Tekijä: maijastina

Uskaltaudun nyt täysin osaamisalueeni ulkopuolelle eli rockmusiikin pariin. Kahdeksankymmentäluvun nuoret muistavat Dire Straitsin ja kappaleen ”Lady Writer” vuodelta 1979. Internetin arkistoista voi lukea Mark Knopflerin laulun sanat, joissa laulaja näkee televisiossa naiskirjailijan (lady writer) ja alkaa muistella entistä tyttöystäväänsä. Television lady writer puhuu Neitsyt Mariasta. Ja: ”She had all the brains and the beauty.”

Totta kai uteliaisuus heräsi. Kuka kumma oli tämä Neitsyt Mariasta puhunut nainen? Monille tämä oli ehkä itsestäänselvää, mutta kun en harrasta musiikkitriviaa, olin ihmeissäni. Muutamalla haulla selvisi, että lady writer todennäköisesti oli Marina Warner (synt. 1946), joka julkaisi vuonna 1976 Marian kultista teoksen Alone of All Her Sex: The Myth and the Cult of the Virgin Mary. Marina Warner itsekin on arvellut näin.

Warnerin kirja aikanaan aiheutti paljon kohua, koska se oli feministinen luenta Marian kultista katolisessa kirkossa. Löysin kirjahyllystäni kirjasta vuoden 1990 painoksen, ja reunamerkintöistä päätellen olen sitä lukenutkin, vaikka mitään erityistä muistijälkeä ei ole jäänyt. Lueskelin kirjaa ja nyt alkaneella 2020-luvulla on vaikea nähdä, miksi kirja koettiin provokatiiviseksi. Tuntemukseni kertoo ehkä enemmän ajan muutoksista kuin kirjasta. Alone of All Her Sex: The Myth and the Cult of the Virgin Mary ei tunnu vanhentuneelta, vaan on hyvin tuore ja oppinut ja erityisesti hyvin kirjoitettu. Tässä vuoden 1990 painoksessa on Warnerin ”Afterthoughts”-lisäys, jossa hän muistelee teoksen kirjoittamisen ajankohtaa ja tunteitaan. Hän oli saanut katolisen kasvatuksen, mikä lisäsi hänen tarvettaan analysoida ja purkaa Neitsyt Marian hahmoon liitettyjä myyttejä ja palvontaa. Lopuksi hän toteaa edelleen uskovansa siihen, että Maria haipuu lopulta ”historialliseksi jumalattareksi” samalla tavoin kuin Anahita tai Artemis, mutta ”tuo päivä on kaukana”.

Tuostakin vuodesta 1990 on jo kolmekymmentä vuotta. Kirjanikin on nostalginen siinä mielessä, että se on ostettu vuonna 1994 Edinburghista, jossa vierailin tiuhaan Eräänkin Nuore(hko)n Miehen luona.

Joulun jälkeen sitä pohtii taas tavaran paljoutta. En selvästikään paini yksin näiden ongelmien kanssa, sillä viime vuosien aikana on ilmestynyt lukuisia oppaita, joissa neuvotaan kapineiden ja rojujen järjestämisestä ja kierrätyksestä. Puhutaan tavarataidoista, joilla löydetään sopiva paikka kaikelle.

Eikä tässä ole mitään uutta. Jo kreikkalainen kirjailija Ksenofon (n. 430 eaa. – n. 355 eaa.) opasti järjestyksenpidossa teoksessaan Talouden taito (Oikonomikos), josta on Ulla Tervahaudan erinomainen suomennos (Gaudeamus 2009). Ksenofon tunnetaan parhaiten siitä, että hän oli filosofi Sokrateen oppilas ja kirjoitti opettajastaan muistelmia. Myös Talouden taidossa esiintyy Sokrates, joka keskustelee oppilaansa Kritobuloksen kanssa järkevästä omaisuuden hoitamisesta. Sokrateen keskustelun sisään on sijoitettu vielä toinen keskustelu erään Iskhomakhoksen kanssa. Tämä on hyvin etevä hoitamaan talouttaan ja vielä neuvoo vaimoaan kotitalouden (oikos) hoidossa.

