Tekijä: maijastina

A Symposium on Mobility, hosted by the Helsinki Collegium for Advanced Studies, 10th-11th December, 2020

Mobility of people and objects characterizes the world today, as well as the human past was filled with types of movement early on. This symposium specifically focuses on the Mediterranean region, including the Southern Levant.

As an interdisciplinary initiative, this symposium will bring together a diverse group of specialists from fields such as history and archaeology, sociology, anthropology, classical philology and philosophy, theology and religious studies. For further information, see https://blogs.helsinki.fi/med-flows/

Programme:
Nota bene: Times are Helsinki (East European winter time zone). The allocated time for speakers is 15 minutes for the talk, plus 10 minutes for questions.

Thursday, December 10

11.15 A brief welcome note by the organisers (chair: Emilia Mataix Ferrandiz)

11.30-12.30 Session 1: Mobility – Ancient and Modern (chair: Maijastina Kahlos)

    Greg Woolf, “What we take with us, what we leave behind”
    Lena Näre, “Collective imaginaries in migration – Notes on how hope and rumours move people”

12.45-13.30   Break

13.30-14.30   Session 2: A Mediterranean of Interaction (transport, trade, politics) (chair: Melanie Wasmuth)

    Sarah Green, “Mediterranean animal movements”
    Antti Lampinen, “Condemning mobility: Identity politics and the fear of reverse colonization in the Roman Imperial era”

14.45-15.00   Break

15.00-16.00   Session 3: The World of Beliefs (ideas, values, religion) (chair: Anna Usacheva)

    Peter Singer, “Students and texts in motion: Medical and philosophical intellectual communities in the second century CE”
    Miira Tuominen,”The ’movement’ of Aristotle’s theory of perception in the commentaries of Philoponus and Pseudo-Simplicius (Priscian?)”

Friday, December 11

11.30-12.30     Session 4: Materiality and Movement (objects in motion) (chair: Tero Alstola)

    David Inglis, “The world flows with Mediterranean wine: On the roles of Mare Nostrum in global wine dynamics”
    Andras Handl, “Bones in motion: Long distance relic translations in late antiquity”

12.45-13.30   Break

13.30-15.00   Sessions 5-6: Intersectional Identities in Motion (recreated selves) and Mobility across Boundaries (theoretical approaches) (chair: Suzie Thomas)

    Pieter B. Hartog, “Reading Acts in motion: Travel and glocalisation in the Acts of the Apostles”
    Pascucci & Krivonos, “Flowing labour: Race, gender and intimacies in transnational mobilities”
    James Gerrard, “Travelling Britannia: A diachronic perspective on the movement of people and things on the Roman periphery”

15.00 Final discussion and closure of the symposium (chair: Elisa Uusimäki)

The symposium will take place on Zoom and is open to all.
We kindly ask you to register to the symposium (by 9 December) via the following link (you will receive the Zoom link after you have submitted the registration form):
https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/107982/lomake.html

The Medflows committee
Maijastina Kahlos, Emilia Mataix Ferrandiz, Anna Usacheca & Elisa Uusimäki

Mitä yhteistä on Cristiano Ronaldolla, Barack Obamalla ja Julius Caesarilla? Ainakin se, että kaikkia kolmea pohditaan uudessa karismaa käsittelevässä kirjassa Routledge International Handbook of Charisma, toim. José Pedro Zúquete (Routledge 2020).

Kirjassa käsitellään karismaa esimerkiksi Max Weberin, Émile Durkheimin ja Sigmund Freudin ajatusten pohjalta. Näkökulmia on useita: historia, uskonto, politiikka, bisnes, kulttuuri, media ja viihde. Omat artikkelinsa on karismasta Hollywoodissa ja karismasta Bollywoodissa.

Historiallisessa osuudessa käsitellään antiikin Kreikkaa ja antiikin Roomaa, ja sitten hypätäänkin jo Italian fasismiin ja Kiinan maolaisuuteen.

