Tekijä: maijastina

Täällä Lusitanian museokirjeenvaihtaja. Syksyn aikana ehdin koluta muutaman Lissabonin museon. Rooman ajan löytöjä on nähtävillä esimerkiksi Casa dos Picos-museossa, roomalaisen teatterin museossa (Teatro Romano), São Jorgen linnassa ja Museu Palácio Pimentassa.

Casa dos Picos eli Piikkien talo on saanut nimensä julkisivussa käytetystä koristelusta. Palatsi rakennettiin jo 1500-luvulla, mutta se vaurioitui osittain vuoden 1755 maanjäristyksessä. Talo on entisöity museoksi 2000-luvulla, ja piikkikoristelu tekee talosta näyttävän. Rakennuksen alta on kaivettu esiin 200-luvun lopun rakenteita, osia muurista ja tornista, jotka myöhemmin liitettiin osaksi keskiaikaista muuria. Museossa voi kävellä roomalaisten ja keskiaikaisten rakenteiden keskellä.

Museossa esitellään roomalaisen Lissabonin – Felicitas Iulia Olisipo – tärkeätä elinkeinoa eli kalakastikkeen (garum) valmistusta. Nykyisen Lissabonin alueelta on löydetty kymmenkunta paikkaa, joissa garumia ja kalasäilykkeitä tehtiin. Tagus-joki (nyk. Tajo) oli kuuluisa kaloistaan ja ostereistaan, kuten kreikkalainen maantieteilijä Strabon ensimmäisellä vuosisadalla mainitsi.

Roomalaisten vallasta Lissabonin alueella ovat muistona myös teatterin rauniot, joiden ympärille on rakennettu museo. Kukkulan rinteeseen rakennettu teatteri avautui suoraan Tagus-joelle. Voi vain kuvitella miten komea näkymä on ollut, se on sitä edelleen.

Kukkulan laella on nykyään São Jorgen linna. Linnavuorelta on löydetty asutus- ja esinelöytöjä jo 700-luvulta eaa. Ennen roomalaisia alueen kauppaa hallitsivat foinikialaiset ja karthagolaiset, ja roomalaisten jälkeen visigootit ja 900-luvulla maurit. São Jorgen linnan valtasi vuonna 1147 Afonso Henriques eli Alfonso I – valtaus oli yksi toisen ristiretken monista vaiheista. Kun kiipeää São Jorgen linnavuorelle, ymmärtää, miten erinomaisesti paikka on valittu ja miksi kaikki valtaa pitäneet sinne päätyivät: linnavuorta on erittäin hyvä puolustaa.

Palácio Pimentan museossa on näytteillä roomalaisaikaista keramiikkaa, lasia ja hautapiirtokirjoituksia. Museossa voi tutustua myös Lissabonin myöhempään historiaan. Palatsin puistossa voi ihailla hauskaa keramiikkaa, jota on siroteltu pensaiden joukkoon. Puistossa voi ihailla eläviä otuksia, riikinkukkoja, jotka tuntuivat koreilevan ihmisyleisölle mielellään.

Emilia Kujalan Suorittajan mielen (Otava 2022) alkusivuilta luen kuvauksen suorittajasta:

”Olen aina valmis yrittämään enemmän ja teen kaikkeni suoriutuakseni paremmin. Pikkulapsesta saakka olen ollut reipas, kiltti ja itseohjautuva, kuten hyvän ihmisen nykyään kuuluu olla. Hoidan säntillisesti ensin työt, sitten huvit, myös vapaa-ajalla. Olen luotettava, enkä koskaan jätä tehtäviä viime tippaan.” Ja vielä: ”Minua voi myös kuvata ihmiseksi, jonka on äärimmäisen vaikea rentoutua ja tehdä vähemmän. Myönnän auliisti olevani perfektionismiin taipuvainen suorittaja. … Siedän huonosti sitä, että asiat ovat kesken tai epävarmoja.”

Apua, onko Emilia Kujala käynyt vakoilemassa juuri minua?

No, Emilia Kujala kuvaa tässä itseään. Omakohtainen avautuminen tekee kirjasta erityisen lähestyttävän. Luin Suorittajan mielen viime vuoden alkupuolella, mutta palaan siihen aika ajoin – jonkinlaisena uskonvahvistuksena. Tuntuu kuin kirja olisi kirjoitettu juuri minua varten.

”Itseltään paljon vaativa ihminen tietää äärimmäisen hyvin, että pitäisi olla itselleen armollinen. Siitä muistuttaminen on usein sama kuin käskisi masennusta sairastavaa piristymään.”

