Välillä sitä yllättää itsensä. Viime kesänä mökillä en keksinyt oikein mitään tarpeeksi vaativaa kuntoilua, joten ostin juoksukengät ja aloin hölkätä. Olin tähän saakka kuvitellut inhoavani juoksemista. Nyt alan ymmärtää, miksi ihmiset hurahtavat juoksemiseen.
Japanilainen kirjailija Haruki Murakami on yksi näistä kilahtaneista. Murakami on kirjoittanut omasta juoksuharrastuksestaan teoksessa Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007, suomennos Jyrki Kiiskinen, Tammi 2011).
Murakami pohtii juoksemistaan, harjoitteluaan,  vastoinkäymisiään ja tietysti samalla myös kirjoittamistaan. Itse asiassa hän vertaa romaanin kirjoittamista maratonin juoksemiseen. Kummassakaan ei ole kyse häviämisestä tai voittamisesta. ”Olennaista on se, täyttääkö tekstisi ne vaatimukset, jotka olet itse asettanut itsellesi. On yhdentekevää selitellä itselleen, jos ei ylitä rimaa” (s. 12). ”Kirjailijalla on hiljainen, sisäinen motivaatio, eikä hän etsi näkyvää hyväksyntää ulkopuoleltaan” (s. 13).
Murakami myös vastaa niille, jotka naureskelevat innokkaille juoksijoille ja väittävät näiden tekevän mitä tahansa elääkseen pitempään:

”En kuitenkaan usko useimpien juoksevan tästä syystä. He eivät juokse elääkseen pidempään, vaan koska he haluavat elää täyttä elämää” (s. 84).

Murakamilla juoksukiihkoilu on käynyt äärirajoilla. Hän kertoo osallistumisestaan ultra-maratoniin eli 100 kilometrin juoksuun Hokkaidolla vuonna 1996. Murakami kirjoittaa tuntemuksistaan matkan loppuvaiheessa:

”Minä olen minä, ja samaan aikaan ei-minä. Siltä se tuntui. Hyvin hiljainen, rauhallinen tunne” (s. 115).

Juuri tätä tuntemusta tavoitellaan. Minulle kumminkin riittää (ainakin toistaiseksi) lenkki Töölönlahden ympäri kerran tai pari.
 
 
 

Recommended Posts

No comment yet, add your voice below!


Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.