Tekijä: maijastina

Tähän aikaan keväästä tuhannet harrastajapuutarhurit möyrivät taas suurin toivein tilkuillaan. On myös isoja pelkoja, tuleeko halla, tuleeko etanoita ja niin poispäin. Onneksi harrastajalla ei ole kyse elannosta, vaan lähinnä virkistymisestä.
Myöhäisantiikista on säilynyt kreikan- ja latinankielisiä loitsuja, joiden tarkoituksena oli suojata peltoja raekuuroilta ja vastaavilta koettelemuksilta. Niistä ilmenee, että jonkin hengen, enkelin tai demonin uskottiin aiheuttavan raekuurot.
Sisiliasta 300-400 –lukujen vaihteesta peräisin oleva loitsu puhuu raekuuroja aiheuttavasta theos Mikhalazokos –hengestä (ilmeisesti yhdistelmä enkelin nimestä Mikael ja kreikan raekuuroa tarkoittavasta sanasta khalaza). Sitten kutsutaan apuun Jeesusta, enkeleitä ja muita erilaisia jumaluuksia viinitarhan suojaksi.
Piirtokirjoitus 700-luvun Espanjasta kutsuu avuksi enkeleitä, Jeesusta ja pyhää Kristoforosta, että nämä pitäisivät raekuuron loitolla ja suojaisivat viinitarhaa ja hedelmäpuita.  Vastaavanlaisia suojaloitsuja tehtiin myös heinäsirkkojen varalta.
Lähde: Nieto, Francisco Javier Fernández, ‘A Visigothic Charm from Asturias and the Classical Tradition of Phylacteries Against Hail’, in: Magical Practice in the Latin West, eds. Richard L. Gordon and Francisco Marco Simón, Leiden: Brill, 2010, 551-599.

Myöhäisantiikin ihmiset yrittivät ratkoa ongelmiaan erilaisin rukouksin ja loitsuin. Harmeja ja vaivoja oli monenlaisia päänsärystä ja vatsakivuista synnytykseen ja lapsettomuuteen, lemmenhuolista ja kiusallisista kosijoista kilpa-ajoihin ja kaupankäyntiin.
Eräässä myöhäisantiikkisessa loitsussa Egyptistä äiti kiroaa miniänsä (tai miniäehdokkaansa). Miniä on äidin mielestä erottanut äidin ja pojan, niin että poika enää vain halveksii äitiään. Kirouksessa äiti anoo kaikkivaltiasta jumaluutta jättämään miniän rukoukset kuulematta. Lisäksi hän pyytää: ”Sinun täytyy saattaa hänet ilman toivoa tässä maailmassa. Sinun täytyy iskeä hänen kohtuunsa ja tehdä hänet mahoksi”. Lisäksi miniän täytyy sairastua tuskalliseen tautiin ja kokea suurta tuskaa, kuumetta ja kylmyyttä, tunnottomuutta sydämessä ja vieläpä jotain kalvavaa matoakin.
Tässä kirouksen sinkoaja on nainen. Suurin osa erilaisten loitsujen ja kirousten, mm.  lemmentaikojen, käyttäjistä todennäköisesti oli kuitenkin miehiä. Näin ainakin on tutkimuksessa laskettu säilyneen materiaalin, ns. maagisten papyrusten ja kiroustaulujen, perusteella. On mielenkiintoista, että vallitseva stereotypia ns. magian harjoittajasta antiikin kirjallisuudessa oli noita-akka.

Antiikin Kreikassa ja Roomassa kuolleisiin liittyi monenlaisia uskomuksia. Esimerkiksi uskottiin, että vainajien maallisissa jäännöksissä ja erityisesti veressä oli erityistä voimaa. Vainajien henkiä manattiin avuksi erilaisiin tehtäviin, mm. kilpailijan vahingoittamiseksi kilpa-ajoissa, mutta myös erilaisten tautien hoitamiseksi. Sekä Kreikassa että Roomassa viranomaiset kielsivät ankarasti vainajien manaamisen. Vainajien maallisten jäännösten kaivelu hautausmailta oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty.
Myöhäisantiikin kristityt uskoivat, että marttyyreina kuolleiden maallisissa jäänteissä oli suuria ihmeitä tekeviä voimia. Marttyyrien haudoista ja muistomerkeistä, joissa heidän jäännöksiään (reliquiae) säilytettiin, tuli pyhiinvaelluksen kohteita. Myöhäisantiikissa pyhinä pidettyjen ihmisten jäänteitä todella etsittiin. Kuuluisin esimerkki on 300-luvulla Milanon piispa Ambrosius, joka erään kiivaan kirkollisen kiistan aikana sopivasti löysi kahden marttyyrin, Gervasiuksen ja Protasiuksen hautapaikan ja siirrätti heidän jäänteensä kirkkoonsa.
600-luvulla eräässä visigoottien laissa kiellettiin hautojen ryöstely parannuskeinojen hankkimiseksi. Usein tämä on tulkittu yritykseksi hillitä nekromantiaa. Todennäköisempää kuitenkin on, että viranomaiset ovat halunneet suitsia pyhäinjäännösten innokasta etsintää (näin esim. W.E. Klingshirn, ‘Isidore of Seville’s Taxonomy of Magicians and Diviners’, Traditio 58 (2003), 59-90).
Ei tämä aivan vierasta ole nykyajallekaan. Edesmenneeltä paavilta talteen otettu veri herättää suuria odotuksia.