Kujala ilmoittaa, ettei Suorittajan mieli ole harjoituskirja tai opas, josta löytäisi käänteentekevän oivalluksen ja ratkaisun elämäänsä. Jos kirja olisi self-help-kirjallisuutta, se olisi todella lajin aatelia. Kujala ei väitä, että kirjan lukemalla saisi ratkaistua elämänsä kerta heitolla. Asiat eivät ratkea.

”Tästä kirjasta et löydä sankaritarinoita siitä, miten joku, tahdonvoiman tai suuren oivalluksen siivittämänä, lopetti suorittamisen loppuelämäkseen. En halua kertoa sellaisia tarinoita, koska ne vastaavat harvoin todellisuutta ja luovat epärealistisia odotuksia. … Tavalliset, inhimilliset tarinat ovat aina monisyisempiä ja mutkikkaampia kuin silotellut ja julki kerrotut.”

Mutta suorittamisensa kanssa voi elää, riittämättömyyden tunteen hyväksyä, murehtia viisaasti. Suorittajan mieli käydään läpi suorittamisen ja ylikontrollin juuria, reippauteen sairastumista, koko elämän epävarmuutta, ihmisen emotionaalista yksinäisyyttä. Kirjan lopussa Kujala kysyy: ”Kuka olisin, ellen suorittaisi?” Erityishuomiona vielä: kirjan kieli on nautinnollisen hyvää suomea – hyvin ja koskettavasti kirjoitettu asiaproosa ei ole mitenkään itsestään selvää. Huippusuoritus, Emilia Kujala!

Vuoden vaihtuessa voisin taas tehdä uuden vuoden lupauksia. ­Osaisinko tästä lähtien ottaa rennommin, elää kuin pellossa ja muuta huoletonta? Voisin tehdä tästä itselleni projektin, suorittaa sitä täysillä ja seurata edistymistä!

The end of this year has been a real harvest time. The volume Writing History in Late Antique Iberia edited by Purificación Ubric Rabaneda has just been published (Amsterdam University Press). The volume is based on papers held at the University of Granada in 2018.

I am contributing with the article ”Orosius, Barbarians, and the Christian Success Story”, that examines how the figures of barbarians function in Orosius’s narrative of Christian triumph.

For the contents, see the photos below:

Okeanos on näyttänyt voimansa tämän viikon alussa Lissabonissa. Atlantilta tulleet sateet vain jatkuivat ja jatkuivat, ja osa Lissabonin alueesta oli tulvien vallassa. Portugalin valtio lähetti tekstiviestejä, joissa asukkaita kehotettiin pysyttelemään kotona. Loppuviikosta vaara oli ohi, ja aurinko jälleen paistaa.

Okeanos oli kreikkalaisessa mytologiassa yksi titaaneista. Titaanit olivat Gaian (Maa) ja Uranoksen (Taivas) jälkeläisiä ja alkuaikojen muinaisia jumalia ennen olympolaisten jumalten valtaannousua.

Antiikin kirjallisuudessa Okeanos ja hänen puolisonsa Tethys mainitaan toisinaan kaikkien jumalien esivanhempina. Useimmiten Okeanos tunnettiin kaikkien jokien isänä ja okeanidien eli jokien, lähteiden ja muiden vesien nymfien, isänä.

Kreikkalaisten ja roomalaisten maailmankuvassa Okeanos, latinaksi Oceanus, oli koko tunnettua asuttua maailmaa ympäröivä virta tai meri. Okeanos vakiintui tarkoittamaan nimenomaan nykyisin Atlanttina tunnetun valtameren vesiä. Blogin artikkelikuvassa oleva kartta on piirretty Strabonin kuvausten mukaan ja alla oleva kartta Pomponius Melan kuvausten mukaan. Iberian niemimaa ja Olissipo (nyk. Lissabon) ovat juuri tunnetun maailman reunalla Okeanoksen syleilyssä.

Antiikin maantieteellisten kirjoittajien tekstien perusteella piirretyissä kartoissa Okeanos-Oceanus komeili pitkään aina uudelle ajalle saakka, ja nimi vakiintui tarkoittamaan valtamerta yleensä.

I am glad to inform that my article ”The Handmaid’s Tale in a Fourth-Century Format: Ausonius and Bissula” just came out in Jahrbuch für Antike und Christentum 63 (2020). The volume was supposed to be published in 2020 but was delayed because of Covid pandemic (as so many other publications throughout the world).

Articles has long histories in other ways, too My article is based on presentations I have given in the conferences “Forced Movement in Late Antiquity”, organised by Julia Hillner at the German Historical Institute, London in 2017, in the panel ”Migration: Rhetoric and reality in Late Antiquity” organised by Samuel Cohen and András Handl in the 18th International Conference on Patristic Studies in Oxford in 2019, and the seminar in the Helsinki Collegium for Advanced Studies in 2020. Thank you for all colleagues who gave comments!

