Tekijä: maijastina

Välillä sitä yllättää itsensä. Viime kesänä mökillä en keksinyt oikein mitään tarpeeksi vaativaa kuntoilua, joten ostin juoksukengät ja aloin hölkätä. Olin tähän saakka kuvitellut inhoavani juoksemista. Nyt alan ymmärtää, miksi ihmiset hurahtavat juoksemiseen.
Japanilainen kirjailija Haruki Murakami on yksi näistä kilahtaneista. Murakami on kirjoittanut omasta juoksuharrastuksestaan teoksessa Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007, suomennos Jyrki Kiiskinen, Tammi 2011).
Murakami pohtii juoksemistaan, harjoitteluaan,  vastoinkäymisiään ja tietysti samalla myös kirjoittamistaan. Itse asiassa hän vertaa romaanin kirjoittamista maratonin juoksemiseen. Kummassakaan ei ole kyse häviämisestä tai voittamisesta. ”Olennaista on se, täyttääkö tekstisi ne vaatimukset, jotka olet itse asettanut itsellesi. On yhdentekevää selitellä itselleen, jos ei ylitä rimaa” (s. 12). ”Kirjailijalla on hiljainen, sisäinen motivaatio, eikä hän etsi näkyvää hyväksyntää ulkopuoleltaan” (s. 13).
Murakami myös vastaa niille, jotka naureskelevat innokkaille juoksijoille ja väittävät näiden tekevän mitä tahansa elääkseen pitempään:

”En kuitenkaan usko useimpien juoksevan tästä syystä. He eivät juokse elääkseen pidempään, vaan koska he haluavat elää täyttä elämää” (s. 84).

Murakamilla juoksukiihkoilu on käynyt äärirajoilla. Hän kertoo osallistumisestaan ultra-maratoniin eli 100 kilometrin juoksuun Hokkaidolla vuonna 1996. Murakami kirjoittaa tuntemuksistaan matkan loppuvaiheessa:

”Minä olen minä, ja samaan aikaan ei-minä. Siltä se tuntui. Hyvin hiljainen, rauhallinen tunne” (s. 115).

Juuri tätä tuntemusta tavoitellaan. Minulle kumminkin riittää (ainakin toistaiseksi) lenkki Töölönlahden ympäri kerran tai pari.
 
 
 

Mitä ihmettä Lucullus tekee Hämeenkyrössä? Yksi kesän retkistä suuntautui Hämeenkyröön, jossa piti myös katsastaa paikallinen kotiseutumuseo.
Ja siellä vanhan ajan arkielämän aarteiden joukossa komeilee tämä pannu, ja siinä teksti Lucullus.
Lucullus on sopiva nimi ruuanlaittoastialle, sillä roomalainen Lucullus oli tunnettu herkkusuu. Lucius Licinius Lucullus (k. 56 eaa) oli menestyksekäs sotapäällikkö, joka rikastui valloitusretkillään. Roomalaiset kirjailijat kertoivat anekdootteja hänen tuhlailevasta elämästään. Hän rakennutti loisteliaita rakennuksia, keräsi taidetta ja järjesti hulppeita pitoja, joissa tarjottiin ihmeellisiä herkkuja. Plutarkhos mainitsee, että Lucullus perusti myös kirjastoja, jotka olivat avoinna kaikille.

Lauantain Hesarissa haastateltiin teatteri- ja elokuvaohjaajaa Jari Halosta. Halonen laukoo totuuksia ja mm. päivittelee sitä, että

”Kalevala ja suomalainen menneisyys on ymmärretty väärin osin siksi, että Suomi on muinaishistorian tutkimuksen kehitysmaa. Meillä on pistetty suomalaista rahaa Bysantin, Välimeren ja Egyptin tutkimiseen, vaikka meillä on oma tuhansia vuosia vanha korkeakulttuuri” (HS 24.8.2013, C3).

