Tekijä: maijastina

Klassisten kielten ja kreikkalais-roomalaisen antiikin tutkijat kokoontuvat Bordeaux’ssa. FIEC:n eli klassisten kielten tutkimuksen kansainvälisen liiton suuri maailmankokoontuminen järjestetään joka neljäs vuosi. Tätä ennen ne olivat Berliinissä. Tänä vuonna vetovastuussa on Bordeaux’n yliopisto ja Ausonius-instituutti.
Jättimäisessä konferenssissa on 17 paneelia. Minun esitelmäni ”Goths and the discussion on Romanness in the late fourth and fifth centuries CE” on laitettu paneeliin ”Creating political opinion”. Koska abstraktit piti lähettää yli vuosi sitten, esitelmästä kehittyi hiukan toisenlainen kuin abstrakti lupaa. Orosiuksella kuitenkin aloitan.

Abstract: ”The Roman historian Orosius (Historiae adversum paganos 7.37.9) writes that the leader of one Gothic group, Alaric, was a Christian and more like a Roman (unus Christianus propiorque Romano), while the leader of another Gothic group, Radagaisus was a pagan, barbarian and true Scythian (alius paganus barbarus et vere Scytha). This passage is the starting point for my paper in which I discuss the use of Goths in Roman internal political, religious and social struggles. I examine late antique writers’ discussions of Goths and Romans. Goths mirrored Roman writers’ values and notions about how things were be organised in the late Roman Empire. I draw attention to the fluidity of Romanness. In late antique discussions, ‘being Roman’ was not always used to refer to a person’s ethnicity, linguistic group, common descent or legally defined citizenship but it could be harnessed in various ways to refer to common cultural standards, religious values, or shared socio-economic and military interests. In this paper I analyse the ways in which Romanness and ‘barbarity’ were continuously negotiated at every level of social and cultural life, exploring, for example, Ammianus Marcellinus, Themistius, Synesius, Ambrose, Eunapius, Orosius and Prudentius.”

Miksi Ausonius-instituutti? Ausonius (310-395), yksi myöhäisantiikin maineikkaimpia runoilijoita oli tietysti Bordeaux’n eli Burdigalan oma suuri poika. Sittemmin Ausonius siirtyi tulevan keisarin Gratianuksen opettajaksi Augusta Treverorumiin (nykyinen Trier) ja kirjoitti kuuluisimman runoelmansa Mosella, jossa hän ylistää Mosella-jokea (nykyinen Mosel).
Mitä Burdigalasta tuliaisiksi? Jos seuraa Asterixin mallia, niin amfora valkoviiniä ja ostereita:

Eilen tuli kuluneeksi 2000 vuotta Rooman keisari Augustuksen kuolemasta.
Augustus oli ensimmäinen Rooman keisari, sillä hän loi vuosisadoiksi vakiintuneen keisari-instituution. Ennen Augustus-arvonimeä hänet tunnettiin nimellä Gaius Julius Caesar Octavianus. Nimet Gaius Julius Caesar hän sai ottoisänsä mukaan. Octavianus nousi valtaan sisällissodan voittajana, onnistui vakiinnuttamaan valtansa ja sai (tai kaiketi otti …) senaatilta arvonimen Augustus.
Mitä tapahtui Augustuksen kuoleman jälkeen? Hänen ruumiinsa kuljetettiin kuolinpaikasta Nolasta Roomaan. Senaatti kokoontui heti kes­kustelemaan Augustukselle varatuista kuolemanjälkeisistä kunnianosoituksista. Tämän jälkeen järjestettiin hautajaiset Au­gus­tuksen itsensä jättämien yksityiskohtaisten ohjeiden mukaan. Augustuksen lesken Livian poika ja seuraavaksi hallitsijaksi kaavailtu Tibe­rius piti hautajaispuheen. Cassius Dion mukaan Tiberius vertasi Augustusta Herakleeseen, joka oli hyveensä avulla ansainnut kuolemattomuu­den. Senaattorit kantoivat ruumiin Mars-kentälle, jossa ruumis pol­tettiin. Kun rovio oli sytytetty, pääs­tettiin roviosta irti kotka, joka lensi taivaalle. Kotka symbolisoi antiikissa Zeusta ja Juppiteria, Roomaa ja tässä yhteydessä keisarin sielua. Myöhemmin ilmaantui silminnäkijä, Numerius Atticus, joka vannoi nähneensä Augus­tuksen sielun nousevan taivaaseen. Augustuksen leski Livia pal­kitsi Numerius Atticuksen tästä hyvästä miljoonalla sestertiuksella. Polttohautauksen jälkeen vainajan luut kerättiin rovion tuhkasta ja sijoitet­tiin mausoleumiin. Senaatti julisti Augustuksen jumalaksi (nykyisen kalenterin mukaan 17. syyskuuta).
Augustuksen nousemista jumalien joukkoon ennakoitiin jo hänen eläessään erilaisissa yhteyksissä. Horatius ennustaa oodissaan (3.3), kuinka Augustus tulevaisuudessa liittyy myyttisten sankareiden, Polluxin, Herculeen, Bac­chuksen ja Quirinuksen (eli jumalaksi nousseen Romuluksen) pöytäseuraan:

Hac arte Pollux et vagus Hercules
enisus arcis attigit igneas,
quos inter Augustus recumbens
purpureo bibet ore nectar,
hac te merentem, Bacche pater, tuae
vexere tigres indocili iugum
collo trahentes, hac Quirinus
Martis equis Acheronta fugit, …
Niin nousi Polluks, niin raju Herkules
taivaiden linnaan eetterinloistavaan,
on heidän joukossaan Augustus
nektarin purppurasuulla juova.
Niin ansiostas, oi isä Bacchus, myös
sun sinne veivät tiikerit outoa
iestä kantain, niin Quirinus
Mars-hevosin tylyn Tuonen väisti, …
(suom. Teivas Oksala, teoksessa Horatius, Neljä oodien kirjaa ja vuosisataislaulu, latinaksi ja suomeksi, suomentaneet Teivas Oksala ja Erkki Palmén, 2013, s. 147).

Augustus kuvattiin muotokuvissa ja rahoissa vakiintunein tavoin jumalallisen kauniina nuorukaisena. Joissakin veistoksissa Augustuksella on varsin edustava vatsalihaksisto näkyvissä, nykyajan terminologialla six-pack. Kuuluisin on tietysti ns. Primaportan Augustus, jossa keisarilla on komea kuva-aihein koristeltu rintahaarniska. Primaportan Augustus levisi kopioina provinsseihin ympäri valtakuntaa. Augustuksen tarkkaan harkituista muotokuvista tulee pakostakin mieleen eräänkin nykyisen ’suurvallan’ johtajan esiintymiset Siperian erämaissa, ylittämässä hyisiä jokia ja kesyttämässä milloin mitäkin villieläintä.

