Levoton otsikko viittaa kolmeen runokokoelmaan, joihin olen lähiaikoina tutustunut. Tuorein on Jermu Koskisen Niin kauas kuin vyötä riittää (Helsinki-kirjat 2012). Koskinen luo vänkiä kuvia absurdista maailmasta, kuten: ”Muumilaaksossa sataa tänään Mozartin kuulia, laakson väki on oppiva mitä merkitsee  kestävä kehitys. Ikiliikkuja patentoidaan, yksikätiset taikurit taikovat toisiaan näkymättömiksi, pörssisalit muutetaan bingohalleiksi” (s. 19). Koskisen kokoelman ongelmana on se, että kirjoittaja jää toistamaan samaa absurdia tyylilajia runosta toiseen.
Eetu Salunen luo kokoelmassaan Ei mitään lisättävää (Helsinki-kirjat 2011) uusia rujoja tulkintoja tunnetuista miehisistä myyteistä, Joosefista, Tarzanista, Odysseuksesta, seitsemästä veljeksestä. On mukana Attila, josta todetaan: ”Kyllä Attila maailmaa rakasti” … ”mutta maailman on niin vaikea antaa / Attilan rakastaa itseään” (s. 10). Eniten pidin viimeisestä osiosta, jonka (anti)sankarina on Kolumbus. ”Horisontissa vuosisadat nuuhkivat toisiaan” (s. 61).
Hannu Helinin Tänään on huomenna eilen (Weilin+Göös 1981) on useamman vuosikymmenen takaa. Mieluisaksi yllätykseksi tämä kokoelma ei ole vanhentunut monien muiden 1980-luvun runoteosten tapaan. Ja sivulla 77 on yksi elämää suurempi runo, josta kokoelmakin on saanut nimensä.

Recommended Posts

No comment yet, add your voice below!


Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.