Tekijä: maijastina

Nyt on alati päivystävän kohudosentin pakko älähtää. Aamulla luin Helsingin Sanomista Katri Kallionpään hyvää tarkoittavan mutta hassun kolumnin ”Luukkaalla oli hyvät lähteet”. Antiikin historian ja kirjallisuuden tutkijana en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Vielä suurempia myötähäpeän tunteita varmaan nousee Uuden Testamentin tutkijoilla, jotka ovat perehtyneet Luukkaan evankeliumin taustoihin.
Luukkaan evankeliumin kirjoittaja rakentaa Jeesus-liikkeen keskushahmosta myyttiä samaan tapaan kuin antiikin kirjoittajat yleensä loivat ihmekertomuksia aikansa ’suurmiehistä’. Evankeliumi kirjoitettiin huomattavasti myöhemmin kuin siinä kuvatut tapahtumat. Ehkä kirjoittajan käyttämiä lähteitä (perimätieto, kultilliset tekstit) ei kannattaisi verrata nykymaailman journalistien käyttämään lähdeaineistoon. Tai ainakin huolellisesti ja eettisesti työtään tekevien toimittajien tapaan käyttää lähteitään. Viime päivinä on kohuttu Der Spiegelin toimittajan Klaas Relotiuksen vääristelemistä lehtijutuista. Tätä taustaa vasten Kallionpään kolumni tuntuu suorastaan ironisen surkuhupaisalta. Olisiko Kallionpään kannattanut esimerkiksi tutustua siihen, miten Luukkaan evankeliumia käsitellään kriittisessä historiantutkimuksessa?
Siksi on varmaan paikallaan nostaa esiin arkistojen kätköistä vanha Helsingin Sanomissa julkaistu lehtiartikkelini jouluevankeliumista:
Joosefilla ja Marialla ei ollut syytä lähteä Betlehemiin (julkaistu  21.12.1997)
Maijastina Kahlos
Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit kertovat Jeesuksen syntymästä. Niiden kertomukset ovat ristiriitaisia sekä sisäisesti että keskenään. Ne ovat myös ristiriidassa sen kanssa, mitä tiedämme Jeesuksen ajan historiasta, kun lähteenä ei ole Raamattu. Mitä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kirjoittajat sitten oikeastaan tiesivät Jeesuksen syntymästä? Tämän: Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana (Matt. 2:1)… Herodeksen, Juudean kuninkaan aikana… Jumala lähetti enkeli Gabrielin… neitsyen luo, jonka nimi oli Maria (Luuk. 1: 5-45)… Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano… tapahtui Quiriniuksen ollessa käskynhaltijana (Luuk. 2: 1-2).
Sekä Matteuksen että Luukkaan evankeliumien kirjoittajat kiinnittävät Jeesuksen syntymän näin ympäröivän maailman, Rooman valtakunnan, tapahtumiin. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien tiedot Jeesuksen syntymäajankohdasta eivät kuitenkaan sovi yhteen. Matteuksen evankeliumin kirjoittaja sijoittaa Jeesuksen syntymän kuningas Herodeksen viimeisiin vuosiin. Luukkaan evankeliumissa enkeli ilmestyy Marialle, ja Maria tulee raskaaksi kuningas Herodeksen aikana. Luukkaan evankeliumin 2. luvussa Jeesus kuitenkin syntyy keisari Augustuksen verollepanon aikana, Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Raamatun ulkopuolisista lähteistä tiedämme, että Quirinius oli Syyrian käskynhaltijana vuonna 6, ja hänellä oli käskyvalta myös Juudeassa. Herodeksen sen sijaan tiedetään kuolleen jo vuonna 4 e.a.a. Herodeksen kuoleman ja Quiriniuksen hallinnon välillä on siis ainakin kymmenen vuotta.