Korkeakulttuuri voidaan määritellä monin tavoin. Suomalaista muinaiskulttuuria tutkitaan usealla eri alalla, vaikka kirjallista jäämistöä ei olekaan vasta kuin keskiajalta. Aineellista jäämistöä tutkii arkeologia, ja tällä saralla Suomi tuskin on kehitysmaa, kuten Halonen esittää. Kansanrunouttakaan ei ole unohdettu tutkimuksessa. Tutkijat eivät kuitenkaan esitä tulkintoja Suomen historiasta menemällä – Halosen tapaan – ”ainoaan luotettavaan lähteseen, itseensä”, josta sitten löytäisivät kaikuja kalevalaisesta mystiikasta. Se on taiteen lähestymistapa. Halonen tekisi tyylikkäämmin ja säilyttäisi uskottavuutensa pysyttäytymällä ihan vain taiteessa.
Ja sitten: miksi ihmeessä suomalaisten pitäisi tutkia vain Suomen menneisyyttä? Mikä se Suomi silloin menneisyydessä mahtoi olla? Suomi ja suomalaisuus syntyivät vasta 1800-luvulla kansallisuusaatteen projektina. Ja pitäisikö Halosen mukaan Välimeren maailman menneisyyttä tutkia vain nykyisissä Välimeren maissa kuten Kreikassa ja Italiassa? Egyptin muinaisuutta vain nykyisessä Egyptissä? Bysantin historiaa esimerkiksi nykyisessä Turkissa? Eikö Välimeren maailmassa syntynyt kulttuuriperintö kosketa yhtä lailla suomalaisia kuin vaikka kreikkalaisia? Halosta voisi muistuttaa siitä, että hänenkin työsarkansa teatteri syntyi antiikin Kreikassa.
Halonen tuli uransa alussa julkisuuteen heittämällä paskaa Jumalan teatteri -tempauksessa v. 1987. Työssään ei pitäisi jämähtää vanhaan, vaan kokeilla jotain muutakin.
 
 

Artikkelikokoelma Vieras, outo, vihollinen – Toiseus antiikista uuden ajan alkuun (toim. Marja-Leena Hänninen, SKS) ilmestyy nyt elokuussa! Kirjan artikkelit pohtivat ihmisten identiteettejä ja suhtautumista toisiin ja vieraaseen – aina kreikkalais-roomalaisesta antiikista uuden ajan alkuun.
Kirjan julkistamista juhlistetaan seminaarilla, jossa kirjan kirjoittajat esittelevät tutkimusaiheitaan.
Julkistamisseminaari pidetään 29.8.2013 klo 14:15–16:30 Suomen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki.
Ohjelma
14.15 Dos. Marja-Leena Hänninen: tilaisuuden avaus
14.25 Dos. Tua Korhonen: Antiikin Kreikka ja eläinten toiseus
14.45 Dos. Maijastina Kahlos: Toiset aina keskuudessamme – stereotypioiden
kierrätystä
15.05 Dos. Katja Ritari: Kristityn identiteetin luominen ja pakanoiden toiseus
varhaiskeskiajan Irlannissa
15.25 Dos. Antti Ruotsala: Roger Bacon – uskontotiedettä 1200-luvulta
15.45 FT Sini Kangas: Sydänkeskiajan islam-käsitykset läntisessä Euroopassa
16.05 TT Ulla Tervahauta: kommenttipuheenvuoro
Loppukeskustelu
Vapaa pääsy. Tervetuloa!
Vieras, outo, vihollinen -kirja seminaaripäivänä -25 % SKS:n
kirjamyymälässä (Mariankatu 7, Helsinki) klo 11–17.
Kirjan esittely
Vieras, outo, vihollinen (SKS 2013) tutkii identiteetin ja toiseuden kuvia ja
ilmaisemisen tapoja antiikissa, keskiajalla ja uuden ajan alussa. Teoksessa
selvitellään, miten ryhmä tai henkilö määritellään ja kuvataan
vieraaksi, toiseksi tai viholliseksi, kuinka konfliktit syntyvät ja miten
yhteisön kuva itsestään rakentuu toiseen ja vieraaseen peilaten. Kirjoittajat
ovat historian ja/tai klassillisten kielten tutkijoita, teoksen on toimittanut
Marja-Leena Hänninen.