Samuel Cohen and András Handl edited the panel papers for this volume, so there are also splendid articles by Felicity Harley-McGowan, Jennifer Wright Knust, András Handl, Samuel Cohen, and Éric Fournier.

Lissabonin antiikin aikainen nimi oli Olissipo, esiintyi myös muodoissa Olisipo, Olisippo ja Ulisippo. Antiikin kirjoittajat (mm. Strabon ja Plinius vanhempi) väittivät, että Olissipo olisi saanut nimensä myyttisestä sankarista Odysseuksesta. Kreikan Odysseus tunnetaan latinaksi nimellä Ulixes tai Ulysses. Odysseus olisi kuuluisien harharetkiensä aikana käynyt Atlantin rannoilla saakka ja perustanut kaupungin. Monista muista paikkakunnista kerrottiin vastaavaa. Antiikin aikainen Meninks (nyk. Djerban saarella) ylpeili Odysseuksen pystyttämällä alttarilla. Monet Italian rannikon paikkakunnat myös väittivät Odysseuksen käväisseen seuduilla. Rooman kaupungista liikkui huhu, että sen olisivatkin perustaneet Odysseus ja Aeneas yhdessä. Vastaavanlaisia tarinoita kerrottiin muistakin mytologian sankareista. Jokaisella itseään kunnioittavalla antiikin kaupungilla piti olla myyttinen heeros historiassaan. Troijan sodasta palaavat ja harhailevat heerokset olivat sopivia tähän tehtävään. Ahkerin perustajasankareista oli kuitenkin Herakles, joka ehti retkillänsä käydä perustamassa mm. Tarasin eli Tarentumin kaupungin Etelä-Italiassa ja Abderan kaupungin Traakiassa.

Nykyään tutkijat arvelevat, että Olissipo-nimi olisi tartessoksen kieltä, jota nykyisen eteläisen Portugalin ja eteläisen Espanjan alueilla puhuivat tartessolaiset. Roomalaisten kirjoittajien mainitsemat turdetaanit olivat ehkä heidän jälkeläisiään. Tartessoksen kieltä tunnetaan lähes sadasta piirtokirjoituksesta, jotka on ajoitettu 600-luvulle eaa., ja sitä kirjoitettiin foinikialaisista aakkosista kehitetyillä kirjaimilla. Kieli oli ehkä kelttiläinen kieli, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole.

Kun uppouduin selvittelemään Olissipo-nimeä ja törmäsin alueen salaperäiseen historiaan kauan ennen roomalaisia, tartessoslaiset ja turdetaanit olivatkin paljon kiehtovampia kuin Pliniuksen, Strabonin ja kumppanien Odysseus-etymologiat. Atlantin rannoilla kävi varmasti monia odysseuksia, kaikenlaisia kulkijoita, kauppiaita ja merirosvoja. Foinikialaiset perustivat paikalle kauppapaikan, ja Lissabonin alueen kaivauksissa on tehty foinikialaisia esinelöytöjä. Karthago levitti aikanaan valtaansa Iberian niemimaalle. Puunilaissotien aikana Rooma ja Karthago taistelivat myös Iberian niemimaalla.

Artikkelikuvan kartta on noin vuodelta 1572 (Museu de Lisboa, Palácio Pimenta)

Ensimmäinen adventtisunnuntai on vietetty, joten joko saan tehdä ensimmäisen joulublogauksen? Lissabonissa kuten Helsingissäkin ovat kaupat aloittaneet joulutavaroiden ja suklaiden myynnin jo ajat sitten lokakuussa. On ollut joulutoria myyntikojuineen, ja joulukuuset ovat ilmestyneet julkisiin rakennuksiin.

Joulun odotukseen liittyy valmistelemista ja odotusta. On mielenkiintoista havaita, miten tärkeää valmistava askartelu on ja mitä eri muotoja sillä on eri kulttuureissa. Suomessa viritetään nykyään tonttuovia – se on mennyt minulta vähän ohi, mutta minun juttuni on ollut joulukalenterin ja sen yllätysten kokoaminen. (Toiset puolestaan ovat tykänneet luukkujen avaamisesta).

Portugalissa – kuten Italiassakin – rakennetaan seimikuvaelma (presépio). Suuressa tavaratalossa on oma osastonsa jouluseimien kilpavarustelua varten.  

