Kategoria: Blogi

Tämä on niin väärin! Nurisen sitä, että britit, saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset voivat kirjoittaa tutkimuksiaan omalla äidinkielellään. Ja muut sitten sujuvasti lukevat näitä tutkimuksia.
Katkera pala. Olisi kyllä huomattavasti vaivattomampaa kirjoittaa omalla äidinkielellään. Syntyisivät kirjat vähän sutjakkaammin kuin nyt! Ja ennen kaikkea, saisi ilmaista itseään monipuolisemmin ja täyteläisemmin kuin tankeroenglannilla (muista kielistä puhumattakaan).
Suomi antiikintutkimuksen valtakieleksi!

Kaikki kirjat vievät Roomaan, toteaa Jukka Petäjä Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla ja käy läpi syksyn kirjasatoa. Rooma-buumi on tuskin sattumaa, vaan varmasti Rooma-sarjan innoittamaa. Ja todennäköisesti ainakin osittain laskettua ja laskelmoitua.
Antiikintutkija tavallaan iloitsee Rooma-buumista. Sen aallonharjalla on mukava ratsastaa. Ja aina voi toivoa, että Caesarin sotaseikkailujen ja Rooman seksiskandaalien vanavedessä ihmiset saattaisivat kiinnostua myös antiikin arkielämästä, kulttuurista ja kirjallisuudesta.
Caesarin kohtalo ja tasavallan ajan loppu ovat tietenkin kiehtovia. Mutta itse olen kyllä lumoutunut myöhäisantiikista. Siksi välillä ihmetyttää, miten vuosikymmen toisensa jälkeen Rooman historia populaarihistorioissa ja kirjallisuudessa on tasavallan loppua. Aina tuota Caesaria, Marcus Antoniusta ja Kleopatraa!
Myöhäisantiikissa (200-600 j.a.a)* riittää dramatiikkaa, tragediaa, tragikomediaa ja farssia aivan yhtä lailla kuin Caesarin ajassa. On seksiä, juonittelua ja väkivaltaa riittämiin niille, jotka sitä kaipaavat 🙂  Niille, jotka kaipaavat muutakin, on maailma täynnä kaikenlaisia outouksia, mielenkiintoisia persoonallisuuksia, intohimoja moneen suuntaan, muutoksia ja uutuuksia, vaikuttavaa taidetta ja kirjallisuutta, henkien taistelua, … jne.
Myöhäisantiikkisen mainospalan lopuksi kirjallisuutta:

• Peter Brown, The World of Late Antiquity (alunp. 1971, myöhäisantiikin yleisesitysten äiti).
• Alexander Demandt, Geschichte der Spätantike (alunp. 1989, kaikki mahdollinen saksalaisella perusteellisuudella).
• Averil Cameron, The Later Roman Empire (1993).
• Stephen Mitchell, A History of the Later Roman Empire (2006, uusinta uutta eli en ole ehtinyt tutustua)

*Myöhäisantiikin ajallinen rajaaminen vaihtelee kunkin tutkijan maun mukaan.

