Tekijä: maijastina

Senaatti määräsi ediilit polttamaan hänen kirjansa, mutta ne säilyivät, sillä niitä salattiin ja julkaistiin myöhemmin. Sitä naurettavampaa on niiden typeryys jotka uskovat, että tämän päivän mahti pystyy hävittämään jälkipolville periytyvät muistot. Päinvastoin, hengen ihmisten arvovalta kasvaa heitä vainottaessa.

Tacitus, Keisarillisen Rooman historia, Iiro Kajannon suomennosta (WSOY Helsinki 1990, s. 199) mukaillen.

Libros per aedilis cremandos censuere patres: set manserunt, occultati et editi. Quo magis socordiam eorum inridere libet qui praesenti potentia credunt extingui posse etiam sequentis aevi memoriam. Nam contra punitis ingeniis gliscit auctoritas, …

Tacitus, Annales 4.35.
Tehtaankatu 8.10.2006 
 

Taidan olla tykästynyt Riina Katajavuoren kirjoihin, kun pidän sekä runoista että proosasta. Hevikimmat oli sykähdyttävä. Lahjoissa Katajavuori kirjoittaa lapsiperheen arjesta. Lahjat on kyllä Hevikimmoja kesympi vaikka aihe ei tietenkään ole yhtään kesympi: äitinä oleminen.
Lahjoissa kuvataan tehokkaasti arjen samanlaisten tilanteiden ja rutiinien toistumista aina turtumukseen asti. Odotin Katajavuorelta terävämpää otetta aiheeseen kuin mihin hän lopulta päätyy. Joka tapauksessa hän tekee mainioita huomioita. Riemastuttavia ovat lukujen alussa olevat lainaukset asiantuntijoiden ja perhelehtien ehtymättömistä neuvoista.
Neuvoja ja neuvojia kun riittää. Minusta on hämmästyttävää, miten varmoja mielipiteistään ihmiset voivat olla, siis siitä, mikä on lapselle hyvää. Ja vain ja ainoastaan tämä asia ja vain tällä tavalla. Ja sitten neuvot muuttuvat maailman suhdanteiden mukaan. Konkreettinen esimerkki: eräs tuttavani muisteli, että ensimmäistä lasta odottaessaan hän sai pontevia suosituksia neuvolasta: maksamakkaraa odottaville äideille. Toista lasta neljä vuotta myöhemmin odottaessa ei missään nimessä saanut syödä enää maksamakkaraa.
Oli helppoa samastua Lahjojen kuvaamaan pariskuntaan. Bongasin tekstistä viittauksen Katajavuoren omaan runoon ”Koti”:

Oli pakko tarttua Rodney Starkin kirjaan Rise of Christianity (1996), koska kirja on herättänyt myöhäisantiikin tutkimuksessa sen verran paljon keskustelua. Stark on sosiologi, joka on tutkinut moderneja uskonnollisia liikkeitä ja tässä kirjassa tutkii antiikin kristinuskoa leviämistä, tuota kuuluisaa ”voittokulkua”, juuri sosiologin näkökulmasta.Starkin ote on kiinnostava, hänellä on kaikenlaisia jännittäviä teorioita ja pohdintoja. On virkistävää, että hän tekee rohkeita spekulaatioita asioista, joista meillä ei ole juuri minkäänlaisia tietoja, esimerkiksi kristittyjen lukumääristä eri vuosisatoina.
No niin, sitten moitetta. Antiikin historian tutkijana olen koko ajan tuskastunut Starkin mutkat suoristavasta otteesta. Starkin kristinusko on yksi selkeä kokonaisuus, jonka hän argumentoi ylivoimaiseksi kaikessa komeudessaan, organisaatioltaan, moraaliltaan ja opiltaan. Myös ”pakanuus” käsitellään yhtenäisenä möykkynä. 
Stark esittää yksinkertaistuksia, jotka saavat lukijan myötähäpeän valtaan. Esimerkkinä Starkin toteamus, jonka mukaan ”pakanuus” ei ole muuta kuin palvontaa sormenpäillä (s. 206). Tämän viisauden hän lainaa Lactantiukselta (Divinae institutiones 5.19.29), kirjoittajalta, jonka teoksen tarkoituksena on todistella oman kristinuskonsa ylivertaisuuden puolesta ja esittää muut uskonnolliset suuntaukset epäilyttävinä ja tuomittavina.
 
