Tekijä: maijastina

Portugalin omaleimaisin ja mieleenpainuvin kulttuurin muoto on seiniä koristava kaakelitaide. Eikä mitä tahansa kaakelia, vaan mitä taidokkaimpia lasitettuja ja maalattuja seinätiiliä. Siis kaakeleita, vaikka suomen sana kaakeli on kovin lattea kuvaamaan tätä taidemuotoa. ”Käsinmaalattuja ja lasitettuja poltettuja keramiikkalaattoja” on parempi ja tarkempi ilmaisu.

Lissabonissa on upea Museu do Azulejo, jossa voi ihmetellä vanhaa ja uutta keramiikkalaattataidetta.

Mutta arjessa olen ihaillut Lissabonin metroasemien taidetta. Joskus on tehnyt mieli jäädä pois jollakin asemalla vain päästäkseen kuvaamaan sen kaakelivalikoimaa. Tässä muutama otos metromatkojen varrelta:

Campo Granden aseman kuva edustaa perinteistä tyyliä:

Samoin Marquês de Pombalin aseman kuvat ovat aika perinteisiä. Mutta niissä kerrotaan Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksestä, Pombain markiisi johti jälleenrakennustöitä tuhon jälkeen – varsin itsevaltaisin ottein. Mutta miksi yhdelle seinälle on kuvattu saksalainen runoilija Goethe. Syynä on se, että Goethe muistelmateoksessaan kertoi, kuinka hän lapsuudessaan järkyttyi maanjäristysuutisesta.

Mielestäni metrotaiteen helmet löytyvät Saldanhan asemalta. Otsikkokuvan kaakeli on Saldanhasta, samoin tämä otos, johon valitettavasti aseman valot heijastuvat vähän häiritsevästi:

Tämä teos on asemalla Colégio Militar / Luz:

Tässä näyte kotiasemaltamme Cidade Universitária:

Viime syksyn blogikirjoituksessani kerroin, miten antiikin aikana uskottiin Odysseuksen käyneen harharetkiensä aikana Lissabonin seuduilla. Lissabonin antiikin aikainen nimi oli Olissipo. Odysseus ei suinkaan ollut ainoa sankari, joka on yhdistetty Portugalin seutuihin tai Iberian niemimaahan yleensä.

Vanhasta testamentista (Joonan kirja 1:3) voi lukea miten profeetta Joonan olisi pitänyt lähteä itään Niniveen saarnaamaan syntisille, mutta hän ei halunnut vaan lähtikin päinvastaiseen suuntaan länteen Tarsisiin. Laivamatkalla hän kuitenkin joutui myrskyyn ja lopulta meripedon nielemäksi. (Meren hirviö on yleensä tulkittu valaaksi). Meripeto oksensi Joonan lopulta rannalle. Keskiajalla Iberian niemimaan asukkaat väittivät, että Joona oli käynyt heidän rannoillaan. Olisihan ollut kunnianarvoista, jos profeetta olisi käynyt nykyisen Portugalin tienoilla. Myöhemminkin on yritetty paikantaa Tarsista, jonne Joona oli pyrkimässä. On ehdotettu, että Tarsis olisi ollut muinainen Tartessos (nykyisessä Etelä-Espanjassa), jossa foinikialaisetkin kävivät kauppaa. Tosin Tarsosta nykyisen Turkin rannikolla on pidetty todennäköisempänä vaihtoehtona.

Joonan tapaan myös apostoli Jaakob on haluttu yhdistää Iberian niemimaahan. Kyseessä on siis Jaakob Sebedeuksen poika, jota kutsutaan myös Jaakob Vanhemmaksi. Apostolien teoissa (12:1-2) kerrotaan, kuinka kuningas Herodes Agrippa mestautti Jaakobin. Miten sitten Galiciassa 800-luvulta lähtien uskotaan innokkaasti, että Jaakob on sinne haudattuna? 800-luvulta lähtien esiintyy tarinoita, joissa Jaakobin ruumis ihmeellisesti löydettiin paikasta, joka nykyään tunnetaan Santiago de Compostelan kaupunkina. Jaakob on Santiago portugaliksi, galegoksi ja espanjaksi.