Ainoa keino poistaa ristiriidat olisi väittää, että Jeesuksen sikiämisen (enkelin vierailun) ja syntymän välissä on kymmenen vuotta! … keisari Augustus antoi käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana (Luuk. 2: 1-2). Luukkaan evankeliumien kuuluisa verollepano eli roomalainen census, väestölaskenta verotusta varten, on myös ongelmallinen. Jos Jeesus syntyi kuningas Herodeksen aikana, ei keisari Augustus voinut antaa käskyä verollepanon järjestämisestä, sillä vaikka Herodeksen hallitsema Juudean kuningaskunta olikin Rooman valtakunnan vasallivaltio, olivat Juudean juutalaiset Herodeksen alamaisia. Rooman vasallivaltiot huolehtivat omien alamaistensa verotuksesta, eivätkä roomalaiset puuttuneet siihen.
Toinen ongelma liittyy koko Rooman valtakuntaa koskevaan verollepanoon. Roomalaiset järjestivät verollepanoja (väestölaskentoja), mutta niistä huolehtivat käskynhaltijat yksittäisissä provinsseissa, koska Rooman valtakunnan provinssien hallintomallit olivat hyvinkin erilaisia keskenään. Verollepanoja ei koordinoitu millään keisarin koko valtakunnalle osoittamilla käskyillä, eikä koko valtakunnan kattavaa yhteistä verollepanoa koskaan järjestetty. Uuden testamentin ulkopuolisista lähteistä tiedämme, että Quiriniuksen aikana vuonna 6 Juudeassa järjestettiin väestölaskenta verotusta varten. Se ei kuitenkaan ollut valtakunnanlaajuinen, vaan paikallinen väestölaskenta Juudean siirtyessä Herodeksen kuningassuvun alamaisuudesta roomalaisten suoraan hallintaan. Luukkaan evankeliumin kirjoittaja näyttää sekoittaneen Juudean paikallisen väestönlaskennan ja koko Rooman valtakuntaa koskevan keisarillisen käskyn.
Luukkaan evankeliumi ajoittaa joulukertomuksen Quiriniuksen hallintokauteen, jolloin roomalainen paikallinen väestönlaskenta olisi mahdollinen. Kuningas Herodes, joka esiintyy sekä Luukkaan että Matteuksen evankeliumeissa, ei kuitenkaan sovi ajoitukseen. Tällöin Herodekseen liittyvät kertomukset idän tietäjistä, Betlehemin lastenmurhasta ja paosta Egyptiin eivät ole mahdollisia. Jos taas otamme mukaan Herodeksen, täytyy meidän sulkea pois Augustuksen määräämä verollepano, joka esitetään syynä Marian ja Joosefin Betlehemin matkalle. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun (Luuk. 2: 3-4). Verollepanoon liittyy muitakin ongelmia. Verollepanoa varten oli rekisteröidyttävä, kirjoittauduttava veroluetteloon. Luukkaan evankeliumin maininta, että kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa, vastaa roomalaista verotuskäytäntöä, mutta se miten kirjoittaja tulkitsee ”oman kaupungin”, ei ole roomalaisen verotussysteemin mukainen.
Jouluevankeliumi määrittelee Joosefin ”oman kaupungin” Betlehemiksi Daavidin suvun mukaan, eikä hänen asuinpaikkansa Nasaretin ja hänen omaisuutensa mukaan. Väestölaskennassa roomalaisia eivät kuitenkaan kiinnostaneet sukujuuret, vaan elävien ihmisten omistukset. Joosefilla ja Marialla, jotka evankeliumien mukaan asuivat Galilean Nasaretissa, ei ollut mitään syytä lähteä Betlehemiin rekisteröitymään. He eivät omistaneet Betlehemissä mitään, koska he tarvitsivat siellä majapaikkaa – joskin siinä ei joulutarinan mukaan ollut tilaa. Joosefin ja Marian ei olisi muutenkaan tarvinnut lähteä Galilean Nasaretista Juudean Betlehemiin, sillä Galilea ja Juudea olivat eri hallintoalueita. Galilealaisena Joosef Nasaretilaisella ei ollut mitään tekemistä Juudean väestölaskennan kanssa. Vuonna 6 Galilea oli jäänyt Rooman alaisen vasallishallitsijan hallintaan, joten roomalainen verollepano ei koskenut Galilean asukkaita.