Kaupoissa ja tavarataloissa kiertely on harrastelevan kulttuurintutkijan kannalta kiinnostavaa. Vaikka vaate- ja meikkiosastot pursuavat sitä samaa, niin ruokaosastolla tulevat esiin paikalliset erot. Tässä on joulua varten myynnissä kuivattua turskaa (bacalhau):

I am happy to be with this great volume The Theory and Practice of Recognition, edited by Onni Hirvonen and Heikki J. Koskinen (Routledge 2022). This book is one the results of the ”Reason and Religious Recognition” project at the University of Helsinki (2014-2019). My own contribution is ”‘Citizens and the Criteria for Recognition in the Roman Empire”.

Viime vuonna kirjoitin blogauksen roomalaisten kateudesta ja pahasta silmästä. Myös suomalaisessa kansanperinteessä on ollut omat uskomuksensa pahennetuksi tai silmätyksi tulemisesta. Toivo Vuorelan Paha silmä suomalaisen perinteen valossa (SKS 1960) on uskomattoman kiehtova tutkimus aiheesta, nyt alansa klassikko. Siitä on otettu uusintapainos vuonna 2019.

Pahantahtoisen ihmisen katseen uskottiin vaikuttavan ikävällä tavalla, mutta pahentajan katsetta vastaan voitiin suojautua. Vuorelan mukaan karjalaisessa perinteessä lapsi suojattiin nokeamalla lapsen kasvot, esimerkiksi ennen juhlia, jonne oli tulossa paljon väkeä. Äiti painoi pienen nokijäljen lapsen otsalle tai poskeen. Tai perheen lähtiessä kyläilemään tai vieraiden tullessa taloon äiti puki lapsen likaisiin rääsyihin, ”ettei sanaus tarttunut”.

Liialliseen kehumiseen suhtauduttiin epäluuloisesti. Sekin saattoi vahingoittaa, ja siksi kehumiseen voitiin vastata jollain loukkauksella. Esimerkiksi jos joku kehui kovasti toisen lehmää, saattoi lypsäjä tokaista: ”Paska suuhus!” tai ”Paska kielees!”, ja näin maito ei huonontunut.

Pahalta silmältä suojattiin kotia erilaisin taikamerkein ja amuletein. Kynnyksen alle voitiin kätkeä suojaavia esineitä. Karjaa siveltiin saunavastalla. Lapsi kylvetettiin siten, että kylvettäjä oli saunan kynnyksellä selin, veitsi hampaissa ja sylkäisi kainalonsa alitse lausuen: ”Pois paskat lapsesta!”

Pahentaja voitiin karkottaa tällä loitsulla:

Mäne konna kodihis,
ilkiö isändihis,
paha muahasehe pakene,
ennen päivän nousendua,
auringon ylenendyä!

Milloin ihminen kotiutuu uuteen paikkaan? Nuorempana sopeuduin varmaan nopeammin kuin nyt vanhempana. Olennaista on mukava lämmin asunto, jota alkaa sisustaa oman näköisekseen. Siinä kirjat ja omat paperit ovat olennaisia. Olen tässä kehuskellut ystäville, miten Lissaboniin tullessa en ottanut yhtään kirjaa mukaani (muistikirjoja ei lasketa). Puoliso otti mukaan yhden Alice Munron. Päätimme matkustaa mahdollisimman kevyesti näin ensi alkuun. Minulla on tietokone täynnä pdf:ejä, ja Lissabonin kirjastoissa riittää kirjoja. Lukuaikapalvelusta saa lukemattoman (sic) määrän kirjoja ja äänkirjoja puhelimeensa. Silti koko ajan kaipaan niitä kotiin jääneitä kasojani – kirjoja ja papereita, joihin olen tehnyt omia reunamerkintöjäni. Olen kummallisen kiintynyt kirjoihin esineinä.

Viime viikolla sain hoidettua yhden olennaisen etapin, joka auttaa kotiutumisessa. Hankin jäsenkortin Lissabonin yliopiston liikuntapalveluihin. Harjoittelupaikkoja on sekä sisällä että ulkona. Yliopistolla on oma uimahalli! Siis aivan kunnon uimahalli, jonka altaan pituus on 50 metriä ja ratoja useita. Liikuntarutiini auttaa asettumisessa, vaikka en jaksaisi pitää rutiineista kiinni aina niin intohimoisesti kuin etukäteen kuvittelen. Mutta ainakin ulkoiset esteet on poistettu. Sitten onkin kyse lähinnä omista sisäisistä tukkeista.

Blogin otsikkokuvalla ei ole mitään tekemistä arjen kanssa. Se on Lissabonin turistisesta keskustasta. Sen sijaan alla oleva kuva arkea yliopistolta, opiskelijaruokalan Cantina Velhan sisäpihalta: