Tekijä: maijastina

Mikä helpotus, selvisin autokoulun teoriakokeesta! Ensimmäinen etappi on saavutettu.

Olen autokoulussa. Ja miten muuten humanisti asettuisi aiheeseen kuin lukemalla runoja.
Arja Tiaisen uusimman kokoelman Tää tojota ei lähe liikkeelle runot käyvät omakohtaisiksi, kun itse sähläilee autolla ajamisen oudossa maailmassa. Esimerkiksi runo ”Kuinka auto lähtee liikkeelle” tiivistää aloittelijan tunnelmat:

Avataan auton ovi. Säädetään istuin, peilit
niin että niistä näkee sen mitä pitää nähdä.
Sitten tietysti: turvavyö. Nyt ihmetellään.
Ai näin, seisontajarru päällä ja vaihde vapaalla. Vaihde?
Kytkin pohjaan. Siis mikä? Tarvittaessa kaasua. Koska?
Virta-avain oikealle. Kuulet moottorin käynnistyvän.
Käsi irti avaimesta, kaasupoljin orjuudesta.
Valot, pyyhkimet, lämmitys. Kurkotellaan ja katsotaan,
kuka on edessä, takana, sivulla. Vaihde ykköselle.
Hiljaa hissutellen tästä kirkon vierestä.
Vilkku sinne minne aiot kääntyä, vaihde kakkoselle,
ja kaasua. Havaitse ja näe. Luoja varjelkoon sinua.
(Arja Tiainen, Tää tojota ei lähe liikkeelle, WSOY 2006, 7)

Arja Tiainen kertoi syksyllä Helsingin Sanomissa, että hän on yrittänyt saada ajokorttia kahden vuosikymmenen ajan. Runojen minällä ja runoilijalla on siis jotakin tekemistä keskenään, vaikka ei tämä oikeastaan ole olennaista. Vaikka kokoelman irrottelut ovat hauskoja, varsinkin autokoululaiselle, en ollut aivan vakuuttunut enkä vaikuttunut. (Olen lukenut Arja Tiaiselta parempaakin!)
Ajokoe aikanaan. En kuitenkaan haluaisi olla silloin näissä tunnelmissa:

Onko kukaan heittäytynyt
Hakuninmaalla pitkäkseen
hylätyn ajokokeen jälkeen,
repinyt farkkunsa, ulvonut ääneen?
(Arja Tiainen, Tää tojota ei lähe liikkeelle, WSOY 2006, 7)

Teoriakoe on ensi keskiviikkona. Ehkä siirryn lukemaan Hotakaisen Klassikkoa.

Tämä on niin väärin! Nurisen sitä, että britit, saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset voivat kirjoittaa tutkimuksiaan omalla äidinkielellään. Ja muut sitten sujuvasti lukevat näitä tutkimuksia.
Katkera pala. Olisi kyllä huomattavasti vaivattomampaa kirjoittaa omalla äidinkielellään. Syntyisivät kirjat vähän sutjakkaammin kuin nyt! Ja ennen kaikkea, saisi ilmaista itseään monipuolisemmin ja täyteläisemmin kuin tankeroenglannilla (muista kielistä puhumattakaan).
Suomi antiikintutkimuksen valtakieleksi!

Kaikki kirjat vievät Roomaan, toteaa Jukka Petäjä Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla ja käy läpi syksyn kirjasatoa. Rooma-buumi on tuskin sattumaa, vaan varmasti Rooma-sarjan innoittamaa. Ja todennäköisesti ainakin osittain laskettua ja laskelmoitua.
Antiikintutkija tavallaan iloitsee Rooma-buumista. Sen aallonharjalla on mukava ratsastaa. Ja aina voi toivoa, että Caesarin sotaseikkailujen ja Rooman seksiskandaalien vanavedessä ihmiset saattaisivat kiinnostua myös antiikin arkielämästä, kulttuurista ja kirjallisuudesta.
Caesarin kohtalo ja tasavallan ajan loppu ovat tietenkin kiehtovia. Mutta itse olen kyllä lumoutunut myöhäisantiikista. Siksi välillä ihmetyttää, miten vuosikymmen toisensa jälkeen Rooman historia populaarihistorioissa ja kirjallisuudessa on tasavallan loppua. Aina tuota Caesaria, Marcus Antoniusta ja Kleopatraa!
Myöhäisantiikissa (200-600 j.a.a)* riittää dramatiikkaa, tragediaa, tragikomediaa ja farssia aivan yhtä lailla kuin Caesarin ajassa. On seksiä, juonittelua ja väkivaltaa riittämiin niille, jotka sitä kaipaavat 🙂  Niille, jotka kaipaavat muutakin, on maailma täynnä kaikenlaisia outouksia, mielenkiintoisia persoonallisuuksia, intohimoja moneen suuntaan, muutoksia ja uutuuksia, vaikuttavaa taidetta ja kirjallisuutta, henkien taistelua, … jne.
Myöhäisantiikkisen mainospalan lopuksi kirjallisuutta:

• Peter Brown, The World of Late Antiquity (alunp. 1971, myöhäisantiikin yleisesitysten äiti).
• Alexander Demandt, Geschichte der Spätantike (alunp. 1989, kaikki mahdollinen saksalaisella perusteellisuudella).
• Averil Cameron, The Later Roman Empire (1993).
• Stephen Mitchell, A History of the Later Roman Empire (2006, uusinta uutta eli en ole ehtinyt tutustua)

*Myöhäisantiikin ajallinen rajaaminen vaihtelee kunkin tutkijan maun mukaan.

Luin Riitta Latvalan kolmannen romaanin Ihana velvollisuus (Otava 2003). Se on tarina kolmesta erilaisesta ihmisestä, äidistä, tyttärestä ja tyttären miehestä. Kirja kertoo kauneuden, nuoruuden ja kaikkinaisen onnistumisen ihannointiin jämähtäneistä ihmisistä ja elämänsä tyhjyyttä eri tavalla paikkailevista ihmisistä.
Onneksi en lukenut etukäteen kirjan takakantta, jossa paljastettiin, että tapahtumat sijoittuvat itse asiassa lähitulevaisuuteen. (Yleensäkään ei kannattaisi lukea takakansien esittelyjä, koska ne ovat usein typeriä ja harhaanjohtavia). Oli hauska lukea kirjaa ikään kuin aikalaiskuvauksena ja huomata sitten ovelat viittaukset tulevaisuuteen. Merkit irvokkaasta tulevaisuudesta ovat kuitenkin jo omassa yhtä irvokkaassa ajassamme.
Ihanan velvollisuuden tytär herää pyristelemään vapaaksi uramiehen valmiiksi suunnittelemasta elämästä. Mutta tarinan loppu on yllättävä. Kirjan lopussa tunsin myötätuntevaa harmia (tai suorastaan tuskaa) siitä, millaisen ratkaisun tytär lopulta tekee. (Voi olla, että jotakuta toista lukijaa ratkaisu ei harmita, vaan hänen mielestään päähenkilö teki juuri oikein). Mutta minusta tämä on niin väärin! Ei tässä näin pitänyt käydä. Tässä piti käydä aivan toisin! Tällä tavalla hyvä kirja hätkäyttää, saa lukijan välittämään kirjan ihmisistä ja pohtimaan, miksi heille käy niin kuin heille käy.

Seminaariviikonloppu ja alkuviikko ovat olleet supersosiaalisia. Tutkijankammioon tottuneena erakkona aivan tärisen ylimääräisestä jännityksestä. Olen tavannut ihmisiä aivan elävinä enkä vain kirjallisissa lähteissä 🙂
Välillä minua tuskastuttaa se, että seminaareissa en osaa olla sanavalmis. Olo on kuin Eeva-Liisa Mannerilla, joka totesi kirjoittamisestaan, että ”ennen kaikkea kirjoittamiseni on toivottoman huonon puheilmaisun korviketta” (Tuula Hökkä, Mullan kirjoitusta, auringon savua, SKS Helsinki 1991, 13). Senköhän takia tekstiä täällä blogissakin riittää?

Huomenna suuntaan Tvärminnen biologiselle tutkimusasemalle. Nyt siellä voi bongata paitsi lintuja myös antiikintutkijoita.
Kyseessä on perinteinen, joka syksy järjestettävä myöhäisantiikin seminaari. Tiedossa on tällä kertaa esitelmiä myöhäisantiikin suurista ja pienistä muutoksista.
Seminaariin osallistuu ennätyksellinen määrä ulkomaisia esitelmöitsijöitä:

Glen Bowersock aiheesta Parabalani – A Terrorist Charity in Late Antiquity,
J.H.W.G. Liebeschuetz aiheesta The Constructive Role of Great Estates: Chris Wickham’s Survey of the Age of Migrations ja
Luke Lavan aiheesta The Late Antique City: Change or Decline?

Bowersock on kirjoittanut mm. kirjan Hellenism in Late Antiquity (1990). Liebeschuetz tunnetaan parhaiten varmasti klassikostaan Continuity and Change in Roman Religion (1979).
Minä ja kolme muuta suomalaista esitelmöitsijää olemme maineikkaassa seurassa. Lievää hermostumista siis ilmassa.
Liebeschuetz pitää esitelmän myös tiistaina 14.11. Klassillis-filologisen yhdistyksen tilaisuudessa

Olen vieläkin aivan ylikierroksilla. Olin viime torstaina vierailulla Oulussa, opponoimassa tai oikeastaan kommentoimassa lisensiaatintyötä seminaarissa. Keskustelimme Kybelen kultista kaksi ja puoli tuntia. Nyt vähän kokeneempana kommentaattorina olen jo oppinut olemaan ytimekkäämpi (viime vierailulla Oulussa kommentointi ja keskustelu vei neljä tuntia) 🙂
Kiitokset oululaisesta vieraanvaraisuudesta ja kiitokset myös mainiosta matkaseurasta!
Erityisen vaikutuksen minuun teki tutustumiskierros Oulun keskustassa ja yliopistoalueella. Oulussa on yhdistetty, sanoisinko, mielenkiintoisella tavalla vanhaa ja uutta rakennuskantaa. Yliopiston kampuksen Linnanmaan arkkitehtuuri on unohtumaton elämys. Mieleenpainuvin on tietysti Erkki Koiso-Kanttilan tien arkkitehtoninen kokonaisuus  🙂

Kai minäkin sinne suuntaan huomenna – kirjamessuille. Joka kerta kesken messujen iskee ahdistus ihmismassojen ja kirjapaljouden keskellä. Tulee hirveä vimma ja velvollisuudentunto ostaa ja kuluttaa. Lisää kirjoja kotiin lukemattomien lukemattomien kirjojen joukkoon.
Onneksi myyntikojujen keskellä on keitaita, joissa ei tule velvollisuudentunnetta ostaa. Viime vuonna oli (ja ilmeisesti tänäkin vuonna on) Helsingin kaupunginkirjaston piste, jossa opetettiin lapsia korjaamaan kirjoja ja teltta, jossa sadutettiin lapsia. Kirjansitomoilla on työnäytöksiä; edellisinä vuosina kirjansidonnan opettajani on ollut esittelemässä ammattitaitoaan.
Ja kirjamessuilla voi kuulla uutta suomalaista runoutta. Kirjaamokin on siellä.
Loistava puhallus vertaa kirjamessujen vimmaa Hulluihin päiviin.

Historiantutkimuksen legenda Eino Jutikkala täyttää 99 vuotta. Kaikki kunnia hänelle, mutta minun on myönnettävä, että joitakin vuosia sitten minun kuvani hänestä romahti. Luin haastattelun, jossa hän puhui vapaussodasta ja korosti, että se sota oli nimenomaan vapaussota.
Vuoden 1918 sodalla on monta nimeä sen mukaan mitä osaa tuossa sodassa korostetaan: puhutaan kansalaissodasta, sisällissodasta, vapaussodasta, luokkasodasta, punakapinasta jne.
Mitä ongelmaa on siinä, jos Jutikkala puhuu vapaussodasta? Nyt tietenkin nurisen täällä melko lailla nuoremman sukupolven edustajana eli näkökulmani on hiukka toisenlainen kuin 99-vuotiaan Jutikkalan.  Kuitenkin Jutikkalan iso ongelma tässä on siinä, että hän on historioitsija. Historiantutkijan kuuluisi nähdä asiat isommissa yhteyksissään ja ainakin yrittää tietoisesti irrottautua omista – sukunsa, yhteiskunnallisen aseman ja muiden erilaisten taustojensa – painolasteista. Jos historiantutkija ei edes yritä tehdä sitä, niin kuka muu sitten?
On yhtä yksipuolista puhua pelkästä vapaussodasta kuin pelkästä sisällissodasta. Nimitys vuoden 1918 sota on neutraalein ja pitää sisällään sodan eri puolet. Historioitsijana Jutikkalan pitäisi tämä ymmärtää …