 
Olen ollut niin keskittynyt artikkelin kirjoittamiseen, että bloggaamisetkin ovat jääneet vähäksi aikaa. Runojakaan ei ole tullut luettua, kun olen uponnut magia-tutkimuksen läpikäymiseen: ei ihme, että tuli kevätuupumus.
Aikaisemmin keväällä murehdin ensimmäisen sivun kammoa. Nyt sitten sitä tekstiä on syntynyt, vähän liiankin kanssa. Minulle käy usein näin. Seuraa raakaotteista editointia, sillä tekstiä on lyhennettävä ja sanontaa tiivistettävä. Omaa tekstiä on kohdeltava julmasti. Edessä on jonkinlainen vivisektio. Tässä tapauksessa voi olla, että tekstistä täytyy poistaa leikkauspöydällä noin neljännes, ehkä jopa puolet (ei kai sentään!).
Tutkijoilla on hyvin erilaisia tapoja kirjoittaa. Toisilla näyttää siltä, että he synnyttävät varsin tiivistä punnittua tekstiä jo ensimmäisellä istumalla, ehkä hitaasti mutta varmasti. Iso osa kirjoittamisesta on tapahtunut jo päässä, ennen kuin edes siirrytään koneen ääreen.
Itselläni kirjoittaminen tapahtuu useissa vaiheissa, joista tuskallisin on tuo vivisektio-vaihe. Se on kuitenkin välttämätöntä. Artikkelikokoelmia toimittaneena tiedän, miten ärsyttävää on, kun kirjoittajat kaikesta ohjeistuksesta huolimatta lähettävät artikkelinsa ylipitkinä. Olen myös kokemuksista oppinut, että ohjeistus ei voi koskaan olla liian tarkka. Kerran erehdyimme viattomuuksissamme antamaan niinkin epämääräisen evästyksen kuin 15 liuskaa. Eräs kirjoittaja lähetti tuotoksensa 15 liuskaan mahdutettuna, mutta 1-rivivälillä 10-pisteisellä kirjasimella, mitättömin marginaalein.

Yliopistolainen –lehti (1/2011) pohtii tutkimusrahoitukseen liittyvää byrokratiaa. (Kyllä, lehden ilmestymisestä on siis jo aikaa – minulla on aika hidas sytytys). Tutkimusrahoituksen hakeminen, hallinnointi ja siitä raportointi on työlästä. Tämän olen minäkin jo kokenut. Sen Tuhannen kerran on taas raportoitu tekemisistä ja aikaansaannoksista.
Minulla oli vuosia sitten tapana marista (ja ehkä vähän vielä nykyäänkin). Mutta marinani keskellä muistan erään keskustelun erään entisen tutkijan kanssa näistä ikuisista raportoinneista. Hän kertoi  myös suhtautuneensa nihkeästi näihin raportointeihin, kunnes tutustui Etelä-Afrikan tiede-elämään. Vanhan vallan jälkeen halutaan korostaa rahoituksen, päätöksenteon ja raportoinnin välttämättömyyttä ja läpinäkyvyyttä. Kaikenlainen nepotismi vähenee. Ajatuksena on, että mitä julkisempaa ja näkyvämpää kaikki toiminta on, sitä vähemmän väärinkäytöksiä kehiytyy.
Byrokratia on toisinaan raivostuttavaa. Sitä on ehdottomasti tehostettava. Mutta  byrokratia parhaimmillaan vahtii tehokkaasti, mitä veronmaksajien rahoilla tehdään ja mitä niillä saadaan aikaan. Toivottavasti hyvä veli -suhmurointi vähenee. Tähän tarvitaan ulkopuolista valvontaa.
Mieluummin iso veli kuin hyvä veli 🙂

Kävin eilen katsomassa Kassandran tulkinnan Sofokleen näytelmästä Antigone. Pohjana on Kirsti Simonsuuren uusi käännös.
Käännös onkin ajanmukainen ja iskevä, siinä määrin, että välillä häkellyttää, miten ajankohtainen (ja ikuinen) Sofokleen teksti on. Antigone, joka kieltäytyy alistumasta epäoikeudenmukaiseen lakiin, näyttäytyy kansalaistottelemattomuuden perikuvana.
Kassandran esityksessä viehätti puheen, musiikin ja tanssin yhdistäminen. Tehokasta ilmaisua. Suuria tehokeinoja ei tarvittu sanoman välittämiseen. Jotain tällaista antiikin teatterikin ehkä parhaimmillaan oli, voisi aavistella.