 

Näin viikonloppuna yksitoista vesilintua (minulle ne ovat vesilintuja, koska en tunne lintuja; uteliaisuudesta kyllä katsoin lintukirjasta, olivat ehkä silkkiuikkuja, menneen kesän poikuetta?). Istuin rannalla hiljaa ja katselin niitä siinä tunnin verran. Ne nautiskelivat siinä laiturilla, sukivat itseään kaikessa rauhassa. Tunsin itseni tunkeilijaksi. Sitten heräsin ajatukseen, että menenpä hakemaan kameran, saan ne vangittua kuvaan.
Kävin hakemassa kameran ja touhotin takaisin kohti rantaa. Astuin melkein kyykäärmeen päälle. Vetäydyin kunnioituksen vallassa. Käärme luikerteli kiireesti pakoon, mutta ehdin kuitenkin tarkkailla sitä hetken ennen kuin se katosi korkeamman heinän sekaan.  Ensimmäinen reaktio oli ihailu: miten kaunis ja virtaviivainen se onkaan! Seuraava reaktio oli sitten huoli: mitäs jos noita onkin täällä enemmän. Apua! Mitäs jos meidän likka astuu tuollaisen päälle ja käärme puree? Nyt kyllä pitää olla kumisaappaat, nyt kyllä turvahaalarit, turvaliivi, turvakahva, nyt kyllä kaikki varmuustoimenpiteet …

Yliopistolla alkoi syyslukukausi. Ihmetyksen vallassa olen huomannut, miten syksy toisensa jälkeen opiskelijat ovat aina vaan nuorempia …
Tällä ilmiöllä voi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että tänä syksynä tulee 20 vuotta täyteen. Siis 20 vuotta siitä, kun tulin Helsinkiin opiskelemaan.
Silloinkin oli syksy kuulas ja aurinkoinen. Helsinki oli käsittämättömän iso. Olin intoa täynnä, mutta tunsin melkoista epävarmuutta kaikkien besserwissereitten joukossa. Tutorini oli ihana.
Yliopiston opetustarjonta oli ylenpalttinen. HOPSini oli seuraavanlainen: haalin kaikkia mahdollisia kiehtovia luentosarjoja historiasta ja arkeologiasta egyptologiaan, taidehistoriasta ja kulttuuriantropologiasta saksalaiseen kirjallisuuteen. Antiikin historia ja latinakin tulivat jossain vaiheessa kuvioihin.  
Vielä yksi huomio: kävin viime kesänä ensimmäisen kerran stadikalla uimassa. Voisikohan tämän jälkeen pitää itseään helsinkiläisenä?

 

Olen saanut kirjoitettua ensimmäisen version artikkelista, jonka työnimenä on ”Kemut haudoilla”. Englanniksi otsikko on sitten jotakin asiallisempaa. Itse asiassa lupasin itselleni, että vasta kun olen saanut ensimmäisen version kirjoitettua, saan taas blogata. Ja seuraava blogi sitten kun olen saanut muokattua artikkelin seuraavan version ja lähetettyä sen kielentarkastukseen. Tiukka itsekuri, saa nähdä miten käy 🙂

