Tekijä: maijastina

The Cambridge History of Magic and Witchcraft in the West From Antiquity to the Present (ed. David J. Collins) already came out quite many weeks ago. However, my author’s copy that had been duly sent by the publisher weeks ago mysteriously Disapparated. Now, luckily, after some detours, it has Apparated to my office!
It looks fine indeed! Fascinating articles, for example, by Kimberly B. Stratton (”Early Greco-Roman Antiquity”), Kyle A Fraser (”Roman Antiquity: The Imperial Period”) and Yitzhak Hen (”The Early Medieval West”).
My own contribution is on the Early Church. It led me to some sideways in the research of Late Antiquity but it has turned out very useful because it led me to think more thoroughly about the variety of late antique and early medieval religious life. Sideways may sometimes be more beneficial than the direct highways.

Matias Buchholz väittelee huomenna 17.4. Helsingin yliopistossa kreikkalaisesta oikeuskielestä Bysantissa. Roomalaisen oikeuden kieli oli roomalaisella ajalla tietysti latina, mutta bysanttilaisella ajalla siirryttiin kreikkaan. Buchholz on väitöskirjassaan ”Römisches Recht auf Griechisch – Prolegomena zu einer linguistischen Untersuchung der Zusammensetzung und Semantik des byzantinischen prozessrechtlichen Wortschatzes” tutkinut latinan vaikutusta bysanttilaisajan kreikkalaiseen oikeuskieleen, varsinkin oikeudenkäynteihin liittyvään sanastoon.
Vastaväittäjänä on prof. Bernard H. Stolte Groningenin yliopistosta, ja kustoksena on professori Mika Kajava. Väitöksen alana on kreikan kieli ja kirjallisuus.
Väitöskirjan englannin- ja suomenkielinen tiivistelmä ja kirjan e-versio täällä.
Onnea väitökseen!

My magical spring starts on Tuesday with the Workshop on Text, Ritual and Magic at the University of Helsinki. The starting point of the two-day workshop is to question and deconstruct the dichotomy between magic and religion.
The workshop is organised by the two research centres of excellence funded by Academy of Finland, the Centre of Excellence in Changes in Sacred Texts and Traditions and the Centre of Excellence in Reason and Religious Recognition.
I will present a paper on ”Magical survivals? Late antique bishops and local religious practices”.
Abstract: In Late Antiquity, ecclesiastical leaders often defined as ‘pagan’, superstitious and even magical those rituals and beliefs that they disliked. Augustine of Hippo, for instance, depicted a number of practices as ‘pagan’ elements that recent converts could not abandon and therefore carried with them into the church after Constantine’s conversion. Augustine and other church leaders have been influential in setting out the course of interpreting the local popular forms of religiosity as magic (‘magical survivals’) or leftovers of ‘paganism’ (‘pagan survivals’).
I will discuss local and/or popular forms of late antique religiosity with a few examples taken from the writings of Augustine and Jerome. I suggest that, instead of interpreting local popular forms of religiosity simply as ‘magical survivals’ or ‘pagan survivals’ and even making ‘pagan’ – ‘Christian’ distinctions, it will be more fruitful to analyse them as parts of local religious worlds, in their varying social contexts.

Ns. introvertit ovat viime aikojen keskustelussa saaneet yllättävän paljon huomiota. Yksi puheenvuoroista on yhdysvaltalaisen Susan Cainin kirja, joka myös suomennettu: Hiljaiset: introverttien manifesti (suom. Lea Peuranpuro, Avain 2012).
Erottelu introvertteihin ja ekstrovertteihin on – kuten monet muut jaottelut – on vain ajattelun apuväline, joka helpottaa monimutkaisen maailmamme hahmottamista. Toisinaan tällaiset määrittelyt ovat avuksi itsetutkiskelussa, toisinaan ne kahlitsevat. Karsinointeja ei tarvitse ottaa liian vakavasti ja kirjaimellisesti. Tästä Susan Cain kuvauksesta kyllä tunnistan osan itseäni:

Introverteilla puolestaan voi olla hyvät sosiaaliset taidot, ja he saattavat nauttia juhlista ja liiketapaamisista tiettyyn pisteeseen saakka, mutta jonkin ajan kuluttua he jo toivovat että olisivat kotona pyjama päällä. He käyttävät seuraelämälle varatun energiansa mieluummin läheisiin ystäviin, kollegoihin ja perheeseen. He kuuntelevat enemmän kuin puhuvat, ajattelevat ennen kuin puhuvat ääneen ja kokevat usein osaavansa ilmaista itseään paremmin kirjallisesti kuin puhumalla. He karttavat ristiriitoja. Moni heistä kammoaa small talkia, mutta nauttii syvällisistä keskusteluista. (s. 24)