Eilen tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin blogin pitämisen. Blogauksia on ilmestynyt suhteellisen säännöllisesti, mitä voi pitää jonkinlaisena saavutuksena. Viisivuotisjuhlan kunniaksi blogin ja kotisivun ulkoasu on nyt uusittu, selkeämmäksi!
Seuraavan viisivuotiskauden tavoitteita? Ehkäpä kirjoittaa täällä myös englanniksi, ehkä myös muilla kielillä.

Maaliskuun idus, 15.3., on kavalan murhan muistopäivä. Silloin Rooman valtiaaksi noussut mies tapettiin verisesti ja häikäilemättömästi. Hänen murhansa jälkeen Rooman valtakunnassa ei mikään ollut enää kuin ennen. Tämän jälkeen vakiintui aivan uudenlainen valta.
En puhu vuodesta 44 eaa enkä tarkoita Julius Caesarin murhaa, josta on riittämiin puhetta. Tarkoitan vuotta 493 jaa, jolloin sotapäällikkö nimeltä Odovakar murhattiin. Asialla oli goottisotapäällikkö Theoderik, joka surmasi Odovakarin omin käsin.
Odovakar oli se sotapäällikkö, joka kampesi Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romuluksen valtaistuimelta (v. 476). Toisin kuin monet muut 400-luvun sotapäälliköt, Odovakar ei asettanut uutta nukkehallitsijaa Romuluksen tilalle. Sen sijaan hän julistautui kuninkaaksi ja ilmoittautui Itä-Rooman keisarin vasalliksi.
Vuonna 489 Theoderik kuitenkin johti goottijoukkonsa Italiaan. Seurasi sota, jossa kumpikaan ei noussut voittajaksi. Niinpä Odovakar ja Theoderik solmivat sopimuksen, jonka mukaan he hallitsisivat yhdessä Italiaa. Kohta  tämän jälkeen Theoderik kuitenkin murhasi Odovakarin omin käsin ja hallitsi Italian kuninkaana yksin kolmisenkymmentä vuotta. Historiankirjoituksessa Theoderik tunnetaan nimellä Theoderik Suuri (493–526).

Tämä kirja ei ole aivan viimeisimmän kvartaalin tuotantoa, mutta aika äskettäinen kuitenkin. Marjo Kaartisen ja Anu Korhosen, Historian kirjoittamisesta ilmestyi v. 2005 juhlistamaan kulttuurihistorian professorin Keijo Virtasen 60 vuotta.
Historian kirjoittamisesta on antanut minulle uutta intoa  ja voimaa. Kirjoittajat käsittelevät historian tutkimisen perusongelmia ja käsitteitä tuoreesti ja selkeästi. Ja kaiken lisäksi sen verran sujuvalla suomen kielellä, että jopa ’representaatiot’ ja ’konstituoimisen’ antaa anteeksi. 🙂
Kirjoittajat pohtivat mm. tutkimuksen prosessia, tulkintaa, kirjoittamista ja tutkijan näkökulmaa. Tutkija voi olla rehellinen ja myöntää, että hän valitsee näkökulmansa ja esittää kysymyksensä lähteille. Tai sitten hän voi teeskennellä, että lähteet puhuvat itsestään – ilman, että tutkija ensin tekee niille kysymyksensä.
Kielellisen käänteen jälkeen (edes) historiantutkimuksen maailma ei ole ollut entisensä. Monet sellaisetkin tutkijat, jotka mielellään naureskelevat kielellisen käänteen teorioille, toteuttavat – välttämättä mutta tiedostamattaan – samoja asioita.

Harvemmin ehdin tai edes haluan lukea kirjallisuutta kulloisenkin kvartaalin tahtiin. Nyt poikkeuksellisesti luin juuri ilmestyneen Marianna Kurton runokokoelman Auringon koko voimalla (WSOY 2011).
Kurtto on aikaisemmin julkaissut kaksi kokoelmaa, Eksyneitten valtakunta (2006) ja Maisemasta läpi (2011). Tuossa Maisemasta läpi –kokoelmassa on upeita runoja, jossa tiivistetään taitavasti lapsuuden muistoja ja kuvia.
Auringon koko voimalla kuvaa takakansitekstin mukaan Napoleonin ja Joséphinen rakkaustarinaa. Tässäkin kokoelmassa on voimakkaita kuvia, varsinkin Joséphinen, tai oikeastaan J:n, kokemuksista. Itse asiassa olisi ollut lukijan kannalta parempi, ettei takakannessa olisi paljastettu tai latistettu runoja osaksi Napoleon-mytologiaa. (Tämä on taas hyvä muistutus siitä, ettei kustantajien väsäämiä takakansitekstejä kannattaisi lukea).
Joka tapauksessa nautin Kurton luomasta maailmasta ja värikkäistä kuvista. Runoissa on viittauksia moneen suuntaan, jopa Afrikan tähteen.