”Spaces – Past and Present”
The XXII Finnish Symposium on Late Antiquity takes place on November, 8-9, 2013. The theme of the symposium this year is “Spaces – Past and Present”. This theme includes the analysis of spaces in late antiquity such experience of space; re-use and interpretation of spatial experience; conceptualization of space; imperial presence and border-areas; movement and migration; as well as religious and liturgical place. Please, refer to the programme below.
The symposium will be organized in the premises of a zoological research station operated by the University of Helsinki at a beautiful location at Tvärminne on the southern coast of Finland (http://luoto.tvarminne.helsinki.fi/english). It is organized by Classics (Department of World Cultures, University of Helsinki) together with an interdisciplinary organizing committee (see below).
The seminar is free. We will offer transportation from Helsinki to Tvärminne and back, as well as accommodation, meals, coffee and sauna at Tvärminne. However, we are not able to cover the costs for travelling to Helsinki first, or accommodation there. Registration for the conference will start August 20, 2013.
In order to registrate as a participant for the seminar, please send an email to Maijastina Kahlos, maijastina.kahlos(at)helsinki.fi. Upon applying for participation, you are kindly asked to update your contact information and to inform us about food allergies and special diets etc. Please mention also, if you do NOT need the coach transportation from Helsinki.
Welcome!
The organizing committee
Maijastina Kahlos, PhD, Classics / Helsinki Collegium for Advanced Studies, University of Helsinki maijastina.kahlos(at)helsinki.fi
Ulla Tervahauta ThD, Biblical Studies, University of Helsinki ulla.tervahauta(at)helsinki.fi
Ville Vuolanto, PhD, History, University of Tampere / University of Oslo ville.vuolanto(at)uta.fi
Programme:
Friday  8 November
9.00 Departure by coach from Helsinki
c. 11 Arrival and accommodation
11.30 Opening of the Symposium
11.45 Lunch
12.30 Friday session I Spaces and the Sacred
Claudia Rapp: Perceptions and Perspectives on Space in Late Antiquity
Andreas Westergren: Monastic Space: The Ascetic Between Sacred and Civil Spheres in Theodoret of Cyrrhus
David G. Hunter: Sacred Space and the Making of Christian Priesthood
14.15 Coffee
14.35 Saturday session II: Spaces: Public and Private, Civic and Religious
Juliette Day: Late Antique Jerusalem as a liturgical space and the religious imagination
Kaius Tuori, Laura Nissinen and Juhana Heikonen: Public and Private in the Roman House: A new look of what went on in the Roman house.
Short break
Joona Salminen: City of God and the Place of Demons: Early Christian views on city life and demonology
Luigi Prada: From Sacred to Haunted Space: The Survival of Pagan Traditions in Early Christian Egypt and the Oracle of Bes in Abydos

17.00 Sauna/Men
18.30 Sauna/Women
20.00 Dinner

Saturday 9 November
8.00-9.00 Breakfast
9.00 Saturday session I: Spaces and Excavations
Zbigniew Fiema: Reinventing the Tradition: the Appropriation of the Sacred Space at Jabal Haroun
Andrew Poulter: The collapse of the Late Roman economy on the lower Danube c. AD 400 and the settlement of the Goths
Short break
Jürgen Zangenberg: Performing the Sacred in a Community Building. Observations from the 2010-2013 Kinneret Regional Project Excavations in the Byzantine Synagogue of Horvat Kur (Galilee)
Tine Rassalle: A Heavenly place on Earth. The Archaeology of Byzantine Monasteries in Galilee in their Social and Regional Context
11.45 Lunch

12.30 Saturday session II: Spaces and the Past
Christine Shepardson: Building a Past for the Present: Mapping Religious Orthodoxy onto Antioch’s Landscape
Carlos R. Galvao-Sobrinho: Doctrinal Disputes and the Production of Christian Space in Eastern Roman Empire
Short break
Steven D. Smith: The Architectural and Artistic Epigrams of Agathias’ Cycle