Cain tuo myös esiin, ettei ns. introvertti ei ole sama kuin erakko tai ihmisvihaaja. Eivätkä ns. introvertit ole välttämättä ole ujoja.
Susan Cain tietysti näkee itsensä introverttinä. Hiljaiset on rohkaisukirja toisille introverteille, mutta Cain myös vaatii arvostusta introverttien sinnikkyydelle ja syvällisyydelle. Hän toteaa, että ”introverttien sitkeus vetää vertoja ekstroverttien pöhinälle niissäkin tehtävissä, joissa sosiaalisten taitojen uskoisi olevan erityisen toivottavia” (s. 200).
Tämä on tervetullut muistutus maailmassa, jossa liian monet asiat hoidetaan ns. ekstroverttien ehdoilla. (Tässä on edelleen syytä muistaa, että jaottelu on keinotekoinen ja lähinnä auttaa maailman hahmottamista …). Tiimityölle on aikansa ja paikkansa, mutta niin on myös itsenäisellä hiljaisella ajattelutyöllä, esimerkiksi opiskelussa. Samalla kun voi myöntää, että hyvin onnistuneessa ryhmätyössä syntyy enemmän kuin itse saisi aikaan, on muistettava, että lopulta ajattelu ja opiskelu pitää tehdä itse. Cain siteeraa Steve Wozniakia:

En usko, että mitään todella vallankumouksellista on keksitty komiteoiden avulla. … Pystyt parhaiten suunnittelemaan vallankumouksellisia tuotteita ja ominaisuuksia, jos teet töitä itseksesi. Ei komiteassa. Ei tiimissä. (s. 93)

It is a great pleasure to announce that the volume Past and Present in Medieval Chronicles just came out. The volume has been edited by Mari Isoaho.
The articles published in it are based on the conference papers held in the symposium two years ago at Helsinki Collegium for Advanced Studies.
Past and Present came out in CollEGium, the academic peer-reviewed series of Helsinki Collegium for Advanced Studies. It looks good!
My own contribution is ”Seizing History: Christianising the Past in Late Antique Historiography”.

Vuonna 376 roomalaiset joutuivat sotaan tervingi-goottien kanssa. Sotaa käytiin useita vuosia Rooman valtakunnan sisällä, Traakiassa ja Illyricumissa eli nykyisen Balkanin alueilla. Vuonna 378 gootit jopa voittivat roomalaiset Hadrianopolin taistelussa. Tappio oli melkoinen, ja Rooman itäosan  keisari Valens sai surmansa.
Tämän jälkeen Rooman hallitsevat piirit ja länsiosan keisari Gratianus tukijoineen nostivat itäosan keisariksi Theodosiuksen. Theodosius I ryhtyi selvittämään tilannetta goottien kanssa sekä sodankäynnin että diplomatian keinoin.

Hadrianopolin tappio oli Rooman kaltaiselle suurvallalle niin kirvelevä, että pienimmistäkin voitoista goottisodassa julistettiin massiiviset voitonjuhlat. Konstantinopolissa järjestettiin kilpa-ajoja ja juhlapäivät julistettiin yleisiksi vapaapäiviksi. Marraskuun 17. päivä vuonna 379 juhlistettiin voittoa paitsi gooteista, myös alaaneista ja hunneista. Sota kuitenkin jatkui vaihtelevalla menestyksellä. Vuonna 380 Theodosius saapui Konstantinopoliin ikään kuin triumfissa, vaikka sota oli edelleen käynnissä.
Rooman hallitsijoiden tarve julistaa valtakunnan voitokkuutta oli lähes pakonomaista. Michael McCormick (Eternal Victory, 43-44) on laskenut, että tänä vaikeana aikana, vuosina 379-389 vietettiin voitonjuhlia ainakin kuusi kertaa. Tämä on huomattava määrä kymmenessä vuodessa, kun sitä vertaa seitsemään edeltävään vuosikymmeneen, roomalaisille huomattavasti menestyksekkäämpään aikaan. Tällöin voitonjuhlia vietettiin vain 12 kertaa.
 