Joulukertomusten ristiriitoja ja selviä virheitä on nykytutkimuksessa selitetty sillä, että Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit kirjoitettiin vuoden 90 paikkeilla, jolloin Jeesuksen kuolemastakin oli jo kulunut yli puoli vuosisataa. Kirjoittajat eivät olleet Jeesuksen elämän silminnäkijöitä. Varhainen kristillinen perimätieto ei todennäköisesti muistanut tai yksinkertaisesti tiennyt tarkkaan Jeesuksen syntymäaikaa ja –paikkaa. Jeesuksen kuolemahan oli kristillisessä traditiossa paljon tärkeämpi kuin hänen syntymänsä. Koska kristityt tunnustivat Jeesuksen Messiaaksi, piti hänet liittää kuningas Daavidin sukuun, josta Messias oli juutalaisen tradition mukaan nouseva. Jo apostoli Paavali (Room. 1:3) yhdistää Jeesuksen Daavidin sukuun. Betlehem oli Daavidin kaupunki, josta profeetta Miika (5:2) oli ennustanut Messiaan nousevan: Ja Betlehem, sinä Efrata, sinä olet pienin Juudan sukukuntien joukossa! Mutta sinun keskuudestasi nousee Israelille hallitsija. Jotta Jeesuksesta saataisiin Vanhan testamentin ennustama Messias, hänet oli laitettava syntymään Betlehemissä.
Luukkaan evankeliumin kirjoittajan oli jotenkin selvitettävä ristiriita Juudean Betlehemin ja Galilean Nasaretin välillä. Juutalainen traditio Messiaasta painotti Betlehemiä, mutta kristillinen perimätieto tiesi, että Jeesus oli Marian ja Joosefin poika Nasaretista. Ennustusten mukaan Jeesuksen täytyi syntyä Betlehemissä, mutta miksi galilealainen Maria olisi käynyt synnyttämässä Jeesuksen Juudeassa saakka? Ehkäpä Luukkaan evankeliumin kirjoittaja tai joku muu ehdotti, että syynä oli verollepano. Quiriniuksen järjestämä verotus vuonna 6 oli tärkeä tapahtuma juutalaisten historiassa, koska Juudea siirtyi tällöin Rooman suoraan hallintoon. Jeesuksen syntymä oli helppo kytkeä tähän tärkeään vuoteen, mutta miksi Juudean paikallinen väestönlaskenta muuttui valtakunnanlaajuiseksi, koko maailmaa koskevaksi?
Ehkä Luukkaan evankeliumin kirjoittaja halusi kytkeä Jeesuksen syntymän koko roomalaista maailmaa koskevaksi tapahtumaksi. Kirjoittaja omisti evankeliuminsa hellenistikristitylle Theofilokselle ja ilmeisesti tarkoitti sen laajan kreikkalais-roomalaisen yleisön luettavaksi. Luukkaan evankeliumissa on muutenkin paljon kytkentöjä Rooman valtakuntaan ja roomalaiseen hallintoon. Joulukertomus liittää Jeesuksen elämän alkuvaiheet sopivasta maailmanvaltaan.
Mitä siis jää jäljelle kun riisumme joulun myytin, demytologisoimme jouluevankeliumin? Italialainen filosofi Gianni Vattimo puhuu – Nietzscheä seuraten – kirjassaan Läpinäkyvä yhteiskunta demytologisoinnin demytologisoinnista. Myyteistä vapautuminen on sekin lopulta vain myytti. Jälkimoderni länsimainen kulttuuri tietää uneksuvansa ja jatkaa silti uneksumista.