14.15 Coffee & Packing
15.00 Departure
c. 17 Arrival in Helsinki

Edellisessä blogauksessani mainostin Helsingin taidemuseosssa Tennispalatsissa olevaa Happy End? -näyttelyä. Venäläisen taiteilijaryhmän AES+F teos Trimalchion pidot (2010) on tietysti viittaus roomalaisen kirjailijan Petroniuksen kirjoittamaan Trimachion pitoihin. Episodi on osa Petroniuksen Satyriconia, jota voisi luonnehtia eräänlaiseksi veijariromaaniksi.
Trimalchio on sittemmin elänyt elokuvissa, kirjallisuudessa ja sarjakuvissa. Fellinin teki Satyriconista elokuvan (1969). Seuraavana vuonna ilmestyneessä sarjakuva-albumissa Asterix ja alppikukka korruptoitunut roomalainen käskynhaltija Flunssavirus pitää orgioita, jotka hänelle järjestää ravintoloitsija Fellinius.
Ja törmäsinpä vielä yhteen Trimalchioon. F. Scott Fitzgerald kirjoitti romaaniaan The Great Gatsby (1925) työnimillä Trimalchio ja Trimalchio in West Egg. Kun katsoo uusimman filmatisoinnin (2013) pompööseja pitoja ja nousukas Gatsbyn traagista yritystä päästä piireihin ymmärtää yhteyden Trimalchioon.
Viime aikojen elokuvatarjonnassa on ollut muitakin viittauksia antiikkiin. Scifi-spektaakkelissa Oblivion (2012) törmää yllättävään mainintaan roomalaisesta sotasankarista Horatius Cocles. Elokuvan päähenkilö löytää tuhoutuneesta kirjastosta T.B. Macaulayn runoteokseen Lays of Ancient Rome (1842), jossa hehkutetaan Horatiuksen urhoollisuutta sodassa etruskeja vastaan. Horatius jäi yksin puolustamaan Roomaan johtavaa siltaa Pons Subliciusta.
Horatius Cocles oli yksi roomalaisten myyttisiä sankareita, jonka urotekoa kerrottiin opettavaisena esimerkkinä (exemplum) sukupolvelta toiselle. Rooman historian sankarien esimerkit siirtyivät sitten myös myöhempien aikojen opettavaiseen aineistoon, kuten Macaulayn kirjaan, jota englantilaiset koulupojat pakotettiin lukemaan.

Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa on vaikuttava näyttely Happy End? Mukana on venäläisen taiteilijaryhmän AES+F teos Trimalchion pidot (2010).
Näyttelyn yhteyteen järjestetään luentosarja, jossa eri alojen tutkijat pohtivat näyttelyn teemoja, tulevaisuuden visioita ja pelkoja, utopioita, kulutusta ja rappiota, eri näkökulmista.
Luentosarja alkaa luennollani Rooman valtakunnasta. Yritän vastata sellaisiin kysymyksiin kuin ”Mässäilivätkö roomalaiset itsensä piloille?” tai ”Loppuiko Rooman maailmanvalta hyvin?”

Tämän kesän taantuminen eli palaaminen lapsuuteen on tapahtunut sarjakuvalehti Zoomin merkeissä. Varsinaisesti minun lapsuuteni merkittävin sarjakuvalehti oli kuitenkin Non Stop, jota lukemaan liimauduin kirjastoon koulupäivän jälkeen.
On ehkä keski-ikäisyyden merkki, kun ryhtyy keräilemään lapsuutensa rakkaita kirjoja ja sarjakuvia. Non Stop on koossa, ja nyt on urakkana Zoom.
Zoom ilmestyi vuosina 1973-74, ja siinä julkaistiin eurooppalaista sarjakuvaa, mm. Tinttiä, Asterixia, Blueberryä, Haikaralaivuetta, Punapartaa, Valeriania ja Umpah-pahia. Päätoimittaja Mary A. Wuorion ensimmäisestä pääkirjoituksesta selviää, että irtonumerohinta oli markka ja viisikymmentä penniä.
Päätoimittaja on kirjoittanut pirteitä tervehdyksiä nuorille lukijoille:

”Kiva kun ojensit kätesi. Sillä tavallahan sitä tutustutaan, ja samalla sait hyvän sarjakuvalehden. — Lue, veikkonen, tarkkaan tämän lehden keskellä oleva liite.” (Zoom 1 / 1973).
”Moi! Tässä taas tultiin. Jos tämä on Sinun ensi tuttavuutesi Zoomiin, tervetuloa joukkoon lavenevaan. Jos taas tapasimme jo viime viikolla, sanotaan vaikka, että kiva tavata vanha tuttu.” (Zoom 2 /1973).
”Jep, tässä taas ollaan, adventin kynnyksellä ja kaikkea.” (Zoom 3 /1973).

Tämän iloisen tervehdyksen jälkeen päätoimittaja varoittelee lukijoitaan lumipallojen heittelystä, varsinkin jäämurikoilla ja kivilla vahvistetuista, ja toteaa:

”Jos olet siinä iässä, että et lumipalloa millään ilveellä voi olla heittämättä – alle kolmenkymmenen tai silleen – jätä ihmeessä kovikkeet pois, ja eläimet rauhaan.”

Päätoimittaja kertoo myös lukijapalautteesta:

”Moi! Taas meni viikko niin kuin mela olisi vilahtanut. Ja kovasti on vilahdellut tuo toimituksen ovi viime aikoina. Ehtimiseen. Käypäläistä on ollut monenlaista. Iloisimmin kaiketi yllätti ensimmäinen lukijavierailu.”

