Tekijä: maijastina

Täällä jälleen museaalinen kirjeenvaihtajanne. Kävin viime viikonloppuna Tampereen kaupunginmuseon Vapriikin Ostia-näyttelyssä. Tällä viikolla sitten selvisi, että se olikin aivan viimeinen hetki käydä näyttelyä katsomassa, sillä kaikki museot suljetaan nyt toistaiseksi korona-pandemian takia. Olin hyvin liikuttunut näyttelystä, jo ilman tätä korona-pandemian tuomaa dramatiikkaa.

Näyttely kertoo antiikin Rooman satamakaupungista Ostiasta ja myös keisariaikana rakennetusta uudesta satamasta Portuksesta. Näyttelyssä tuodaan monipuolisesti esiin kaikkia mahdollisia elämän alueita Ostian asukkaiden elämästä, kaupasta, ammateista, ravinnosta, vaatteista, perheistä ja kuolemasta. Näytteillä on ainutlaatuinen valikoima esineistöä, reliefejä, mosaiikkeja, veistoksia ja piirtokirjoituksia, joita ei yleensä (ehkä koskaan) ole lainattu museoihin Italian ulkopuolelle.

Näin tuodaan antiikin historia ja kulttuuri lähelle nykyihmistä. Kuten useissa aikaisemmissa blogauksissa olen julistanut, museaalinen kirjeenvaihtaja lapsekkaassa innossaan nauttii pedagogisella otteella tehdyistä näyttelyistä. Ostia-näyttelyssä voi istahtaa Mithran pyhäkköön tunnelmoimaan, seurata antiikin koululaisten oppituntia tai tanssiesitystä ja käydä istunnolla antiikin latrinassa eli vessassa.

Samoin voi seurata, kuinka Portuksen satamaa kuvaava reliefi, joka on meidän aikoihimme säilynyt yksivärisenä, värjäytyy kirjavaksi. Reliefi oli antiikin aikana värikkääksi maalattu.

Ostian lähellä oli myös kenttiä, joista kerättiin suolaa. Näyttelyssä on esillä suolakenttien työntekijöiden hautausmaalta löydetty vainajan luuranko. Sitä tutkittaessa on selvinnyt, että vainaja oli 30-35-vuotias mies, joka on (kulumien perusteella) tehnyt raskasta työtä koko ikänsä. Mielenkiintoisinta on se, että vainajalla oli ollut synnynnäinen sairaus, jonka takia hänen yläleuan nivelnastat ovat kiinni ohimoluussa. Tämä esti leuan liikkumisen ja suun avautumisen, mutta hänelle tehtiin etuhampaat poistamalla reikä suuhun, jolloin häntä on voitu ruokkia, luustosta päätellen monipuolista ravintoa. Hänestä siis pidettiin huolta, hän kasvoi aikuiseksi ja teki töitä.

Miten näyttely saatiin aikaan? Sitä ovat olleet tekemässä Arja Karivieren ja Katariina Mustakallion johtama tutkimusprojekti Tampereen yliopistosta, Suomen Rooman instituutti ja Tampereen kaupunginmuseo.

Näyttelyyn liittyy myös yli 400-sivuinen upeasti kuvitettu kirja Ostia. Portti Roomaan (toim. Arja Karivieri ja Marjo Meriluoto). Kirjan tieteellisissä suomenkielisissä artikkeleissa käydään läpi Ostian topografiaa, kaivaushistoriaa, hallintoa, väestöä, tietenkin kauppaa ja totta kai roomalaisia teitä. Kirjoittajina on suomalaisia ja ulkomaisia Ostia-tutkijoita. Samaan tapaan kuin näyttelyssä, kirjan artikkelit tuovat monipuolisesti esiin satamakaupungin arkea, johon kuului perhe-elämää, orjia, ilotaloja, monia erilaisia uskontoja ja magiaa.

Tällä hetkellä erityisinä kiinnostukseni kohteina ovat barbaarit ja orjat, joten kiinnitin heti huomiota orjan kaulapantaan ja useisiin barbaarikuvauksiin.

Orjan kaulapannassa 300-luvulta lukee: Tene me ne fugia(m), fugio eli ”Pitele minua, etten karkaisi. Minä karkailen”. (Tästä kertoo Sanna Joskan ja Ville Vuolannon artikkeli orjuudesta).

Roomalaiset kuvasivat voitettuja ja vangeiksi kahlehdittuja barbaareja reliefeissä, veistoksissa ja rahoissa (Näistä kertoo Ria Berg artikkelissaan). Tässä esimerkiksi pienoisveistos daakialaisesta sotavangista. Kuvaukseen on kerätty kaikki barbaarin stereotyyppiset piirteet: pitkät housut, hapsureunainen viitta, pitkät hiukset ja pitkä parta.

Edellisessä blogauksessani kerroin Ariadnesta. Nyt kerron hänen sisarestaan Faidrasta, jonka tarinaa hyödynnettiin myös myöhäisantiikissa.

