Kaikki kirjat vievät Roomaan, toteaa Jukka Petäjä Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla ja käy läpi syksyn kirjasatoa. Rooma-buumi on tuskin sattumaa, vaan varmasti Rooma-sarjan innoittamaa. Ja todennäköisesti ainakin osittain laskettua ja laskelmoitua.
Antiikintutkija tavallaan iloitsee Rooma-buumista. Sen aallonharjalla on mukava ratsastaa. Ja aina voi toivoa, että Caesarin sotaseikkailujen ja Rooman seksiskandaalien vanavedessä ihmiset saattaisivat kiinnostua myös antiikin arkielämästä, kulttuurista ja kirjallisuudesta.
Caesarin kohtalo ja tasavallan ajan loppu ovat tietenkin kiehtovia. Mutta itse olen kyllä lumoutunut myöhäisantiikista. Siksi välillä ihmetyttää, miten vuosikymmen toisensa jälkeen Rooman historia populaarihistorioissa ja kirjallisuudessa on tasavallan loppua. Aina tuota Caesaria, Marcus Antoniusta ja Kleopatraa!
Myöhäisantiikissa (200-600 j.a.a)* riittää dramatiikkaa, tragediaa, tragikomediaa ja farssia aivan yhtä lailla kuin Caesarin ajassa. On seksiä, juonittelua ja väkivaltaa riittämiin niille, jotka sitä kaipaavat 🙂 Niille, jotka kaipaavat muutakin, on maailma täynnä kaikenlaisia outouksia, mielenkiintoisia persoonallisuuksia, intohimoja moneen suuntaan, muutoksia ja uutuuksia, vaikuttavaa taidetta ja kirjallisuutta, henkien taistelua, … jne.
Myöhäisantiikkisen mainospalan lopuksi kirjallisuutta:
- Peter Brown, The World of Late Antiquity (alunp. 1971, myöhäisantiikin yleisesitysten äiti).
- Alexander Demandt, Geschichte der Spätantike (alunp. 1989, kaikki mahdollinen saksalaisella perusteellisuudella).
- Averil Cameron, The Later Roman Empire (1993).
- Stephen Mitchell, A History of the Later Roman Empire (2006, uusinta uutta eli en ole ehtinyt tutustua)
*Myöhäisantiikin ajallinen rajaaminen vaihtelee kunkin tutkijan maun mukaan.
11 Comments
Minä lisään loppuun oman mainospalani: Bryan Ward-Perkinsin provokatiivisesti nimetyn The Fall of Rome and the End of Civilization (2005) tasapainottaa hyvin Brownin ja Cameronin hieman ruusuista kuvaa myöhäisantiikista. Vai mitä olet itse mieltä?
Täytyy kyllä tunnustaa, että itsekin kuulun erään naisiin menevän, kaljuuntuvan ukon fanikerhoon, kuten niin -valitettavan- moni muukin, vaikka tuosta ajasta ei kohta lienekään mitään uutta sanottavaa. Mutta ehkä sitä tässä vielä ehtii järkiintyä ennen kuin on maisterin paperit kourassa. 😉
Rooma -muoti näkyy muuallakin, sillä tänä syksynä on ilmestynyt ainakin kaksi, vai peräti kolmekin antiikin Roomaan keskittyvää PC-peliä, mm. neljäs jatko-osa loistavalle Caesar – sarjalle, jossa saa rakennella ja hallinnoida roomalaisia kaupunkeja sydämensä kyllyydestä.
Et ole ainoa, jonka tuo kaljupää on tenhonnut 🙂 tai pitäisi ehkä sanoa, se kuva, jonka antiikin kirjailijat kaljupäästä antavat. Ei sen puoleen, varmasti myös Caesarin aikakaudesta saa uutta sanottavaa, vaikka puhki tutkittu onkin.
Ward-Perkins sopii listaan, en vain voi kommentoida kun en ole ehtinyt lukea (lisää lukemattomia kirjoja …). Otsikko on provosoiva, mitä kaikkea tuo civilization on ja ei ole?
Sen verran Rooma -sarjaa (ja HS:n artikkelissa ollutta uskontoja käsittelevää kainalojuttua) voisi arvostella, että kaikesta uskonnonharjoittamista ilmentävistä kohtauksista huolimatta ”Roomassa” sankarit seikkailivat perin modernein motiivein. Esimerkiksi Brutuksen filosofinen tasavaltalais-fanatismi jäi aika laihaksi ja lopulliseen ratkaisuun ajoi pikemminkin pettymys Caesariin kuin usko asian oikeellisuuteen. Muutenkin ”usko” oli sarjassa kovin nykyaikaista rituaalien suorittamista, kieroilua ja kiroilua. Joitakin oivalluksia joukkoon mahtui kuten hesarissakin mainittu kirouskäärö.
