomalainen tapa lausua latinaa ja kreikkaa on tietysti ylivertainen ja ainoa oikea (sanoo suomalainen 🙂). Brittien tapa lausua joitakin nimiä on merkillinen. Muinoin kuuntelin englanniksi pidettyä opetusta myöhäisantiikin naisista. Luennolla toistui salaperäinen nainen nimeltä Haipeisha. Vasta kun opettaja mainitsi, että kristityt munkit lynkkasivat Haipeishan, minulle valkeni. Kyseessä oli (uus)platonilainen filosofi Hypatia.