Ateenan kuningas Theseus ottaa vaimokseen Faidran. Edellisestä liitosta Theseuksella on myös poika Hippolytos. Äitipuoli Faidra rakastuu intohimoisesti Hippolytokseen ja aikansa emmittyään tekee rakkaudentunnustuksen Hippolytokselle, joka torjuu hänen lähestymisyrityksensä. Epätoivoinen Faidra kirjoittaa valheellisen tunnustuksen, jossa hän väittää Hippolytoksen raiskanneen hänet. Tämän jälkeen Faidra hirttäytyy. Theseus ottaa syytöksen täydestä ja ajaa Hippolytoksen maanpakoon. Lisäksi hän pyytää Poseidon-jumalaa tuhoamaan Hippolytoksen, ja Poseidon lähettää merihirviön tappamaan Hippolytoksen. Lopulta totuus selviää Theseukselle, joka murtuu. Faidran myytti kiehtoi antiikin kirjoittajia: Euripides kirjoitti tragedian Hippolytos (suom. Maarit Kaimio) ja Seneca tragedian Phaedra (suom. Antti T. Oikarinen ja Maija-Leena Kallela).

Entä myöhäisantiikissa? Vuonna 326 keisari Konstantinus teloitutti poikansa Crispuksen. Pian tämän jälkeen hän määräsi vaimonsa Faustan surmattavaksi.

Siinä onkin suuri osa, mitä tapauksesta varmuudella tiedetään. Spekulointi tapahtumasta kävi kuumana jo antiikissa. Useimmat antiikin kirjoittajista yhdistivät surmat toisiinsa. Juoruttiin, että Crispuksella oli ollut suhde äitipuolensa Faustan kanssa. Konstantinus oli saanut sen selville ja tapattanut molemmat.

Useita vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen historiankirjoittaja Filostorgius (368–439) esitti, että keisarin puoliso Fausta oli yrittänyt vietellyt poikapuolensa kuin myyttinen Faidra aikoinaan. Filostorgios kirjoittaa:

”Sanotaan, että Crispuksen äitipuoli oli syynä Crispuksen surmaan mielettömän rakastumisensa takia. Fausta oli rakastunut nuorukaiseen ja täysin tunteensa vallassa hän ensin yritti vietellä tämän rakkaussuhteeseen kanssaan. Mutta Crispus tyrmäsi Faustan ehdotukset …”

Filostorgios kertoo edelleen, että Fausta tultuaan torjutuksi rakkaudessaan kääntyikin nyt Crispusta vastaan: rakkaus muuttui vihaksi. Hän ryhtyi mustamaalaamaan Crispusta puolisolle keisarille saadakseen keisarin teloituttamaan oman poikansa. Filostorgios kuvaa, kuinka keisari Konstantinus on niin vihan vallassa, ettei jää edes tutkimaan, mitä todella on tapahtunut:

”Hänestä tuli Theseus omalle pojalleen: aivan kuten Theseus surmautti Hippolytoksen (jonka amatsoni Hippolyte oli synnyttänyt hänelle), kun Faidra oli parjannut Hippolytosta, niin Konstantinus surmasi Crispuksen, kun hänen vaimonsa syytti tätä. Hänen arvostelukykynsä oli niin järkkynyt, ettei hän halunnut edes vaihtaa sanaa poikansa kanssa.”

Filostorgioksen mukaan Konstantinus sai kuitenkin tietää asioiden todellisen laidan, kun Fausta seuraavan kerran solmi salasuhteen erään hovimiehen kanssa. Keisari antoi hovinsa eunukeille salaisen käskyn: kun Fausta meni kylpylään, näiden tehtävänä oli pidätellä häntä siellä niin kauan, että hän pyörtyisi ja tukehtuisi. Siten Faustan kuolema saataisiin näyttämään onnettomuudelta ja keisari välttäisi aviorikokseen liitetyn häpeän.

Kiehtova aihelma kylpylään tukahdetusta Faustasta jäi elämään, sillä 400-luvun loppupuolella kirjoittanut Zosimos toistaa tarinan. Lisäksi Zosimos esitti, että oman pojan surmaaminen jäi kiduttamaan Konstantinuksen omaatuntoa ja että keisari kääntyi kristityksi, koska kristinusko lupasi puhdistumista pahimmistakin synneistä. (Zosimos oli polyteisti, joka suhtautui vihamielisesti kristinuskoon ja halusi historiateoksessaan osoittaa, että Rooman valtakunnan vastoinkäymiset olivat suureksi osaksi kristinuskon syytä).

Saammeko koskaan tietää, mitä todella tapahtui? Modernissa historiantutkimuksessa on esitetty näkemyksiä uskonnollisista ja poliittisista valtataisteluista Konstantinuksen hovissa. Oliko Crispus havittelemassa valtaa liian aikaisin ja innokkaasti? On myös arveltu, että keisarin puoliso Fausta ja keisarin äiti Helena kannattajineen olivat vastakkain. Fausta oli keisari Maximianuksen tytär, joka oli aikanaan naitettu Konstantinukselle valtapoliittisen liiton vahvistukseksi. Kun Konstantinus oli kukistanut muut keisarit (tetrarkit) ja noussut ainoaksi keisariksi, edusti Fausta vanhaa valtaa. Pitikö hänet sen takia raivata pois?