 

Näin viime keskiviikkona Kansallisoopperassa Sibeliuksen Kullervon, sinfonisen runon (tai vokaalisinfonian), johon Tero Saarinen on muokannut baletin. Hätkähdyttävin osuus on ’Kullervo ja hänen sisarensa’, jossa on esiintyvät sekä tanssijat, laulajat että mieskuoro.
Mieskuoron osuus on jylhä; ehkä antiikin tragedioiden kuoro-osuudet olivat jotain vastaavaa. Kuoro ja laulajat kertaavat Kalevalasta tuttua tarinaa. ”Kullervo, Kalervon poika, / Sinisukka äijön lapsi, / Hivus keltainen, korea, / Kengän kauto kaunokainen …” Kun Kullervo on vietellyt tietämättänsä sisarensa ja kyselee siskoltansa: ”Vaan sano oma sukusi, / Oma rohkea rotusi, / Jos olet sukua suurta, / Isoa isän aloa”, tekee mieli huutaa: älä kysele, parempi ettet tiedä!
Ehkä juuri samalla tavalla antiikin kreikkalaiset katsellessaan Sofokleen Oidipusta teatterissa huusivat katsomosta Oidipukselle: Älä kysele, et halua tietää! Samaan tapaan kuin nykysuomalainen (ainakin tämänikäinen kuin minä) tuntee Kullervon tarinan, tiesivät kreikkalaiset tasan tarkkaan, mitä Oidipuksen myytissä tapahtuu. Tuska syntyy tuosta tiedosta.
’Kullervon sotaanlähdön’ tanssiosuus on tehokas. Kullervo tanssii ensin yksin ikään kuin häkissä (näin minä sen tulkitsin) ja manaa mukaansa muita. Vähitellen joukko kasvaa ja lähtee matkaan.
Kullervo oli Sibeliuksen nuoruudentyö. Esityksen ohjelmalehtisessä kerrotaan, että kun Sibelius näytti ensimmäisiä teema-aihioitaan Wienissä opettajilleen, nämä pitivät niitä barbaarisina ja raakoina. Kalevala-lippaassa (SKS 1999, uusittu painos, s.187) mainitaan, että ensimmäisten muutamien esitysten jälkeen Sibelius kielsi Kullervon esittämisen kuolemaansa saakka. (Tosin säveltäjä suostui siihen, että teoksesta esitettiin kolmas osa vuoden 1935 Kalevala-juhlassa).

Ehkä parasta ja pahinta elämässä on kirjoittaminen. Parasta on, jos saavuttaa flow-tilan. Tuloksella ei ole niin väliä, pääasia on hetki, jolloin vain tyytyväisenä painaa eteenpäin. Pahinta on, jos menee lukkoon. Silloin aikaansa kuluttaa kaikenlaisessa tarkoituksettomassa toiminnassa, jossa ainoana päämääränä on välttää kirjoittamista.
Näitä hetkiä on ollut. Miten saavuttaa flow-tila ja miten avata kirjoittajan lukkojansa? Jokaisella on omat keinonsa.
Liikunta tekee hyvää. Mutta voi olla, että liikunnasta tulee niin euforinen olo, ettei tunnekaan tarvetta kirjoittaa. Toisaalta, jos on pahantuulinen tai masentunut, ei puhettakaan kirjoittamisesta.
Minua auttaa tietty liikahtamattomuus. On vain istuttava tekstin ääressä tuntikausia. Ympärillä ei tarvitse olla rauhallista, itse asiassa muiden ihmisten (varsinkin lasten) hyörintä ympärillä tekee yleensä hyvää ja tuo turvallisen olon. Tärkeintä on, että  rauhallista on omassa päässä. Siihen rauhaan pääseminen on usein työn takana.
Kirjoittajan lukkoa olen yrittänyt avata lukemalla aikaisemmin kirjoittamiani tekstejä. Olen yrittänyt todistella itselleni, että edelleen pystyn kirjoittamaan, kun kerran olen saanut nuokin tekstit väsättyä. Silloin ei tietenkään kannata pohtia, pitääkö tämä todisteluketju paikkansa. Tärkeintä on vakuuttaa itseään. Itsekriittiset äänet on saatava hiljenemään. Tässä kamppailussa jatketaan.

Ensi lauantaina 31.1. Turun yliopistossa väittelee Kirsi Kanerva. Väitöskirja on ”Porous Bodies, Porous Minds. Emotions and the Supernatural in the Íslendingasögur (ca. 1200–1400)” (Huokoiset kehot, huokoiset mielet. Tunteet ja yliluonnollinen islantilaissaagoissa (n. 1200–1400).
Virallisena vastaväittäjänä toimii dosentti Frog Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Hannu Salmi Turun yliopistosta.  Väitös kuuluu kulttuurihistorian alaan.
Väitöskirjan sähköinen versio luettavissa täällä.
Kirsi Kanervan artikkeli elävistä kuolleista keskiajan Islannissa Thanatos-aikakauskirjassa .
Onnea väitökseen!