Tekijä: maijastina

Roomalaisten kanssa tuttavuutta tehneet gootit omaksuivat 300-luvun kuluessa kristinuskon sen ns. homoiaanisessa muodossa (kilpailevat suuntaukset nimittivät tätä areiolaisuudeksi). Gootteja käännytti piispa Wulfila (Ulfila, Ulfilas, n. 310–383), itsekin ainakin osittain goottisukuinen. Hän kehitti gootin kieltä varten oman (latinan ja kreikan kirjaimiin perustuvan) aakkoston ja käänsi Raamatun gootiksi.
Myöhäisantiikin historiankirjoittaja Filostorgios mainitsee, että Wulfila käänsi Raamatun kirjat gootiksi, lukuunottamatta Kuningasten kirjoja, ”koska nämä kirjat sisältävät sotien historiaa, ja sotaa rakastavat gootit tarvitsivat pikemminkin jotakin hillitsemään himoaan taistelemiseen kuin innostamaan siihen”.
Gootinkielisestä Raamatusta on säilynyt osia muutamissa käsikirjoituksissa, joista näyttävin on Uppsalan yliopiston kirjastossa säilytettävä Codex Argenteus (’Hopeinen koodeksi’).
Codex Argenteuksen vaiheet ovat kiinnostavat: se luultavasti kopioitiin itägoottien kuninkaalle Theoderikille. Teksti on kirjoitettu kulta- ja hopeakirjaimin purppuralla värjättyyn pergamenttiin. Koodeksi on ajoitettu 500-luvulle.
Keskiajalla koodeksi päätyi Werdenin benediktiiniläisluostariin, josta se siirrettiin Prahan keisarilliseen kirjastoon. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana vuonna 1648 ruotsalaiset veivät koodeksin sotasaaliina Tukholmaan. Siellä se päätyi kuningatar Kristiinan kirjastoon. Kristiinan käännyttyä katolilaisuuteen ja luovuttua kruunusta kirja päätyi Kristiinan entisen kreikan opettajan Isaac Vossiuksen mukana Hollantiin. Sieltä sen 1660-luvulla osti takaisin Magnus Gabriel De la Gardie ja lahjoitti Uppsalaan.
Vuonna 1995 Uppsalassa pidetystä näyttelystä ryöstettiin osia koodeksista. Varastetut osat kuitenkin löydettiin kuukautta myöhemmin Tukholman rautatieaseman säilytyksestä.
Koodeksia voi selata on-line täällä.
Habent fata sua libelli, todella, kirjoilla on kohtalonsa. Miten tähän päädyttiin? Tämä oli sivupolku. Pitäisi kirjoittaa muutamaa konferenssiesitelmää …

Tällä viikolla Rooman tuhon selityksistä on vuorossa itsevaltius (Absolutismus). Rooman keisarivalta on useaan otteeseen nähty siemenenä koko valtakunnan tuhoon.
Italian renessanssin humanistioppineet Francesco Petrarca, Lorenzo Valla ja Machiavelli ihannoivat Rooman tasavallan aikaa ja näkivät sen ihanteena, jota heidän oman aikansa olisi pitänyt seurata. Keisarikausi oli suunta huonompaan ja lopulta tuhoon.
Ranskalainen Charles de Saint-Denis Seigneur de Saint-Évremond (k. 1703) piti Rooman keisareiden itsevaltiutta syynä Rooman häviöön. Saint-Évremond oli arvostellut oman aikansa itsevaltiasta, Ranskan aurinkokuningasta Ludvig XIV:a ja jatkoi sen vuoksi kirjallista toimintaan maanpaossa Englannissa. Vuonna 1663 hän julkaisi tutkielman ”Réflexions sur les divers Génies du Peuple Romain”. Saint-Évremond esitti, että keisari Tiberiuksen myötä alkoi dekadenssi. Keisarien johtama hallinto oli despoottista ja alamaiset vaipuivat orjamaiseen olotilaan. Muutamasta hyvästä keisarista huolimatta Roomaa odotti alamäki. Saint-Évremond analysoi Rooman keisarivaltaa tuomitakseen oman aikansa itsevaltiaat. Näin teki myös mm. Louis de Jaucourt vuonna 1765 Rooman valtakuntaa käsittelevässä artikkelissaan, joka julkaistiin Diderot’n Encyclopédiessa. Siinä Rooman tuho lähti liikkeelle keisarien itsevaltiudesta. Roomasta jokainen löytää tukea omiin kamppailuihinsa.
Tästä tarkemmin kertoo vanha kunnon Demandt, Der Fall Roms. Die Auflösung des römischen Reiches im Urteil der Nachwelt (1984).