Myöhäisantiikista olen samaa mieltä kuin edellä. Kun reilu vuosi sitten arvioin Adrian Goldworthyn aikaisemman suomennoksen ”Rooman sotilasmahti”, niin samalla pohdin kuinka vähän Rooman historia lopulta meille suomalaisille merkitsee. Siis jos vertaa vaikkapa Keski-Eurooppaan, varsinkin vanhoihin ”keisarimaihin”. Tällainen Roomabuumi on kyllä hyvä juttu, mutta jotenkin me tarkastelemme aihetta kovin erilaisesta lähtökohdasta kuin muut länsimaat.
Olet oikeassa. Rooma-sarjan ihmiset ovat moderneja ihmisiä, jotka on heitetty menneisyyteen. Menneisyyden kulissit, muodot tavoitamme. Antiikin ihmisen mentaalista maailmaa emme tavoita, jos siitä niin paljon lopulta edes tiedämmekään.
Muuten, Hesarin kainalojutussa toimittajat muuttivat otsikkomme kysymyksen väitelauseeksi ja “uskottavan” “oikeaksi”. Tutkijaa tällainen mutkien oikominen kyllä vähän harmittaa …
Ihmettelinkin sitä ”oikeaa”! Mutta hyvä juttu, hyvässä paikassa. Bene! Ward-Perkins on ihan ehdoton. Ja muutenkaan en voi kuin hymistellä: on tuskaista olla lounaskeskusteluissa se ainoa antiikintutkija, jonka sitten pitäisi muistaa, mitä Brutuksen äidille tapahtui Caesarin murhan jälkeen ja siihen tyyliin. Minulle myöhäistasavalta on ollut verta valkoisella marmorilla (ok, ok, turha huomauttaa), myöhäisantiikki taas elävä ja traaginen …
… ja värikäs ja rikas ja ristiriitainen ja kaikkea muuta erinomaista! Onhan myöhäisantiikki kokenut tutkimuksessa melkoisen buumin, mutta suuren yleisön tietoisuudessa se ”oikea antiikki” on edelleen tuo Caesarin kausi.
Tuo antiikin kirjailijoiden antama kuva Caesarista minua hiukan juuri nyppiikin, Nicolaus Damaskoslaista lukuunottamatta, yhdessä iänikuisten Caesar -filmatisointien tai muiden fiktioteosten antaman kuvan kanssa, joiden myötä voisi luulla että hakuteoksessa lukee roomalaisen sotapäällikön kohdalla: vakava, miehekäs, ryppyotsainen, huippuälykäs, julma, sekä tunteeton; ei missään nimessä hiukan naisellinen, leikkisä tai impulsiivinen. Mutta ainakin on hupia ja harrastusta yhden miehen tempausten seuraamisessa… 😀 Ja ensimmäisen kosketukseni Caesariin (sekä latinaan) oli kuitenkin aikoinaan Asterix ja Obelix -sarjakuvien kautta, joissa on minusta hiukan lempeää ironiaakin Caesaria kohtaan.
Ehkä toisenlaiselle Caesar-kirjalle olisi siis tilausta!
Minulle J.C.:stä tulee aina mieleen kolme aikalaisirvailua:
”Caesar on jokaisen naisen mies ja jokaisen miehen nainen”
”Varokaatten vaimojanne, kaljupää saa kaupunkiin!”
ja Catulluksen piikikäs ”Piittaamattomuuteni hyvinvoinnistasi, oi kansankunnan isä, on sitä luokkaa, etten millään jaksa muistaa nimeäsi.”
Minusta Ciaran Hinds Caesarina Rooma-sarjassa oli kuitenkin huomattava parannus aikaisempiin esityksiin. Hinds oli Caesarina samaan aikaan karismaattinen ja arvokas, mutta myös leikkisä.
Mitä antiikkiin tutkimuskohteena tulee, oma ehdoton suosikkiaikakauteni on aika Antoninuksista Konstantinukseen. 200-luku ei oikein istu mihinkään valmiiseen sapluunaan: Se ei ole enää sitä ”klassista”, tasavaltaista tai caesarilaista antiikkia, mutta ei vielä oikein kristillistä myöhäisantiikkiakaan. Esinekulttuurissakin selvästi näkyvä murros ja piirtokirjoitusten määrän romahdus on jaksanut mietityttää.
Näin juuri. 200-luku on ehdottomasti yksi jännittävimpiä aikakausia ja juuri sen epäselvyyden ja epätavallisuuden takia.
Comments are closed for this article!