Kategoria: Blogi

Löysin Pekka Piirron (1935-2010) esseekokoelman Ne retket Hellaaseen. Kreikkalaisia esseitä (WSOY 2004). Innostuin lukemaan häneltä muutaman runokokoelmankin, mm. hänen kreikkalaistrilogiansa Kreikkalaisia iltoja (1990), Ithakan runot ja muita (1992) ja Eleusis (1994).
Piirto oli monipuolinen, runoilija, toimittaja ja opettaja. Häneltä julkaistiin kootut runot v. 2005. Monissa muissakin kokoelmissa nuo kreikkalaiset seikkailevat mukana, mutta juuri kreikkalaistrilogian runot ovat yhtä Kreikkaa.
Esseekokoelmassaan (s. 85) Piirto siteeraa Horatiusta (”Tutkikaa te kreikkalaisia, selailkaa niitä päivin ja öin”) ja kuvaa, miten hän v. 1983 hurahti täysin Kreikkaan. Hän kertoo, että  opettajana koulussa hänellä ”puhe joka jumalan rakosesta piipahti Kreikkaan, niin että oppilaat usein tuskissaan istuimillaan vääntelehtivät” (s. 85). Tosin iloakin riitti, kun sai seiskaluokkalaiset innostumaan.
Ne retket Hellaaseen on koottu aikaisemmin radiossa esitetyistä, mutta uudelleen editoiduista esseistä. On mielenkiintoista lukea esseet yhdessä runojen kanssa, leikkauskohtia tietysti paljon. Erityisen kiinnostava oli arvio Saarikosken tekemistä kreikkalaisen runouden suomennoksista. Ja mukana on myös essee argonauteista ja Medeiasta.

Huomenna, unikeonpäivänä selviää perheen unikeko (joka en kyllä varmasti ole minä!). Päivään on liittynyt erilaisia kansanuskomuksia ja hokemia, kuten: se joka nukkuu pitkään unikeonpäivänä, on unelias koko vuoden. Ja: jos unikeonpäivänä sataa, sataa sitten seitsemän viikkoa yhtä menoa.
Seitsemän on se tavallinen maaginen luku. Tässä seitsemän viittaa myös tarinan seitsemään unikekoon, joiden muistoksi päivää on vietetty. Kristillisen legendan mukaan seitsemän efesolaista nuorukaista pakeni keisari Deciuksen (keisarina 249-251) vainoa ja vetäytyi luolaan, jonne he sitten nukahtivat. He heräsivät vasta kristityn keisarin Theodosius II:n aikana (keisarina 408-450).
Unikekojen tarinan on kertonut mm. Gregorius Toursilainen  500-luvulla (Passio septem dormientium apud Ephesum). Gregoriuksen aikana ja myöhemminkin seitsemään unikekoon (kuten moniin muihinkin hahmoihin) liittyi uskomuksia. Esimerkiksi seitsemään unikekoon vedottiin monissa parannusloitsuissa. Eräässä tekstissä parannuskeinoksi painajaisia ja kuumeilua vastaan tarjotaan seuraavaa: seitsemän unikeon nimet kirjoitetaan seitsemän ehtoollisleivän päälle, potilaan pään päällä lauletaan loitsua, ja neitsyt sitoo leivät niskan ympärille. (Tämä ja monta muuta mielenkiintoista reseptiä selviää Valerie Flintin The Rise of Magic in Early Medieval Europe, 1991).
 

Christa Wolfin Medeia (1996, suom. Oili Suominen 2000) on uustulkinta kreikkalaisesta Medeian myytistä. Kuten tunnettua, myytissä Medeia on Kolkhiin kuninkaan tytär, joka auttaa kreikkalaista sankaria Jasonia voittamaan itselleen Kolkhiin suurimman aarteen, kultaisen taljan. Jason ja Medeia pakenivat yhdessä Kolkhiista ja asettuivat Korinttiin.
Niin kuin yleensä myyteistä, Medeian tarinasta liikkui antiikin aikana erilaisia versioita. Yhden version mukaan korinttilaiset tappoivat Medeian ja Jasonin lapset kostoksi siitä, että Medeia oli myrkyttänyt Korintin kuninkaan. Toisen version mukaan (ikuistettuna Euripideen Medeia-näytelmässä) Medeia Jasonin hylkäämänä surmasi itse lapsensa.
Wolfin Medeia on ”Kertomus kuudelle äänelle”: kuusi eri henkilöä kertoo Medeian elämästä omasta näkökulmastaan. Nyt äänen saavat hänen vastustajansa mutta myös hän itse. Medeia on hankala nainen, muukalainen ja korinttilaisten silmissä noita. Korintin valtaapitävät ja valtaan takertuvat saavat Medeiasta käyttöönsä syntipukin, jonka kannettavaksi voidaan sälyttää synkkää menneisyyttä ja nykyisyyden vastoinkäymisiä. Wolfin Medeiaa voi myös lukea pohdintana Saksan historiasta, muukalaisuudesta ja naisen asemasta. Isoja kysymyksiä, iso myytti.