Rooman tuho palaa tuon tuosta argumenttina milloin missäkin yhteydessä. Vähän aikaa sitten Helsingin Sanomien taloussivuilla sivuttiin taloushistorioitsija Niall Fergusonin näkemyksiä Rooman romahduksesta.  Ja kuten useimmiten näissä keskusteluissa, Rooman tuho liitetään oman ajan ongelmiin ja intohimoihin.
Mihin Rooma sitten tuhoutui? Miksi meille ei anneta kunnon selitystä asiasta? kansalainen tuskailee.
Rooman tuhoa on mietitty vuosisatojen ajan. Alexander Demandt käy läpi tutkimuksessaan Der Fall Roms. Die Auflösung des römischen Reiches im Urteil der Nachwelt (1984) reilun 600 sivun verran eri aikakausien selityksiä myöhäisantiikista 1900-luvun loppupuolelle. Kirjan lopussa on liite, johon hän on listannut 210 selitystä. Selityksiä riittää siis, kristinuskosta polyteismiin, byrokratiasta barbaareihin, seksuaalisuudesta asketismiin, orjuudesta orjien vapauttamiseen. Syyt voi jakaa sisäisiin ja ulkoisiin. Sisäisistä selityksistä tunnetuimpia ovat valtakunnan heikentyminen sisältäpäin ja talouden taantuminen, ulkoisista selityksistä tavallisimpia ovat ns. kansainvaellukset.
Aloitetaan taikauskosta, koska Demandtin listassa se on ensimmäisenä (Aberglaube). Yksi tämän selityksen esittäjistä oli Carlo Antonio Pilati di Tassullo (1733-1802), aatelismies ja kirjailija, joka muun yhteiskunnallisen kirjoittelunsa ohella pohti pohti myös myöhäisantiikkia (Histoire des révolutions, 1783). Hän piti Rooman alamäen syynä Konstantinuksen myötä levinneitä ’uusia ajattelutapoja, uusia elämänohjeita ja uusia tapoja, joita korruptoitunut papisto levitti”. Tämä johti tämän maailman halveksuntaan, lopunajan odotukseen, taikauskoon ja fanaattisuuteen. Pilati de Tassulon kommentti on osa valistusajan kirjailijoitten uskontokritiikkiä, joissa nämä arvostelivat oman aikansa katolista kirkkoa. Pilati de Tassulo toteaa, että ”kristinusko sinänsä ei tuhonnut valtakuntaa, vaan sen tekivät kristityt”.

Lue kohudosentin paljastava tilitys Arduum-blogin yksinoikeudella. Katso kuvat!
– Aluksi kaikki rajoittui vain viikonloppuihin eikä edes joka viikonloppuun, kohudosentti tilittää. – Sitten oli pakko saada arkisinkin, ehkä kerran viikossa tai harvemminkin. Nyt on homma lähtenyt aivan lapasesta,  sitä saattaa retkahtaa kolmekin kertaa viikossa, pahimmillaan, kun tulee vedettyä överit, neljä kertaa viikossa.
– Tilanne ei ole enää hallinnassa, dosentti myöntää. – Aluksi aloitin aivan kevyesti, nyt vain haluaa aina vain vahvempaa. Melkein kaikki käy, on body pumpia, circuit trainingiä, kuntonyrkkeilyä, pilatesta, uintia … Enkä olisi aikaisemmin ajatellut meneväni niin pitkälle, että ihan juoksemista.