Viime viikkojen intohimo on ollut vadelmien poiminta. Marjojen parissa olen viihtynyt myös lukemalla  Hannele Klemettilän ja Laura Jaakolan kirjoittamaa marjakasvien kulttuurihistoriaa Mansimarjasta punapuolaan (Maahenki 2011).
Klemettilä ja Jaakola esittelevät metsien ja puutarhojen marjoja, niiden käyttöä ravintona, lääkinnässä ja kosmetiikassa eri aikoina. Marjat ovat olleet tärkeitä myös myyteissä ja kirjallisuudessa. Tunnetuimpia on tietysti Marjatan tarina Kalevalassa, jossa Marjatta tulee raskaaksi syömästään puolukasta.
Klemettilä ja Jaakola kertovat myös karhunvatukan vaiheista myyteissä. Niissä Lucifer karkotettiin taivaasta, ja hän putosi piikikkääseen karhunvatukkapensaaseen. Samoin kreikkalaisen taruston sankari Bellerofon yritti nousta Olympoksen jumalien luo, mutta putosi piikkipensaaseen. Klemettilä ja Jaakola mainitsevat (s. 223), että pensas monesti tulkittiin karhunvatukaksi.
Yritin jäljittää Bellerofonin karhunvatukkaa, mutta en ole vielä löytänyt mainintaa. Bellerofon (usein myös muodossa Bellerofontes) oli heeros, joka sai ratsukseen Pegasoksen ja onnistui surmaamaan khimairan. Khimaira oli hirviö, jolla oli leijonan pää, vuohen ruumis ja käärme häntänä. Iliaassa (6.200-202) kerrotaan Bellerofonista, että hän joutui jumalten vihoihin ja sen jälkeen hän harhaili autiomaassa, ”karttoi polkuja ihmisien, polo murteli mieltä” (suom. Otto Manninen).
Toinen versio on Hyginuksen nimissä kulkevasta teoksesta Astronomica (2.18), jossa kerrotaan Pegasoksen tähtikuvion yhteydessä myös Bellerofonin kohtalosta. Bellerofon yritti lentää Pegasoksen selässä taivaaseen, mutta melkein perillä vilkaisi alas, pelästyi, putosi Pegasoksen selästä ja kuoli. Pegasos sen sijaan korotettiin tähtikuvioksi taivaalle.
Myytistä on tietysti useita erilaisia versioita ja mainintoja antiikin kirjallisuudessa ja myöhemmin. Yhteistä monille maininnoille Bellerofonista on lento Pegasoksen selässä,  pyrkimys jumalten pariin Olympokselle tai taivaaseen ja sitten putoaminen. Zeus tai jumalat yleensä suuttuvat tästä ylimielisyydestä ja suistavat ylimielisen nousijan alas. Bellerofon joko kuolee tai tulee rammaksi tai sokeaksi.
Bellerofonin lisäksi antiikin mytologiassa esiintyy muita yritteliäitä taivaan tavoittelijoita, joille käy huonosti. Faethon, auringonjumalan ja kuolevaisen naisen poika, haluaa ajaa auringonvaunuja ja pääseekin kierrokselle, mutta kokemattomana ajajana suistuu alas. Ikaros lentää isänsä tekemillä siivillä, mutta nousee liian ylös taivaalle ja putoaa mereen. Antiikin ihmiselle tarinat kertoivat ihmisen ylimielisyydestä tai röyhkeydestä (hybris), josta ei koitunut mitään hyvää.
Piikikäs karhunvatukkapensas voi siis muistuttaa inhimillisen ylpeyden seurauksista. Vadelmia kerätessä ei  kuitenkaan koskaan edes muista niiden piikikkyyttä.

Tämä blogaus on häpeämättömän nostalginen, mutta kesälomalla on lupa hetkeksi taantua lapsuuden tärkeisiin kirjoihin. Parina edellisenä kesänä olen palannut L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -kirjojen ääreen.
Tänä kesänä vuorossa on Louisa May Alcott. Edellisestä lukukerrasta ehti vierähtää muutama vuosikymmen. Jälleen kerran huomaan, miten ajattomia, hauskoja ja liikuttavia monet Alcottin kuvaukset lapsista ja nuorista ovat. Pikku naisten (Little Women) ja Pikku miesten (Little Men) huumori vetoaa minuun edelleenkin.
Kirjojen aikakauteen kuuluva kristillinen paatos, varsinkin tyttöjen kasvatuksessa, on kumminkin väsyttävää. Suomennoksissa sitä on jonkin verran karsittu. Alkukielellä lukeminen on sinänsä virkistävää, Alcottin englanti on hauskaa ja eloisaa, mutta ehkä en huomaa siitä kielen vanhentumista samalla tavoin kuin omasta äidinkielestäni. Tyttökirjojen vanhat suomennokset tuntuvat välillä turhankin koomisilta. Kuka osaa kertoa, miksi ihmeessä Pikku miesten suomentaja Wille Hynynen on kääntänyt Plumfieldin koulun kokin nimen Asia suomeksi nimeksi Pöppö? Aivan typerä on myös Pikku naisten jatko-osan (englanniksi muuten paatoksellinen Good Wives) suomenkielinen nimi Viimevuotiset ystävämme.
Ennen Pikku naisten nostattamaa menestystään Alcott elätti itseään, vanhempiaan ja sisaruksiaan kirjoittamalla seikkailukertomuksia ja rakkausnovelleja. Hän oli uskomattoman tuottelias ja kirjoitti suuren osan tuotannostaan salanimellä.
Hupaisaa kyllä, Alcott kuvaa Viimevuotisissa ystävissä, miten hänen päähenkilönsä Jo suoltaa lehtiin jännityskertomuksia, joita hänen mentorinsa professori Bhaer kovasti paheksuu. Katumuksen vallassa Jo polttaa tuotoksensa. Alcottin muutama lehdissä julkaisema novelli on nyttemmin käännetty nimellä Naamion takana. Kootut kertomukset (suomennos Inkeri Koskinen, Helmi 2005).
Sekä Louisa May Alcott itse että hänen isänsä ja äitinsä Abigail May Alcott olivat tunnettuja feministejä ja orjuuden vastustajia. Alcottin isä Amos Bronson Alcott oli opettaja ja filosofi, joka halusi elää transsendentalistista filosofiaansa todeksi. Hän oli mukana perustamassa omavaraiseksi suunniteltua kommuunia Fruitlands. Kokeilu epäonnistui, kun perustajajäsenet keskittyivät liikaa filosofiaan, eivätkä perehtyneet riittävästi maanviljelyyn. Alcottin isä perusti useaan otteeseen koulun, mutta nämäkin yritykset kaatuivat. Pikku miehissä ja sen jatko-osassa Plumfieldin pojat koulu sen sijaan kukoistaa. Kirjoissa utopistisimmatkin kokeilut voivat menestyä.
Lisäys 2.12.2014:
Uutta Alcott-rintamalla: Anu Lahtinen esittelee tuoreessa kirja-arviossa ”Isän visiot, tyttären urotyöt” (Kasvatus ja Aika -lehdessä) John Mattesonin Alcott-elämäkerran.
 
