Kategoria: Blogi

Eilen tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin blogin pitämisen. Blogauksia on ilmestynyt suhteellisen säännöllisesti, mitä voi pitää jonkinlaisena saavutuksena. Viisivuotisjuhlan kunniaksi blogin ja kotisivun ulkoasu on nyt uusittu, selkeämmäksi!
Seuraavan viisivuotiskauden tavoitteita? Ehkäpä kirjoittaa täällä myös englanniksi, ehkä myös muilla kielillä.

Maaliskuun idus, 15.3., on kavalan murhan muistopäivä. Silloin Rooman valtiaaksi noussut mies tapettiin verisesti ja häikäilemättömästi. Hänen murhansa jälkeen Rooman valtakunnassa ei mikään ollut enää kuin ennen. Tämän jälkeen vakiintui aivan uudenlainen valta.
En puhu vuodesta 44 eaa enkä tarkoita Julius Caesarin murhaa, josta on riittämiin puhetta. Tarkoitan vuotta 493 jaa, jolloin sotapäällikkö nimeltä Odovakar murhattiin. Asialla oli goottisotapäällikkö Theoderik, joka surmasi Odovakarin omin käsin.
Odovakar oli se sotapäällikkö, joka kampesi Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romuluksen valtaistuimelta (v. 476). Toisin kuin monet muut 400-luvun sotapäälliköt, Odovakar ei asettanut uutta nukkehallitsijaa Romuluksen tilalle. Sen sijaan hän julistautui kuninkaaksi ja ilmoittautui Itä-Rooman keisarin vasalliksi.
Vuonna 489 Theoderik kuitenkin johti goottijoukkonsa Italiaan. Seurasi sota, jossa kumpikaan ei noussut voittajaksi. Niinpä Odovakar ja Theoderik solmivat sopimuksen, jonka mukaan he hallitsisivat yhdessä Italiaa. Kohta  tämän jälkeen Theoderik kuitenkin murhasi Odovakarin omin käsin ja hallitsi Italian kuninkaana yksin kolmisenkymmentä vuotta. Historiankirjoituksessa Theoderik tunnetaan nimellä Theoderik Suuri (493–526).

Tämä kirja ei ole aivan viimeisimmän kvartaalin tuotantoa, mutta aika äskettäinen kuitenkin. Marjo Kaartisen ja Anu Korhosen, Historian kirjoittamisesta ilmestyi v. 2005 juhlistamaan kulttuurihistorian professorin Keijo Virtasen 60 vuotta.
Historian kirjoittamisesta on antanut minulle uutta intoa  ja voimaa. Kirjoittajat käsittelevät historian tutkimisen perusongelmia ja käsitteitä tuoreesti ja selkeästi. Ja kaiken lisäksi sen verran sujuvalla suomen kielellä, että jopa ’representaatiot’ ja ’konstituoimisen’ antaa anteeksi. 🙂
Kirjoittajat pohtivat mm. tutkimuksen prosessia, tulkintaa, kirjoittamista ja tutkijan näkökulmaa. Tutkija voi olla rehellinen ja myöntää, että hän valitsee näkökulmansa ja esittää kysymyksensä lähteille. Tai sitten hän voi teeskennellä, että lähteet puhuvat itsestään – ilman, että tutkija ensin tekee niille kysymyksensä.
Kielellisen käänteen jälkeen (edes) historiantutkimuksen maailma ei ole ollut entisensä. Monet sellaisetkin tutkijat, jotka mielellään naureskelevat kielellisen käänteen teorioille, toteuttavat – välttämättä mutta tiedostamattaan – samoja asioita.

