Kategoria: Blogi

Tieteentekijöiden liitto toteaa, että naiset törmäävät edelleen lasikattoihin yrittäessään edetä tutkijan uralla. Liitto valitsi vuoden tieteentekijäksi historioitsijan, Marjo Kaartisen, joka on ottanut kantaa naisten asemaan tutkijoina.
Naisten vaikeudet tutkijanuralla liittyvät usein piilotajuisiin ja ääneen lausumattomiin muureihin. Keskustelin asiasta heinäkuun konferenssissa muiden maiden tutkijanaisten kanssa, jotka kyselivät uteliaina, että eikös Pohjoismaissa pohjoismaisen maineen mukaisesti tilanne olekin paremmin muualla. (Monissa maissa Pohjoismaat ovat synonyymi paratiisille, totesi eräs tutkijanainen). Vastasin ympäripyöreästi, että varmasti näin on ja paljon edistystä on tapahtunut, mutta parantamisen varaakin olisi …
Oma kokemukseni on, että naisen tie tutkimuselämässä on tuskaisempi kuin monen miehen. Välillä tuntuu siltä, että nainen saa ponnistella monin verroin enemmän kuin mies saadakseen tunnustusta tutkijana. Vieläkin miehen opinnäytteitä, opintosuorituksia ja puheenvuoroja voidaan tiedostamattomasti arvioida myönteisemmin sen takia, kun miehen tekeminä ne kaikki vaan tuntuvat paremmilta.
On tietysti helppo sortua vainoharhaisuuteen, eikä yksittäisistä kokemuksista pidä tehdä yleistyksiä. Julkisessa keskustelussa monet tutkijamiehet muistuttavat, ettei heilläkään ole helppoa. Mutta kun yksittäisiä tapauksia on riittävästi, voi tehdä joitakin johtopäätöksiä. Ja siksi Tieteentekijöiden liitto ja muut näitä selvityksiä tekevätkin.
Paljon voi syyllistää naisia itseään. Naiset voisivat olla ärhäkämpiä. Olisin itsekin voinut monta kertaa olla rohkeampi ja aktiivisempi, uskaltautua avaamaan suuni ja esittämään näkemyksiäni. Marjo Kaartinen toteaa Acatiimi-lehden (7/2006) haastattelussa, että, ”jos olet äänekäs jossain ryhmässä, saat rähisevän akan maineen. Jos taas olet hiljainen hissukka, sinua ei noteeraa kukaan”.
Asetelmat näyttävät lukittuvan paikoilleen jo päiväkodissa. Esimerkkinä elävästä elämästä: päiväkodin joulujuhlassa lapset esittivät runon lausuntaa ja laulua. Sommitelmassa tytöt oli laitettu toimimaan porukkana takana (liehumaan sievästi huivien kanssa) ja yksi poika esiintymään yksilönä etualalla. Niinpä. Näitä asetelmia luovat naiset itse – tässä tapauksessa päiväkodin lastentarhaopettajanaiset.
En tarkoita, että poikaa ei voi laittaa esiintymään yksin. Se tekisi vääryyttä häntä kohtaan yksilönä. Jokainen lapsi pitää ottaa yksilönä. Samoin jokaista tutkijaa pitää tarkastella ja arvottaa yksilönä. Ei ketään tarvitse tasa-arvon edistämishuumassa rangaista siitä, että sattuu olemaan mies. Kun ottaa ihmisen yksilönä, pitää olla koko ajan varuillaan omien salaisten ennakkoasenteidensa takia – puoleen ja toiseen – arvostellessaan tenttejä, esseitä, opinnäytteitä tai kirjoittaessaan tutkijasta lausuntoja.

 

Viime sunnuntaina kävimme katsastamassa Ars Fennicaa 2007.
Näytteillä oli neljän nuoren taiteilijan, Elina Brotheruksen, Markus Kåhren, Elina Merenmiehen ja Anna Tuorin, tuotantoa. (Ja keitä kaikkia muita mielenkiintoisia taiteilijoita ei ollut kelpuutettu mukaan!)
Kaikkein eniten pidin Elina Brotheruksen valokuvista. Myös Markus Kåhren oivallukset olivat mainioita. Näistä kaikkein riemastuttavin oli teos, jonka nimeän tässä nyt Madonreiäksi. Siitä tuli mieleen madonreikä, jonka kautta pääsee muihin galakseihin. Toinen mieleen tullut tunne oli kohtu. En halua paljastaa Kåhren teosten tuomia yllätyksiä, joten en kerro enempää. Kannattaa mennä itse ihmettelemään.
Näyttelyyn liittyy yleisöäänestys, jossa pääsee äänestämään suosikkiaan. Äänestyksessä minun ei onneksi tarvinnut tehdä valintaa Elina Brotheruksen ja Markus Kåhren välillä. Likan äänestyslippu katosi jonnekin, joten annoin hänelle omani, ja hän äänesti tietysti Madonreikää.
Lasten kanssa kannattaa käydä katsomassa modernia taidetta. Siinä omat ennakkoluulot saavat kyytiä.
Kulttuurikapakka ei ole yhtä innostunut Ars Fennicasta.