Joulun kunniaksi kohudosentti avautuu keisari Konstantinuksesta ja hänen vaikutuksestaan kristinuskoon ja maailmanhistoriaan. Ohjelmassa ”Jeesus ei perustanut kristinuskoa vaan apostoli Paavali loi voittajafilosofian, joka hyödytti myös keisaria” toimittaja Ville Talola haastattelee Niko Huttusta Paavalista ja minua keisari Konstantinuksesta. Kuunneltavissa Yle Areenassa, täällä.
Toivotan kaikille hyvää Saturnaliaa, brumaliaa, joulua, Kristuksen syntymäjuhlaa, talvipäivänseisauksen juhlaa ja muutenkin kaikkea valoa elämään!

Kauan sitten, siitä on jo vuosia, päädyin keskusteluun erään kuusivuotiaan kanssa Dafnen myytistä. Apollo-jumala oli ihastunut joenjumala Peneioksen nuoreen tyttäreen Dafneen. Dafne puolestaan tunsi vain vastenmielisyyttä Apolloa kohtaan ja pakeni. (Myytin mukaan näiden täysin vastakkaisten tunteiden takana olivat rakkauden jumalan Eroksen nuolet). Apollon takaa-ajama Dafne rukoili isäänsä, jotta tämä pelastasi tyttärensä, ja isä muuttikin Dafnen laakeripuuksi. Tämän takia Apollo mielellään pitää laakeriseppelettä otsallaan. Tietenkin kuusivuotias halusi tietää enemmän ja jatkoi kyselemistään. Ja kun yritin kertoa lapselle siistittyä versiota myytistä, tajusin aina vain selvemmin, miten julmasta tarinasta oli kyse. Nuorelle naiselle ainoa vaihtoehto olla rauhassa oli muuttua puuksi. Tämän hetken terminologialla kyse oli #metoo -tarinasta.
Tämä oli yksi ajatus, joka nousi käydessäni toissa viikolla Roomassa näyttelyssä ”Ovidius, rakkauksia, myyttejä ja muita tarinoita” (”Ovidio, amori, miti e altre storie”). Näyttely on koottu juhlistamaan roomalaisen runoilija Ovidiuksen (43 eaa -17/18 jaa) teosten 2000 vuotta. Siihen on koottu todella hätkähdyttävä määrä seinämaalauksia, veistoksia, mosaiikkeja ja vaasimaalauksia antiikista ja lisäksi käsikirjoituksia, varhaisia painettuja kirjoja, maalauksia ja veistoksia uuden ajan alusta.

Osa teoksista taustoitti Ovidiuksen ajan Roomaa, osa kuvitti myyttejä, joita Ovidius kuvaa runoteoksessaan Metamorphoses (Muodonmuutoksia, suom. Alpo Rönty, Wsoy 1997). Tuo tyrmäävä valikoima teoksia sai minut aivan valtoihinsa. Kiihkon vallassa sitten valokuvasin niitä (ja ehkä muutama kuva jopa onnistui).

Siinä kaiken innon keskellä minua kuitenkin häiritsi se, että lopulta upean näyttelyn tapa käsitellä myyttejä on melkoisen konservatiivinen. Myyttien väkivaltaiset naisen ryöstöt ja raiskaukset ovat miespuolisten jumalien ’capriccie e inganni amorosi’ (’amorous whims and deceits’). Esimerkiksi Persefonen eli Proserpinan ryöstö on yksi julmimmista tarinoista, ei mikään galantti rakkauskertomus. Ei Persefonelta kysytty mitään. Hades tuli ja vei Persefoneen mukanaan, ja Persefonen äiti jäi tytärtään etsimään.

Olisin kaivannut napakkaa myyttien ja antiikin maailman taustoittamista, samoin sen pohtimista, mitä Ovidius ja myytit hänen kertominaan merkitsevät nykyihmiselle. Mitä antiikin myytit ja niiden uudelleenkertominen vuosisatojen ajan kertovat kulttuuristamme? Antiikki ei ollut ylevää eivätkä sen myytit romanttisia. Mitä merkitsee se, että koko länsimainen koulutettu eliitti 2000 vuoden ajan luki Ovidiuksen kertomia myyttejä? Antiikin historia ei ole vain antiikkia, vaan esimerkiksi myös 1700-luvun ja 1800-luvun ja vielä nykyajan perintöä, myös ikävä #metoo on antiikin perintöä. Antiikin myyttien valtava vaikutushistoria ulottuu uuden ajan alun ja 1700-1800-lukujen kautta nykypäiviimme. Siksi kriittinen antiikin myyttien ja runouden tarkastelu, päivitys Ovidius 2.000, olisi tarpeen.

 
 
 
 
 
 

Rooman kirjeenvaihtaja jatkaa Trajanuksen teemalla. Palazzo Valentini on Roomassa aivan Trajanuksen forumin ja hänen pylväänsä vieressä. Palazzo Valentinin alta on kaivettu 300-luvulla jaa ajoitettu roomalainen kaupunkitalo (domus).
Museoon on tehty komea multimediaesitys, jossa raunioina oleva talo elää eloon. On hieno elämys nähdä, miten nykytekniikalla voidaan kuvittaa roomalaisen talon arkielämä, kylpylähuoneineen, lattian alla olevine lämmityksineen ja asuinhuoneineen. Museossa ei saanut eikä voinut kuvata, joten minulla ei ole valokuvia esitellä, mutta kannattaa käydä museon sivuilla ihmettelemässä.
Luonnollisesti multimediaesityksen rekonstruktio roomalaistalosta on kompromissi. Se on todella näyttävä. Elämyksiä saa kadun ja lasten ääniä myöten. Yksityiskohtia voi toki arvostella. Esimerkiksi johtava Pompejin seinämaalausten tuntija totesi, ettei meille ole säilynyt mitään sen kaltaisia seiniä kuin multimediaesityksessä esitetään. Sen sijaan voimme käydä katsomassa aitoja roomalaisia seinämaalauksia esimerkiksi Palazzo Massimon museossa:

Mutta hieno Palazzo Valentinin roomalaistalo kuitenkin on ja erityisen kiinnostava, koska se on 300-luvulta. On mahdollista, että talo tuhoutui v. 538 maanjäristyksessä.
Museossa oli vielä loppuhuipentumana kaivauksissa löytynyt valtava pylväs, joka ehkä kuului Trajanuksen temppeliin Trajanuksen forumilla. Loppuyllätyksenä pääsi vielä Trajanuksen forumin alle vilkaisemaan (ja kuvaamaan) Trajanuksen pylvään jalustaa:

Ensimmäinen viikkoni Roomassa alkaa olla lopuillaan. Ensimmäisten nostalgian ja pökerryksen tunteiden sekoituksen jälkeen alkaa olo tasoittua. Rooman vierailuuni liittyy sitä tavallista pakertamista kirjastoissa, mutta minun täytyy myös päivittää museotietämystäni.

Ensimmäinen museokohde olivat keisari Trajanuksen (98-117) kauppahallit eli Mercati di Traiano. Valtavan kauppahallikompleksin yhteydessä oli aikanaan myös Trajanuksen forum. Trajanuksen kauppahallit ovat vaikuttava kokonaisuus useassa tasossa, suurine auloineen ja pienempine putiikkeineen. Koska viivähdin museossa aika pitkään, ehti aurinko laskea. Pimeässä kauppahallit olivat entistä vaikuttavampi.

Mercati di Traiano -museon yhteydessä on myös Museo dei Fori imperiali, joka esittelee keisariforumien historiaa ja kaivauksissa löytynyttä aineistoa.
Keisariforumeita olivat Caesarin, Augustuksen, Nervan ja Trajanuksen forumit seklä Templum Pacis (Vespasianuksen rakennuttama Rauhan temppelin alue). Kuten tunnettua, osa keisariforumeista on nähtävillä, osa on jäänyt Mussolinin rakennuttavan Via dei fori imperialin alle.
Museossa oli myös vaihtuva näyttely Trajanuksen vaikutuksesta, mahtipontisella otsikolla Construire l’Impero, creare l’Europa (Valtakunnan rakentaminen, Euroopan luominen). Otsikosta voi olla monta mieltä, mutta sen on tietysti tarkoitus vedota yleiseen eurooppalaiseen henkeen. Trajanus sotaretkillään Daakiassa toki rakensi imperiumia, paljolti daakialaisilla orjilla ja sotasaaliilla. Näyttely oli joka tapauksessa mielenkiintoinen ja monelta osin pedagogisesti onnistunut. Mukana oli koululaisille suunnattuja infotauluja ja pienoismalleja.

 
 
 
 
 
 
 
Ehkä olisi voinut vähän rohkeammin voinut avata yleisölle sitä, millainen propagandakoneisto Rooman keisareilla oli. Hyvänä esimerkkinä tästä oli Augustuksen monumentaalisesta patsaasta löytyneet fragmentit, kuten jättimäinen etusormi.

Vihan pitkät jäljet -hankkeen tutkijat keskustelevat Ylen Kulttuuriykkösessä. Mukana puhumassa hankkeen koordinaattori Karoliina Sjö, 1970-luvun median saamelaiskuvaa tutkiva Niina Siivikko ja minä (antiikista tietysti) sekä Ylen journalististen standardien ja etiikan päällikkö Timo Huovinen.
Kuunneltavissa Yle Areenassa, täällä.

Ensi viikonloppuna järjestetään 25. myöhäisantiikin seminaari Tvärminnessä (Finnish symposium on Late Antiquity), teema ”Seafaring, Mobility and the Mediterranean in Late Antiquity”. Olisi hauskaa olla mukana, koska tämä olisi pitkään aikaan ensimmäinen kerta ilman järjestelytehtäviä. Se jää tänä vuonna väliin, koska juuri samana viikonloppuna suuntaan Pariisiin kollokvioon ”Rutilius Namatianus, aristocrate païen en voyage et poète”.
Jostakin syystä lähestulkoon kaikki, joille olen innoissani selittänyt kansainvälisestä Rutilius Namatianukselle omistetusta kokoontumisesta, ovat hörähtäneet tai hymyilleet huvittuneesti. Useimmille Rutilius Namatianuksesta nousee mielikuvia jonkin perhoslajin tieteellisestä nimestä tai Harry Potter -kirjojen sivuhenkilöstä. Myönnettäköön, ettei Rutilius Namatianus ole antiikin latinalaisen runouden maineikkaimpia nimiä. Mutta hän kirjoitti (osittain säilyneen) runoelman Re reditu suo eli ’Paluumatka’ vuoden 417 paikkeilla. Rutilius on gallialaissyntyinen senaattori, joka on toiminut korkeana virkamiehenä Roomassa. Nyt hän palaa kotiseudulleen ja kuvaa matkantekoa pitkin Italian rannikkoa. Gootit ovat hävittäneet Italian ja Gallian maaseutua, ja näitä tuhoja Rutilius kuvaa. Mutta tämän lisäksi hän kehottaa lukijoitaan jälleenrakennukseen ja vakuuttaa, että tehdään Roomasta jälleen mahtava.
Abstract
“Rutilius Namatianus and his Barbarians: Desperate escapism or confident universalism?”
The starting point of my paper are Rutilius Namatianus’ verses v. 1.63 (Fecisti patriam diversis gentibus unam; “From many different peoples you have made one fatherland”) and v. 1.139 (Illud te reparat, quod cetera regna resolvit; “You are restored by ills that ruin other realms”). Rutilius follows the many conventions of Roman universalism in the preceding Latin literature. He is keen to emphasize the Roman might and assure his readers of that the barbarian Goths will eventually bow their necks to the Romans – at the same time as he complains about ravaged fields on his route. I will discuss Rutilius’ portrayal of ‘barbarians’ as well as his image of the Roman patria.
 
 

Lukupiirissä luimme Juha Hurmeen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saaneen kirjan Niemi. Minulle jäi lukukokemuksesta hieman ristiriitainen olo. Kirjahan on sujuvasti ja elävästi kirjoitettu, ja Hurme tuo hauskasti ja voimakkaasti esiin omia henkilökohtaisia tuntemuksia Suomenniemen historiasta. Yksi kirjan monista ansioista on jo sen nimi Niemi: Hurme ei kutsu nykyisin Suomeksi kutsutun alueen asukkaitta suomalaisiksi, koska ’Suomi’ ja ’suomalaiset’ nykyisin ymmärrettyinä käsitteinä ilmaantuvat vasta kirjan kuvaamien aikojen jälkeen. Parhaimmillaan Hurme on kirjoittaessaan kansanrunoudesta ja musiikista.
Sitten niihin ristiriitaisiin tunnelmiin. Taidan olla aika ilonpilaaja, kun Finlandia-palkinnosta ja ylistävistä kritiikeistä huolimatta ihmettelen, mitä Niemen iloittelevan ja irrottelevan kerronnan jälkeen jää käteen. Kun riisuu rehevän puhekielen ja voimasanat, on ainakin Suomenniemen menneisyyteen jonkin verran perehtyneen näkökulmasta jäljellä sieltä täältä kaavittua yleistietoa, jota on maustettu mehevillä lohkaisuilla. Monet kohdat ovat aika kliseisiä. Esimerkiksi Augustinusta koskevat huomiot on kopsattu Bertrand Russellin filosofian historiasta. (Vaikka minulla onkin Augustinuksen kanssa vuosia kestänyt viha-rakkaus -suhde, ansaitsee hän mielestäni silti reilumman kohtelun kuin jonkin vanhentuneesta yleisesityksestä poimitun heiton – jos häntä nyt Suomenniemen historiassa yleensä pitää käsitellä).
Haluan nähdä Niemen viehätyksen kulttuurin porttiteorian valossa. Porttiteoriasta olen kirjoittanut aikaisemmin ja arvellut, että kevyempi kama, esimerkiksi viihde, voi houkutella rankempien tuotteiden pariin, esimerkiksi historiaan ja kirjallisuuteen. Mutta mietin myös, miksi en saman tien lukisi mieluummin historiantutkijoiden kirjoittamia teoksia Suomenniemen menneisyydestä. Esimerkiksi Anu Lahtinen ja Mirkka Lappalainen ovat kirjoittaneet sujuvasti, elävästi ja asiantuntevasti – Pohjolan prinsessoista, Flemingien valtataisteluista, noitavainoista, kuninkaista ja kansasta 1500-1600-luvuilla.
Liittyykö narinani nyt jonkinlaiseen historiantutkijoiden oman reviirin puolustamiseen? Saattaa ehkä alitajuisesti näin ollakin. Koska Juha Hurme on kulttuuripiirien ihailema nykyajan shamaani, kaikki hänen kirjoittamansa aiheuttaa kummaa hypetystä. Herättäisikö kenenkään muun omakohtaisilla lohkaisuilla siivitetty pitkitetty historia-essee näin suurta huomiota? Ja miksi kirjan piti saada juuri kaunokirjallisuuden palkinto?
 