Harvemmin ehdin tai edes haluan lukea kirjallisuutta kulloisenkin kvartaalin tahtiin. Nyt poikkeuksellisesti luin juuri ilmestyneen Marianna Kurton runokokoelman Auringon koko voimalla (WSOY 2011).
Kurtto on aikaisemmin julkaissut kaksi kokoelmaa, Eksyneitten valtakunta (2006) ja Maisemasta läpi (2011). Tuossa Maisemasta läpi –kokoelmassa on upeita runoja, jossa tiivistetään taitavasti lapsuuden muistoja ja kuvia.
Auringon koko voimalla kuvaa takakansitekstin mukaan Napoleonin ja Joséphinen rakkaustarinaa. Tässäkin kokoelmassa on voimakkaita kuvia, varsinkin Joséphinen, tai oikeastaan J:n, kokemuksista. Itse asiassa olisi ollut lukijan kannalta parempi, ettei takakannessa olisi paljastettu tai latistettu runoja osaksi Napoleon-mytologiaa. (Tämä on taas hyvä muistutus siitä, ettei kustantajien väsäämiä takakansitekstejä kannattaisi lukea).
Joka tapauksessa nautin Kurton luomasta maailmasta ja värikkäistä kuvista. Runoissa on viittauksia moneen suuntaan, jopa Afrikan tähteen.

Kirjoittamisen aloittaminen näyttäisi olevan joka kerta yhtä vaikeaa. Merkitsin kalenteriin tämän päivän kohdalle, että kirjoitan ensimmäisen sivun artikkelista. Olen tänään puuhannut kaikkea muuta kiemurrellakseni tuosta ensimmäisestä sivusta.
Olen käynyt keittämässä teetä ja järjestellyt papereita. Pölyt on pyyhittävä ja sotkut siivottava, eihän sekamelskassa voi kirjoittaa.
Yritän lieventää ensimmäisen sivun kammoa kaikenlaisilla pienillä askeleilla, kuten kirjoittelemalla epämääräisiä lappusia ja läystäkkeitä täyteen ideoita. Sitten ideoita yritetään jalostaa koneelle.
Sähköpostit on tarkastettava, vaikka mitään tärkeää ei ole odotettavissa. Välipalaa on saatava tähän väliin.
Yritän myös vakuuttaa itselleni, ettei minun tarvitse kirjoittaa ensimmäiselle sivulle mitään lopullista ja kuolematonta. Ainahan voi muokata ja editoida uudelleen ja uudelleen. Ei tämä niin isoa oikeasti ole! Siis ei kun hommiin vaan.
Tässähän välissä kuitenkin ehtii vielä blogata. Mitä vielä keksisi?

Lainan päivänä vietetään kirjastoissa ympäri Suomen, mm. Helsingin kaupunginkirjastossa, erilaisin tempauksin. Suurin lainaajaryhmä ovat aikuiset naiset.
Olen aika ahkera lainaaja, ja raahaan kirjastosta kirjoja, lehtiä ja levyjä myös muun perheen iloksi. Kirjastojen suurkuluttaja olin kyllä vuosikymmeniä sitten, siinä 8-11-vuotiaana. Koulun alakerrassa oli hyvin varustettu sivukirjasto, josta oli helppo koulun jälkeen käydä kahmimassa viikon lukuannoksensa. Sinne myös helposti unohtui tuntikausiksi lukemaan sarjakuvia (legendaarinen Non Stop ilmestyi silloin).
Kirjastot kamppailevat jatkuvasti rahoituksen kanssa, vaikka kaikista kulttuuri-instituutiosta julkinen kirjasto on varmasti hinta-laatu -suhteeltaan se paras.

Luvassa on lisää väitöksiä, tällä kertaa papyrologiasta. Marja Vierros väittelee aiheesta ”Bilingual Notaries in Hellenistic Egypt – A Study of Language Use” (Kaksikieliset notaarit hellenistisen ajan Egyptissä. Tutkimus kielenkäytöstä).
Väitöstilaisuus on perjantaina 4.2. Helsingin yliopistossa (päärakennus, aud. XII, Unioninkatu 34. Vastaväittäjänä on professori Arthur Verhoogt Michiganin yliopistosta.
Väitöskirjan tiivistelmä on luettavissa täällä.
Paljon onnea ja voimia koitokseen!