EU:n puheenjohtajamaa Suomi julkaisee myös latinankielisiä tiedotteita.
Blogi Itinera mundi mentisque elokuulta kertoo, että Suomen latinankieliset tiedotteet ovat aiheuttaneet suuttumusta. Eurokansanedustaja Ingeborg Grässle teki 9.8 europarlamentille kirjallisen kysymyksen tiedotteista. Hän tiukkasi mm. paljonko latinankielisten tiedotteiden tekeminen maksaa ja kuka maksaa.
Heh, enpä ota kantaa eurokansanedustajan vaatimaan cost-benefit analysikseen. Tulee vain mieleen, että jos kaikki puheenjohtajamaat vuorollaan ottaisivat latinankieliset tiedotteet käytännökseen, millaiset työmahdollisuudet latinisteille aukeaisivatkaan 🙂   
 
 

No jopas! Haastatteluni Tieteen viikolla tänään Ylen Ykkösellä kello 10.43 alkaen. Jatkossa lisää …  
 

Taidan olla tykästynyt Riina Katajavuoren kirjoihin, kun pidän sekä runoista että proosasta. Hevikimmat oli sykähdyttävä. Lahjoissa Katajavuori kirjoittaa lapsiperheen arjesta. Lahjat on kyllä Hevikimmoja kesympi vaikka aihe ei tietenkään ole yhtään kesympi: äitinä oleminen.
Lahjoissa kuvataan tehokkaasti arjen samanlaisten tilanteiden ja rutiinien toistumista aina turtumukseen asti. Odotin Katajavuorelta terävämpää otetta aiheeseen kuin mihin hän lopulta päätyy. Joka tapauksessa hän tekee mainioita huomioita. Riemastuttavia ovat lukujen alussa olevat lainaukset asiantuntijoiden ja perhelehtien ehtymättömistä neuvoista.
Neuvoja ja neuvojia kun riittää. Minusta on hämmästyttävää, miten varmoja mielipiteistään ihmiset voivat olla, siis siitä, mikä on lapselle hyvää. Ja vain ja ainoastaan tämä asia ja vain tällä tavalla. Ja sitten neuvot muuttuvat maailman suhdanteiden mukaan. Konkreettinen esimerkki: eräs tuttavani muisteli, että ensimmäistä lasta odottaessaan hän sai pontevia suosituksia neuvolasta: maksamakkaraa odottaville äideille. Toista lasta neljä vuotta myöhemmin odottaessa ei missään nimessä saanut syödä enää maksamakkaraa.
Oli helppoa samastua Lahjojen kuvaamaan pariskuntaan. Bongasin tekstistä viittauksen Katajavuoren omaan runoon ”Koti”:

Oli pakko tarttua Rodney Starkin kirjaan Rise of Christianity (1996), koska kirja on herättänyt myöhäisantiikin tutkimuksessa sen verran paljon keskustelua. Stark on sosiologi, joka on tutkinut moderneja uskonnollisia liikkeitä ja tässä kirjassa tutkii antiikin kristinuskoa leviämistä, tuota kuuluisaa ”voittokulkua”, juuri sosiologin näkökulmasta.Starkin ote on kiinnostava, hänellä on kaikenlaisia jännittäviä teorioita ja pohdintoja. On virkistävää, että hän tekee rohkeita spekulaatioita asioista, joista meillä ei ole juuri minkäänlaisia tietoja, esimerkiksi kristittyjen lukumääristä eri vuosisatoina.
No niin, sitten moitetta. Antiikin historian tutkijana olen koko ajan tuskastunut Starkin mutkat suoristavasta otteesta. Starkin kristinusko on yksi selkeä kokonaisuus, jonka hän argumentoi ylivoimaiseksi kaikessa komeudessaan, organisaatioltaan, moraaliltaan ja opiltaan. Myös ”pakanuus” käsitellään yhtenäisenä möykkynä. 
Stark esittää yksinkertaistuksia, jotka saavat lukijan myötähäpeän valtaan. Esimerkkinä Starkin toteamus, jonka mukaan ”pakanuus” ei ole muuta kuin palvontaa sormenpäillä (s. 206). Tämän viisauden hän lainaa Lactantiukselta (Divinae institutiones 5.19.29), kirjoittajalta, jonka teoksen tarkoituksena on todistella oman kristinuskonsa ylivertaisuuden puolesta ja esittää muut uskonnolliset suuntaukset epäilyttävinä ja tuomittavina.
 