Jokin aika sitten olin saksalaisen Dark-tv-sarjan lumoissa. Se on sekoitus scifiä, fantasiaa ja jännitystä, ja sen juonikäänteet ovat mutkikkaita ja mystisiä. Varoituksena ilmoitan, että tässä seuraa joitakin juonipaljastuksia, mutta lähinnä pohdin Dark-sarjan suhdetta antiikin Ariadne-myyttiin.

Kreikkalaisessa mytologiassa Ariadne oli Kreetan kuninkaan Minoksen tytär. Minos oli huonoissa väleissä Ateenan kanssa, koska Minoksen poika oli saanut surmansa Ateenassa. Minos lähetti mahtavan laivastonsa Ateenaa vastaan, ja sodan hävinneiden ateenalaisten oli alistuttava ankariin ehtoihin: heidän piti lähettää joka yhdeksäs vuosi Kreetaan seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitoa, jotka syötettäisiin Minotauros-hirviölle labyrintissa. Ateenalainen supersankari Theseus päätti tappaa Minotauroksen ja lähti seuraavan nuorukaisten ja neitojen lastin mukana Kreetalle.

Ariadne rakastui Theseukseen ja päätti auttaa tätä salaa. Ariadne antoi Theseukselle taikalankakerän, jonka avulla Theseus osaisi takaisin labyrintista. Toisen version mukaan Ariadne antoi mukaan maagisen valokruunun, jonka avulla näki pimeässä.  Ariadne neuvoi myös, miten lähestyä nukkuvaa Minotaurosta, jota piti tarrata kiinni karvoista, sekä salakuljetti labyrinttiin miekan Theseusta varten. Niinpä Theseuksen onnistui tappaa hirviö ja selvitä vielä labyrintista ulos. Ariadne pakeni Theseuksen ja ateenalaisten mukana laivalla Kreetalta.

Matkalla Theseuksen ja Ariadnen laiva pysähtyi Naksos-saarella. Ariadne nukahti rannalle, ja Theseus ateenalaisineen jatkoi matkaansa jättäen hänet sinne. Joidenkin versioiden mukaan Ariadne katosi ja häntä etsittiin turhaan, toisten mukaan Theseus hylkäsi hänet tahallaan ja joidenkin mukaan Dionysos-jumalan käskystä. Hylätyn Ariadnen löysi Dionysos, joka sopivasti saapui Naksokselle, ja Ariadnesta tuli hänen puolisonsa ja jumalatar.

Mutta mitä ihmettä tällä on tekemistä Dark-scifisarjan kanssa? Ensimmäisen kauden kuudennessa jaksossa yksi päähenkilöistä, teinityttö Martha esiintyy koulunäytelmässä ja esittää Ariadnea. Hän esittää tunteellisen monologin, jossa Ariadne valittaa kohtaloaan tähän tyyliin: kaikki asiat pysyvät samoina kuin ennen; pyörä kääntyy ympäri ja ympäri; yksi kohtalo on sidottu seuraavaan; kukaan ei pysty avaamaan solmuja.

Sarjan tapahtumapaikkana on kuvitteellinen saksalainen pikkukaupunki nimeltä Winden. Koulupoika Mikkel katoaa salaperäisesti, ja vähitellen selviää, että hän on joutunut menneisyyteen. Hänestä tulee yhden päähenkilön Jonaksen isä. Sarjassa päähenkilöt liikkuvat ajassa ja ovat siinä eksyksissä kuin labyrintissa.

Totta kai halusin selvittää, oliko Marthan lausuma monologi lainattu kirjallisuudesta. Se ei ole ainakaan antiikin kirjallisuudesta. Ariadnesta ei ole säilynyt antiikin draamoja, vaikka toki hän on innoittanut monia antiikin kirjoittajia kuten Catullusta ja Ovidiusta ja myöhempinä aikoina kuvataiteilijoita ja oopperasäveltäjiä. Juuri tässä Ariadne-innostuksessa katsomassa Richard Straussin oopperan Ariadne auf Naxos, jota esitetään parhaillaan Kansallisoopperassa. Esitys ei ollut oikein minun makuuni, koska toteutus näyttämöllä oli turhan sekavaa (joskus hyvä musiikki ja hyvät laulajat riittävät eikä siihen tarvitse lisätä levotonta toimintaa). Ei ollut Marthan monologi Straussin oopperasta.

Friedrich Nietzsche on kirjoittanut runon ’Ariadnen valitus’ (Klage der Ariadne). Ei ole Marthan monologi Nietzscheltäkään, jonka runo on tietysti innoittanut filosofit analysoimaan Ariadnen hahmoa modernin ihmisen levottomana sieluna, joka kulkee ikuisessa labyrintissa. No, toisaalta kreikkalaisen myytin Ariadne kyllä tiesi, miten labyrintin kanssa kannatti toimia. Hänellä oli taikalankansa tai valokruununsa (joka muuten nostettiin taivaalle Corona Borealis-tähtikuvioksi). Ariadnea kunnioitettiin antiikin aikana jumalattarena, Kreetalla erityisesti hedelmällisyyden tuojana.