Iskhomakhos on mies, joka ei säästele neuvojaan. Vuolaasti hän selittää vaimolleen, kuinka ”on hyvä pitää kodin tarvikkeet hyvässä järjestyksessä” ja ”on helppo löytää jokaiselle paikka talossa, jossa kaikelle on oma paikkansa”. Jopa merimiehet ahtaissa laivoissaan pitivät varusteena järjestyksessä, vieläpä myrskyn aikana. Eikö silloin tavallisessa kodissakin ollut syytä järjestää jokaiselle tavaralle sopiva ja helposti löytyvä paikka? ”Meillä sentään on talossamme kaikelle erilliset ja suuret säilytysarkut, ja talomme seisoo tukevasti perustuksillaan” (suom. Tervahauta). Iskhomakhoksen kanssa vain on pakko olla samaa mieltä:

”Kuinka kauniilta järjestyksessä olevat jalkineet näyttävät, kun kaikki ovat omilla paikoillaan, ja miten kaunis on katsoa paikoilleen taiteltuja vaatteita. Kauniita ovat myös vuodevaatteet, kauniita kupariastiat ja kauniita ruokailuvälineet. Kaunista on sekin, että myös saviruukut näyttävät hyvässä järjestyksessä sopusointuisilta. Tälle joku irvileuka nauraisi eniten, mutta ei kukaan vakava ihminen.” (suom. Tervahauta)

Iskhomakhoksen huomautus viittaisi siihen, että antiikissakin äärikonmarittajille vähän naureskeltiin. Ksenofonin opas on kirjoitettu varakkaiden kreikkalaisten maanomistajien taloudenhoitoa varten. Iskhomakhos toteaa vaimolleen, ettei tämän kannata lannistua, vaikkei heti löytäisikään ”sellaista orjaa, joka oppii oikeat paikat ja muistaa panna tavarat järjestykseen”.

Alla olevien kuvien tavarakerrostumat eivät ole Ksenofonin ajalta. Kyse on sedimenteistä, joita huolelliset tutkimukset ovat paljastaneet Pirkanmaalta 1900-luvun alkupuolelta 2000-luvun alkuun.

I am happy to be contributing to the excellent volume Heirs of Roman persecution – Studies on a Christian and Para-Christian Discourse in Late Antiquity, edited by Éric Fournier and Wendy Mayer and published by Routledge 2019. My piece is ”A Misunderstood Emperor? Valens as a Persecuting Ruler in Late Antique Literature”.

The book is introduced here: ”The subject of this book is the discourse of persecution used by Christians in Late Antiquity (c. 300–700 CE). Through a series of detailed case studies covering the full chronological and geographical span of the period, this book investigates how the conversion of the Roman Empire to Christianity changed the way that Christians and para- Christians perceived the hostile treatments they received, either by fellow Christians or by people of other religions. A closely related second goal of this volume is to encourage scholars to think more precisely about the terminological difficulties related to the study of persecution. Indeed, despite sustained interest in the subject, few scholars have sought to distinguish between such closely related concepts as punishment, coercion, physical violence, and persecution. Often, these terms are used interchangeably. Although there are no easy answers, an emphatic conclusion of the studies assembled in this volume is that “persecution” was a malleable rhetorical label in late antique discourse, whose meaning shifted depending on the viewpoint of the authors who used it. This leads to our third objective: to analyze the role and function played by rhetoric and polemic in late antique claims to be persecuted. Late antique Christian writers who cast their present as a repetition of past persecutions often aimed to attack the legitimacy of the dominant Christian faction through a process of othering. This discourse also expressed a polarizing worldview in order to strengthen the group identity of the writers’ community in the midst of ideological conflicts and to encourage steadfastness against the temptation to collaborate with the other side.”