Viime aikoina olen mietiskellyt myyttejä. Olen lueskellut Liisa Saariluoman toimittamaa artikkelikokolemaa Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa (SKS 2000). Modernilla kirjallisuudella tarkoitetaan tässä kirjallisuutta 1700-luvun lopulta meidän päiviimme.
Kirjassa pohditaan antiikin mutta myös myöhempien myyttien käyttöä kirjallisuudessa varsin monipuolisesti. Odysseuksen myytti saa tietysti oman käsittelynsä James Joycen Odysseusta (Ulysses) analysoivassa artikkelissa. Mielenkiintoinen on myös artikkeli Thomas Mannin Tohtori Faustuksesta, samoin analyysit postkolonialistisen kirjallisuuden tavoista kirjoittaa länsimaisia myyttejä uusiksi.
Innostuin erityisesti Hanna Meretojan tekemästä analyysista Michel Tournierin Keijujen kuninkaasta. Siispä Tournierin pariin seuraavaksi. Tällä hetkellä luettavana on Medeian myytin yksi moderni uudelleentulkinta, Christa Wolfin Medeia (1996). Ehkä palaan tähän vielä lähiaikoina.

 
Lukukeskus on kutsunut kaikki lukevat ihmiset muistelemaan, mikä kirja on muuttanut heidän elämänsä.
Mieleen tulee tietysti monia kirjoja, mutta päällimmäisenä tällä hetkellä on Pirkko Saision Betoniyö (1981). Luin sen kymmenisen vuotta sitten, ja vähän väliä se kummittelee mielessä. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, loppua kohden pala kurkussa.
Betoniyö kertoo kahdesta yksinhuoltajaäidin pojasta, toinen on jo nuori mies, toinen keskenkasvuinen. Kummallakaan ei mene hyvin. Saisio kertoo rujon tarinan tiiviisti ja pelkistetysti. Kirjasta tulee toivoton olo, mutta samalla nousee tarve tehdä asioille jotakin. Ihmisten lähtökohdat huolettomaan lapsuuteen, koulutukseen, perhe-elämään, rakkauteen ja onnen tavoitteluun ovat epäreilusti erilaiset.
Huomattavaa kumminkin on, että Saisio ei saarnaa, hän kertoo. Näin kirjallisuus. Kuka maailmanparannussaarnoja jaksaisi lukea?

Monen vuoden ihmettelyn ja kuhnailun jälkeen sain vihdoin aikaiseksi vierailun Turun keskiaikaan eli Turun keskiaikaisille markkinoille.
Markkinat oli toteutettu tyylillä: kaikki oli naamioitu ’keskiaikaiseksi’ eli vanhan ajan malliin. Tämä tarkoitti sitä, että mitään ’modernia’ ei ollut myytävillä. Joissakin ruokakojuissa esimerkiksi ruoka käärittiin kaalinlehtiin tai tarjoiltiin lastuilta. Tikkareiden tilalle oli keksitty mantelikuorrutettuja makeita omenoita. Osa oli ehkä päkistämällä ’wanhaksi’ tehtyä, mutta yritystä oli kuitenkin.
Markkinoilla oli paljon nähtävää ja kuultavaa, turnajais- ja miekkailunäytöksistä musiikki- ja tanssiesityksiin. Tapahtumaan liittyi myös esitelmiä Raatihuoneessa. Myös Turun linnaan oli järjestetty ohjelmaa. Opastettu kierroskin oli interaktiivinen, pääsi opettelemaan keskiaikaista tanssahtelua.
Suurimman huomion markkinoilla vei kuitenkin tämä sulokas olento:

Parin kymmenen metrin päässä oli nähtävillä se osa, joka saattaa lähitulevaisuudessa odottaa villisian poikasta:

Levoton otsikko viittaa kolmeen runokokoelmaan, joihin olen lähiaikoina tutustunut. Tuorein on Jermu Koskisen Niin kauas kuin vyötä riittää (Helsinki-kirjat 2012). Koskinen luo vänkiä kuvia absurdista maailmasta, kuten: ”Muumilaaksossa sataa tänään Mozartin kuulia, laakson väki on oppiva mitä merkitsee  kestävä kehitys. Ikiliikkuja patentoidaan, yksikätiset taikurit taikovat toisiaan näkymättömiksi, pörssisalit muutetaan bingohalleiksi” (s. 19). Koskisen kokoelman ongelmana on se, että kirjoittaja jää toistamaan samaa absurdia tyylilajia runosta toiseen.
Eetu Salunen luo kokoelmassaan Ei mitään lisättävää (Helsinki-kirjat 2011) uusia rujoja tulkintoja tunnetuista miehisistä myyteistä, Joosefista, Tarzanista, Odysseuksesta, seitsemästä veljeksestä. On mukana Attila, josta todetaan: ”Kyllä Attila maailmaa rakasti” … ”mutta maailman on niin vaikea antaa / Attilan rakastaa itseään” (s. 10). Eniten pidin viimeisestä osiosta, jonka (anti)sankarina on Kolumbus. ”Horisontissa vuosisadat nuuhkivat toisiaan” (s. 61).
Hannu Helinin Tänään on huomenna eilen (Weilin+Göös 1981) on useamman vuosikymmenen takaa. Mieluisaksi yllätykseksi tämä kokoelma ei ole vanhentunut monien muiden 1980-luvun runoteosten tapaan. Ja sivulla 77 on yksi elämää suurempi runo, josta kokoelmakin on saanut nimensä.

Vastapainolta ilmestyi äskettäin varsinainen järkäle, 526-sivuinen Klassiset poliittiset ajattelijat (toim. Petri Koikkalainen ja Paul-Erik Korvela). Teoksessa esitellään kuusitoista ajattelijaa Platonista Nietzscheen.
Oma osuuteni on Augustinuksesta kirjoittamani esittely ”Muukalaisena maailmassa – Aurelius Augustinus”. Augustinuksen poliittisen ajattelun setviminen on tietysti rannaton meri, mutta keskityin lähinnä sellaisiin teemoihin kuin oikeudenmukaisuus, historiakäsitys ja suhde vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen.

Doris Lessingin romaani The Cleft sijoittuu jonnekin ihmiskunnan alkuaikoihin. Tarinan kertojana on roomalainen historiankirjoittaja, joka kerää perimätietoa ihmisten kaukaisesta muinaisuudesta. (Tämä roomalainen ei suinkaan ollut syynä siihen, että kävin kirjaan käsiksi).
Alkuaikojen ihmisissä on naisia, naaraita, vaikka tietenkään erottelua eri sukupuoliin ei ole. On vain ihmisiä, jotka elävät mukavaa elämää, lähinnä löllivät aurinkoisella rannalla ja uivat lämpimässä meressä. (Tästä tulee mieleen Vonnegutin Galapagos, jossa ihmiskunnan loppuvaihe on jotain samantapaista hylkeenomaista makoilua rantakallioilla). Ihmiset lisääntyvät suvuttomasti.
Yhteisön rauhallinen lilluminen häiriintyy, kun ensimmäinen poikalapsi syntyy. Siitä hankkiudutaan eroon. Poikalapsia kuitenkin ilmaantuu lisää, ja seuraa ongelmia ja muutoksia. Yhteisö jakaantuu vanhojen naisten johtamaan yhteisöön, joka jää rannalle makoilemaan, ja nuoriin naisiin, jotka lähtevät rannalta ja liittyvät yhteen miesten kanssa.
Lessing kuvaa monen sukupolven aikaisia vaiheita, joissa hämärtyy, onko kyse yhdestä yksilöllisestä toimijasta vai useamman sukupolven kokemuksista. Tämä sameus on tarkoituksellista, ja Lessingin roomalainen kertoja pohtiikin fragmentaaristen tarujensa epävarmuuksia kunnon historioitsijan tapaan. Ihmiskunnan alkuvaiheista ei voi saada täyttä tolkkua.