Luin Riitta Latvalan kolmannen romaanin Ihana velvollisuus (Otava 2003). Se on tarina kolmesta erilaisesta ihmisestä, äidistä, tyttärestä ja tyttären miehestä. Kirja kertoo kauneuden, nuoruuden ja kaikkinaisen onnistumisen ihannointiin jämähtäneistä ihmisistä ja elämänsä tyhjyyttä eri tavalla paikkailevista ihmisistä.
Onneksi en lukenut etukäteen kirjan takakantta, jossa paljastettiin, että tapahtumat sijoittuvat itse asiassa lähitulevaisuuteen. (Yleensäkään ei kannattaisi lukea takakansien esittelyjä, koska ne ovat usein typeriä ja harhaanjohtavia). Oli hauska lukea kirjaa ikään kuin aikalaiskuvauksena ja huomata sitten ovelat viittaukset tulevaisuuteen. Merkit irvokkaasta tulevaisuudesta ovat kuitenkin jo omassa yhtä irvokkaassa ajassamme.
Ihanan velvollisuuden tytär herää pyristelemään vapaaksi uramiehen valmiiksi suunnittelemasta elämästä. Mutta tarinan loppu on yllättävä. Kirjan lopussa tunsin myötätuntevaa harmia (tai suorastaan tuskaa) siitä, millaisen ratkaisun tytär lopulta tekee. (Voi olla, että jotakuta toista lukijaa ratkaisu ei harmita, vaan hänen mielestään päähenkilö teki juuri oikein). Mutta minusta tämä on niin väärin! Ei tässä näin pitänyt käydä. Tässä piti käydä aivan toisin! Tällä tavalla hyvä kirja hätkäyttää, saa lukijan välittämään kirjan ihmisistä ja pohtimaan, miksi heille käy niin kuin heille käy.

Seminaariviikonloppu ja alkuviikko ovat olleet supersosiaalisia. Tutkijankammioon tottuneena erakkona aivan tärisen ylimääräisestä jännityksestä. Olen tavannut ihmisiä aivan elävinä enkä vain kirjallisissa lähteissä 🙂
Välillä minua tuskastuttaa se, että seminaareissa en osaa olla sanavalmis. Olo on kuin Eeva-Liisa Mannerilla, joka totesi kirjoittamisestaan, että ”ennen kaikkea kirjoittamiseni on toivottoman huonon puheilmaisun korviketta” (Tuula Hökkä, Mullan kirjoitusta, auringon savua, SKS Helsinki 1991, 13). Senköhän takia tekstiä täällä blogissakin riittää?

Huomenna suuntaan Tvärminnen biologiselle tutkimusasemalle. Nyt siellä voi bongata paitsi lintuja myös antiikintutkijoita.
Kyseessä on perinteinen, joka syksy järjestettävä myöhäisantiikin seminaari. Tiedossa on tällä kertaa esitelmiä myöhäisantiikin suurista ja pienistä muutoksista.
Seminaariin osallistuu ennätyksellinen määrä ulkomaisia esitelmöitsijöitä:

Glen Bowersock aiheesta Parabalani – A Terrorist Charity in Late Antiquity,
J.H.W.G. Liebeschuetz aiheesta The Constructive Role of Great Estates: Chris Wickham’s Survey of the Age of Migrations ja
Luke Lavan aiheesta The Late Antique City: Change or Decline?

Bowersock on kirjoittanut mm. kirjan Hellenism in Late Antiquity (1990). Liebeschuetz tunnetaan parhaiten varmasti klassikostaan Continuity and Change in Roman Religion (1979).
Minä ja kolme muuta suomalaista esitelmöitsijää olemme maineikkaassa seurassa. Lievää hermostumista siis ilmassa.
Liebeschuetz pitää esitelmän myös tiistaina 14.11. Klassillis-filologisen yhdistyksen tilaisuudessa

Olen vieläkin aivan ylikierroksilla. Olin viime torstaina vierailulla Oulussa, opponoimassa tai oikeastaan kommentoimassa lisensiaatintyötä seminaarissa. Keskustelimme Kybelen kultista kaksi ja puoli tuntia. Nyt vähän kokeneempana kommentaattorina olen jo oppinut olemaan ytimekkäämpi (viime vierailulla Oulussa kommentointi ja keskustelu vei neljä tuntia) 🙂
Kiitokset oululaisesta vieraanvaraisuudesta ja kiitokset myös mainiosta matkaseurasta!
Erityisen vaikutuksen minuun teki tutustumiskierros Oulun keskustassa ja yliopistoalueella. Oulussa on yhdistetty, sanoisinko, mielenkiintoisella tavalla vanhaa ja uutta rakennuskantaa. Yliopiston kampuksen Linnanmaan arkkitehtuuri on unohtumaton elämys. Mieleenpainuvin on tietysti Erkki Koiso-Kanttilan tien arkkitehtoninen kokonaisuus  🙂