Torstaina 12.12.2019 kello 12 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa väittelee Pirjo Hamari aiheesta ”Roman-period roof tiles in the eastern Mediterranean – towards regional typologies”. Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Athena, sali 302, Siltavuorenpenger 3 A. Vastaväittäjänä on Konstantinos Raptis (Hellenic Ministry of Culture & Sports, Ephorate of Antiquities of Thessaloniki) ja kustoksena on professori Mika Lavento. Tutkimus kuuluu arkeologian alaan. Pirjo Hamari on tutkinut keraamisia kattotiiliä ja niiden käyttöä Rooman valtakunnan itäisillä alueilla ensimmäiseltä vuosisadalta 500-luvulle. Kattotiilet valmistettiin poltetusta savesta. Kuten Hamari kirjoittaa väitöskirjansa tiivistelmässä, kaivauksilla kattotiiliä löydetään suuret määrät itäisen Välimeren alueelta, mutta roomalaisajan kattotiiliä on silti tutkittu hyvin vähän. Hamari on tehnyt valtavan työn tyypitellessään kolmelta eri alueelta ja eri ajalta kaivetun kattotiiliaineiston, Pohjois-Kreikasta ja Jordanian Petran alueelta.

Väitöskirja ja sen tiivitelmä on luettavissa täällä.

Onnea väitökseen!

Tänään 7. joulukuuta vuonna 43 eaa. tapettiin Rooman kuuluisin puhuja Cicero. Rooman tasavallan lopun valtataisteluissa Cicero joutui voitokkaampien ja voimallisempien mahtimiesten jalkoihin. Marcus Antonius ja Octavianus (joka myöhemmin tunnetaan keisari Augustuksena) sopivat vallanjaosta, ja tässä yhteydessä Marcus Antonius sai tilaisuuden kostaa Cicerolle tämän pitämät puheet Antoniusta vastaan. Cicero-elämäkerrassaan Plutarkhos kertoo, että Ciceron huvilalle lähetettiin joukko sotilaita, ja ”pyövelit hakkasivat pään irti ja Antoniuksen erikoisesta käskystä ’kädet, jotka olivat kirjoittaneet Filippolaiset puheet’” (suom. Kalle Suuronen, Plutarkhos, Kuuluisien miesten elämäkertoja, Wsoy 1955).

Marcus Tullius Ciceron (106–43 eaa) toimintaa, teoksia ja jälkivaikutusta valotetaan artikkelikokoelmassa Tullius noster – Kirjoituksia Cicerosta, toim. Kalle Knaapi, Veli-Matti Rissanen ja Minna Seppänen (Faros, 2015). Cicero itse totesi, että ”se, joka ei tiedä, mitä on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä, pysyy aina lapsena”, ja tämä sopii kirjan myös motoksi.

Cicero on antiikissa eläneistä ihmisistä ehkä se, jonka toiminnasta ja jopa yksityiselämästä tiedetään eniten – hänen omien teostensa ja muiden kirjoittajien mainintojen kautta. Cicero osallistui innokkaasti Rooman myöhäisen tasavallan politiikkaan – vaihtelevalla menestyksellä. Kirjan kahdessa artikkelissa pohditaan Ciceron poliittista uraa (Kaj Sandberg & Jyri Vaahtera; Jorma Kaimio). Parhaiten jälkimaailma muistaa hänet Catilinan salaliiton kukistajana, ja tästä sankarityöstään Cicero jaksoikin mainita lopun elämänsä. Muutenkaan Cicero ei ollut mikään vaatimaton mies. Plutarkhos kirjoittaa, kuinka Cicerolla ”oli tapana aina kehua ja tehostaa itseään. Ei voitu kohta enää mennä senaattiin, kansankokoukseen tai oikeuden istuntopaikalle joutumatta kuulemaan aina samaa vanhaa laulua Catilinasta ja Lentuluksesta” (suom. Kalle Suuronen).

Cicero oli monessa mukana, etenkin puhujana ja asianajajana (tätä roolia analysoi Olli Salomiehen artikkeli). Ammattipuhujan roolissa Cicero myös kirjoitti useita oppaita retoriikasta. Hän neuvoi, kuinka puhuja pystyi vaikuttamaan yleisöönsä, esimerkiksi viljelemällä huumoria puheissa (puhetaidosta kirjoittaa Toivo Viljamaa). Huumorin tehtävänä oli keventää tunnelmaa, torjua vastapuolen hyökkäystä ja vahvistaa omaa hyökkäystä. Lisäksi sillä voitiin synnyttää yleisössä hyvää mieltä ja suopeutta puhujaa ja hänen puolustamaansa asiaa kohtaan. Samoin huumorilla voitiin ohittaa asia-argumentit. Näiden keinojen käyttöä voi kukin tarkkailla myös nykyajan keskusteluissa.