Omassa artikkelissani ”Charismatic leadership in ancient Rome” seikkailee tietysti Julius Caesar. Mutta ennen kuin päästiin Caesariin, piti roomalaisten selvitä Gaius Mariuksen, Cornelius Sullan ja Gnaeus Pompeiuksen karismaattisista otteista. Caesarin jälkeen pohdin, kuinka Augustuksen ja häntä seuranneiden keisareiden karismaattista hohdetta rakennettiin ja ylläpidettiin ja miten kristityt hallitsijat rakensivat omaa jumalallista keisariuttaan.

On marraskuu, ja kesä puutarhatöineen ja metsissä koluamisineen on jo hauras muisto. Mutta, kuten Vergilius Georgicassa muistuttaa, myös talvella riittää sisällä puhdetöitä. Vaikka talvi on viljelijälle lähinnä lomaa, on talvella aika riipiä tammenterhoja ja laakerimarjoja, oliiveja ja verenpunaisia myrttimarjoja, virittää ansoja kurjille ja verkkoja hirville, ajaa takaa jäniksiä ja ampua kauriita (1.291-310). Vergilius kuvaa antiikin ajan Italian maaseutua, joten meidän oloissamme tyydyn muihin marjoihin. Jänikset jätän rauhaan.

Vergiliuksen Georgicaa eli Laulua maanviljelijän työstä (Gaudeamus 2020) voi nyt lukea uutena laitoksena, jossa on Teivas Oksalan ja Päivö Oksalan runosuomennos sekä proosakäännös, itse latinankielinen alkuteksti ja vielä Teivas Oksalan ja Maija-Leena Kallelan johdanto ja perusteellinen selitysosio. Maija-Leena Kallela kirjoittaa teoksen alkusanoissa, että Teivas Oksala ehti saada runomuotoisen suomennoksen valmiiksi ennen kuolemaansa vuonna 2018. Kallela toimitti teoksen huolellisesti julkaisukuntoon, ja valmis teos on suuri ilo lukijalle.

Georgica ei ole vain maanviljelyn, karjanhoidon ja koko maalaiselämän ylistys. Vergilius esittelee myös omaa roomalaista maailmankuvaansa, jossa ihminen on osa luontoa ja jumalien ohjaamaa maailmankaikkeutta. Georgicasta luemme yleviä näkemyksiä kuolemasta, jumalien kunnioituksesta ja sitkeästä työnteosta. Georgicassa on nykylukijan silmissä vaivaannuttavia ylistyksiä, joissa  runoilija imartelee Rooman sisällissodan voittajaa Octavianusta (myöhemmin Augustuksena tunnettua keisaria) ja mesenaattiaan Maecenasta.

Georgican tunnetuin kohta on julistus maalaiselämän autuudesta. Vergilius aloittaa ylistyksenä maalaisten onnesta näin: ”Oi maanviljelijät ylen onnekkaat, oman onnen / jos vain tuntisivat! Kun kaukana on asekiistat, / oikeamielinen maa kamarastaan suo elon heille” (2.458-460). Sitten hän eri esimerkein kuvaa, kuinka maalaisen ei tarvitse kestää kaupunkielämän rasituksia. Oikeudenmukaisuus (Iustitia) poistuttuaan maan päältä jätti viimeiset jälkensä juuri maaseudulle.

Vergiliuksen mukaan onnellinen on myös ihminen, joka saa pohtia maailmankaikkeutta ja pääsee kuoleman pelosta: ”Autuas ken olevaisen on tutkinut syyt perimmäiset, / ken pelot laskenut on jalan alle ja kohtalon kolkon, / voittanut on kohinan jopa ahneen Tuonelan virran.” (2.490-492). Hän tuntee jumalat eikä hän välitä kansansuosiosta, ei poliittisista kiistoista eikä rikkauksista. Hän on vapaa: ”Hän kokoaa satoaan, jota tuottavat maat sekä puutkin / aivan itsestään: ei liikuta oikeustoimet / häntä ja ei tori Rooman tai virastot hälinällään.” (2.500-502).

