Tekijä: maijastina

Edellisessä blogauksessani ’Hercules vai konjunktiivi?’ kirjoitin toiveikkaasta porttiteoriastani. Antiikista voi innostua yllättävien asioiden kautta kuten vaikka viihde-elokuvien kautta.
Omakohtaiset porttini antiikkiin ovat olleet paitsi Troijan sodasta kertovat tarinat myös italialainen tv-sarja l’Odissea (1968). Sitä esitettiin Suomen televisiossakin joskus 1970-luvun puolivälissä, ja ihmeellistä kyllä sain katsoa sitä. (Oli monia muita mielenkiintoisia ohjelmia, joita en saanut katsoa, vaikka kaikki muut saivat – tai siltä ainakin tuntui. Ja tämä tuntuu olevan ylisukupolvinen tunne).
Odysseuksen ja Penelopen esittäjät Bekim Fehmiu ja Irene Papas olivat karismaattisia, Penelopen silmämeikki upea, ja italian kieli oli niin kaunista ja sointuvaa. Kohtaukset olivat taianomaisia, jännittäviä ja mieleenpainuvia. Seikkailu Polyfemoksen luolassa oli niin hurja, että toistui tietysti painajaisunissa, varsinkin se kun Polyfemos valtavilla käsillään tavoittelee Odysseuksen miehiä, jotka pakenevat luolan nurkkiin. L’Odissea tuntuu kestävän uudelleenkatsomista lähes neljänkymmenen (sic!) vuoden tauon jälkeen. Kohtaukset ovat hidastempoisempia kuin nykyään.
Toinen lapsuuden antiikkikokemus oli Pier Paolo Pasolinin elokuva Edipo re (Kuningas Oidipus,1967). Sekin näytettiin Suomen televisiossa samoihin aikoihin kuin L’Odissea (tai ehkä aikaisemmin?). Elokuvan autiot rujot maisemat korostivat tarinan lohduttomuutta. Siitä jäi kaihertamaan Oidipuksen epäoikeudenmukainen osa: yrittäessään välttää kohtaloaan Oidipus vain varmisti sen toteutumisen.
 
 

Liisa Tuomela väittelee 10.9.2014 kello 12.15 Helsingin yliopiston
humanistisessa tiedekunnassa aiheesta
”Virtues of Man, Woman – or Human Being? –
An Intellectual Historical Study on the Views of the Later Stoics Seneca the
Younger, Musonius Rufus, Epictetus, Hierocles and Marcus Aurelius on the
Sameness of the Virtues of Man and Woman” (Naisten, miesten – vai ihmisten
hyveitä? Aatehistoriallinen tutkimus myöhäisstoalaisten Seneca nuoremman,
Musonius Rufuksen , Epiktetoksen, Hierokleen ja Marcus Aureliuksen
näkemyksistä naisten ja miesten hyveitten samuudesta ).
Vastaväittäjänä on dosentti Marja-Leena Hänninen, Tampereen yliopisto, ja
kustoksena on professori Olli Salomies.
Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Päärakennus, Auditorium XII, Unioninkatu 34.

The XXIII Finnish Symposium on Late Antiquity takes place on 17–18 October 2014. The theme of the symposium is “Conflict in Late Antiquity”.
Our keynote speakers are Hagith Sivan (Department of History, University of Kansas), Petri Luomanen (Biblical Studies, University of Helsinki), Lucy Grig (School of History, Classics and Archaeology, University of Edinburgh) and Antti Lampinen (Classics, University of Turku). Conflict will be approached from a wide perspective, including different types and levels of conflict and attempts at solving them. Points of view vary from political and military to cultural and religious conflicts between and within traditions.  Please refer to the programme attached.
The symposium will be organized in the premises of a zoological research station operated by the University of Helsinki at a beautiful location in Tvärminne on the southern coast of Finland (http://luoto.tvarminne.helsinki.fi/english). The symposium is organised by an interdisciplinary organizing committee (see below) and funded by the Academy of Finland‘s Centre of Excellence “Reason and Religious Recognition”, Faculty of Theology, University of Helsinki, and Department of World Cultures, University of Helsinki.
The seminar is free. We will offer transportation from Helsinki to Tvärminne and
back, as well as accommodation in a shared room (2 persons) and meals in Tvärminne,
but we are not able to cover the costs for travelling to or from Helsinki, or accommodation in Helsinki.
Registration for the conference will start on September 1, 2014. In order to register as a
participant for the seminar, please send an email to Ulla Tervahauta, ulla.tervahauta(at)helsinki.fi. Upon applying for participation, you are kindly asked to provide your contact
information as well as to inform us about special diets etc. Please also mention if you do NOT need the coach transportation from Helsinki.
Welcome!
The organizing committee