 
 

 
 

Last week I was teaching in Budapest, in the summer course ”Luminosus Limes – Geographical, Ethnic, Social and Cultural Frontiers in Late Antiquity”.
This summer course was organised by Marianne Saghý (dept. of Medieval studies) in Central European University, the international university in Budapest.
Our summer course dealt with a mass of topics concerning different frontiers, not only the concrete frontiers of the Roman Empire, but also various conceptual frontiers such as cultural boundaries.
My own workshops were about the borderlines between Romans and the peoples that Romans called ”barbarians” and the encounter of different Christianities with local religions in Late Antiquity.
In addition to the workshops, we visited the Hungarian National museum that is filled with exciting Roman stuff, sarcophagi, inscriptions and reliefs, for example, this relief of Orpheus.

In the National Museum, there was this beautiful imitation of the Pantheon cupola:
We visited the remains of the Roman town Aquincum (including a museum and a reconstruction of a Roman house made for school children).
We also traced other ruins of Aquincum and its surrounding settlements in the so-called Old Buda (quite a long walk by the way). There one could also see a number of pretty eighteenth-century buildings still remaining in the middle of less attractive blocks:

I participated as a teacher but I had the feeling that it was also me who was learning all the time, from the excursions, other teachers’ workshops and, in particular, students’ comments and questions. I felt privileged to enjoy the company of the bright students. It will be exciting to follow what will become of them. May their future be as brilliant as the sun was in Budapest!

 

Olen yllättänyt itseni seuraamasta jalkapallon MM-kisoja, melkein yötä myöten. Niin, minä, joka ikävuosina 13-26 nyrpistelin kaikelle urheilulle, varsinkin kilpaurheilulle. Kyllä, minä, joka koulussa muiden katsellessa hiihtoja mielenosoituksellisesti istuin nenä kirjassa. Sittemmin olen viisastunut ja tajunnut, etteivät kirjatoukan elämä ja urheilu sulje pois toisiaan.
Nyt olen seurannut, miten Brasilia ja Meksiko pelasivat kauniin tasapelin. Seurasin Chilen yllätyksellistä voittoa Espanjasta. Jopa vähäisellä jalkapallon tuntemuksellani huomasin, miten erilaisia tunnelmiltaan pelit voivat olla. Chile – Espanja -peli oli nykivää ja hermostunutta, ja erotuomarin pilli soi vähän väliä. Sen sijaan Uruguayn voittoon päättynyt peli Englantia vastaan oli tasapainoisempaa, tyylikkäitä syöttöjä, pitkiä juoksuja.
Eikä jalkapallo ole ainoa ilon lähde. Elämäni suurimpia nautintoja ovat yhdessä pelattavat lauta- ja korttipelit. Pelien aatelia ovat Carcassonne, Menolippu, Ivanhoe, Seven Wonders ja Dominion.
Mitä hyötyä tästä kaikesta on? Peleistä ja leikeistä ei ole hyötyä sanan banaalissa merkityksessä. Pelaamisen tarkoitus, telos, on pelaaminen itse. Siksi pelaaminen on ihmiselämän suurenmoisimpia asioita. Kaikkein kauneimpia hetkiä elää silloin, kun pelaa eikä ole edes väliä, kuka voittaa. On vain läsnä ja kaikki muu unohtuu.