Jaakobin pyhäinjäännösten ihmeellinen löytyminen ja Santiago de Compostelan nousu liittyivät ajan valtapolitiikkaan Galiciassa ja Pohjois-Portugalissa. Tarinoissa kerrotaan, kuinka Jaakob itse asiassa kävi tekemässä lähetystyötä Iberian niemimaalla ja palasi sitten Jerusalemiin, jossa hänen kaulansa katkaistiin. Hänen oppilaansa kuljettivat hänet Galiciaan. Laiva kulki ilman peräsintä, koska Jumala sitä ohjasi. 1100-luvulla kerrottiin, että Jaakobin ruumis oli purjehtinut meren yli kivenjärkäleen päällä.

Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet galicialaisten tapaa omia Jaakob itselleen, vaan epäilyksiä hänen jäänteistään esitettiin vuosisatojen ajan. Muutkin tärkeät kaupungit kilpailivat kunniasta. Toiset ovat sitä mieltä, että Jaakob on edelleen haudattuna Jerusalemissa: Armenian ortodoksisen patriarkaatin Pyhän Jaakobin katedraalissa on alttari, jonka alla Jaakobin pään uskotaan olevan haudattuna. Würzburgista kotoisin olevan pappi Johannes teki pyhiinvaelluksen Jerusalemiin ja kirjoitti 1160–1170-lukujen vaihteessa kuvauksen Pyhästä maasta. Siinä hän mainitsee, että armenialaiset munkit säilyttävät suurella kunnioituksella Jaakobin päätä kirkossa ja näyttävät sitä vierailijoille. Lisäksi hän kertoo, että Jaakobin oppilaat kuljettivat hänen ruumiinsa Galiciaan, mutta pää jäi Palestiinaan (Johanneksen sanoin ”capite suo in Palaestina remanente”).

Lisää antiikintutkimuksen väitöksiä! Suureksi ilokseni voin tiedottaa, että Elina Lapinoja-Pitkänen väittelee Uuden testamentin eksegetiikan alalta ensi perjantaina 10.3.2023 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Väitöskirjan aiheena on ”Pauline Christ-Groups and Private Dionysian Associations – Mythical Narratives and Communal Rituals as Building Blocks of Social Identity” eli vertaileva tutkimus varhaisista seurakunnista ja Dionysoksen palvonnan ympärille keskittyneistä uskonnollisista yhdistyksistä.

Lapinoja-Pitkänen kuvaa vertailevan tutkimuksensa tuloksia tiivistelmässään mm. näin: ”Työni kolmannessa osassa vertailen näiden kahden aikaisemman luvun tuloksia ja nostan esiin niin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiäkin. Varhaiset seurakunnat olivat toiminnoiltaan ja tavoiltaan yhdistysmäisiä, mutta etenkin myyttien ja rituaalien keskinäinen yhteys ja toisaalta niiden yhdistäminen ryhmänjäseniin, loi seurakunnille myös omaleimasta identiteettiä.” Väitöskirja on luettavissa täällä.

Vastaväittäjänä on professori John S. Kloppenborg Toronton yliopistosta ja kustoksena on Petri Luomanen. Väitöstilaisuus järjestetään 10.3.2023 kello 13 Helsingin yliopistossa osoitteessa Porthania PIII, Yliopistokatu 3, mutta väitöstä voi seurata myös etänä striimattuna.

Onnea väitökseen!

Viime viikonloppuna kävimme Sintrassa, joka on reilun puolen tunnin junamatkan päässä Lissabonista. Sintra onkin sitten aivan oma maailmansa. Se on täynnä turisteja, kuten myös Lissabon, jopa helmikuun lopussa. Sintra on ollut brittimatkailijoiden suosiossa lordi Byronista lähtien. Byronia tietenkin hyödynnetään joka käänteessä:

Sintran suosion ymmärtää, sillä seutu on häkellyttävän kaunis talvellakin vehreinä rinteineen ja ilmasto on lempeä.