Maijastina Kahlos, PhD, Classics / “Reason and Religious Recognition”, University of
Helsinki, maijastina.kahlos(at)helsinki.fi
Ulla Tervahauta PhD, Biblical Studies, University of Helsinki, ulla.tervahauta(at)helsinki.fi
Ville Vuolanto, PhD, History, University of Tampere / University of Oslo, ville.vuolanto(at)uta.fi

PROGRAMME
Conflict in Late Antiquity
XXIII Finnish Symposium on Late Antiquity, Tvärminne, 17-18 October 2014
FRIDAY  17 OCTOBER
9.00 Departure by coach from Helsinki
c. 11 Arrival and accommodation
11.30 Opening of the Symposium
11.45 Lunch
12.30 Friday session I: Pilgrimage, asceticism and social conflict
Hagith Sivan: Jerusalem: A Landscape of Conflict in Late Antiquity
Walter Roberts: Soldiers of Christ from the Byzantine Perspective: Monks, Emperors and Conflict in the Late Antique Byzantine Empire
Kristina Sessa: Conflict, Narrative and the Formation of Monastic Communities in Sixth-Century Italy
14.15 Coffee
14.35 Friday session II:  Identity and religious conflict
Petri Luomanen: Conflict and Identity in Early Christian Heresiologies: The Case of Jewish Christians
Blossom Stefaniw: Straight Reading: Ideology, Exegesis and the Body in the Origenist Controversy
15.50 Short break
16.00 Friday session II continues
Susanne Moraw: Conflict and Gender: Why Images of Real Life Publicise Harmony and Images of Myth Do Not
Vilja Alanko: Thecla’s Choice? Sexual asceticism as embodied salvation?
17.00 Sauna/Men
18.30 Sauna/Women
20.00 Dinner
SATURDAY 18 OCTOBER
8.00-9.00 Breakfast
9.00 Saturday session I: Social conflict and intolerance in late Roman culture
Lucy Grig: Popular Culture and Social Conflict in Late Antiquity
Victoria Leonard: Texts, Travels, and Turncoats: Intolerance and Conformity in the Early Fifth Century
10.15 Short break
10.30 Saturday session II: Literary images and the creation of a conflict
Antti Lampinen: Creating a Religious Conflict: Gallic Elite and the Literary Image of a Persistently Pagan ’Vulgus’
Jaakkojuhani Peltonen: Emperor Julian as a User of Alexander the Great and Marcus Aurelius in the Competition for Power and Prestige
11.45 Lunch
12.30 Saturday session II: War and political conflict
Alvaro Sánchez-Ostiz: Theodorus and the Two Eagles of Jupiter: Claudianus’s Propagandistic Treatment of the Conflict between East and West
Jeroen Wijnendaele: Triumph and Tragedy. Stilicho’s War Against Radagaisus (405–406 CE)
14.00 Coffee and packing
14.30 Conclusion of the symposium
15.00 Departure
c. 17 Arrival in Helsinki
 

The last day at the conference of Latin and Greek (FIEC 2014) has begun. I have been listening dozens of presentations for five days. For me, Thursday was the climax. In the morning I heard a presentation on the poetry of Catullus, ”The Venus Variations: Genre and Intertextuality in Catullus’ carmina maiora” by Christopher Nappa (University of Minnesota). Actually the paper was more fascinating than the title ever promised: about family, love, death and other fundamental issues of life. In the afternoon, Sandra Scepanovic (University of Belgrade) gave a presentation on the human condition, divine intervention and the passage of time in Pindar’s poetry.
I felt that we are the children of Antiquity, that there exists the community of scholars from around the world. Despite the many different languages of the FIEC participants, we share the common languages in Greek and Latin. There, sweating in tiny hot classrooms, we were contemplating the poetry Catullus, Pindar and others together. We, the old, middle-aged and young scholars, were initiated in the mysteries of the human lot in antiquity.