Alkuviikosta kuulin surullisen uutisen Veikko Litzenin kuolemasta. Veikko Litzen (1933-2011) oli kulttuurihistorian professorina Turun yliopistossa (1978-1987) ja Kansallisarkiston pääjohtajana (1987-1996).
Muistelen Veikko Litzeniä suurella lämmöllä. Hän oli erinomainen ja hauska opettaja, jonka luentosarja innosti minut jo ensimmäisenä opiskeluvuotenani myöhäisantiikin pariin. Luentosarjan nimenä oli keskiajan kulttuurihistoria, mutta emme tainneet ehtiä myöhäisantiikkia pidemmälle. Litzenin luennot kristinuskon roomalaistumisesta ja Rooman kristillistymisestä tekivät minuun suuren vaikutuksen, ja tällä tiellä sitä ollaan edelleen.
Vuonna 2009 Veikko Litzen julkaisi synteesinsä Konstantinuksesta ja kristinuskosta, kirjan Tie Nikeaan.
Memoriae aeternae

Toisinaan luen eestaas vuoronperään kaunoa ja tietoa. Päässä napsahtelee ja syntyy yllättäviä ideoita ja tunnelmia.
Tällä hetkellä työn alla ovat olleet myöhäisantiikin loitsut. Ne ovat koptinkielisiä, ja kun en osaa koptia, luen käännöstä, Ancient Christian Magic. Coptic Texts of Ritual Power (toim. Marvin W. Meyer – Richard Smith, 1999).
Tähän mennessä vaikuttavin teksti (n. 49) on loitsu synnytyskipujen ja vatsakivun lievittämiseksi. Siinä vedotaan tarinaan, jossa Horus-jumala vatsakivun vallassa tarvitsee apua äidiltään Isikseltä. Horus kutsuu demonin hakemaan apua ja kysyy, miten nopeasti apu ehtii. Demoni vastaa, että kahdessa tunnissa. Tämä ei riitä Horukselle, joka kutsuu toisen demonin. Tämä lupaa hoitaa homman yhdessä tunnissa. Ei sekään riitä, mutta kolmas demoni lupaa mennä ”suun henkäyksessä” ja palata ”nenän henkäyksessä”. Ja Isiksen apu tulee ajoissa. Loitsun alussa ja lopussa vedotaan vielä varmuudeksi vuoksi Jeesukseen.
Maagisen tunnelmaan pääsee, kun lukee perään Eino Santasen esikoiskokoelmaa Kuuntele, romantiikkaa (2002). Runot ovat nykyajan shamaanien loitsuja. Esimerkiksi runossa ’Sairaala’:

Tunnussana. En nähnyt oikein.
Tunnussana. Sana sairasta varten,
sana kuin kevytlahkeinen mies,
väärin ymmärretty nainen huivinsa kerä
mustiin haihtuvine eleineen.
Kivi kepillä rautaa. Tunnussana.
En kuullut oikein.
Ikkunassa oli jäätä ja
jäästä kuorittu kukka,
palanneen parfyymin kiveä.
Viiluja linnun nokassa.
Kivi kepillä rautaa. Tunnussana.
En kai osannut oikein.
Ovi oli kynnykseen taottu iho.
Suojamaalejaan, maalitaulujaan vartioiva,
vaurasta korvaansa tarjoava muuri.
Kivi kepillä rautaa. Tunnussana.
En tuntenut sanoja.
Apteekin sulavat peilit katkoivat
karkeat jäseneni tarkkaan.
Niin uskotulle sanotaan,
kaikki siteeni pala
palalta julistettu:
terve.
Sana sairasta varten.
Kivi koputteli kepeätä rautaa.
(Eino Santanen, Kuuntele, romantiikkaa, s. 39-40)

Kirjaesittelyni eilisessä Hesarissa: Vilhelm Rubrukin Matka Mongoliaan ja John Haldonin Bysantin historia.