Tekijä: maijastina

I am pleased to inform about the publication of the volume The Collectio Avellana and Its Revivals (Cambridge Scholars 2019). The volume has been edited by the superladies Rita Lizzi and Giulia Marconi. The articles analyse the mysterious collection of late antique documents, Collectio Avellana, from many different viewpoints. Among the contributions, there is also my article ”Multiplex perniciosa perversitas (Coll. Avell. Ep. 97): The Image of Pelagianism in Gelasius’ Letters in the Collectio Avellana”.
Here is the description of the volume:
The Collectio Avellana (CA) has an extraordinary richness and variety of content. Imperial rescripts, reports of urban prefects, letters of bishops, and exchanges of letters between popes and emperors, some of which only this compilation preserves, constitute an exceptional documentary collection for researchers of various sectors of antiquity. This volume is the first publication to reconstruct the history of this compilation through the fascinating questions that it poses to the scholar. There are essays on its general structure, and on some of the most singular texts preserved therein. Other papers offer a comparison between this compilation and the other canonical collections compiled in Italy between the fourth and sixth centuries, as well as between the CA and other contemporary literary products. Adopting a new approach, some contributions also ascertain who could physically have access to the materials that were collected in the CA, and where the compiler could find them. All these fresh studies have led to new hypotheses regarding the period in which the collection, or at least some of its parts, took shape and the personality of its author.
More information here.

Hämmästyksekseni huomaan olevani joissakin trendeissä mukana. Suuren innostuksen vallassa ”luin” Elena Ferranten Napoli-tetralogian (Loistava ystäväni, Uuden nimen tarina, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ja Kadonneen lapsen tarina). ”Luin” siis lainausmerkeissä, koska oikeastaan kuuntelin kirjat äänikirjoina. Ehkä napolilaisten kohtaloiden lumoa lisäsi lukijan Erja Manton maaginen ääni.
Alun perin suunnittelin blogausta, jossa vertailisin Elena Ferranten Napoli-tetralogiaa ja Karl Ove Knausgårdin autofiktiota. Tästä ei ole tullut mitään, koska en ole päässyt Knausgårdin Taisteluni – Ensimmäistä kirjaa puoliväliä pidemmälle. Uuvuin päähenkilön murrosikäisen kamppailun ääreen (ja erityisesti pitkäksi venyneeseen kaljanhakureissuun uuden vuoden bileitä varten). Voi olla, että joskus vielä taistelen läpi Knausgårdin, mutta tältä erää saa riittää.
Elena Ferranten Napoli-kirjoissakin tuskitellaan ja junnataan. Päähenkilöiden, kertoja Lenùn ja hänen ystävänsä Lilan vaiheita seurataan perusteellisesti, ystävyydessä on ristiriitoja, välirikkoja ja uusia alkuja. Arkipäivää kuvataan välillä ahdistavan tarkkaan. Mutta tarina vetää puoleensa ja säilyy jännite. Lukija oppii tuntemaan valtavan määrän henkilöitä, Napolin kortteleiden lapsuudenystäviä ja näiden perheitä, joiden vaiheita seurataan yksityiskohtaisesti. Ensin henkilöt lempinimineen menevät lukijalta sekaisin, mutta sitten heihin jollakin tavalla kiintyy. Ajankuva on hurja, Lenùn ja Lilan mukana seurataan sodanjälkeisen Italian köyhyyttä, 1950-60-lukujen sosiaalista nousua, 1960-luvun lopun opiskelijamellakoita, 1970-luvun poliittista levottomuutta, jopa vuoden 1980 maanjäristystä Napolissa.
Miksi Ferrante veti minut heti mukaansa (ja Knausgård ei)? Ehkä tärkeimpiä syitä ovat ystävysten ja monien muiden henkilöiden erilaiset elämänkohtalot ja ihmissuhteiden jännitteet. Kaikki ei pyöri kertojan oman navan ympärillä. Minun on myös helpompi eläytyä nuoren tytön ponnisteluihin kohti sosiaalista nousua ja naisten ikuiseen kamppailuun opiskelu- ja työelämässä, jossa miehet päsmäröivät.

Arvoituksellinen kreikkalainen teksti antiikista puhuttaa kansainvälistä tiedeyhteisöä.
Papyrus-fragmenttia P. Hellsingiensis 112 pidetään yhtenä vuosisadan merkittävimpänä tekstilöytönä.
Ajoituksesta edelleen kiistellään, mutta alustavasti teksti on sijoitettu 200-400 -lukujen välille. Tekstissä on samankaltaisuuksia monien tunnettujen tekstien kanssa, näistä ilmeisimpiä Lukianoksen Filosofeja kaupan.
Fragmentin julkaissut Dr Dr von Pilamowitz-Höllendorf luonnehtii tekstiä poikkeukselliseksi antiikin kirjallisuudessa, sillä kirjoittaja nostaa naiset filosofeina esiin. “Onhan meillä naisfilosofeja myös Eunapioksen filosofielämäkerroissa, mutta kolme naisfilosofia samassa tekstissä on uutta antiikissa.”
“Kirjoittaja on selvästi halunnut arvostella valtaapitäviä, ja satiiri on antanut tähän mahdollisuuden. Tämä on selvästi keino, jolla roomalaisen yhteiskunnan vallattomat ja voimattomat saatoivat nostaa epäkohtia esiin”, von Pilamowitz-Höllendorf lisää. “Emme voi kuitenkaan sanoa varmuudella, onko satiirin taustalla historiallisia henkilöitä.”
Pseudo-Lukianoksen ”Platonin Akatemia kaupan”
[… alku puuttuu …] sillä Akatemiaan ei enää tulisi oppilaita. Platonin ja hänen seuraajiensa saamat perintörahat alkoivat huveta. Silti laskettiin, että Akatemiaan voitiin palkata vielä uusi filosofian opettaja. Platonin seuraajat ajattelivat, että he itse valitsisivat uuden opettajan, mutta Ateenan hallintovirkamiehet päättivät kysyä roomalaisten mielipidettä. Jumalallisen kunnianarvoisan Isänmaan Isän puoliso Livia Augusta keräsi ryhmän valmistelemaan valintaa. Mukaan otettiin edustaja kustakin filosofisesta koulukunnasta, epikurolainen, stoalainen, peripateetikko ja jopa kyynikko. Mutta mukaan ei otettu ketään platonikkoa, sillä mitäpä sanomista platonikoilla olisi ollut oman Akatemiansa asioihin.
Livia Augusta: No niin, olemme valikoineet kahdestakymmenestä ehdokkaasta sopivimmat ja nyt meillä on neljä ehdokasta, Diotima, Hypatia, Aspasia ja Kroisos.
Epikurolainen: Olemme saaneet Krotonin, Neapoliksen ja Syrakusan viisailta arvioita näistä ehdokkaistamme. Eivätkö he olleetkin sinun ystäviäsi, oi jumalallinen Livia?
Livia Augusta: Kyllä, vanhoja ystäviäni [… teksti katkeaa … ]. Katsotaanpa, mitä he ovat lausuneet.
Stoalainen: Heidän näkemyksensä ovat kovin erilaisia. Krotonilainen ja syrakusalainen sanovat, että Kroisos ei käy filosofian opettajaksi, koska hän ei ole ollut Akatemiassa enää vuosiin.
Livia Augusta: Ahaa, laitetaan heidän epistolansa sivuun. Tässä on selvästi väärinkäsitys. Eivätkö he nyt ymmärtäneet, mitä halusin heidän sanovan [… tekstissä katko …] Mutta mitä sanoo neapolislainen?
Stoalainen: Montanus Neapoliksesta kehuu Kroisosta.
Livia Augusta: Tässähän meillä on käyttökelpoinen lausunto.
Peripateetikko: Mutta mitä mieltä itse olette ehdokkaista?
Kyynikko: Kaikissa hakijoissa on hyviä puolia. Diotima, Hypatia ja Aspasia ovat kaikki kolme hyvin oppineita. Heillä on paljon kokemusta, he ovat tutkineet ja opettaneet. He ovat kyllä pätevämpiä kuin Kroisos, joka on ehtinyt lähinnä harrastaa filosofiaa, hänellähän on aivan toinen työ vinttureita valmistavan työpajan palveluksessa Kerameikoksella.
Livia Augusta: Vaikene. Me etsimme miehuullisuutta. Kenessä sitä on?
Stoalainen: Jos haemme miehuullisuutta, sitä on Kroisoksessa, koska hän on mies.
Livia Augusta: Ja ennen kaikkea se mitä haemme on voima, dynamis.
Epikurolainen: Dynamis, sitä on runsaasti kaikilla hakijoilla, vaikka kaiketi viisaus, sofia, olisi tärkeämpi ominaisuus. Kroisos on ollut jo vuosia poissa Akatemiasta eikä siis ole [… tekstissä katko …]
Livia Augusta: Mutta Kroisoksella on hallussaan dynamis. Katsokaa, tässä on todellinen dynamis!
Livia Augusta osoittaa pöydällä olevia rahapussia.
Peripateetikko (hypistelee kultakolikoita): Tässä on vastaansanomaton argumentti! Kroisoksella todella on dynamis hallussaan. Tämä pelastaa Akatemian ja vieläpä meidän muidenkin koulut! Mitään tällaista ei ole Diotimalla, Hypatialla ja Aspasialla tarjottavanaan.
Kyynikko: Mutta entä filosofia? Entä totuus?
Livia Augusta: Voitte työntää totuutenne [… teksti pahoin vaurioitunut …]
Kuoro: Solidus Akatemiaa pyörittää, pyörittää, pyörittää. Denaarin kiinni ken saada vois, se tuonne jo pyöri pois.
Maa alkaa järistä ja manalan tuomari Minos ilmestyy maan alta.
Minos: Tietäkää, että Hadeksessa on aivan erityinen paikka niille, jotka eivät [… fragmentin loppu puuttuu]

Francesco Petrarca (1304-1374), renessanssioppinut ja runoilija, muistetaan ennen kaikkea italiankielisistä soneteista Lauralle. Suurimman osan tuotannostaan hän kuitenkin kirjoitti latinaksi, oppineita kirjoituksia historiasta, kirjallisuudesta ja hyveistä sekä runoutta. Petrarca, kuten niin monet muutkin runoilijat, aloitti oikeustieteen opinnoilla, mutta suuntautui sitten kirjallisuuden pariin.
Petrarcan mittavaa eeposta Africa voi nyt lukea suomeksi, Maija-Leena Kallelan ja Teivas Oksalan hienona käännöksenä Africa – Laulu sankaruudesta ja ihmisyydestä (Basam Books 2019). Suomennoksen lisäksi kirjassa on perusteellinen johdanto ja selitysosio.
Africa kertoo toisesta puunilaissodasta ja voittoisasta roomalaisesta sotapäälliköstä Scipio Africanuksesta (236-183 eaa.). Scipion päävastustajana on tietysti Karthagon sotapäällikkö Hannibal, mutta tarinaan kutoutuvat mukaan roomalaisten liittolainen Numidian kuningas Masinissa ja karthagolaisten puolelle siirtynyt Syfaks. Petrarca punoo mukaan myös traagisen rakkaustarinan, sillä Masinissa rakastuu Syfaksin vangiksi otettuun vaimoon Sofonisbaan. Masinissa joutuu kuitenkin luopumaan rakkaudestaan, ja Sofonisba lähetetään kuolemaan.
Petrarcan selvänä esikuvana on Vergiliuksen eepos Aeneis, jossa Aeneas velvollisuudentuntonsa vuoksi luopuu rakkaudestaan Karthagon kuningattareen Didoon ja seilaa tiehensä. (Olisi mielenkiintoista joskus lukea Didon versio tarinasta.)
Petrarca liikkuu sujuvasti antiikin maailmassa. Ehkä se oli hänelle tutumpi ja rakkaampi kuin hänen oma aikansa. Välillä lukija melkein unohtaa, ettei kyseessä olekaan antiikin aikainen eepos. Petrarca nostaa itsensäkin tarinaan: aivan teoksen loppuvaiheessa runoilija Ennius saa itseltään Homerokselta näyn, jossa Petrarca kirjoittaa African. Enniuksella on vahvat näkemykset runoilijan työstä: ”Sitä, joka keksii kaiken kertomansa, ei tule nimittää runoilijaksi / eikä kunnioittaa runonlaulajana, vaan kutsuttakoon häntä / pelkästään valehtelijaksi” (s. 216).
Ensimmäisessä kirjassa Petrarca tuo esiin huolensa kirjojen kohtalosta (s. 84):
Pian kirjoja kohtaa niiden kuolema; sillä katoavaista on pakostakin
kaikki se, minkä kuolevaisten aherrus on mitättömillä hengenvoimilla
saanut aikaan. Jos kuitenkin tuo jälkeläispolvi haluaa ne mahdollisesti
säilyttää ja väkivalloin pysähdyttää vahingollisen
vanhenemisen ja valppaasti asettua vastustamaan kiitävää aikaa,
se ei siihen pysty, sillä niin monet asiat estävät sen: maille kohtalokkaat
tulvat ja liian rajusti korventava helle,
erilaisten taivaallisten ja merellisten ilmiöiden aiheuttamat taudit
ja sotien raivo, joka ei salli minkään koko maailmassa pysyvän
rauhallisena. Mutta kun kirjat kuolevat, kuolet sinä
itsekin; näin sinulla on odottamassa vielä kolmas kuolema.
 

Vierailevana kirjoittajana Triviumin, Tampereen yliopiston antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun keskuksen, blogissa: Aiheena ”Antiikin ihmiskauppa ja tutkijan tunteet”, mietintöjä mm. siitä, minkälaisia ajatuksia ja tunteita nousee, kun tutkii antiikin orjuutta.

Nyt on alati päivystävän kohudosentin pakko älähtää. Aamulla luin Helsingin Sanomista Katri Kallionpään hyvää tarkoittavan mutta hassun kolumnin ”Luukkaalla oli hyvät lähteet”. Antiikin historian ja kirjallisuuden tutkijana en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Vielä suurempia myötähäpeän tunteita varmaan nousee Uuden Testamentin tutkijoilla, jotka ovat perehtyneet Luukkaan evankeliumin taustoihin.
Luukkaan evankeliumin kirjoittaja rakentaa Jeesus-liikkeen keskushahmosta myyttiä samaan tapaan kuin antiikin kirjoittajat yleensä loivat ihmekertomuksia aikansa ’suurmiehistä’. Evankeliumi kirjoitettiin huomattavasti myöhemmin kuin siinä kuvatut tapahtumat. Ehkä kirjoittajan käyttämiä lähteitä (perimätieto, kultilliset tekstit) ei kannattaisi verrata nykymaailman journalistien käyttämään lähdeaineistoon. Tai ainakin huolellisesti ja eettisesti työtään tekevien toimittajien tapaan käyttää lähteitään. Viime päivinä on kohuttu Der Spiegelin toimittajan Klaas Relotiuksen vääristelemistä lehtijutuista. Tätä taustaa vasten Kallionpään kolumni tuntuu suorastaan ironisen surkuhupaisalta. Olisiko Kallionpään kannattanut esimerkiksi tutustua siihen, miten Luukkaan evankeliumia käsitellään kriittisessä historiantutkimuksessa?
Siksi on varmaan paikallaan nostaa esiin arkistojen kätköistä vanha Helsingin Sanomissa julkaistu lehtiartikkelini jouluevankeliumista:
Joosefilla ja Marialla ei ollut syytä lähteä Betlehemiin (julkaistu  21.12.1997)
Maijastina Kahlos
Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit kertovat Jeesuksen syntymästä. Niiden kertomukset ovat ristiriitaisia sekä sisäisesti että keskenään. Ne ovat myös ristiriidassa sen kanssa, mitä tiedämme Jeesuksen ajan historiasta, kun lähteenä ei ole Raamattu. Mitä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kirjoittajat sitten oikeastaan tiesivät Jeesuksen syntymästä? Tämän: Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana (Matt. 2:1)… Herodeksen, Juudean kuninkaan aikana… Jumala lähetti enkeli Gabrielin… neitsyen luo, jonka nimi oli Maria (Luuk. 1: 5-45)… Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano… tapahtui Quiriniuksen ollessa käskynhaltijana (Luuk. 2: 1-2).
Sekä Matteuksen että Luukkaan evankeliumien kirjoittajat kiinnittävät Jeesuksen syntymän näin ympäröivän maailman, Rooman valtakunnan, tapahtumiin. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien tiedot Jeesuksen syntymäajankohdasta eivät kuitenkaan sovi yhteen. Matteuksen evankeliumin kirjoittaja sijoittaa Jeesuksen syntymän kuningas Herodeksen viimeisiin vuosiin. Luukkaan evankeliumissa enkeli ilmestyy Marialle, ja Maria tulee raskaaksi kuningas Herodeksen aikana. Luukkaan evankeliumin 2. luvussa Jeesus kuitenkin syntyy keisari Augustuksen verollepanon aikana, Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Raamatun ulkopuolisista lähteistä tiedämme, että Quirinius oli Syyrian käskynhaltijana vuonna 6, ja hänellä oli käskyvalta myös Juudeassa. Herodeksen sen sijaan tiedetään kuolleen jo vuonna 4 e.a.a. Herodeksen kuoleman ja Quiriniuksen hallinnon välillä on siis ainakin kymmenen vuotta.
Ainoa keino poistaa ristiriidat olisi väittää, että Jeesuksen sikiämisen (enkelin vierailun) ja syntymän välissä on kymmenen vuotta! … keisari Augustus antoi käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana (Luuk. 2: 1-2). Luukkaan evankeliumien kuuluisa verollepano eli roomalainen census, väestölaskenta verotusta varten, on myös ongelmallinen. Jos Jeesus syntyi kuningas Herodeksen aikana, ei keisari Augustus voinut antaa käskyä verollepanon järjestämisestä, sillä vaikka Herodeksen hallitsema Juudean kuningaskunta olikin Rooman valtakunnan vasallivaltio, olivat Juudean juutalaiset Herodeksen alamaisia. Rooman vasallivaltiot huolehtivat omien alamaistensa verotuksesta, eivätkä roomalaiset puuttuneet siihen.
Toinen ongelma liittyy koko Rooman valtakuntaa koskevaan verollepanoon. Roomalaiset järjestivät verollepanoja (väestölaskentoja), mutta niistä huolehtivat käskynhaltijat yksittäisissä provinsseissa, koska Rooman valtakunnan provinssien hallintomallit olivat hyvinkin erilaisia keskenään. Verollepanoja ei koordinoitu millään keisarin koko valtakunnalle osoittamilla käskyillä, eikä koko valtakunnan kattavaa yhteistä verollepanoa koskaan järjestetty. Uuden testamentin ulkopuolisista lähteistä tiedämme, että Quiriniuksen aikana vuonna 6 Juudeassa järjestettiin väestölaskenta verotusta varten. Se ei kuitenkaan ollut valtakunnanlaajuinen, vaan paikallinen väestölaskenta Juudean siirtyessä Herodeksen kuningassuvun alamaisuudesta roomalaisten suoraan hallintaan. Luukkaan evankeliumin kirjoittaja näyttää sekoittaneen Juudean paikallisen väestönlaskennan ja koko Rooman valtakuntaa koskevan keisarillisen käskyn.
Luukkaan evankeliumi ajoittaa joulukertomuksen Quiriniuksen hallintokauteen, jolloin roomalainen paikallinen väestönlaskenta olisi mahdollinen. Kuningas Herodes, joka esiintyy sekä Luukkaan että Matteuksen evankeliumeissa, ei kuitenkaan sovi ajoitukseen. Tällöin Herodekseen liittyvät kertomukset idän tietäjistä, Betlehemin lastenmurhasta ja paosta Egyptiin eivät ole mahdollisia. Jos taas otamme mukaan Herodeksen, täytyy meidän sulkea pois Augustuksen määräämä verollepano, joka esitetään syynä Marian ja Joosefin Betlehemin matkalle. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun (Luuk. 2: 3-4). Verollepanoon liittyy muitakin ongelmia. Verollepanoa varten oli rekisteröidyttävä, kirjoittauduttava veroluetteloon. Luukkaan evankeliumin maininta, että kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa, vastaa roomalaista verotuskäytäntöä, mutta se miten kirjoittaja tulkitsee ”oman kaupungin”, ei ole roomalaisen verotussysteemin mukainen.
Jouluevankeliumi määrittelee Joosefin ”oman kaupungin” Betlehemiksi Daavidin suvun mukaan, eikä hänen asuinpaikkansa Nasaretin ja hänen omaisuutensa mukaan. Väestölaskennassa roomalaisia eivät kuitenkaan kiinnostaneet sukujuuret, vaan elävien ihmisten omistukset. Joosefilla ja Marialla, jotka evankeliumien mukaan asuivat Galilean Nasaretissa, ei ollut mitään syytä lähteä Betlehemiin rekisteröitymään. He eivät omistaneet Betlehemissä mitään, koska he tarvitsivat siellä majapaikkaa – joskin siinä ei joulutarinan mukaan ollut tilaa. Joosefin ja Marian ei olisi muutenkaan tarvinnut lähteä Galilean Nasaretista Juudean Betlehemiin, sillä Galilea ja Juudea olivat eri hallintoalueita. Galilealaisena Joosef Nasaretilaisella ei ollut mitään tekemistä Juudean väestölaskennan kanssa. Vuonna 6 Galilea oli jäänyt Rooman alaisen vasallishallitsijan hallintaan, joten roomalainen verollepano ei koskenut Galilean asukkaita.
Joulukertomusten ristiriitoja ja selviä virheitä on nykytutkimuksessa selitetty sillä, että Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit kirjoitettiin vuoden 90 paikkeilla, jolloin Jeesuksen kuolemastakin oli jo kulunut yli puoli vuosisataa. Kirjoittajat eivät olleet Jeesuksen elämän silminnäkijöitä. Varhainen kristillinen perimätieto ei todennäköisesti muistanut tai yksinkertaisesti tiennyt tarkkaan Jeesuksen syntymäaikaa ja –paikkaa. Jeesuksen kuolemahan oli kristillisessä traditiossa paljon tärkeämpi kuin hänen syntymänsä. Koska kristityt tunnustivat Jeesuksen Messiaaksi, piti hänet liittää kuningas Daavidin sukuun, josta Messias oli juutalaisen tradition mukaan nouseva. Jo apostoli Paavali (Room. 1:3) yhdistää Jeesuksen Daavidin sukuun. Betlehem oli Daavidin kaupunki, josta profeetta Miika (5:2) oli ennustanut Messiaan nousevan: Ja Betlehem, sinä Efrata, sinä olet pienin Juudan sukukuntien joukossa! Mutta sinun keskuudestasi nousee Israelille hallitsija. Jotta Jeesuksesta saataisiin Vanhan testamentin ennustama Messias, hänet oli laitettava syntymään Betlehemissä.
Luukkaan evankeliumin kirjoittajan oli jotenkin selvitettävä ristiriita Juudean Betlehemin ja Galilean Nasaretin välillä. Juutalainen traditio Messiaasta painotti Betlehemiä, mutta kristillinen perimätieto tiesi, että Jeesus oli Marian ja Joosefin poika Nasaretista. Ennustusten mukaan Jeesuksen täytyi syntyä Betlehemissä, mutta miksi galilealainen Maria olisi käynyt synnyttämässä Jeesuksen Juudeassa saakka? Ehkäpä Luukkaan evankeliumin kirjoittaja tai joku muu ehdotti, että syynä oli verollepano. Quiriniuksen järjestämä verotus vuonna 6 oli tärkeä tapahtuma juutalaisten historiassa, koska Juudea siirtyi tällöin Rooman suoraan hallintoon. Jeesuksen syntymä oli helppo kytkeä tähän tärkeään vuoteen, mutta miksi Juudean paikallinen väestönlaskenta muuttui valtakunnanlaajuiseksi, koko maailmaa koskevaksi?
Ehkä Luukkaan evankeliumin kirjoittaja halusi kytkeä Jeesuksen syntymän koko roomalaista maailmaa koskevaksi tapahtumaksi. Kirjoittaja omisti evankeliuminsa hellenistikristitylle Theofilokselle ja ilmeisesti tarkoitti sen laajan kreikkalais-roomalaisen yleisön luettavaksi. Luukkaan evankeliumissa on muutenkin paljon kytkentöjä Rooman valtakuntaan ja roomalaiseen hallintoon. Joulukertomus liittää Jeesuksen elämän alkuvaiheet sopivasta maailmanvaltaan.
Mitä siis jää jäljelle kun riisumme joulun myytin, demytologisoimme jouluevankeliumin? Italialainen filosofi Gianni Vattimo puhuu – Nietzscheä seuraten – kirjassaan Läpinäkyvä yhteiskunta demytologisoinnin demytologisoinnista. Myyteistä vapautuminen on sekin lopulta vain myytti. Jälkimoderni länsimainen kulttuuri tietää uneksuvansa ja jatkaa silti uneksumista.

Joulun kunniaksi kohudosentti avautuu keisari Konstantinuksesta ja hänen vaikutuksestaan kristinuskoon ja maailmanhistoriaan. Ohjelmassa ”Jeesus ei perustanut kristinuskoa vaan apostoli Paavali loi voittajafilosofian, joka hyödytti myös keisaria” toimittaja Ville Talola haastattelee Niko Huttusta Paavalista ja minua keisari Konstantinuksesta. Kuunneltavissa Yle Areenassa, täällä.
Toivotan kaikille hyvää Saturnaliaa, brumaliaa, joulua, Kristuksen syntymäjuhlaa, talvipäivänseisauksen juhlaa ja muutenkin kaikkea valoa elämään!

Kauan sitten, siitä on jo vuosia, päädyin keskusteluun erään kuusivuotiaan kanssa Dafnen myytistä. Apollo-jumala oli ihastunut joenjumala Peneioksen nuoreen tyttäreen Dafneen. Dafne puolestaan tunsi vain vastenmielisyyttä Apolloa kohtaan ja pakeni. (Myytin mukaan näiden täysin vastakkaisten tunteiden takana olivat rakkauden jumalan Eroksen nuolet). Apollon takaa-ajama Dafne rukoili isäänsä, jotta tämä pelastasi tyttärensä, ja isä muuttikin Dafnen laakeripuuksi. Tämän takia Apollo mielellään pitää laakeriseppelettä otsallaan. Tietenkin kuusivuotias halusi tietää enemmän ja jatkoi kyselemistään. Ja kun yritin kertoa lapselle siistittyä versiota myytistä, tajusin aina vain selvemmin, miten julmasta tarinasta oli kyse. Nuorelle naiselle ainoa vaihtoehto olla rauhassa oli muuttua puuksi. Tämän hetken terminologialla kyse oli #metoo -tarinasta.
Tämä oli yksi ajatus, joka nousi käydessäni toissa viikolla Roomassa näyttelyssä ”Ovidius, rakkauksia, myyttejä ja muita tarinoita” (”Ovidio, amori, miti e altre storie”). Näyttely on koottu juhlistamaan roomalaisen runoilija Ovidiuksen (43 eaa -17/18 jaa) teosten 2000 vuotta. Siihen on koottu todella hätkähdyttävä määrä seinämaalauksia, veistoksia, mosaiikkeja ja vaasimaalauksia antiikista ja lisäksi käsikirjoituksia, varhaisia painettuja kirjoja, maalauksia ja veistoksia uuden ajan alusta.

Osa teoksista taustoitti Ovidiuksen ajan Roomaa, osa kuvitti myyttejä, joita Ovidius kuvaa runoteoksessaan Metamorphoses (Muodonmuutoksia, suom. Alpo Rönty, Wsoy 1997). Tuo tyrmäävä valikoima teoksia sai minut aivan valtoihinsa. Kiihkon vallassa sitten valokuvasin niitä (ja ehkä muutama kuva jopa onnistui).

Siinä kaiken innon keskellä minua kuitenkin häiritsi se, että lopulta upean näyttelyn tapa käsitellä myyttejä on melkoisen konservatiivinen. Myyttien väkivaltaiset naisen ryöstöt ja raiskaukset ovat miespuolisten jumalien ’capriccie e inganni amorosi’ (’amorous whims and deceits’). Esimerkiksi Persefonen eli Proserpinan ryöstö on yksi julmimmista tarinoista, ei mikään galantti rakkauskertomus. Ei Persefonelta kysytty mitään. Hades tuli ja vei Persefoneen mukanaan, ja Persefonen äiti jäi tytärtään etsimään.

Olisin kaivannut napakkaa myyttien ja antiikin maailman taustoittamista, samoin sen pohtimista, mitä Ovidius ja myytit hänen kertominaan merkitsevät nykyihmiselle. Mitä antiikin myytit ja niiden uudelleenkertominen vuosisatojen ajan kertovat kulttuuristamme? Antiikki ei ollut ylevää eivätkä sen myytit romanttisia. Mitä merkitsee se, että koko länsimainen koulutettu eliitti 2000 vuoden ajan luki Ovidiuksen kertomia myyttejä? Antiikin historia ei ole vain antiikkia, vaan esimerkiksi myös 1700-luvun ja 1800-luvun ja vielä nykyajan perintöä, myös ikävä #metoo on antiikin perintöä. Antiikin myyttien valtava vaikutushistoria ulottuu uuden ajan alun ja 1700-1800-lukujen kautta nykypäiviimme. Siksi kriittinen antiikin myyttien ja runouden tarkastelu, päivitys Ovidius 2.000, olisi tarpeen.

 
 
 
 
 
 

Rooman kirjeenvaihtaja jatkaa Trajanuksen teemalla. Palazzo Valentini on Roomassa aivan Trajanuksen forumin ja hänen pylväänsä vieressä. Palazzo Valentinin alta on kaivettu 300-luvulla jaa ajoitettu roomalainen kaupunkitalo (domus).
Museoon on tehty komea multimediaesitys, jossa raunioina oleva talo elää eloon. On hieno elämys nähdä, miten nykytekniikalla voidaan kuvittaa roomalaisen talon arkielämä, kylpylähuoneineen, lattian alla olevine lämmityksineen ja asuinhuoneineen. Museossa ei saanut eikä voinut kuvata, joten minulla ei ole valokuvia esitellä, mutta kannattaa käydä museon sivuilla ihmettelemässä.
Luonnollisesti multimediaesityksen rekonstruktio roomalaistalosta on kompromissi. Se on todella näyttävä. Elämyksiä saa kadun ja lasten ääniä myöten. Yksityiskohtia voi toki arvostella. Esimerkiksi johtava Pompejin seinämaalausten tuntija totesi, ettei meille ole säilynyt mitään sen kaltaisia seiniä kuin multimediaesityksessä esitetään. Sen sijaan voimme käydä katsomassa aitoja roomalaisia seinämaalauksia esimerkiksi Palazzo Massimon museossa:

Mutta hieno Palazzo Valentinin roomalaistalo kuitenkin on ja erityisen kiinnostava, koska se on 300-luvulta. On mahdollista, että talo tuhoutui v. 538 maanjäristyksessä.
Museossa oli vielä loppuhuipentumana kaivauksissa löytynyt valtava pylväs, joka ehkä kuului Trajanuksen temppeliin Trajanuksen forumilla. Loppuyllätyksenä pääsi vielä Trajanuksen forumin alle vilkaisemaan (ja kuvaamaan) Trajanuksen pylvään jalustaa:

Ensimmäinen viikkoni Roomassa alkaa olla lopuillaan. Ensimmäisten nostalgian ja pökerryksen tunteiden sekoituksen jälkeen alkaa olo tasoittua. Rooman vierailuuni liittyy sitä tavallista pakertamista kirjastoissa, mutta minun täytyy myös päivittää museotietämystäni.

Ensimmäinen museokohde olivat keisari Trajanuksen (98-117) kauppahallit eli Mercati di Traiano. Valtavan kauppahallikompleksin yhteydessä oli aikanaan myös Trajanuksen forum. Trajanuksen kauppahallit ovat vaikuttava kokonaisuus useassa tasossa, suurine auloineen ja pienempine putiikkeineen. Koska viivähdin museossa aika pitkään, ehti aurinko laskea. Pimeässä kauppahallit olivat entistä vaikuttavampi.

Mercati di Traiano -museon yhteydessä on myös Museo dei Fori imperiali, joka esittelee keisariforumien historiaa ja kaivauksissa löytynyttä aineistoa.
Keisariforumeita olivat Caesarin, Augustuksen, Nervan ja Trajanuksen forumit seklä Templum Pacis (Vespasianuksen rakennuttama Rauhan temppelin alue). Kuten tunnettua, osa keisariforumeista on nähtävillä, osa on jäänyt Mussolinin rakennuttavan Via dei fori imperialin alle.
Museossa oli myös vaihtuva näyttely Trajanuksen vaikutuksesta, mahtipontisella otsikolla Construire l’Impero, creare l’Europa (Valtakunnan rakentaminen, Euroopan luominen). Otsikosta voi olla monta mieltä, mutta sen on tietysti tarkoitus vedota yleiseen eurooppalaiseen henkeen. Trajanus sotaretkillään Daakiassa toki rakensi imperiumia, paljolti daakialaisilla orjilla ja sotasaaliilla. Näyttely oli joka tapauksessa mielenkiintoinen ja monelta osin pedagogisesti onnistunut. Mukana oli koululaisille suunnattuja infotauluja ja pienoismalleja.

 
 
 
 
 
 
 
Ehkä olisi voinut vähän rohkeammin voinut avata yleisölle sitä, millainen propagandakoneisto Rooman keisareilla oli. Hyvänä esimerkkinä tästä oli Augustuksen monumentaalisesta patsaasta löytyneet fragmentit, kuten jättimäinen etusormi.