Ciceron kirjallista työtä ja retoriikkaa analysoidaan artikkelikokoelman muissakin artikkeleissa. Anne Helttula pohtii kääntämistä Ciceron teoksissa, Veli-Matti Rissanen Ciceron valtavaa kirjeiden kokoelmaa ja Antti Lampinen Ciceron erilaisia tapoja hyödyntää vieraita kansoja (’barbaareja’) argumentoinnissaan. Kuten Lampinen toteaa, emme Ciceron puheista löydä hänen omaan ’vilpitöntä näkemystä barbaareista’, koska ’barbaareja’ käytetään milloin mihinkin tarkoitukseen nostattamaan yleisössä erilaisia tunteita. Ciceron kirjeitä on säilynyt mittava määrä, ja niiden perusteella voidaan tutkia hänen yksityiselämäänsä, kuten Minna Seppänen hänen vapaa-ajan viettoaan ja Mika Kajava hänen ruokapöytäänsä ja samalla roomalaista pitokulttuuria. Tietenkin Ciceron kirjeet paljastivat hänestä juuri sen verran kuin hän itse halusi.

Ciceron jälkivaikutuksen ensimmäiset 2000 vuotta ovat olleet melkoinen menestystarina. Hänen monet lausumansa (O tempora, o mores – ”Oi aikoja, oi tapoja”) ovat jääneet elämään jopa nykypäiviin saakka. Ciceron vaikutusta myöhempiin aikoihin käsittelee kolme artikkelia, Veli-Matti Rissanen Ciceron filosofisten teosten merkitystä jälkimaailmalle, Inkeri Kinnari hänen vaikutustaan Turun Akatemiassa 1700-luvulla, erityisesti väitöskirjoissa, ja Hannu K. Riikonen Cicerosta suomalaisessa tutkimuksessa, käännöksissä ja kouluopetuksessa. Ciceron latinasta kehkeytyi vuosisadoiksi standardi latinan kielelle, ja latinaksi kirjoittaneet oppineet uuden ajan alusta 1800-luvulle jäljittelivät hänen latinaansa. Kuten Riikonen toteaa, viime aikoina kiinnostus retoriikkaan on ollut nousussa, ja tämä on lisännyt myös kiinnostusta Ciceroon. Voimme puhua käännösten buumista. Cicero jatkaa seuraavalle vuosituhannelle.

Galenos (n. 130–201) oli antiikin maineikkaimpia lääketieteen uranuurtajia. Hippokrates (400-luvulla eaa.) on jälkimaailmalle tunnetumpi, mutta hänestä oli jo antiikin aikana tullut lähes myyttinen hahmo. Galenokselta on säilynyt valtaisa tuotanto erilaisia lääketieteellisiä kirjoituksia. Marke Ahonen on suomentanut kreikan kielestä niitä pienen valikoiman kokoelmassa Galenos. Lääkärin kirjoituksia sielusta (Basam Books 2019). Teosta kuvataan Galenos-suomennokseksi, ehkä turhankin vaatimattomasti, koska kirjasta melkein puolet on Marke Ahosen kirjoittama perusteellinen johdatus Galenoksesta lääkärinä, antiikin lääketieteestä ja käsityksistä sielusta. Samalla johdanto on jännittävä katsaus Galenoksen aikaan, jolloin Rooman imperiumi oli levittäytynyt koko Välimeren alueelle, ja Rooman kaupunki oli kasvanut kosmopoliittiseksi miljoonakaupungiksi.

