Kategoria: Blogi

Historiantutkimuksen legenda Eino Jutikkala täyttää 99 vuotta. Kaikki kunnia hänelle, mutta minun on myönnettävä, että joitakin vuosia sitten minun kuvani hänestä romahti. Luin haastattelun, jossa hän puhui vapaussodasta ja korosti, että se sota oli nimenomaan vapaussota.
Vuoden 1918 sodalla on monta nimeä sen mukaan mitä osaa tuossa sodassa korostetaan: puhutaan kansalaissodasta, sisällissodasta, vapaussodasta, luokkasodasta, punakapinasta jne.
Mitä ongelmaa on siinä, jos Jutikkala puhuu vapaussodasta? Nyt tietenkin nurisen täällä melko lailla nuoremman sukupolven edustajana eli näkökulmani on hiukka toisenlainen kuin 99-vuotiaan Jutikkalan.  Kuitenkin Jutikkalan iso ongelma tässä on siinä, että hän on historioitsija. Historiantutkijan kuuluisi nähdä asiat isommissa yhteyksissään ja ainakin yrittää tietoisesti irrottautua omista – sukunsa, yhteiskunnallisen aseman ja muiden erilaisten taustojensa – painolasteista. Jos historiantutkija ei edes yritä tehdä sitä, niin kuka muu sitten?
On yhtä yksipuolista puhua pelkästä vapaussodasta kuin pelkästä sisällissodasta. Nimitys vuoden 1918 sota on neutraalein ja pitää sisällään sodan eri puolet. Historioitsijana Jutikkalan pitäisi tämä ymmärtää …

Tieteentekijöiden liitto toteaa, että naiset törmäävät edelleen lasikattoihin yrittäessään edetä tutkijan uralla. Liitto valitsi vuoden tieteentekijäksi historioitsijan, Marjo Kaartisen, joka on ottanut kantaa naisten asemaan tutkijoina.
Naisten vaikeudet tutkijanuralla liittyvät usein piilotajuisiin ja ääneen lausumattomiin muureihin. Keskustelin asiasta heinäkuun konferenssissa muiden maiden tutkijanaisten kanssa, jotka kyselivät uteliaina, että eikös Pohjoismaissa pohjoismaisen maineen mukaisesti tilanne olekin paremmin muualla. (Monissa maissa Pohjoismaat ovat synonyymi paratiisille, totesi eräs tutkijanainen). Vastasin ympäripyöreästi, että varmasti näin on ja paljon edistystä on tapahtunut, mutta parantamisen varaakin olisi …
Oma kokemukseni on, että naisen tie tutkimuselämässä on tuskaisempi kuin monen miehen. Välillä tuntuu siltä, että nainen saa ponnistella monin verroin enemmän kuin mies saadakseen tunnustusta tutkijana. Vieläkin miehen opinnäytteitä, opintosuorituksia ja puheenvuoroja voidaan tiedostamattomasti arvioida myönteisemmin sen takia, kun miehen tekeminä ne kaikki vaan tuntuvat paremmilta.
On tietysti helppo sortua vainoharhaisuuteen, eikä yksittäisistä kokemuksista pidä tehdä yleistyksiä. Julkisessa keskustelussa monet tutkijamiehet muistuttavat, ettei heilläkään ole helppoa. Mutta kun yksittäisiä tapauksia on riittävästi, voi tehdä joitakin johtopäätöksiä. Ja siksi Tieteentekijöiden liitto ja muut näitä selvityksiä tekevätkin.
Paljon voi syyllistää naisia itseään. Naiset voisivat olla ärhäkämpiä. Olisin itsekin voinut monta kertaa olla rohkeampi ja aktiivisempi, uskaltautua avaamaan suuni ja esittämään näkemyksiäni. Marjo Kaartinen toteaa Acatiimi-lehden (7/2006) haastattelussa, että, ”jos olet äänekäs jossain ryhmässä, saat rähisevän akan maineen. Jos taas olet hiljainen hissukka, sinua ei noteeraa kukaan”.
Asetelmat näyttävät lukittuvan paikoilleen jo päiväkodissa. Esimerkkinä elävästä elämästä: päiväkodin joulujuhlassa lapset esittivät runon lausuntaa ja laulua. Sommitelmassa tytöt oli laitettu toimimaan porukkana takana (liehumaan sievästi huivien kanssa) ja yksi poika esiintymään yksilönä etualalla. Niinpä. Näitä asetelmia luovat naiset itse – tässä tapauksessa päiväkodin lastentarhaopettajanaiset.
En tarkoita, että poikaa ei voi laittaa esiintymään yksin. Se tekisi vääryyttä häntä kohtaan yksilönä. Jokainen lapsi pitää ottaa yksilönä. Samoin jokaista tutkijaa pitää tarkastella ja arvottaa yksilönä. Ei ketään tarvitse tasa-arvon edistämishuumassa rangaista siitä, että sattuu olemaan mies. Kun ottaa ihmisen yksilönä, pitää olla koko ajan varuillaan omien salaisten ennakkoasenteidensa takia – puoleen ja toiseen – arvostellessaan tenttejä, esseitä, opinnäytteitä tai kirjoittaessaan tutkijasta lausuntoja.