Elokuussa kirjoitin pelistä, jota Vihan pitkät jäljet -Argumenta-hankkeessa valmisteltiin. Peli julkistettiin Tutkijoiden yössä Turun yliopistolla ja myös Turun kirjamessuilla toissa viikolla. Peliä voi nyt kokeilla myös täällä.
Turun kirjamessuilla olin mukana paneelissa, jossa julkistettiin myös hankkeessa koottu kirja. Siihen on toimitettu artikkeleiksi hankkeen seminaareissa pidettyjä esitelmiä. Kirjassa kohtaavat historia ja tämä päivä. Oikeushammaslääkäri Helena Ranta pohtii, onko anteeksiantaminen mahdollista, ja historioitsija Satu Lidman kirjoittaa raiskausoikeudenkäynneistä menneisyydessä. Kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi valottaa tilanteita, joissa uskonnonvapaus ristiriitaan muiden perus- ja ihmisoikeuksien kanssa. Kulttuurihistorioitsija Reima Välimäki avaa keskiaikaisten polemiikkien perintöä ja antaa muutaman keskiajan tutkijan ohjeen nykykeskusteluunkin. Tässä yksi, jota itse aion noudattaa: ”Kunnioita asiantuntijuutta, omaasi ja muiden. Jos vetoat tutkimukseen, tee se huolellisesti ja lue ensimmäistä populaaria tiedeuutista pidemmälle.” Loput ohjeet voi lukea kirjasta, täällä.
Kirjassa on mukana myös esitelmääni perustuva artikkeli ”Kärsimyksen kirkkain kruunu – marttyyrius myöhäisantiikin uskonnollisissa ja poliittisissa kiistoissa” . Luettavissa myös projektin sivuilla

Vielä yksi raportti konferenssimatkalta, jonka yhteydessä pääsimme tutustumaan uusiin arkeologisiin kaivauksiin Salar-nimisen kaupungin alueella, lähellä Granadaa. Alueella on kaivettu esiin roomalaisen huvilan rauniot.
Salarin villa Romana on ajoitettu pääosin 100-200-luvuille, mutta merkkejä asumisesta on vielä 300-500-luvuilta. Se on ollut todella ylellinen rakennuskokonaisuus, sillä jäljellä on rakenteita nymphaeumista eli näyttävästä lähteiden ja vesialtaiden kokonaisuudesta ja jäänteitä upeista mosaiikeista, kuten tästä merenjumalattaresta tai nereidistä:

Kaivaukset jatkuvat edelleen. Juuri viime kesänä kaivettiin esiin uusia rakenteita ja mosaiikkeja, kuten laaja metsästyskohtaus, josta tässä osa:
Varsinaisen kaivausalueen lisäksi pääsimme tutustumaan Salarin kaupungissa museoon tai keskukseen, jossa esiteltiin roomalaisten huviloiden historiaa erinomaisen pedagogiseen tyyliin. Museossa oli mm. roomalaisen huvilan pienoismalli, josta saattoi irrottaa katon ja kurkistaa huoneisiin.

Lisäksi rekonstruoidun huvilan pienoismallin alla oli malli kaivetuista jäänteistä, joita saattoi verrata rekonstruktioon.
Oivallinen opetusväline lapsille. En voinut olla huokailematta: olisinpa lapsena saanut leikkiä tällaisella nukkekodilla!