Galenos oli Rooman keisari Marcus Aureliuksen aikalainen ja yksi hänen lääkäreistään. Mutta keisarin ja muiden silmäätekevien lisäksi hän hoiti aivan tavallisia potilaita, myös orjia. Vuosikymmenien käytännön työn ohella Galenos ehti opettaa ja kirjoittaa. Hän toimi myös gladiaattorien lääkärinä ja onnistui esimerkiksi parsimaan kokoon gladiaattorin, jonka sisuskalut olivat valuneet ulos haavasta. Galenos kirjoitti mm. ohjekirjan kätilöille kohdun rakenteesta, kirjoituksia ravitsemuksesta, prognoosin tekemisestä ja lääkeaineista.

Usein antiikin kreikkalaisesta tieteestä esitetään yksinkertaistuksia, joiden mukaan kreikkalaiset tieteilijät vain spekuloivat teoreettisesti luonnon ilmiöistä. Varmasti tätäkin parran päristelyä antiikin filosofien parissa riitti. Galenos sen sijaan perusti tutkimuksensa omin silmin havainnointiin ja käytännön potilastyöhön. Ihmisen anatomian tutkimista käytännössä kuitenkin rajoitti kreikkalais-roomalaisessa maailmassa vahvasti vallinnut tabu, jonka mukaan ihmisruumiiseen ei saanut kajota. Siksi Galenos tutki anatomiaa leikkelemällä eläviä ja kuolleita eläimiä, tavallisten kotieläinten ohella myös apinoita.

Tähän kokoelmaan Marke Ahonen laatinut käännöksen ja kommentaarin Galenoksen neljästä kirjoituksesta, ”Sielun tunteiden tunnistamisesta ja parantamisesta”, ”Sielun erehdysten tunnistamisesta ja parantamisesta”, ”Sielun kykyjen riippuvaisuus ruumiin sekoituksista” ja ”Pienellä pallolla harjoittelemisesta”.

”Sielun tunteiden tunnistamisesta ja parantamisesta” on Marke Ahosen mukaan Galenoksen sielua käsittelevistä kirjoituksista populaarein ja käytännönläheisin, ja tekstistä löytää nykylukijallekin tuttuja ja universaaleja itsensä kehittämisen ohjeita. Päivittäin toistetaan ajatusharjoituksia, joilla voi koulia itseään positiivisempaan suuntaan. Ja kun ihmisen on itse vaikea tunnistaa omia virheitään, on hyvä etsiä itselleen lahjomaton ”valvoja”, joka huomauttaa virheistä. Sen verran toisenlainen antiikin yhteiskunta oli, ettei nykylukija, joka hermostuu pikkuasioista, ei käy niitä purkamaan puremalla ja potkimalla palvelijoitaan (tai oikeastaan, orjiaan). Nykylukija kyllä, siinä missä antiikin aikainen lukijakin, ”syö kakkua hieman holtittomasti” (s. 118).

Esseessään ”Sielun kykyjen riippuvaisuus ruumiin sekoituksista” Galenos pohtii sitä, kuinka ihmissielun toiminnot ovat riippuvaisia kehon nesteiden ja lämpötilojen tasapainosta. Etsimällä sopivaa sekoitusta (kr. krasis, lat. temperamentum) kylmää ja kuumaa, kuivaa ja kosteaa voitiin vaikuttaa ihmisen terveydentilaan, myös henkiseen tasapainoon. Galenos kirjoittaa myös viinin vaikutuksesta ja toteaa, että se lievittää ”kaikenlaista tuskaa ja alakuloisuutta” ja ”sopivassa mitassa juotuna se hyödyttää suuresti ruoansulatusta, imeytymistä, veren muodostumista ja ravitsemusta, samalla kun se tekee sielun sekä lauhkeammaksi ja uskaliaammaksi” (s. 196–197).

”Pienellä pallolla harjoittelemisesta” on tähän kokoelmaan suomennetuista esseistä viehkein. Siinä Galenos antaa ohjeita liikunnan harrastamiseen, ja paras muoto on pienellä pallolla pelaaminen. Hän kirjoittaa: ”Ylistän siis eniten harjoitusta, joka pystyy tuottamaan ruumiille terveyttä, jäsenille sopusointuisuutta ja sielulle hyvettä – ja kaikki tämä saavutetaan pienellä pallolla harjoittelemalla” ja: ”Ei ole mikään pieni etu, että harjoitus kykenee hyödyttämään molempia, sekä ruumista että sielua, kumpaakin sen omassa hyveessä.” (s. 230–231). Koska pelaaminen on rajua, harjoitus täyttää kaikki liikunnalliset tarpeet. Galenoksen kuvaamaan peliin kuului useita pelaajia, siinä juostiin, heiteltiin palloa ja pyrittiin kaappaamaan vastapuolelta pallo jopa painiottein. Tämän tarkemmin tätä peliä ei tunneta.

I am happy to announce that the result of many years’ work is now out. My Religious Dissent in Late Antiquity has just been published in the Oxford Studies in Late Antiquity by Oxford University Press.

What is the book about?

This book challenges the many straightforward melodramatic narratives of the Christianisation of the Roman Empire, still prevalent both in academic research and in popular non-fiction works. Religious Dissent in Late Antiquity demonstrates that the narrative is much more nuanced than the simple Christian triumph over the classical world. It looks at everyday life, economic aspects, day-to-day practices, and conflicts of interest in the relations of religious groups.

Religious Dissent in Late Antiquity reconsiders the religious history of the late Roman Empire, focusing on the shifting position of dissenting religious groups – conventionally called ’pagans’ and ’heretics’. The period from the mid-fourth century until the mid-fifth century CE witnessed a significant transformation of late Roman society and a gradual shift from the world of polytheistic religions into the Christian Empire.

Religious Dissent in Late Antiquity addresses two aspects: rhetoric and realities, and consequently, delves into the interplay between the manifest ideologies and daily life found in late antique sources. It is a detailed analysis of selected themes and a close reading of selected texts, tracing key elements and developments in the treatment of dissident religious groups. The book focuses on specific themes, such as the limits of imperial legislation and ecclesiastical control, the end of sacrifices, and the label of magic. Religious Dissent in Late Antiquity examines the ways in which dissident religious groups were construed as religious outsiders, but also explores local rituals and beliefs in late Roman society as creative applications and expressions of the infinite range of human inventiveness.

See the table of contents and other details here.

Täällä jälleen museaalinen kirjeenvaihtajanne. Tällä kertaa nipistin aikaa konferenssista ja pakenin yhdeksi aamupäiväksi Oxfordin Ashmolean Museumin Pompeji-näyttelyyn ”Last Supper in Pompeii”.

Näyttelyn kantavana ideana ovat paitsi Pompejin kaupunki ja sen tuho Vesuviuksen tulivuoren purkauksessa vuonna 79 jaa., myös syöminen, juominen ja kuolema. Näytteillä on löytöjä Pompejista, Herculaneumista ja niiden lähiseuduilta, astioista, lampuista ja työkaluista aina seinämaalauksiin, mosaiikkeihin ja veistoksiin. Mukana on arjen historiaa valottavia löytöjä, kuten hiiltyneitä ruoka-aineita kuten tämä leipä:

Lapsille (ja lapsenmielisille) on järjestetty kilpailu, jossa voi osallistua roomalaiseen Master Chef-kilpailuun ja suunnitella pompejilaisen aterian. Vitriinissä esitellään hiiltyneitä oliiveja, taateleita, viikunoita, pähkinöitä, luumuja ja manteleita.

Roomalaisilla oli tapana lihottaa pähkinähiiriä (glirarium) ruukuissa, jossa otukset herkuttelivat tammenterhoilla ja pähkinöillä. Grillattu ja unikonsiemenillä ja hunajalla maustettu pähkinäpiiri oli roomalaisten suurta herkkua.

Näyttelyssä on esillä myös löytöjä roomalaisesta Britanniasta, myös paljon huomiota herättänyt stylus, kirjoituspuikko. Se on matkamuistona tuotu lahja, sillä puikkoon on kaiverrettu teksti: ”Olen tullut Kaupungista (=Roomasta). Tuon sinulle teräväkärkisen tuliaisen, jotta muistaisit minut”. Koska kirjoituspuikon kuvaaminen vitriinin läpi ei ihan onnistunut, kannattaa tutustua tähän Guardianin juttuun.

