Veren voima

Antiikin Kreikassa ja Roomassa kuolleisiin liittyi monenlaisia uskomuksia. Esimerkiksi uskottiin, että vainajien maallisissa jäännöksissä ja erityisesti veressä oli erityistä voimaa. Vainajien henkiä manattiin avuksi erilaisiin tehtäviin, mm. kilpailijan vahingoittamiseksi kilpa-ajoissa, mutta myös erilaisten tautien hoitamiseksi. Sekä Kreikassa että Roomassa viranomaiset kielsivät ankarasti vainajien manaamisen. Vainajien maallisten jäännösten kaivelu hautausmailta oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty.
Myöhäisantiikin kristityt uskoivat, että marttyyreina kuolleiden maallisissa jäänteissä oli suuria ihmeitä tekeviä voimia. Marttyyrien haudoista ja muistomerkeistä, joissa heidän jäännöksiään (reliquiae) säilytettiin, tuli pyhiinvaelluksen kohteita. Myöhäisantiikissa pyhinä pidettyjen ihmisten jäänteitä todella etsittiin. Kuuluisin esimerkki on 300-luvulla Milanon piispa Ambrosius, joka erään kiivaan kirkollisen kiistan aikana sopivasti löysi kahden marttyyrin, Gervasiuksen ja Protasiuksen hautapaikan ja siirrätti heidän jäänteensä kirkkoonsa.
600-luvulla eräässä visigoottien laissa kiellettiin hautojen ryöstely parannuskeinojen hankkimiseksi. Usein tämä on tulkittu yritykseksi hillitä nekromantiaa. Todennäköisempää kuitenkin on, että viranomaiset ovat halunneet suitsia pyhäinjäännösten innokasta etsintää (näin esim. W.E. Klingshirn, ‘Isidore of Seville’s Taxonomy of Magicians and Diviners’, Traditio 58 (2003), 59-90).
Ei tämä aivan vierasta ole nykyajallekaan. Edesmenneeltä paavilta talteen otettu veri herättää suuria odotuksia.