 

Näin viikonloppuna yksitoista vesilintua (minulle ne ovat vesilintuja, koska en tunne lintuja; uteliaisuudesta kyllä katsoin lintukirjasta, olivat ehkä silkkiuikkuja, menneen kesän poikuetta?). Istuin rannalla hiljaa ja katselin niitä siinä tunnin verran. Ne nautiskelivat siinä laiturilla, sukivat itseään kaikessa rauhassa. Tunsin itseni tunkeilijaksi. Sitten heräsin ajatukseen, että menenpä hakemaan kameran, saan ne vangittua kuvaan.
Kävin hakemassa kameran ja touhotin takaisin kohti rantaa. Astuin melkein kyykäärmeen päälle. Vetäydyin kunnioituksen vallassa. Käärme luikerteli kiireesti pakoon, mutta ehdin kuitenkin tarkkailla sitä hetken ennen kuin se katosi korkeamman heinän sekaan.  Ensimmäinen reaktio oli ihailu: miten kaunis ja virtaviivainen se onkaan! Seuraava reaktio oli sitten huoli: mitäs jos noita onkin täällä enemmän. Apua! Mitäs jos meidän likka astuu tuollaisen päälle ja käärme puree? Nyt kyllä pitää olla kumisaappaat, nyt kyllä turvahaalarit, turvaliivi, turvakahva, nyt kyllä kaikki varmuustoimenpiteet …

Yliopistolla alkoi syyslukukausi. Ihmetyksen vallassa olen huomannut, miten syksy toisensa jälkeen opiskelijat ovat aina vaan nuorempia …
Tällä ilmiöllä voi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että tänä syksynä tulee 20 vuotta täyteen. Siis 20 vuotta siitä, kun tulin Helsinkiin opiskelemaan.
Silloinkin oli syksy kuulas ja aurinkoinen. Helsinki oli käsittämättömän iso. Olin intoa täynnä, mutta tunsin melkoista epävarmuutta kaikkien besserwissereitten joukossa. Tutorini oli ihana.
Yliopiston opetustarjonta oli ylenpalttinen. HOPSini oli seuraavanlainen: haalin kaikkia mahdollisia kiehtovia luentosarjoja historiasta ja arkeologiasta egyptologiaan, taidehistoriasta ja kulttuuriantropologiasta saksalaiseen kirjallisuuteen. Antiikin historia ja latinakin tulivat jossain vaiheessa kuvioihin.  
Vielä yksi huomio: kävin viime kesänä ensimmäisen kerran stadikalla uimassa. Voisikohan tämän jälkeen pitää itseään helsinkiläisenä?

 

Olen saanut kirjoitettua ensimmäisen version artikkelista, jonka työnimenä on ”Kemut haudoilla”. Englanniksi otsikko on sitten jotakin asiallisempaa. Itse asiassa lupasin itselleni, että vasta kun olen saanut ensimmäisen version kirjoitettua, saan taas blogata. Ja seuraava blogi sitten kun olen saanut muokattua artikkelin seuraavan version ja lähetettyä sen kielentarkastukseen. Tiukka itsekuri, saa nähdä miten käy 🙂

”Kemut haudoilla” kertoo kristittyjen juhlista ja juomingeista haudoilla 300- ja 400 -luvuilla. Juhlat olivat suosittuja ja vakiintunut osa 300-luvun kristittyjen elämää. Piispat ja kirkolliskokoukset eivät kuitenkaan enää oikein pitäneet siitä, että kristityt toivat hauta-antimia, vuodattivat juomauhreja ja pistivät tanssiksi haudoilla ja marttyyrien muistomerkeillä.Muutama esimerkki Hippon piispan Augustinuksen lukuisista valituksista.
Augustinus (saarna 361) harmittelee, että kristityt veivät hauta-antimia vainajiensa haudoille ja viettivät juhlia marttyyriensa hautapaikoilla. Sellainen touhu oli pakanoiden tapa. Sellainen ei sopinut kristityille, jotka olivat heprealaisten patriarkkojen jälkikasvua. Jotkut seurakuntalaisista protestoivat Augustinuksen kieltoa ja vetosivat Kirjoituksiin (s.o. nykyiseen Raamattuun). Siellä kehotettiin murtamaan leipää ja vuodattamaan viiniä oikeamielisten haudoilla (Tobiaan kirja 4:18). Tähän Augustinus vastaa, että nämä seurakuntalaiset olivat nyt kyllä ymmärtäneet kohdan väärin. Oikeat uskovat kyllä ymmärsivät miten kohta oli ymmärrettävä oikein (s.o. siis Augustinuksen tavalla).


Toisaalla (kirjeessä 29) Augustinus kertoo eräälle toiselle piispalle, kuinka hän oli pitänyt seurakuntalaisilleen ankaran puhuttelun. Hän oli selvittänyt, että juhlimiset haudoilla olivat pakanoiden hommaa. Jälleen muutamat seurakuntalaisista olivat esittäneet vastaväitteitä: heidän mielestään nämä tavat olivat täysin hyväksyttyjä. Miksi ne nyt kiellettiin, kun ne oli aikaisemmin hyväksytty? Eivätkä ne kirkolliset johtajat, jotka olivat aikaisemmin sallineet nämä tavat, olleetkaan olleet kristittyjä? Tähän Augustinus oli vastannut, että silloin olivat olosuhteet olleet aivan toiset. Keisari Konstantinuksen kääntymyksen jälkeen oli kirkkoon virrannut paljon käännynnäisiä ja heidän takiaan oli täytynyt tehdä myönnytyksiä. Nyt oli myönnytysten aika ohi.