 
 
Kaikkien Asioiden Asiantuntija Ajatusten Tonava -hautomosta pudistelee päätään:  – Tämä on selvä osoitus porttiteorian paikkansapitävyydestä. Kevyemmistä lajeista päädytään kohti rankempia lajeja.
– Tämä on kyllä hyvin hälyttävä ilmiö nyky-yhteiskunnassa, Asiantuntija analysoi. – Ennen olivat asiat paremmin. Pysyttäydyttiin kotimaisessa tarjonnassa: oli hiihtoa ja pesäpalloa. Ennen myös ihmiset tiesivät oman paikkansa: dosentit tyytyivät punaviiniin Punavuoressa.  Sosiologit kävivät Kallion baareissa, nyt käydään kuntonyrkkeilyssä. Kirjastonhoitajat olivat kumaraselkäisiä, nyt treenataan jalkakyykkyjä. Nyt runoilijatkin illanvietoissa kilpailevat siitä, kuka tekee eniten punnerruksia.
Haastattelun lopuksi kohudosentti tekee vielä paljastuksen:
– Kahvi urheilun päälle kruunaa nautinnon. Kirjoittaminen alkaa sujua.
Ajatusten Tonava -hautomon Asiantuntija pitää tätä valitettavana:
– Tällainen sekakäyttö on erittäin huolestuttavaa. Seuraukset voivat olla arvaamattomia.

 

Tuore blogaukseni Suomen Akatemian blogissa. Aiheena historian käyttö ja väärinkäyttö.
Keskustelua myös täällä:
Rooma ei romahtanut moraaliseen rappioon
Kannustetaan dosentteja päivystämään
Näkökulma: Jo muinaiset roomalaiset ja muut historian opit poliitikkojen aseina
 

The Cambridge History of Magic and Witchcraft in the West From Antiquity to the Present (ed. David J. Collins) already came out quite many weeks ago. However, my author’s copy that had been duly sent by the publisher weeks ago mysteriously Disapparated. Now, luckily, after some detours, it has Apparated to my office!
It looks fine indeed! Fascinating articles, for example, by Kimberly B. Stratton (”Early Greco-Roman Antiquity”), Kyle A Fraser (”Roman Antiquity: The Imperial Period”) and Yitzhak Hen (”The Early Medieval West”).
My own contribution is on the Early Church. It led me to some sideways in the research of Late Antiquity but it has turned out very useful because it led me to think more thoroughly about the variety of late antique and early medieval religious life. Sideways may sometimes be more beneficial than the direct highways.

My magical spring continues with a visit to the University of Exeter, to the conference organised by Morwenna Ludlow and Richard Flower, Rhetoric and Religious Identity in Late Antiquity.

Matias Buchholz väittelee huomenna 17.4. Helsingin yliopistossa kreikkalaisesta oikeuskielestä Bysantissa. Roomalaisen oikeuden kieli oli roomalaisella ajalla tietysti latina, mutta bysanttilaisella ajalla siirryttiin kreikkaan. Buchholz on väitöskirjassaan ”Römisches Recht auf Griechisch – Prolegomena zu einer linguistischen Untersuchung der Zusammensetzung und Semantik des byzantinischen prozessrechtlichen Wortschatzes” tutkinut latinan vaikutusta bysanttilaisajan kreikkalaiseen oikeuskieleen, varsinkin oikeudenkäynteihin liittyvään sanastoon.
Vastaväittäjänä on prof. Bernard H. Stolte Groningenin yliopistosta, ja kustoksena on professori Mika Kajava. Väitöksen alana on kreikan kieli ja kirjallisuus.
Väitöskirjan englannin- ja suomenkielinen tiivistelmä ja kirjan e-versio täällä.
Onnea väitökseen!