Sintrassa on palatseja ja huviloita, edesmenneiden kuninkaiden ja miljonäärien asuinpaikkoja, eri aikakausilta. Varhaisin on maurilaislinnoitus, joka komeilee korkealla vuorella (ja näkyy blogin aloituskuvassa). Sintran keskustassa on kuninkaallinen linna (Palácio nacional de Sintra), jonka ensimmäiset osat rakennettiin 1200-luvulla ja johon lisättiin uusia osia vuosisadasta toiseen. Tästä pienoismallista näkee, miten mutkikas rakennelma palatsista on kehkeytynyt:

Kuninkaallisen palatsin kaksi mystistä tötteröä hallitsevat Sintran kaupunkikuvaa vähän niin kuin Eiffelin torni Pariisia. Kuten Eiffelin tornin hienoudesta myös Sintran palatsin tötteröiden kauneudesta voi olla monta mieltä.

Tötteröt ovat ovat savupiippuja, mutta miksi ne ovat tuon muotoisia? Kiertokäynti kuninkaallisessa palatsissa paljastaa, että ne on rakennettu ohjaamaan valtavan kuninkaallisen keittiön savuja ylös. Ei kovin tehokasta, ja voi vain kuvitella, miten tukalissa oloissa kuninkaallisten kokit ja keittäjät tekivät töitä.

Vastapainoksi saa ihailla kuninkaallisia saleja prameine kattokoristeluineen ja huonekaluineen. Tosin jostakin katosta kerrotaan museon selostuksessa, että sen kultapäällysteet ovat kadonneet aikaa sitten.

Quinta da Regaleira on brasilialaissyntyisen pohatan Carvalho Monteiron 1890-luvulla rakennuttama satupalatsi. Se on villi yhdistelmä eri tyylilajeja, ja koristelua on tulkittu milloin mihinkin eksentriseen, vapaamuurareihin, temppeliherroihin ja ruusuristiläisiin.

Turistit tuntuivat täyttävän koko Sintran. Mutta me löysimme kaiken hälinän takaa aution luontopolun, joka vei kukkulaa ylöspäin. Illan pimetessä, kun oli aivan hiljaa, saattoi kuvitella faunin tai nymfin kurkkivan puun takaa.

Bacalhau (turska) on portugalilaisen keittiön perusaines. Sitä syödään monenlaisissa muodoissa, paistettuna sellaisenaan, paloina kastikkeessa pastan tai riisin kanssa, jauhettuna uppopaistetuissa kalapullissa. Jouluna ostetaan kuivattua ja suolattua turskaa, jota sitten liotetaan pari päivää ennen ruoanlaittoa.

Erityisesti pidän etäisesti janssoninkiusausta muistuttavasta paistoksesta nimeltä bacalhau espiritual. Portugalilainen versio on kyllä parempaa kuin janssonin kiusaus. Olin hämmästynyt, kun luin ruokalajin nimen ruokalistasta. Mitä henkistä tai hengellistä (espiritual) turskassa mahtaa olla? Mistä tämä hyvinkin perinteisenä pidetty ruokalaji on peräisin? No, pieni tutkailu netissä ei vienyt vuonna 1947 kauemmas. Esimerkiksi portugalinkielisestä wikipediasta selviää, että Almeida Araújon kreivitär kehitteli reseptin omistamaansa ravintolaan Cozinha Velha (’Vanha keittiö’). Tämä luksusravintola sijaitsi Queluz-palatsissa Lissabonissa. Kreivittären kehitelmän esikuvana oli ranskalainen la brandade de morue, paistos, jossa on turskaa, oliiviöljyä, maitoa ja usein perunaa. Etelä-Ranskan joka seudulla näyttää olevan oma versionsa, samoin Kataloniassa ja Liguriassa.

Portugalilaisen bacalhau espiritualin reseptejä on monenlaisia. Ainesten osalta ruoka kaikkea muuta kuin henkinen, pikemminkin hyvin aineellinen: siihen tulee turskan ja perunan lisäksi kermaa, voita, juustoa ja kananmunia. Kun on vetänyt annoksen bacalhau espiritualia, aivotoiminta alkaa hidastua siinä määrin, että kaikki henkevyys haihtuu.