”As for human expectations, they often rise up and then back down, as they cleave the waves of vain falsehoods. No human on earth has yet found a reliable token of what will happen from the gods. Our understanding of the future is blind.” (Pindar, Olympian ode 12.5-9, transl. Diane Arnson Svarlien, modified).

 

Klassisten kielten ja kreikkalais-roomalaisen antiikin tutkijat kokoontuvat Bordeaux’ssa. FIEC:n eli klassisten kielten tutkimuksen kansainvälisen liiton suuri maailmankokoontuminen järjestetään joka neljäs vuosi. Tätä ennen ne olivat Berliinissä. Tänä vuonna vetovastuussa on Bordeaux’n yliopisto ja Ausonius-instituutti.
Jättimäisessä konferenssissa on 17 paneelia. Minun esitelmäni ”Goths and the discussion on Romanness in the late fourth and fifth centuries CE” on laitettu paneeliin ”Creating political opinion”. Koska abstraktit piti lähettää yli vuosi sitten, esitelmästä kehittyi hiukan toisenlainen kuin abstrakti lupaa. Orosiuksella kuitenkin aloitan.

Abstract: ”The Roman historian Orosius (Historiae adversum paganos 7.37.9) writes that the leader of one Gothic group, Alaric, was a Christian and more like a Roman (unus Christianus propiorque Romano), while the leader of another Gothic group, Radagaisus was a pagan, barbarian and true Scythian (alius paganus barbarus et vere Scytha). This passage is the starting point for my paper in which I discuss the use of Goths in Roman internal political, religious and social struggles. I examine late antique writers’ discussions of Goths and Romans. Goths mirrored Roman writers’ values and notions about how things were be organised in the late Roman Empire. I draw attention to the fluidity of Romanness. In late antique discussions, ‘being Roman’ was not always used to refer to a person’s ethnicity, linguistic group, common descent or legally defined citizenship but it could be harnessed in various ways to refer to common cultural standards, religious values, or shared socio-economic and military interests. In this paper I analyse the ways in which Romanness and ‘barbarity’ were continuously negotiated at every level of social and cultural life, exploring, for example, Ammianus Marcellinus, Themistius, Synesius, Ambrose, Eunapius, Orosius and Prudentius.”

Miksi Ausonius-instituutti? Ausonius (310-395), yksi myöhäisantiikin maineikkaimpia runoilijoita oli tietysti Bordeaux’n eli Burdigalan oma suuri poika. Sittemmin Ausonius siirtyi tulevan keisarin Gratianuksen opettajaksi Augusta Treverorumiin (nykyinen Trier) ja kirjoitti kuuluisimman runoelmansa Mosella, jossa hän ylistää Mosella-jokea (nykyinen Mosel).
Mitä Burdigalasta tuliaisiksi? Jos seuraa Asterixin mallia, niin amfora valkoviiniä ja ostereita:

Eilen tuli kuluneeksi 2000 vuotta Rooman keisari Augustuksen kuolemasta.
Augustus oli ensimmäinen Rooman keisari, sillä hän loi vuosisadoiksi vakiintuneen keisari-instituution. Ennen Augustus-arvonimeä hänet tunnettiin nimellä Gaius Julius Caesar Octavianus. Nimet Gaius Julius Caesar hän sai ottoisänsä mukaan. Octavianus nousi valtaan sisällissodan voittajana, onnistui vakiinnuttamaan valtansa ja sai (tai kaiketi otti …) senaatilta arvonimen Augustus.
Mitä tapahtui Augustuksen kuoleman jälkeen? Hänen ruumiinsa kuljetettiin kuolinpaikasta Nolasta Roomaan. Senaatti kokoontui heti kes­kustelemaan Augustukselle varatuista kuolemanjälkeisistä kunnianosoituksista. Tämän jälkeen järjestettiin hautajaiset Au­gus­tuksen itsensä jättämien yksityiskohtaisten ohjeiden mukaan. Augustuksen lesken Livian poika ja seuraavaksi hallitsijaksi kaavailtu Tibe­rius piti hautajaispuheen. Cassius Dion mukaan Tiberius vertasi Augustusta Herakleeseen, joka oli hyveensä avulla ansainnut kuolemattomuu­den. Senaattorit kantoivat ruumiin Mars-kentälle, jossa ruumis pol­tettiin. Kun rovio oli sytytetty, pääs­tettiin roviosta irti kotka, joka lensi taivaalle. Kotka symbolisoi antiikissa Zeusta ja Juppiteria, Roomaa ja tässä yhteydessä keisarin sielua. Myöhemmin ilmaantui silminnäkijä, Numerius Atticus, joka vannoi nähneensä Augus­tuksen sielun nousevan taivaaseen. Augustuksen leski Livia pal­kitsi Numerius Atticuksen tästä hyvästä miljoonalla sestertiuksella. Polttohautauksen jälkeen vainajan luut kerättiin rovion tuhkasta ja sijoitet­tiin mausoleumiin. Senaatti julisti Augustuksen jumalaksi (nykyisen kalenterin mukaan 17. syyskuuta).
Augustuksen nousemista jumalien joukkoon ennakoitiin jo hänen eläessään erilaisissa yhteyksissä. Horatius ennustaa oodissaan (3.3), kuinka Augustus tulevaisuudessa liittyy myyttisten sankareiden, Polluxin, Herculeen, Bac­chuksen ja Quirinuksen (eli jumalaksi nousseen Romuluksen) pöytäseuraan:

Hac arte Pollux et vagus Hercules
enisus arcis attigit igneas,
quos inter Augustus recumbens
purpureo bibet ore nectar,
hac te merentem, Bacche pater, tuae
vexere tigres indocili iugum
collo trahentes, hac Quirinus
Martis equis Acheronta fugit, …
Niin nousi Polluks, niin raju Herkules
taivaiden linnaan eetterinloistavaan,
on heidän joukossaan Augustus
nektarin purppurasuulla juova.
Niin ansiostas, oi isä Bacchus, myös
sun sinne veivät tiikerit outoa
iestä kantain, niin Quirinus
Mars-hevosin tylyn Tuonen väisti, …
(suom. Teivas Oksala, teoksessa Horatius, Neljä oodien kirjaa ja vuosisataislaulu, latinaksi ja suomeksi, suomentaneet Teivas Oksala ja Erkki Palmén, 2013, s. 147).

Augustus kuvattiin muotokuvissa ja rahoissa vakiintunein tavoin jumalallisen kauniina nuorukaisena. Joissakin veistoksissa Augustuksella on varsin edustava vatsalihaksisto näkyvissä, nykyajan terminologialla six-pack. Kuuluisin on tietysti ns. Primaportan Augustus, jossa keisarilla on komea kuva-aihein koristeltu rintahaarniska. Primaportan Augustus levisi kopioina provinsseihin ympäri valtakuntaa. Augustuksen tarkkaan harkituista muotokuvista tulee pakostakin mieleen eräänkin nykyisen ’suurvallan’ johtajan esiintymiset Siperian erämaissa, ylittämässä hyisiä jokia ja kesyttämässä milloin mitäkin villieläintä.