 

Viime sunnuntaina kävimme katsastamassa Ars Fennicaa 2007.
Näytteillä oli neljän nuoren taiteilijan, Elina Brotheruksen, Markus Kåhren, Elina Merenmiehen ja Anna Tuorin, tuotantoa. (Ja keitä kaikkia muita mielenkiintoisia taiteilijoita ei ollut kelpuutettu mukaan!)
Kaikkein eniten pidin Elina Brotheruksen valokuvista. Myös Markus Kåhren oivallukset olivat mainioita. Näistä kaikkein riemastuttavin oli teos, jonka nimeän tässä nyt Madonreiäksi. Siitä tuli mieleen madonreikä, jonka kautta pääsee muihin galakseihin. Toinen mieleen tullut tunne oli kohtu. En halua paljastaa Kåhren teosten tuomia yllätyksiä, joten en kerro enempää. Kannattaa mennä itse ihmettelemään.
Näyttelyyn liittyy yleisöäänestys, jossa pääsee äänestämään suosikkiaan. Äänestyksessä minun ei onneksi tarvinnut tehdä valintaa Elina Brotheruksen ja Markus Kåhren välillä. Likan äänestyslippu katosi jonnekin, joten annoin hänelle omani, ja hän äänesti tietysti Madonreikää.
Lasten kanssa kannattaa käydä katsomassa modernia taidetta. Siinä omat ennakkoluulot saavat kyytiä.
Kulttuurikapakka ei ole yhtä innostunut Ars Fennicasta.

EU:n puheenjohtajamaa Suomi julkaisee myös latinankielisiä tiedotteita.
Blogi Itinera mundi mentisque elokuulta kertoo, että Suomen latinankieliset tiedotteet ovat aiheuttaneet suuttumusta. Eurokansanedustaja Ingeborg Grässle teki 9.8 europarlamentille kirjallisen kysymyksen tiedotteista. Hän tiukkasi mm. paljonko latinankielisten tiedotteiden tekeminen maksaa ja kuka maksaa.
Heh, enpä ota kantaa eurokansanedustajan vaatimaan cost-benefit analysikseen. Tulee vain mieleen, että jos kaikki puheenjohtajamaat vuorollaan ottaisivat latinankieliset tiedotteet käytännökseen, millaiset työmahdollisuudet latinisteille aukeaisivatkaan 🙂   
 
 

No jopas! Haastatteluni Tieteen viikolla tänään Ylen Ykkösellä kello 10.43 alkaen. Jatkossa lisää …  
 

Taidan olla tykästynyt Riina Katajavuoren kirjoihin, kun pidän sekä runoista että proosasta. Hevikimmat oli sykähdyttävä. Lahjoissa Katajavuori kirjoittaa lapsiperheen arjesta. Lahjat on kyllä Hevikimmoja kesympi vaikka aihe ei tietenkään ole yhtään kesympi: äitinä oleminen.
Lahjoissa kuvataan tehokkaasti arjen samanlaisten tilanteiden ja rutiinien toistumista aina turtumukseen asti. Odotin Katajavuorelta terävämpää otetta aiheeseen kuin mihin hän lopulta päätyy. Joka tapauksessa hän tekee mainioita huomioita. Riemastuttavia ovat lukujen alussa olevat lainaukset asiantuntijoiden ja perhelehtien ehtymättömistä neuvoista.
Neuvoja ja neuvojia kun riittää. Minusta on hämmästyttävää, miten varmoja mielipiteistään ihmiset voivat olla, siis siitä, mikä on lapselle hyvää. Ja vain ja ainoastaan tämä asia ja vain tällä tavalla. Ja sitten neuvot muuttuvat maailman suhdanteiden mukaan. Konkreettinen esimerkki: eräs tuttavani muisteli, että ensimmäistä lasta odottaessaan hän sai pontevia suosituksia neuvolasta: maksamakkaraa odottaville äideille. Toista lasta neljä vuotta myöhemmin odottaessa ei missään nimessä saanut syödä enää maksamakkaraa.
Oli helppoa samastua Lahjojen kuvaamaan pariskuntaan. Bongasin tekstistä viittauksen Katajavuoren omaan runoon ”Koti”:

Oli pakko tarttua Rodney Starkin kirjaan Rise of Christianity (1996), koska kirja on herättänyt myöhäisantiikin tutkimuksessa sen verran paljon keskustelua. Stark on sosiologi, joka on tutkinut moderneja uskonnollisia liikkeitä ja tässä kirjassa tutkii antiikin kristinuskoa leviämistä, tuota kuuluisaa ”voittokulkua”, juuri sosiologin näkökulmasta.Starkin ote on kiinnostava, hänellä on kaikenlaisia jännittäviä teorioita ja pohdintoja. On virkistävää, että hän tekee rohkeita spekulaatioita asioista, joista meillä ei ole juuri minkäänlaisia tietoja, esimerkiksi kristittyjen lukumääristä eri vuosisatoina.
No niin, sitten moitetta. Antiikin historian tutkijana olen koko ajan tuskastunut Starkin mutkat suoristavasta otteesta. Starkin kristinusko on yksi selkeä kokonaisuus, jonka hän argumentoi ylivoimaiseksi kaikessa komeudessaan, organisaatioltaan, moraaliltaan ja opiltaan. Myös ”pakanuus” käsitellään yhtenäisenä möykkynä. 
Stark esittää yksinkertaistuksia, jotka saavat lukijan myötähäpeän valtaan. Esimerkkinä Starkin toteamus, jonka mukaan ”pakanuus” ei ole muuta kuin palvontaa sormenpäillä (s. 206). Tämän viisauden hän lainaa Lactantiukselta (Divinae institutiones 5.19.29), kirjoittajalta, jonka teoksen tarkoituksena on todistella oman kristinuskonsa ylivertaisuuden puolesta ja esittää muut uskonnolliset suuntaukset epäilyttävinä ja tuomittavina.
 
 

Näin viikonloppuna yksitoista vesilintua (minulle ne ovat vesilintuja, koska en tunne lintuja; uteliaisuudesta kyllä katsoin lintukirjasta, olivat ehkä silkkiuikkuja, menneen kesän poikuetta?). Istuin rannalla hiljaa ja katselin niitä siinä tunnin verran. Ne nautiskelivat siinä laiturilla, sukivat itseään kaikessa rauhassa. Tunsin itseni tunkeilijaksi. Sitten heräsin ajatukseen, että menenpä hakemaan kameran, saan ne vangittua kuvaan.
Kävin hakemassa kameran ja touhotin takaisin kohti rantaa. Astuin melkein kyykäärmeen päälle. Vetäydyin kunnioituksen vallassa. Käärme luikerteli kiireesti pakoon, mutta ehdin kuitenkin tarkkailla sitä hetken ennen kuin se katosi korkeamman heinän sekaan.  Ensimmäinen reaktio oli ihailu: miten kaunis ja virtaviivainen se onkaan! Seuraava reaktio oli sitten huoli: mitäs jos noita onkin täällä enemmän. Apua! Mitäs jos meidän likka astuu tuollaisen päälle ja käärme puree? Nyt kyllä pitää olla kumisaappaat, nyt kyllä turvahaalarit, turvaliivi, turvakahva, nyt kyllä kaikki varmuustoimenpiteet …

Yliopistolla alkoi syyslukukausi. Ihmetyksen vallassa olen huomannut, miten syksy toisensa jälkeen opiskelijat ovat aina vaan nuorempia …
Tällä ilmiöllä voi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että tänä syksynä tulee 20 vuotta täyteen. Siis 20 vuotta siitä, kun tulin Helsinkiin opiskelemaan.
Silloinkin oli syksy kuulas ja aurinkoinen. Helsinki oli käsittämättömän iso. Olin intoa täynnä, mutta tunsin melkoista epävarmuutta kaikkien besserwissereitten joukossa. Tutorini oli ihana.
Yliopiston opetustarjonta oli ylenpalttinen. HOPSini oli seuraavanlainen: haalin kaikkia mahdollisia kiehtovia luentosarjoja historiasta ja arkeologiasta egyptologiaan, taidehistoriasta ja kulttuuriantropologiasta saksalaiseen kirjallisuuteen. Antiikin historia ja latinakin tulivat jossain vaiheessa kuvioihin.  
Vielä yksi huomio: kävin viime kesänä ensimmäisen kerran stadikalla uimassa. Voisikohan tämän jälkeen pitää itseään helsinkiläisenä?