My magical spring starts on Tuesday with the Workshop on Text, Ritual and Magic at the University of Helsinki. The starting point of the two-day workshop is to question and deconstruct the dichotomy between magic and religion.
The workshop is organised by the two research centres of excellence funded by Academy of Finland, the Centre of Excellence in Changes in Sacred Texts and Traditions and the Centre of Excellence in Reason and Religious Recognition.
I will present a paper on ”Magical survivals? Late antique bishops and local religious practices”.
Abstract: In Late Antiquity, ecclesiastical leaders often defined as ‘pagan’, superstitious and even magical those rituals and beliefs that they disliked. Augustine of Hippo, for instance, depicted a number of practices as ‘pagan’ elements that recent converts could not abandon and therefore carried with them into the church after Constantine’s conversion. Augustine and other church leaders have been influential in setting out the course of interpreting the local popular forms of religiosity as magic (‘magical survivals’) or leftovers of ‘paganism’ (‘pagan survivals’).
I will discuss local and/or popular forms of late antique religiosity with a few examples taken from the writings of Augustine and Jerome. I suggest that, instead of interpreting local popular forms of religiosity simply as ‘magical survivals’ or ‘pagan survivals’ and even making ‘pagan’ – ‘Christian’ distinctions, it will be more fruitful to analyse them as parts of local religious worlds, in their varying social contexts.

Ns. introvertit ovat viime aikojen keskustelussa saaneet yllättävän paljon huomiota. Yksi puheenvuoroista on yhdysvaltalaisen Susan Cainin kirja, joka myös suomennettu: Hiljaiset: introverttien manifesti (suom. Lea Peuranpuro, Avain 2012).
Erottelu introvertteihin ja ekstrovertteihin on – kuten monet muut jaottelut – on vain ajattelun apuväline, joka helpottaa monimutkaisen maailmamme hahmottamista. Toisinaan tällaiset määrittelyt ovat avuksi itsetutkiskelussa, toisinaan ne kahlitsevat. Karsinointeja ei tarvitse ottaa liian vakavasti ja kirjaimellisesti. Tästä Susan Cain kuvauksesta kyllä tunnistan osan itseäni:

Introverteilla puolestaan voi olla hyvät sosiaaliset taidot, ja he saattavat nauttia juhlista ja liiketapaamisista tiettyyn pisteeseen saakka, mutta jonkin ajan kuluttua he jo toivovat että olisivat kotona pyjama päällä. He käyttävät seuraelämälle varatun energiansa mieluummin läheisiin ystäviin, kollegoihin ja perheeseen. He kuuntelevat enemmän kuin puhuvat, ajattelevat ennen kuin puhuvat ääneen ja kokevat usein osaavansa ilmaista itseään paremmin kirjallisesti kuin puhumalla. He karttavat ristiriitoja. Moni heistä kammoaa small talkia, mutta nauttii syvällisistä keskusteluista. (s. 24)

Cain tuo myös esiin, ettei ns. introvertti ei ole sama kuin erakko tai ihmisvihaaja. Eivätkä ns. introvertit ole välttämättä ole ujoja.
Susan Cain tietysti näkee itsensä introverttinä. Hiljaiset on rohkaisukirja toisille introverteille, mutta Cain myös vaatii arvostusta introverttien sinnikkyydelle ja syvällisyydelle. Hän toteaa, että ”introverttien sitkeus vetää vertoja ekstroverttien pöhinälle niissäkin tehtävissä, joissa sosiaalisten taitojen uskoisi olevan erityisen toivottavia” (s. 200).
Tämä on tervetullut muistutus maailmassa, jossa liian monet asiat hoidetaan ns. ekstroverttien ehdoilla. (Tässä on edelleen syytä muistaa, että jaottelu on keinotekoinen ja lähinnä auttaa maailman hahmottamista …). Tiimityölle on aikansa ja paikkansa, mutta niin on myös itsenäisellä hiljaisella ajattelutyöllä, esimerkiksi opiskelussa. Samalla kun voi myöntää, että hyvin onnistuneessa ryhmätyössä syntyy enemmän kuin itse saisi aikaan, on muistettava, että lopulta ajattelu ja opiskelu pitää tehdä itse. Cain siteeraa Steve Wozniakia:

En usko, että mitään todella vallankumouksellista on keksitty komiteoiden avulla. … Pystyt parhaiten suunnittelemaan vallankumouksellisia tuotteita ja ominaisuuksia, jos teet töitä itseksesi. Ei komiteassa. Ei tiimissä. (s. 93)