Suurella ilolla mainostan Elina Pyyn väitöstä ensi perjantaina Helsingin yliopistossa.
Elina Pyyn väitöskirja Feminam et arma cano: Gender and Roman Identity in War-Centred Epic of the Early Principate tutkii sukupuolen merkitystä roomalaisen identiteetin rakentamiselle varhaisen keisarikauden roomalaisessa sotaepiikassa.
Lähteinä ovat ennen kaikkea Vergiliuksen Aeneis-eepos mutta myös Lucanuksen ja Statiuksen teokset.
Vastaväittäjänä on prof. Christopher Smith (University of St Andrews; British School at Rome).
Onnea koitokseen!

My review of Alan Cameron’s The Last Pagans of Rome (2011), has recently been published in Arctos 47 (2013).
Arctos, the best Finnish academic journal on classics and ancient history, publishes book reviews now online, here.

Paljasta pintaa! Katso kuvat!
Kohudosentti osallistui Naisten kymppiin ja RIISUI

 
 
 
 
 
 
 
 
 
juoksun jälkeen lenkkikenkänsä.

Dosentin varpaat
 
 
 
 
Dosentti paljasti myös käsivartensa.
”Kaikenlaisia turhuuksia ne yliopistoihmiset tekevätkin”, kadulla haastattelemamme tuohtunut kansalainen kommentoi. ”Verovaroja haaskataan”.
”Voi voi, tämä on kansantaloudellisesti täysin tuottamatonta toimintaa”, ilmoittaa tunnettu talousmies. ”Ei yli neljäkymmentävuotiaiden naisten pitäisi enää ryhtyä tällaiseen.”
Yksinoikeudella vain tälle juorupalstalle antamassaan haastattelussa dosentti totesi olevansa urheilutapahtumassa yksityishenkilönä ja hoitavansa juoksemisen vapaa-aikanaan. ”Halusin tällä vain herättää keskustelua ja koetella sananvapauden rajoja”, kohudosentti lataa.
 
 

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla on tietokirjojen aatelia. Kirjoittajilla Sari Katajala-Peltomaalla ja Ville Vuolannolla on vuosien kokemus lapsuuden historian tutkimuksesta. Tässä suurelle yleisölle suunnatussa teoksessa he ovat tiivistäneet oleellisia huomiota omista tutkimuksistaan.
Kirjoittajat kumoavat pitkään vallalla olleita käsityksiä mm. siitä, ettei antiikin ja keskiajan lasten ja vanhempien välillä olisi ollut kummoisiakaan tunnesiteitä.
Monien kaavamaisten käsitysten tilalle Katajala-Peltomaa ja Vuolanto tuovat esiin monivivahteisen kuvan lasten elämänpiireistä. Lapset eivät olleet passiivisia aikuisten opetusten ja arvojen vastaanottajia (kuten eivät ole nykyäänkään).
Lapsuus ja arki valottaa lasten elämää eri näkökulmista, syntymästä lapsuuden loppuun, perhesuhteista työhon ja koulutukseen, leikeistä uskontoon.. Työnteko oli suurimmalle osalle lapsia täysin itsestäänselvää arkipäivää ja koulunkäynti lähinnä hyvin toimeentulevan eliitin erioikeus.
Antiikin ja keskiajan lasten maailma oli monessa suhteessa toisenlainen kuin meidän aikamme lasten, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne yhteisestä ihmisen osasta. Hyvin samankaltaisia vääntöjä käytiin eri sukupolvien kesken. Iloa, huolia, murheita. Lasten leikit tuntuvat universaaleilta, samoin myös se, että vanhemmat olivat niitä arvioimassa ja arvostelemassa. Kuulostaa jotenkin tutulta: keskiajan kirjoittajat pelkäsivät, ”että miekoilla leikkivistä pojista tulisi väkivaltaisia ja kortinpeluusta pitävistä pelureita” (s. 182).