Huomenna suuntaan Oxfordiin, jossa pidetään legendaarinen konferensssi ”XVIII International Conference on Patristics Studies”. Sadat (ehkä 900?) myöhäisantiikin ja varhaisen kristinuskon tutkijat kokoontuvat viikoksi pitämään tieteellisiä esitelmiä. Luvassa on lähes 900 esitelmää.
Itse esiinnyn kaksiosaisessa paneelissa, jonka teemana on muuttoliike myöhäisantiikissa, ”Migration: Rhetoric and Reality in Late Antiquity”.
Oman esitelmäni on muodikkaasti nimeltään ”Handmaid’s tale in a fourth-century format: Ausonius and Bissula”. Vaikka Ausonius on myöhäisantiikin runoilijoista se sympaattisin, en aio päästää häntä helpolla.

Esitelmäni abstrakti

One form of migration in Late Antiquity was the traffic with slaves and captives of war. My paper will discuss one individual case that is conveyed by the poet Ausonius in fourth-century Gaul. Ausonius composed a small set of poems to his alumna Bissula who had probably been taken as captive during Valentinian I’s expedition in the Rhine region against the Alemanni in 368. Ausonius mentions Bissula as a spoil of war and of Suebian origin. Ausonius’ set of poems praise her as delicium, blanditiae, ludus, amor, voluptas (Aus. Biss. 4.1). Who was Bissula and what was her role in Ausonius’ household? Was she a foster child or a concubine? Was she even a historical person? The perspective to Bissula, the booty of war, is inescapably Ausonius’, the learned Roman aristocrat. Therefore, what we eventually can discuss is the Roman colonial gaze in Late Antiquity. In his delight of the Suebian girl, Ausonius depicts her as better than Roman ones – with exotic colouring of Occidentalism. I will also analyse the poem from the viewpoint of Romanization: Bissula becomes ambigua, by her origin and looks Rheno genita, by her language – and, it is implied, the adopted culture – Latin.

Tässä eräänä päivänä kohudosentti K kävi uimastadionilla. Vaikka hän ei ollut vielä edes uintiurakkansa puolivälissä, alkoi häntä jo uuvuttaa. Keski-ikäinen liikunnan harrastaja joutuu käymään ison taistelun, sillä hänen päänsä sisällä kamppailee eri suuntiin vetäviä ääniä.
Kohudosentti K: En kyllä jaksa. Taidanpa lopettaa.
Manageri K: Nyt et lopeta. Etkö muista, että joka kerta tulee tämä uupumus alkuvaiheessa. Se on tyypillinen elimistön reaktio. Nyt sinun täytyy vain päästä tämän hetken yli. Jaksaa jaksaa!
Kohudosentti K: Paskat minä mitään jaksan … Tämä on yhtä räpiköintiä.
Manageri K: Alussa aina tempoilet levottomasti ja kauhot vettä sotkuisesti. Sitten kumminkin lopulta löydät oman rytmisi ja alat nauttia uimisesta.
Kohudosentti K: Niin varmaan, masokistin nautintoa.
Manageri K: Jatka vaan.
Kohudosentti K: Ja nyt tulee koululaiset ja täyttää altaat …
Opettaja ohjaa koululaisia: ”Liukukaa pitkin vedoin”. Oppilaat kysyvät: ”Joko me saadaan lähteä?”
Manageri K: Siinä kuulit: Pitkin vedoin. Vedät pitkin rauhallisin vedoin. Vesi kantaa.
Kohudosentti K: Kaikki kiitävät minun ohitseni, nuokin nuoret salskeat ja leveäharteiset uimarit.
Manageri K: Anna mennä ohitse. Älä vertaile. Keskity vain omaan uimiseen. Tämä on sinun matkasi.
Kohudosentti K: Juu juu, tämä on minun matkani.
Manageri K: Pitkin rauhallisin vedoin.
Kohudosentti K: Juu, juu. Niin kuin Kummelin Timo Silakka sanoisi: ’Mulla on kotiasiat kunnossa ja urheilu on kivaa’.