Viime viikkojen intohimo on ollut vadelmien poiminta. Marjojen parissa olen viihtynyt myös lukemalla  Hannele Klemettilän ja Laura Jaakolan kirjoittamaa marjakasvien kulttuurihistoriaa Mansimarjasta punapuolaan (Maahenki 2011).
Klemettilä ja Jaakola esittelevät metsien ja puutarhojen marjoja, niiden käyttöä ravintona, lääkinnässä ja kosmetiikassa eri aikoina. Marjat ovat olleet tärkeitä myös myyteissä ja kirjallisuudessa. Tunnetuimpia on tietysti Marjatan tarina Kalevalassa, jossa Marjatta tulee raskaaksi syömästään puolukasta.
Klemettilä ja Jaakola kertovat myös karhunvatukan vaiheista myyteissä. Niissä Lucifer karkotettiin taivaasta, ja hän putosi piikikkääseen karhunvatukkapensaaseen. Samoin kreikkalaisen taruston sankari Bellerofon yritti nousta Olympoksen jumalien luo, mutta putosi piikkipensaaseen. Klemettilä ja Jaakola mainitsevat (s. 223), että pensas monesti tulkittiin karhunvatukaksi.
Yritin jäljittää Bellerofonin karhunvatukkaa, mutta en ole vielä löytänyt mainintaa. Bellerofon (usein myös muodossa Bellerofontes) oli heeros, joka sai ratsukseen Pegasoksen ja onnistui surmaamaan khimairan. Khimaira oli hirviö, jolla oli leijonan pää, vuohen ruumis ja käärme häntänä. Iliaassa (6.200-202) kerrotaan Bellerofonista, että hän joutui jumalten vihoihin ja sen jälkeen hän harhaili autiomaassa, ”karttoi polkuja ihmisien, polo murteli mieltä” (suom. Otto Manninen).
Toinen versio on Hyginuksen nimissä kulkevasta teoksesta Astronomica (2.18), jossa kerrotaan Pegasoksen tähtikuvion yhteydessä myös Bellerofonin kohtalosta. Bellerofon yritti lentää Pegasoksen selässä taivaaseen, mutta melkein perillä vilkaisi alas, pelästyi, putosi Pegasoksen selästä ja kuoli. Pegasos sen sijaan korotettiin tähtikuvioksi taivaalle.
Myytistä on tietysti useita erilaisia versioita ja mainintoja antiikin kirjallisuudessa ja myöhemmin. Yhteistä monille maininnoille Bellerofonista on lento Pegasoksen selässä,  pyrkimys jumalten pariin Olympokselle tai taivaaseen ja sitten putoaminen. Zeus tai jumalat yleensä suuttuvat tästä ylimielisyydestä ja suistavat ylimielisen nousijan alas. Bellerofon joko kuolee tai tulee rammaksi tai sokeaksi.
Bellerofonin lisäksi antiikin mytologiassa esiintyy muita yritteliäitä taivaan tavoittelijoita, joille käy huonosti. Faethon, auringonjumalan ja kuolevaisen naisen poika, haluaa ajaa auringonvaunuja ja pääseekin kierrokselle, mutta kokemattomana ajajana suistuu alas. Ikaros lentää isänsä tekemillä siivillä, mutta nousee liian ylös taivaalle ja putoaa mereen. Antiikin ihmiselle tarinat kertoivat ihmisen ylimielisyydestä tai röyhkeydestä (hybris), josta ei koitunut mitään hyvää.
Piikikäs karhunvatukkapensas voi siis muistuttaa inhimillisen ylpeyden seurauksista. Vadelmia kerätessä ei  kuitenkaan koskaan edes muista niiden piikikkyyttä.