Kun Dark-sarjaa ryhtyy seuraamaan Ariadne-teema mielessään, sieltä alkaa pompahdella esiin kaikenlaisia vihjeitä myytin suuntaan. Aikuisen Jonaksen huoneessa on kopio Ariadnea esittävästä maalauksesta ja kuvia labyrintista. Marthan kännykässä, jota käytetään aikamatkailussa, vilahtaa näytönsäästäjänä sana ’ariadne’. Aikamatkailusta kirjoitetun kirjan kustantajana vilahtaa ’Mino Tauros’. Toisen kauden lopussa Marthasta on tullut jo jumalattaren kaltainen supersankari.

Roomalaisista ja barbaareista kertovien elokuvien katsaus jatkuu. Elokuva The Last Legion vuodelta 2007 on seikkailukertomus Länsi-Rooman viimeisestä keisarista Romulus Augustuluksesta, barbaarisotapäälliköistä ja Britannian irtaantumisesta Rooman valtakunnasta. Jopa Julius Caesarin miekka ja tarunomainen kuningas Arthur vedetään mukaan. Elokuva perustuu Valerio Massimo Manfredin romaaniin L’ultima legione (2002). The Last Legion on luokattoman huono, luultavasti karmein näkemäni toga-elokuva, ja on kärsimys nähdä Colin Firth (se oikea Mr Darcy) uransa huonoimmassa roolissa Aureliuksena.

Tarina alkaa siitä, kun nuori Romulus Augustulus (näyttelee Thomas Brodie Sangster) kruunataan Rooman keisariksi. Elokuvan kertoja Ambrosinus (näyttelee Ben Kinsgley) on Romuluksen opettaja, mutta oikeasti druidi ja salaisen veljeskunnan jäsen.

Goottien johtaja Odovakar on liittoutunut roomalaisten kanssa, mutta kääntyykin heitä vastaan. Odovakarin upseeri Wulfila surmaa Romuluksen vanhemmat ja ottaa Romuluksen vangiksi. Legioona Nova Invicta Legio tapetaan lähes viimeiseen mieheen, ainoastaan sen komentaja Aurelius jää henkiin. Vallasta syösty Romulus lähetetään Ambrosinus mukanaan vankina Caprille.

Capri on kuuluisa keisari Tiberiuksen keisarillisesta huvilasta, ja tässä huvilassa Romulus löytää salaisen huoneen ja sieltä, kappas vain, Julius Caesarin miekan (johon on kaiverrettu teksti ”hän, jonka on määrä hallita”). Aurelius vapauttaa Romuluksen, yhdessä he pakenevat erilaisen vaiheiden jälkeen Britanniaan, ilkeän Wulfilan johtamat gootit perässään.

Edellisessä blogauksessani kerroin elokuvasta The Eagle, jonka teemana oli kadonnut Yhdeksäs legioona. Tähänkin The Last Legion -elokuvan tarinaan on vedetty mukaan kadonnut Yhdeksäs legioona, jonka Romulus kumppaneineen löytää Hadrianuksen muurin tienoilta. Kun roomalainen keskushallinto on jättänyt Britannian selviämään omillaan, ovat legioonalaiset ryhtyneet maanviljelijöiksi.

Kaikki osapuolet näyttävät himoitsevan Caesarin mystistä miekkaa siihen liittyvän ennustuksen takia.  Myös paikallinen sotaherra Vortgyn liittoutuu goottien kanssa saadakseen miekan. Elokuvan lopulla päästään ratkaisevaan lopputaisteluun uskollisen Aureliuksen johtamien roomalais-kelttiläisten joukkojen ja Vortgynin goottilais-kelttiläisten joukkojen välillä, tietysti Hadrianuksen muurilla. Taistelu ratkeaa Romuluksen eduksi Yhdeksännen legioonan ilmaantuessa apuun.

Taistelun jälkeen Romulus laskee Caesarin miekan kivelle, johon se jämähtää kiinni. Loppukohtauksessa käy ilmi, että Ambrosinus onkin Merlin, Romulus tulevan Arthurin isä ja miekka Arthurin Excalibur. Näin saadaan linkki Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romuluksen ja myyttisen kuningas Arthurin välille.

Historiallisesta keisari Romuluksesta tiedämme, että hän jäi Länsi-Rooman viimeiseksi keisariksi vuonna 476. Augustulus oli myöhempien historiankirjoittajien käyttämä pilkkanimi, ”pikku-Augustus” eli ”pikkukeisari”. Odovakar kumosi hänet vallasta mutta jätti hänet henkiin, ja tämän jälkeen hän vietti aristokraatin mukavaa yksityiselämää maaseutuhuvilalla Etelä-Italiassa, Napolinlahden seudulla. Ei sinänsä hassumpi vaihtoehto, jos ei ole liian kunnianhimoinen.

Elokuvan Last Legion konnia ovat gootit, johtajinaan Odovakar ja Wulfila, sekä kelttejä johtanut Vortgyn. Historiallisen Odovakarin etninen tausta on epävarma: eri lähteiden mukaan hän oli skirialainen, rugialainen, thüringi, heruli tai gootti. Odovakarin syrjäytti ostrogoottien kuninkaaksi noussut Theoderik (Suuri). Historiallinen Wulfila puolestaan oli kristinuskoa goottien keskuuteen levittänyt lähetyssaarnaaja. Elokuvan Vortgyn on otettu varhaiskeskiaikaisista tarinoista, joissa esiintyy sotapäällikkö Vortigern.

Arthurin tarinoista kehkeytyi keskiajalla monia erilaisia versioita. Yhdessä versiossa Arthur sanoi olevansa keisari Konstantinuksen jälkeläinen. Elokuvan Aurelius puolestaan on ehkä viittaus Aurelius Ambrosiukseen, jonka varhaiskeskiaikaiset tarinat mainitsevat johtamassa roomalaisia ja britannialaisia joukkoja maahan tunkevia sakseja vastaan.

Olen viimeistelemässä kirjaani Roomalaiset ja barbaarit, joka ilmestyy maaliskuussa. Kirjaa varten halusin myös selvittää sitä, miten roomalaisia ja barbaareja on kuvattu viime vuosina elokuvissa. On siis tullut uppouduttua toga-elokuvien lajiin. Yksi näistä The Eagle (Kotka) vuodelta 2011, ja se sijoittuu roomalaisten valloittamaan Britanniaan. Pääosassa on roomalainen upseeri Marcus Flavius Aquila, jonka nimi Aquila tarkoittaa kotkaa. Aquilaa esittää Channing Tatum, jolla valitettavasti on läpi koko elokuvan vain yksi ja sama ilme. Selvittelin elokuvan taustaa ja selvisi, että elokuva perustuu Rosemary Sutcliffin lasten seikkailuromaaniin The Eagle of the Ninth (vuodelta 1954).

Elokuvan juoni on yksinkertainen. Eletään vuotta 140. Kaksi vuosikymmentä aikaisemmin roomalaisten Yhdeksäs legioona on kadonnut Britannian pohjoisosissa, jossakin Hadrianuksen muurin tuolla puolen eli nykyisessä Skotlannissa. Aquila lähtee etsimään legioonan mukana kadonnutta sotamerkkiä, joka on kotkan kuva. Hänen motiivinsa on henkilökohtainen, sillä 9. legioonassa palvellut Aquilan isä on kadonnut sotamerkin mukana. Aquila nuorempi haluaa palauttaa sukunsa kunnian.

Rooman historiasta tiedämme, että sodassa menetettyjen armeijan sotamerkkien palauttaminen oli roomalaisille kunniakysymys. Esimerkiksi Marcus Licinius Crassus menetti sodassa parthialaisia vastaan (53 eaa.) roomalaisten sotamerkit, ja Augustus kerskasi Res gestae -piirtokirjoituksessa, että hän hankki ne takaisin. Samoin Germanicus lähti Reinin taakse Germaniaan kostamaan roomalaisten tappion Teutoburgin taistelussa (vuonna 9 jaa.) ja hankkimaan takaisin sotamerkit, jotka roomalaiset olivat taistelussa menettäneet.

Elokuvan ja kirjan taustalla on tosiaankin historiallinen legioona nimeltä Legio IX Hispana. Aikaisempi tutkimus (esimerkiksi antiikintutkimuksen mammutti Theodor Mommsen 1900-luvun alussa) arveli legioonan tuhoutuneen kokonaan sotaretkellä Britanniassa, koska vuoden 120 jälkeen siitä ei ollut mainintoja lähteissä. Nykytutkimuksen valossa tämä ei ehkä pidäkään paikkansa, sillä Nijmegenistä löytyneet piirtokirjoitukset mainitsevat 9. legioonan vuoden 120 jälkeenkin; legioona ilmeisesti sijoitettiin Reinin rajaseudulle. Asiasta kuitenkin kiistellään edelleen.

The Eagle -elokuvassa paikallinen kelttiläinen alkuperäisväestö on tärkeässä osassa. He ovat roomalaisten vihollisia. Vaaralliselle matkalleen Hadrianuksen muurin tuolle puolen (siellä väijyy kammottavia piktejä, jotka ovat kelttejäkin pahempia) Aquila ottaa mukaan orjansa Escan. Esca on briganttien päällikön poika, joka on joutunut sotavangiksi ja sen myötä orjaksi. Esca vihaa roomalaisia valloittajia, mutta pitkän matkan aikana Aquila ja Esca lopulta ystävystyvät.

Matkalla Aquila ja Esca tapaavat erään Guernin, joka osoittautuu yhdeksi 9. legioonan eloonjääneistä sotilaista. Guern on jäänyt asumaan selgovien heimon luo. Kotka-sotamerkki löytyy lopulta kaikkein villeimmän heimon, hyljekansan (”Seal People”) luota. Seuraa taka-ajoa ja taistelua, ja kadonneen legioonan eloonjääneet veteraanitkin tuosta noin vain ilmaantuvat paikalle apuun. Kuvaavaa roomalaisen ja barbaarin väliselle ystävyydelle on, että sotahaavojen uuvuttama Aquila vapauttaa Escan ja valtuuttaa tämän viemään sotamerkkiä Rooman alueelle. Esca ei jätä Aquilaa pulaan, vaan lähtee hakemaan apua. Voitettuaan taistelun Aquila palauttaa sotamerkin Rooman armeijan komentajalle.

Uskaltaudun nyt täysin osaamisalueeni ulkopuolelle eli rockmusiikin pariin. Kahdeksankymmentäluvun nuoret muistavat Dire Straitsin ja kappaleen ”Lady Writer” vuodelta 1979. Internetin arkistoista voi lukea Mark Knopflerin laulun sanat, joissa laulaja näkee televisiossa naiskirjailijan (lady writer) ja alkaa muistella entistä tyttöystäväänsä. Television lady writer puhuu Neitsyt Mariasta. Ja: ”She had all the brains and the beauty.”

Totta kai uteliaisuus heräsi. Kuka kumma oli tämä Neitsyt Mariasta puhunut nainen? Monille tämä oli ehkä itsestäänselvää, mutta kun en harrasta musiikkitriviaa, olin ihmeissäni. Muutamalla haulla selvisi, että lady writer todennäköisesti oli Marina Warner (synt. 1946), joka julkaisi vuonna 1976 Marian kultista teoksen Alone of All Her Sex: The Myth and the Cult of the Virgin Mary. Marina Warner itsekin on arvellut näin.

Warnerin kirja aikanaan aiheutti paljon kohua, koska se oli feministinen luenta Marian kultista katolisessa kirkossa. Löysin kirjahyllystäni kirjasta vuoden 1990 painoksen, ja reunamerkintöistä päätellen olen sitä lukenutkin, vaikka mitään erityistä muistijälkeä ei ole jäänyt. Lueskelin kirjaa ja nyt alkaneella 2020-luvulla on vaikea nähdä, miksi kirja koettiin provokatiiviseksi. Tuntemukseni kertoo ehkä enemmän ajan muutoksista kuin kirjasta. Alone of All Her Sex: The Myth and the Cult of the Virgin Mary ei tunnu vanhentuneelta, vaan on hyvin tuore ja oppinut ja erityisesti hyvin kirjoitettu. Tässä vuoden 1990 painoksessa on Warnerin ”Afterthoughts”-lisäys, jossa hän muistelee teoksen kirjoittamisen ajankohtaa ja tunteitaan. Hän oli saanut katolisen kasvatuksen, mikä lisäsi hänen tarvettaan analysoida ja purkaa Neitsyt Marian hahmoon liitettyjä myyttejä ja palvontaa. Lopuksi hän toteaa edelleen uskovansa siihen, että Maria haipuu lopulta ”historialliseksi jumalattareksi” samalla tavoin kuin Anahita tai Artemis, mutta ”tuo päivä on kaukana”.

Tuostakin vuodesta 1990 on jo kolmekymmentä vuotta. Kirjanikin on nostalginen siinä mielessä, että se on ostettu vuonna 1994 Edinburghista, jossa vierailin tiuhaan Eräänkin Nuore(hko)n Miehen luona.

Joulun jälkeen sitä pohtii taas tavaran paljoutta. En selvästikään paini yksin näiden ongelmien kanssa, sillä viime vuosien aikana on ilmestynyt lukuisia oppaita, joissa neuvotaan kapineiden ja rojujen järjestämisestä ja kierrätyksestä. Puhutaan tavarataidoista, joilla löydetään sopiva paikka kaikelle.

Eikä tässä ole mitään uutta. Jo kreikkalainen kirjailija Ksenofon (n. 430 eaa. – n. 355 eaa.) opasti järjestyksenpidossa teoksessaan Talouden taito (Oikonomikos), josta on Ulla Tervahaudan erinomainen suomennos (Gaudeamus 2009). Ksenofon tunnetaan parhaiten siitä, että hän oli filosofi Sokrateen oppilas ja kirjoitti opettajastaan muistelmia. Myös Talouden taidossa esiintyy Sokrates, joka keskustelee oppilaansa Kritobuloksen kanssa järkevästä omaisuuden hoitamisesta. Sokrateen keskustelun sisään on sijoitettu vielä toinen keskustelu erään Iskhomakhoksen kanssa. Tämä on hyvin etevä hoitamaan talouttaan ja vielä neuvoo vaimoaan kotitalouden (oikos) hoidossa.

Iskhomakhos on mies, joka ei säästele neuvojaan. Vuolaasti hän selittää vaimolleen, kuinka ”on hyvä pitää kodin tarvikkeet hyvässä järjestyksessä” ja ”on helppo löytää jokaiselle paikka talossa, jossa kaikelle on oma paikkansa”. Jopa merimiehet ahtaissa laivoissaan pitivät varusteena järjestyksessä, vieläpä myrskyn aikana. Eikö silloin tavallisessa kodissakin ollut syytä järjestää jokaiselle tavaralle sopiva ja helposti löytyvä paikka? ”Meillä sentään on talossamme kaikelle erilliset ja suuret säilytysarkut, ja talomme seisoo tukevasti perustuksillaan” (suom. Tervahauta). Iskhomakhoksen kanssa vain on pakko olla samaa mieltä:

”Kuinka kauniilta järjestyksessä olevat jalkineet näyttävät, kun kaikki ovat omilla paikoillaan, ja miten kaunis on katsoa paikoilleen taiteltuja vaatteita. Kauniita ovat myös vuodevaatteet, kauniita kupariastiat ja kauniita ruokailuvälineet. Kaunista on sekin, että myös saviruukut näyttävät hyvässä järjestyksessä sopusointuisilta. Tälle joku irvileuka nauraisi eniten, mutta ei kukaan vakava ihminen.” (suom. Tervahauta)

Iskhomakhoksen huomautus viittaisi siihen, että antiikissakin äärikonmarittajille vähän naureskeltiin. Ksenofonin opas on kirjoitettu varakkaiden kreikkalaisten maanomistajien taloudenhoitoa varten. Iskhomakhos toteaa vaimolleen, ettei tämän kannata lannistua, vaikkei heti löytäisikään ”sellaista orjaa, joka oppii oikeat paikat ja muistaa panna tavarat järjestykseen”.

Alla olevien kuvien tavarakerrostumat eivät ole Ksenofonin ajalta. Kyse on sedimenteistä, joita huolelliset tutkimukset ovat paljastaneet Pirkanmaalta 1900-luvun alkupuolelta 2000-luvun alkuun.

I am happy to be contributing to the excellent volume Heirs of Roman persecution – Studies on a Christian and Para-Christian Discourse in Late Antiquity, edited by Éric Fournier and Wendy Mayer and published by Routledge 2019. My piece is ”A Misunderstood Emperor? Valens as a Persecuting Ruler in Late Antique Literature”.

The book is introduced here: ”The subject of this book is the discourse of persecution used by Christians in Late Antiquity (c. 300–700 CE). Through a series of detailed case studies covering the full chronological and geographical span of the period, this book investigates how the conversion of the Roman Empire to Christianity changed the way that Christians and para- Christians perceived the hostile treatments they received, either by fellow Christians or by people of other religions. A closely related second goal of this volume is to encourage scholars to think more precisely about the terminological difficulties related to the study of persecution. Indeed, despite sustained interest in the subject, few scholars have sought to distinguish between such closely related concepts as punishment, coercion, physical violence, and persecution. Often, these terms are used interchangeably. Although there are no easy answers, an emphatic conclusion of the studies assembled in this volume is that “persecution” was a malleable rhetorical label in late antique discourse, whose meaning shifted depending on the viewpoint of the authors who used it. This leads to our third objective: to analyze the role and function played by rhetoric and polemic in late antique claims to be persecuted. Late antique Christian writers who cast their present as a repetition of past persecutions often aimed to attack the legitimacy of the dominant Christian faction through a process of othering. This discourse also expressed a polarizing worldview in order to strengthen the group identity of the writers’ community in the midst of ideological conflicts and to encourage steadfastness against the temptation to collaborate with the other side.”

Torstaina 12.12.2019 kello 12 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa väittelee Pirjo Hamari aiheesta ”Roman-period roof tiles in the eastern Mediterranean – towards regional typologies”. Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Athena, sali 302, Siltavuorenpenger 3 A. Vastaväittäjänä on Konstantinos Raptis (Hellenic Ministry of Culture & Sports, Ephorate of Antiquities of Thessaloniki) ja kustoksena on professori Mika Lavento. Tutkimus kuuluu arkeologian alaan. Pirjo Hamari on tutkinut keraamisia kattotiiliä ja niiden käyttöä Rooman valtakunnan itäisillä alueilla ensimmäiseltä vuosisadalta 500-luvulle. Kattotiilet valmistettiin poltetusta savesta. Kuten Hamari kirjoittaa väitöskirjansa tiivistelmässä, kaivauksilla kattotiiliä löydetään suuret määrät itäisen Välimeren alueelta, mutta roomalaisajan kattotiiliä on silti tutkittu hyvin vähän. Hamari on tehnyt valtavan työn tyypitellessään kolmelta eri alueelta ja eri ajalta kaivetun kattotiiliaineiston, Pohjois-Kreikasta ja Jordanian Petran alueelta.

Väitöskirja ja sen tiivitelmä on luettavissa täällä.

Onnea väitökseen!

Tänään 7. joulukuuta vuonna 43 eaa. tapettiin Rooman kuuluisin puhuja Cicero. Rooman tasavallan lopun valtataisteluissa Cicero joutui voitokkaampien ja voimallisempien mahtimiesten jalkoihin. Marcus Antonius ja Octavianus (joka myöhemmin tunnetaan keisari Augustuksena) sopivat vallanjaosta, ja tässä yhteydessä Marcus Antonius sai tilaisuuden kostaa Cicerolle tämän pitämät puheet Antoniusta vastaan. Cicero-elämäkerrassaan Plutarkhos kertoo, että Ciceron huvilalle lähetettiin joukko sotilaita, ja ”pyövelit hakkasivat pään irti ja Antoniuksen erikoisesta käskystä ’kädet, jotka olivat kirjoittaneet Filippolaiset puheet’” (suom. Kalle Suuronen, Plutarkhos, Kuuluisien miesten elämäkertoja, Wsoy 1955).

Marcus Tullius Ciceron (106–43 eaa) toimintaa, teoksia ja jälkivaikutusta valotetaan artikkelikokoelmassa Tullius noster – Kirjoituksia Cicerosta, toim. Kalle Knaapi, Veli-Matti Rissanen ja Minna Seppänen (Faros, 2015). Cicero itse totesi, että ”se, joka ei tiedä, mitä on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä, pysyy aina lapsena”, ja tämä sopii kirjan myös motoksi.

Cicero on antiikissa eläneistä ihmisistä ehkä se, jonka toiminnasta ja jopa yksityiselämästä tiedetään eniten – hänen omien teostensa ja muiden kirjoittajien mainintojen kautta. Cicero osallistui innokkaasti Rooman myöhäisen tasavallan politiikkaan – vaihtelevalla menestyksellä. Kirjan kahdessa artikkelissa pohditaan Ciceron poliittista uraa (Kaj Sandberg & Jyri Vaahtera; Jorma Kaimio). Parhaiten jälkimaailma muistaa hänet Catilinan salaliiton kukistajana, ja tästä sankarityöstään Cicero jaksoikin mainita lopun elämänsä. Muutenkaan Cicero ei ollut mikään vaatimaton mies. Plutarkhos kirjoittaa, kuinka Cicerolla ”oli tapana aina kehua ja tehostaa itseään. Ei voitu kohta enää mennä senaattiin, kansankokoukseen tai oikeuden istuntopaikalle joutumatta kuulemaan aina samaa vanhaa laulua Catilinasta ja Lentuluksesta” (suom. Kalle Suuronen).

Cicero oli monessa mukana, etenkin puhujana ja asianajajana (tätä roolia analysoi Olli Salomiehen artikkeli). Ammattipuhujan roolissa Cicero myös kirjoitti useita oppaita retoriikasta. Hän neuvoi, kuinka puhuja pystyi vaikuttamaan yleisöönsä, esimerkiksi viljelemällä huumoria puheissa (puhetaidosta kirjoittaa Toivo Viljamaa). Huumorin tehtävänä oli keventää tunnelmaa, torjua vastapuolen hyökkäystä ja vahvistaa omaa hyökkäystä. Lisäksi sillä voitiin synnyttää yleisössä hyvää mieltä ja suopeutta puhujaa ja hänen puolustamaansa asiaa kohtaan. Samoin huumorilla voitiin ohittaa asia-argumentit. Näiden keinojen käyttöä voi kukin tarkkailla myös nykyajan keskusteluissa.

Ciceron kirjallista työtä ja retoriikkaa analysoidaan artikkelikokoelman muissakin artikkeleissa. Anne Helttula pohtii kääntämistä Ciceron teoksissa, Veli-Matti Rissanen Ciceron valtavaa kirjeiden kokoelmaa ja Antti Lampinen Ciceron erilaisia tapoja hyödyntää vieraita kansoja (’barbaareja’) argumentoinnissaan. Kuten Lampinen toteaa, emme Ciceron puheista löydä hänen omaan ’vilpitöntä näkemystä barbaareista’, koska ’barbaareja’ käytetään milloin mihinkin tarkoitukseen nostattamaan yleisössä erilaisia tunteita. Ciceron kirjeitä on säilynyt mittava määrä, ja niiden perusteella voidaan tutkia hänen yksityiselämäänsä, kuten Minna Seppänen hänen vapaa-ajan viettoaan ja Mika Kajava hänen ruokapöytäänsä ja samalla roomalaista pitokulttuuria. Tietenkin Ciceron kirjeet paljastivat hänestä juuri sen verran kuin hän itse halusi.

Ciceron jälkivaikutuksen ensimmäiset 2000 vuotta ovat olleet melkoinen menestystarina. Hänen monet lausumansa (O tempora, o mores – ”Oi aikoja, oi tapoja”) ovat jääneet elämään jopa nykypäiviin saakka. Ciceron vaikutusta myöhempiin aikoihin käsittelee kolme artikkelia, Veli-Matti Rissanen Ciceron filosofisten teosten merkitystä jälkimaailmalle, Inkeri Kinnari hänen vaikutustaan Turun Akatemiassa 1700-luvulla, erityisesti väitöskirjoissa, ja Hannu K. Riikonen Cicerosta suomalaisessa tutkimuksessa, käännöksissä ja kouluopetuksessa. Ciceron latinasta kehkeytyi vuosisadoiksi standardi latinan kielelle, ja latinaksi kirjoittaneet oppineet uuden ajan alusta 1800-luvulle jäljittelivät hänen latinaansa. Kuten Riikonen toteaa, viime aikoina kiinnostus retoriikkaan on ollut nousussa, ja tämä on lisännyt myös kiinnostusta Ciceroon. Voimme puhua käännösten buumista. Cicero jatkaa seuraavalle vuosituhannelle.