Suureksi ilokseni voin tiedottaa, että Jasmin Lukkari väittelee antiikin historian alalta Helsingin yliopistossa ensi perjantaina, 3.2.2023.

Lukkarin väitöskirja ”Exemplary Others – Virtus, Roman Identity, and Hellenistic Kings in Republican and Augustan Historical Narratives” selvittää ”miksi ja miten hellenistisiä kuninkaita ihaillaan, puolustellaan tai vertaillaan roomalaisiin johtajiin Rooman tasavallan ja Augustuksen aikaisissa historiallisissa narratiiveissa” (kuvaus väitöskirjan suomenkielisestä tiivistelmästä). Lukkari osoittaa, että historiankirjoittajien (Polybios, Sallustius, Livius, Pompeius Trogus) kuvauksissa toistuvat moraalihyveitä, erityisesti virtus ja pietas. Ne olivat hyvinä pidettyjen hellenististen hallitsijoiden tunnusmerkkejä, ja ne tekivät kuninkaista arvokkaita liittolaisia roomalaisille, toisaalta myös vahvoja vastustajia. Historiankirjoittajien mukaan roomalaisten oma miehinen hyve, virtus, pysyi voimakkaana, kun heillä oli tarpeeksui vahvoja vastustajia. Väitöskirja on luettavissa täällä.

Vastaväittäjänä on Gary D. Farney (Rutgers University), ja väitöstilaisuus järjestetään 3.2.2023 kello 15.15 Helsingin yliopistossa osoitteessa Porthania, sali PIII, Yliopistonkatu 3, mutta väitöstä voi seurata myös etänä striimattuna.

Macte virtute!

Évoran kaupungista sanotaan, että se on kesällä Portugalin kuumin paikka (keskimääräinen päivälämpötila 31 astetta). Siksi kävimmekin siellä nyt tammikuussa. Évora on sisämaassa puolentoista tunnin junamatkan päässä Lissabonista.

Évoran kuuluisin roomalaisaikainen nähtävyys on temppeli, joka pitkään tunnettiin Dianan temppelinä, mutta on myöhemmin identifioitu jumalaksi julistetun keisari Augustuksen temppeliksi.

Évoran roomalaisaikainen nimi oli Ebora Liberalitas Iulia, mutta Ebora on alueella asuneiden kelttien antama nimi. Aivan Augustuksen temppelin naapurissa on keskiaikainen goottilaistyylinen katedraali, jonka katolle voi kiivetä tutkailemaan seudun näkymiä. Katedraalin yhteyteen rakennettiin 1300-luvulla luostari.

Évoran museossa on hieno kokoelma roomalaisia veistoksia, reliefejä ja piirtokirjoituksia. Tämä Dionysoksen eli Bacchuksen kulttiin kuuluva mainadi on ensimmäiseltä vuosisadalta

Tämä hieno tynnyrin muotoinen hautakivi on 200-luvulta. Tynnyrin muotoisia hautakiviä, cupae, on löydetty muualtakin Iberian niemimaalta. Toisinaan on ehdotettu ja sitä mielellään kuvittelisi, että tynnyrin muoto viittaisi vainajan ammattiin viininvalmistajana, mutta tämä ei ole ollenkaan varmaa. Tutkimuksen tynnyrin muotoisista hautakivistä voi lukea täältä.

Évoran museossa esitellään kaupungin varsin myrskyisiä vaiheita. Vuonna 584 Évora siirtyi visigoottien vallan alle ja vuonna 715 maurien vallan alle. Vuonna 1165 Geraldo, lisänimeltään Sem Pavore, ”Ilman pelkoa” eli Peloton, joukkoineen valtasi kaupungin maureilta. 1500-luvulla kaupunki oli Portugalin kuninkaiden erityisessä suosiossa, ja se näkyy edelleen komeissa historiallisissa rakennuksissa. Mutta Napoleonin valloitussotien aikaan vuonna 1808 Évorassa käytiin verinen taistelu ranskalaisten ja yhdistyneiden portugalilais-espanjalaisten välillä. Veristä historiaa on vaikea kuvitella, kun ihailee vehreää tammikuista maaseutua katedraalin katolta.