Nuori lukija (”yhdeksän ja risat”) oli käynyt kyselemässä, pitikö Mic Vaillant -sarjassa olla sitä rakkauttakin. Päätoimittaja kommentoi:

”Tuota – mitenkähän se nyt on. Toimitus oli kuvitellut, ettei nykyaikana enää olisi tuollaisia asenteita nuorimpienkaan herrojen keskuudessa, mutta jos lienee sittenkin niin että pienillä pojilla on erilaiset riitingit kuin isoilla.” (Zoom 4 /1973).

 
 
 
 

Tampereen Vapriikissa on hieno näyttely kuuluisista kiinalaisista terrakottasotureista. Soturit ja muu esineistö löydettiin Kiinan keisarin Qin Shi Huangdin hautamausoleumista. Qin Shi Huangdi (hallitsi 230-221  eaa) oli Qin-dynastian ensimmäinen keisari, joka verisillä valloituksilla aloitti Kiinan alueen yhdistämisen.
Qin-dynastian jälkeen tuli Han-dynastia (206 eaa – 220 jaa). Näyttelyssäkin mainitaan, että samaan aikaan kukoisti Rooman valtakunta ja että Kiinasta vietiin kauppatavaroita Rooman valtakuntaan saakka. Kiinasta tuotu silkki tunnettiin ylellisyystuotteena Roomassa.
Muutamat roomalaiset kirjoittajat kuvaavat seutuja, jotka on yleensä identifioitu nykyisen Kiinan alueiksi. 300-luvulla roomalainen historiankirjoittaja Ammianus Marcellinus kertoo keisari Julianuksen epäonnistuneesta sotaretkestä Persiaan. Sotaretken yhteydessä Ammianus kuvaa idän maita ja kansoja ulottaen selostuksensa aina Seres-nimiseen kansaan saakka. Nämä Seres on useimmiten yhdistetty kiinalaisiin.
Ammianuksen lyhyen kuvauksen mukaan Seres-kansa on lempeätä ja rauhallista väkeä. He elävät rauhanomaista elämää, ilman aseita ja taisteluita, eivätkä he aiheuta tuhoa naapurikansoilleen. Ilmasto on kaikin puolin miellyttävä ja terveellinen. Lisäksi Ammianus mainitsee, että he valmistavat silkkiä (sericum). Historioitsija korostaa edelleen, että Seres ovat kaikista kansoista kaikkein kunnollisimpia rauhanomaista elämää viettäviä ihmisiä (frugalissimi pacatioris vitae cultores).
Ammianuksen maininta kuvaa hyvin antiikin roomalaisten käsityksiä kaukaisista kansoista. Mitä kauemmaksi omasta elinpiiristä mentiin, sitä epämääräisemmiksi kuvaukset muuttuivat. Kaukaiset kansat olivat kuvauksissa usein mitä kummallisimpia otuksia (Ammianuksen idän kansojen kuvauksessa esiintyy myös kansa nimeltä Anthropophagi, ’ihmissyöjät’). Tai sitten kaukaiset kansat olivat mitä ihanteellisimpia olentoja, kuten Ammianuksen kuvaamat ”kiinalaiset”.
 

Tämän kesän kohokohta (tähän mennessä) on ollut vierailu Bengtskärin majakalla. Majakka on museo, jossa voi myös yöpyä! Bengtskärin majakka rakennettiin vuonna 1906, ja sen historian hurjimpia draamoja on Bengtskärin taistelu heinäkuussa 1941.
Bengtskärin kallioilla  voi eläytyä ulkosaariston yksinäisyyteen. Kallioilla on myös paljon niihin hakattuja piirtokirjoituksia, luodolla vierailleiden sotilaiden, veneilijöiden ja matkailijoiden pakertamia. Niissä on nähty vaivaa, sillä aivan noin vain ei kaiverreta piirtokirjoitusta kallioon.
Oman nimen (ja rakastetun tai perheenjäsenten) ikuistaminen tuntuu yleisinhimilliseltä. Antiikintutkijana ajattelen heti roomalaisia piirtokirjoituksia, joissa nimen vaaliminen oli tärkeää. Roomalaisten hautakivien tekijöillä oli paremmat työvälineet kiveen hakkaamiseen kuin satunnaisilla Bengtskäriin poikenneilla kulkijoilla. Useimmiten myös kiviaines oli helpommin muokattavaa.