Kai minäkin sinne suuntaan huomenna – kirjamessuille. Joka kerta kesken messujen iskee ahdistus ihmismassojen ja kirjapaljouden keskellä. Tulee hirveä vimma ja velvollisuudentunto ostaa ja kuluttaa. Lisää kirjoja kotiin lukemattomien lukemattomien kirjojen joukkoon.
Onneksi myyntikojujen keskellä on keitaita, joissa ei tule velvollisuudentunnetta ostaa. Viime vuonna oli (ja ilmeisesti tänäkin vuonna on) Helsingin kaupunginkirjaston piste, jossa opetettiin lapsia korjaamaan kirjoja ja teltta, jossa sadutettiin lapsia. Kirjansitomoilla on työnäytöksiä; edellisinä vuosina kirjansidonnan opettajani on ollut esittelemässä ammattitaitoaan.
Ja kirjamessuilla voi kuulla uutta suomalaista runoutta. Kirjaamokin on siellä.
Loistava puhallus vertaa kirjamessujen vimmaa Hulluihin päiviin.

Historiantutkimuksen legenda Eino Jutikkala täyttää 99 vuotta. Kaikki kunnia hänelle, mutta minun on myönnettävä, että joitakin vuosia sitten minun kuvani hänestä romahti. Luin haastattelun, jossa hän puhui vapaussodasta ja korosti, että se sota oli nimenomaan vapaussota.
Vuoden 1918 sodalla on monta nimeä sen mukaan mitä osaa tuossa sodassa korostetaan: puhutaan kansalaissodasta, sisällissodasta, vapaussodasta, luokkasodasta, punakapinasta jne.
Mitä ongelmaa on siinä, jos Jutikkala puhuu vapaussodasta? Nyt tietenkin nurisen täällä melko lailla nuoremman sukupolven edustajana eli näkökulmani on hiukka toisenlainen kuin 99-vuotiaan Jutikkalan.  Kuitenkin Jutikkalan iso ongelma tässä on siinä, että hän on historioitsija. Historiantutkijan kuuluisi nähdä asiat isommissa yhteyksissään ja ainakin yrittää tietoisesti irrottautua omista – sukunsa, yhteiskunnallisen aseman ja muiden erilaisten taustojensa – painolasteista. Jos historiantutkija ei edes yritä tehdä sitä, niin kuka muu sitten?
On yhtä yksipuolista puhua pelkästä vapaussodasta kuin pelkästä sisällissodasta. Nimitys vuoden 1918 sota on neutraalein ja pitää sisällään sodan eri puolet. Historioitsijana Jutikkalan pitäisi tämä ymmärtää …