”Kemut haudoilla” kertoo kristittyjen juhlista ja juomingeista haudoilla 300- ja 400 -luvuilla. Juhlat olivat suosittuja ja vakiintunut osa 300-luvun kristittyjen elämää. Piispat ja kirkolliskokoukset eivät kuitenkaan enää oikein pitäneet siitä, että kristityt toivat hauta-antimia, vuodattivat juomauhreja ja pistivät tanssiksi haudoilla ja marttyyrien muistomerkeillä.Muutama esimerkki Hippon piispan Augustinuksen lukuisista valituksista.
Augustinus (saarna 361) harmittelee, että kristityt veivät hauta-antimia vainajiensa haudoille ja viettivät juhlia marttyyriensa hautapaikoilla. Sellainen touhu oli pakanoiden tapa. Sellainen ei sopinut kristityille, jotka olivat heprealaisten patriarkkojen jälkikasvua. Jotkut seurakuntalaisista protestoivat Augustinuksen kieltoa ja vetosivat Kirjoituksiin (s.o. nykyiseen Raamattuun). Siellä kehotettiin murtamaan leipää ja vuodattamaan viiniä oikeamielisten haudoilla (Tobiaan kirja 4:18). Tähän Augustinus vastaa, että nämä seurakuntalaiset olivat nyt kyllä ymmärtäneet kohdan väärin. Oikeat uskovat kyllä ymmärsivät miten kohta oli ymmärrettävä oikein (s.o. siis Augustinuksen tavalla).


Toisaalla (kirjeessä 29) Augustinus kertoo eräälle toiselle piispalle, kuinka hän oli pitänyt seurakuntalaisilleen ankaran puhuttelun. Hän oli selvittänyt, että juhlimiset haudoilla olivat pakanoiden hommaa. Jälleen muutamat seurakuntalaisista olivat esittäneet vastaväitteitä: heidän mielestään nämä tavat olivat täysin hyväksyttyjä. Miksi ne nyt kiellettiin, kun ne oli aikaisemmin hyväksytty? Eivätkä ne kirkolliset johtajat, jotka olivat aikaisemmin sallineet nämä tavat, olleetkaan olleet kristittyjä? Tähän Augustinus oli vastannut, että silloin olivat olosuhteet olleet aivan toiset. Keisari Konstantinuksen kääntymyksen jälkeen oli kirkkoon virrannut paljon käännynnäisiä ja heidän takiaan oli täytynyt tehdä myönnytyksiä. Nyt oli myönnytysten aika ohi.

 
Eilen työpäivästä tuli pitkä, mutta olihan se Rooma-sarjan ensimmäinen osa katsottava. Neloskanava on markkinoinut sarjaa aivan naurettavuuksiin saakka näyttävästi. Esimerkiksi taiteiden yönä kaduilla ratsasti roomalaisia sotilaita selässään neloskanavan logo.

Sarjaan on koottu monista aikaisemmista antiikkiaiheisista kirjoista, elokuvista ja sarjoista kyllästymiseen asti tuttuja kliseitä: julmat roomalaiset, korruptoituneet senaattorit, turmiolliset yläluokkaiset naiset, juonittelu jne. Seksi, juonittelut ja väkivalta ovat ne elementit, joiden varaan sarja rakentuu. Näistä katsojien oletetaan olevan kiinnostuneita (ja niin kai se onkin?).