Tämä blogaus on häpeämättömän nostalginen, mutta kesälomalla on lupa hetkeksi taantua lapsuuden tärkeisiin kirjoihin. Parina edellisenä kesänä olen palannut L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -kirjojen ääreen.
Tänä kesänä vuorossa on Louisa May Alcott. Edellisestä lukukerrasta ehti vierähtää muutama vuosikymmen. Jälleen kerran huomaan, miten ajattomia, hauskoja ja liikuttavia monet Alcottin kuvaukset lapsista ja nuorista ovat. Pikku naisten (Little Women) ja Pikku miesten (Little Men) huumori vetoaa minuun edelleenkin.
Kirjojen aikakauteen kuuluva kristillinen paatos, varsinkin tyttöjen kasvatuksessa, on kumminkin väsyttävää. Suomennoksissa sitä on jonkin verran karsittu. Alkukielellä lukeminen on sinänsä virkistävää, Alcottin englanti on hauskaa ja eloisaa, mutta ehkä en huomaa siitä kielen vanhentumista samalla tavoin kuin omasta äidinkielestäni. Tyttökirjojen vanhat suomennokset tuntuvat välillä turhankin koomisilta. Kuka osaa kertoa, miksi ihmeessä Pikku miesten suomentaja Wille Hynynen on kääntänyt Plumfieldin koulun kokin nimen Asia suomeksi nimeksi Pöppö? Aivan typerä on myös Pikku naisten jatko-osan (englanniksi muuten paatoksellinen Good Wives) suomenkielinen nimi Viimevuotiset ystävämme.
Ennen Pikku naisten nostattamaa menestystään Alcott elätti itseään, vanhempiaan ja sisaruksiaan kirjoittamalla seikkailukertomuksia ja rakkausnovelleja. Hän oli uskomattoman tuottelias ja kirjoitti suuren osan tuotannostaan salanimellä.
Hupaisaa kyllä, Alcott kuvaa Viimevuotisissa ystävissä, miten hänen päähenkilönsä Jo suoltaa lehtiin jännityskertomuksia, joita hänen mentorinsa professori Bhaer kovasti paheksuu. Katumuksen vallassa Jo polttaa tuotoksensa. Alcottin muutama lehdissä julkaisema novelli on nyttemmin käännetty nimellä Naamion takana. Kootut kertomukset (suomennos Inkeri Koskinen, Helmi 2005).
Sekä Louisa May Alcott itse että hänen isänsä ja äitinsä Abigail May Alcott olivat tunnettuja feministejä ja orjuuden vastustajia. Alcottin isä Amos Bronson Alcott oli opettaja ja filosofi, joka halusi elää transsendentalistista filosofiaansa todeksi. Hän oli mukana perustamassa omavaraiseksi suunniteltua kommuunia Fruitlands. Kokeilu epäonnistui, kun perustajajäsenet keskittyivät liikaa filosofiaan, eivätkä perehtyneet riittävästi maanviljelyyn. Alcottin isä perusti useaan otteeseen koulun, mutta nämäkin yritykset kaatuivat. Pikku miehissä ja sen jatko-osassa Plumfieldin pojat koulu sen sijaan kukoistaa. Kirjoissa utopistisimmatkin kokeilut voivat menestyä.
Lisäys 2.12.2014:
Uutta Alcott-rintamalla: Anu Lahtinen esittelee tuoreessa kirja-arviossa ”Isän visiot, tyttären urotyöt” (Kasvatus ja Aika -lehdessä) John Mattesonin Alcott-elämäkerran.
 
 
 

 
 

Last week I was teaching in Budapest, in the summer course ”Luminosus Limes – Geographical, Ethnic, Social and Cultural Frontiers in Late Antiquity”.
This summer course was organised by Marianne Saghý (dept. of Medieval studies) in Central European University, the international university in Budapest.
Our summer course dealt with a mass of topics concerning different frontiers, not only the concrete frontiers of the Roman Empire, but also various conceptual frontiers such as cultural boundaries.
My own workshops were about the borderlines between Romans and the peoples that Romans called ”barbarians” and the encounter of different Christianities with local religions in Late Antiquity.
In addition to the workshops, we visited the Hungarian National museum that is filled with exciting Roman stuff, sarcophagi, inscriptions and reliefs, for example, this relief of Orpheus.

In the National Museum, there was this beautiful imitation of the Pantheon cupola:
We visited the remains of the Roman town Aquincum (including a museum and a reconstruction of a Roman house made for school children).
We also traced other ruins of Aquincum and its surrounding settlements in the so-called Old Buda (quite a long walk by the way). There one could also see a number of pretty eighteenth-century buildings still remaining in the middle of less attractive blocks:

I participated as a teacher but I had the feeling that it was also me who was learning all the time, from the excursions, other teachers’ workshops and, in particular, students’ comments and questions. I felt privileged to enjoy the company of the bright students. It will be exciting to follow what will become of them. May their future be as brilliant as the sun was in Budapest!