Tieteentekijöiden liitto toteaa, että naiset törmäävät edelleen lasikattoihin yrittäessään edetä tutkijan uralla. Liitto valitsi vuoden tieteentekijäksi historioitsijan, Marjo Kaartisen, joka on ottanut kantaa naisten asemaan tutkijoina.
Naisten vaikeudet tutkijanuralla liittyvät usein piilotajuisiin ja ääneen lausumattomiin muureihin. Keskustelin asiasta heinäkuun konferenssissa muiden maiden tutkijanaisten kanssa, jotka kyselivät uteliaina, että eikös Pohjoismaissa pohjoismaisen maineen mukaisesti tilanne olekin paremmin muualla. (Monissa maissa Pohjoismaat ovat synonyymi paratiisille, totesi eräs tutkijanainen). Vastasin ympäripyöreästi, että varmasti näin on ja paljon edistystä on tapahtunut, mutta parantamisen varaakin olisi …
Oma kokemukseni on, että naisen tie tutkimuselämässä on tuskaisempi kuin monen miehen. Välillä tuntuu siltä, että nainen saa ponnistella monin verroin enemmän kuin mies saadakseen tunnustusta tutkijana. Vieläkin miehen opinnäytteitä, opintosuorituksia ja puheenvuoroja voidaan tiedostamattomasti arvioida myönteisemmin sen takia, kun miehen tekeminä ne kaikki vaan tuntuvat paremmilta.
On tietysti helppo sortua vainoharhaisuuteen, eikä yksittäisistä kokemuksista pidä tehdä yleistyksiä. Julkisessa keskustelussa monet tutkijamiehet muistuttavat, ettei heilläkään ole helppoa. Mutta kun yksittäisiä tapauksia on riittävästi, voi tehdä joitakin johtopäätöksiä. Ja siksi Tieteentekijöiden liitto ja muut näitä selvityksiä tekevätkin.
Paljon voi syyllistää naisia itseään. Naiset voisivat olla ärhäkämpiä. Olisin itsekin voinut monta kertaa olla rohkeampi ja aktiivisempi, uskaltautua avaamaan suuni ja esittämään näkemyksiäni. Marjo Kaartinen toteaa Acatiimi-lehden (7/2006) haastattelussa, että, ”jos olet äänekäs jossain ryhmässä, saat rähisevän akan maineen. Jos taas olet hiljainen hissukka, sinua ei noteeraa kukaan”.
Asetelmat näyttävät lukittuvan paikoilleen jo päiväkodissa. Esimerkkinä elävästä elämästä: päiväkodin joulujuhlassa lapset esittivät runon lausuntaa ja laulua. Sommitelmassa tytöt oli laitettu toimimaan porukkana takana (liehumaan sievästi huivien kanssa) ja yksi poika esiintymään yksilönä etualalla. Niinpä. Näitä asetelmia luovat naiset itse – tässä tapauksessa päiväkodin lastentarhaopettajanaiset.
En tarkoita, että poikaa ei voi laittaa esiintymään yksin. Se tekisi vääryyttä häntä kohtaan yksilönä. Jokainen lapsi pitää ottaa yksilönä. Samoin jokaista tutkijaa pitää tarkastella ja arvottaa yksilönä. Ei ketään tarvitse tasa-arvon edistämishuumassa rangaista siitä, että sattuu olemaan mies. Kun ottaa ihmisen yksilönä, pitää olla koko ajan varuillaan omien salaisten ennakkoasenteidensa takia – puoleen ja toiseen – arvostellessaan tenttejä, esseitä, opinnäytteitä tai kirjoittaessaan tutkijasta lausuntoja.

 

Viime sunnuntaina kävimme katsastamassa Ars Fennicaa 2007.
Näytteillä oli neljän nuoren taiteilijan, Elina Brotheruksen, Markus Kåhren, Elina Merenmiehen ja Anna Tuorin, tuotantoa. (Ja keitä kaikkia muita mielenkiintoisia taiteilijoita ei ollut kelpuutettu mukaan!)
Kaikkein eniten pidin Elina Brotheruksen valokuvista. Myös Markus Kåhren oivallukset olivat mainioita. Näistä kaikkein riemastuttavin oli teos, jonka nimeän tässä nyt Madonreiäksi. Siitä tuli mieleen madonreikä, jonka kautta pääsee muihin galakseihin. Toinen mieleen tullut tunne oli kohtu. En halua paljastaa Kåhren teosten tuomia yllätyksiä, joten en kerro enempää. Kannattaa mennä itse ihmettelemään.
Näyttelyyn liittyy yleisöäänestys, jossa pääsee äänestämään suosikkiaan. Äänestyksessä minun ei onneksi tarvinnut tehdä valintaa Elina Brotheruksen ja Markus Kåhren välillä. Likan äänestyslippu katosi jonnekin, joten annoin hänelle omani, ja hän äänesti tietysti Madonreikää.
Lasten kanssa kannattaa käydä katsomassa modernia taidetta. Siinä omat ennakkoluulot saavat kyytiä.
Kulttuurikapakka ei ole yhtä innostunut Ars Fennicasta.