Samat kliseiset rappiokuvat ovat tietysti tuttuja roomalaisten omasta historiankirjoituksesta, ennen kaikkea Sallustiukselta, Tacitukselta ja Suetoniukselta, joiden kuvauksia yläluokan ja keisarien turmeltuneisuudesta kannattaa tarkastella kirjoittajien oman poliittisen agendan huomioonottaen.
Jokaisella meistä on tietysti mielikuvansa siitä, millaisia Rooman tasavallan lopun merkkihenkilöt olivat. Minua ärsytti se, että Brutus oli kuvattu melkoiseksi typerykseksi.  
Ainakin sarjan ensimmäinen jakso on tehty huolellisesti ja taitavasti. Antiikintutkijaa tietysti viehättävät monet huolella tehdyt yksityiskohdat. Erityisen viehättävä on sarjan intro, jossa sai bongata kaikenlaista kivaa ja tuttua: seinäraapustuksia, maalauksia, mosaiikkeja ja jopa kalentereita. Kaupunkikuvaukset (kadut ja torit) olivat uskottavan eläväisiä, sopivan rähjäisiä ja likaisia. Niissä oli tavoitettu jotakin aavistusta antiikin elämän moninaisuudesta, väreistä, mauista ja hajuista.  Ilolla huomasin, että hääasun kuvauksessa oltiin oikeilla jäljillä: oranssi morsiamen hunnun ja kenkien värinä tunnetaan roomalaisesta kirjallisuudesta. Mutta miksi sarjassa vilahtaneet veistokset olivat valkoisia? 
Samoin ihmetytti taurobolium, johon Octavius-Octavianus-Augustuksen äiti Atia osallistui. Taurobolium tiettävästi yleistyi vasta myöhemmin, keisarikaudella. Emme oikeastaan tiedä paljon tauroboliumin rituaalista, ja itse asiassa merkittävin kirjallinen kuvaus tauroboliumista on vasta 300-luvulta j.a.a kristityltä runoilijalta Prudentiukselta (Peristephanon 10.1006-1050). Onpa jopa jokin aika sitten esitetty, että Prudentius tuskin tiesi paljon mitään koko rituaalista (N.B. McLynn, ‘The Fourth-century Taurobolium’, Phoenix 50 (1996), 312-30).

Huomenna televisiossa alkava Rooma-sarja on saanut toimittajat liikkeelle. Hufvudstadsbladet julkaisi tänään jutun aloittamastani tutkimushankkeesta ja -ryhmästä. (Otsikon viittaus rasismin tutkimiseen on ehkä hieman harhaanjohtava mutta varmasti kiinnostusta herättävä. Emme varsinaisesti ryhdy tutkimaan roomalaisten rasismia vaan roomalaisten käsityksiä ja suhtautumista vieraisiin kansoihin ja toisin uskoviin. Tutkija tosin muotoilee asioita spesifimmin, toimittaja laveammalla pensselillä). Samoin YLE:n kulttuuriuutiset teki pikahaastattelun puhelimessa. Huh!

Kirjaamo haastoi minut Blogistanissa leviävään kirjakyselyyn.
Minä puolestani haastan Keskiajan vastaamaan kirjakyselyyn.
1. Kirja joka muutti elämäsi?

Seikkailin viime viikonloppuna pohjoismaisessa patristiikan konferenssissa Lundin yliopistossa. Mikä ihmeen patristiikka? Patristiikka ei ole psykoanalyysin alalaji, vaan tutkimusala, joka selvittelee varhaisten kristillisten kirjoittajien (joita myös kirkkoisiksi kutsutaan) aikaa ja ajatusmaailmoja. Patristiikkaa voisi aivan hyvin kutsua varhaisen kristinuskon tutkimukseksi. Silloin ei tarvitsisi enää nurista hyljeksitystä matristiikasta 🙂.

Olin eksoottisesti ainoa suomenkielinen. Olin hyvin urhea: pidin esitelmän ruotsiksi, ainakin yritin puhua keskustella reippaasti ruotsiksi ja vielä sankarillisemmin kuuntelin esitelmiä ja keskusteluja ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi. Koville otti, mutta viimeisenä päivänä homma alkoi jo sujua.
 
Esitelmäni ”Debatten om filantropi: Kristen självuppfattning och polyteistiska reaktioner på 300-talet” suomenkielinen versio löytyy täältä. Samma på svenska voi lukea myöhemmin aikakauskirjasta Patristica Nordica.  
 
Konferenssin kohokohta oli retki Ruotsin Stonehengeksi kutsuttuun paikkaan Ales stenar. Monumentin historiasta, rakentajista ja tarkoituksesta ei voi oikein sanoa mitään varmaa, mutta siitä on esitetty monenlaista spekulaatiota. Paikan tunnelma – kivet, tasanko ja meri – on häkellyttävä. Numen adest.

Oman näkemyksensä on esittänyt runoilija Anders Österling. Hänen runonsa Ales stenar voi lukea täältä.

 
Sjunde nordiska patristikermöte – konferenssin ohjelma