Kevättä ja kesää odotellessa voi perehtyä siihen, miten tutkia maaperää ja sen sopivuutta viljelemiseen (2.230-239): kaivetaan kuoppa ja ladotaan kaivettu multa takaisin kuoppaan: jos kuoppa ei täyty, maa on kuohkeaa. Saa nähdä, miten neuvo pätee Kangasalan savijankkoon. Puiden ja pensaiden karsimiseen on syytä myös syventyä: ”… vihdoin nyt sinä latvoja, oksia karsi – / rautaa kammoavat sitä ennen – nyt komennon / herrana myös pidä niitä ja villiä kasvua ohjaa.” (2.368-370). Nykyisetkin oppaat vakuuttavat, että puutarhurin paras ystävä ovat sakset.

Kannattaa myös kuunnella Yle Areenasta, kun Maija-Leena Kallela ja Marja-Leena Hänninen keskustelevat Georgicasta Jakke Holvaksen ohjelmassa Kulttuuriykkösessä: https://areena.yle.fi/audio/1-50485177

Ensi sunnuntaina olen keskustelemassa muukalaisista ja barbaareista Kirjamessuilla Tuomas Teporan ja Alpo Roseliuksen kanssa:

”Muukalaiset ja barbaarit – miten historiantutkimus näkee siirtolaisuuden”

Ihmiskunnan suhtautuminen muukalaisiin on yllättävän samanlaista vuosisadasta toiseen. Kaksi historiateosta valottaa ikuisia kysymyksiä eri ihmisryhmien yhteiselosta: vainosta ja rauhasta, vihapuheesta ja suvaitsevaisuudesta.

Aika: 25.10.2020 14:30 – 15:00

Paikka: Senaatintori

Esiintyjät: Roselius Aapo, Tepora Tuomas, Kahlos Maijastiina

Lisätietoja tapahtumasta täällä.

Kaikki ovat kuulleet Akhilleuksen kantapäästä, ja nykyään maineikas on jopa Aristoteleen kantapää, Ylen Radio Ykkösessä. Useimmat tuntevat myös Pyrrhoksen voiton. Mutta kuinka moni on kuullut Pyrrhoksen isovarpaasta?

Pyrrhos (n. 320–272 eaa.) oli Epeiroksen kuningas, joka kävi sotaa vaihtelevalla menestyksellä roomalaisia vastaan Etelä-Italiassa. Epeiroksen kuningaskunta sijaitsi nykyisen Albanian ja luoteis-Kreikan alueilla, ja se oli yksi hellenistisistä valtakunnista. Pyrrhos ehti vaiheikkaan elämänsä aikana osallistua moniin valtataisteluihin, tulla syöstyksi vallasta ja nousta jälleen valtaan.

Minua ei kuitenkaan kiinnosta Pyrrhoksen värikkäät seikkailut, vaan hänen isovarpaansa. Plinius vanhempi kertoo Luonnonhistoriassaan (Historia naturalis 7.20), että Pyrrhoksen oikean jalan isovarpaassa oli merkittäviä voimia. Raskasmielisyydestä kärsivät paranivat Pyrrhoksen isovarvasta kosketettuaan. Kun Pyrrhos kuolemansa jälkeen polttohaudattiin, hänen isovarpaansa ei palanut muun ruumiin mukana. Niinpä varvas talletettiin lippaaseen ja sijoitettiin temppeliin Epeiroksessa.

Pyrrhoksen isovarvas on osa Pliniuksen tarinointia, jossa hän käy läpi ihmisten ja eläinten ihmeellisiä ominaisuuksia. Faliskien keskuudessa eli sukuja, jotka pystyivät kävelemään vahingoittumattomina tulisten hiilien päällä. Intiassa eli valtavia eläimiä, koiratkin olivat suurempia kuin missään muualla. Puutkin olivat niin korkeita, ettei niiden yli voinut ampua nuolta, ja niin tuuheita, että kokonainen sotilasosasto saattoi suojautua niiden alle. Maailma oli (ja on) täynnä ihmeellisiä asioita.

Otsikkokuvan varpaat eivät liity Pyrrhoksen tapaukseen (ne kuuluvat keisari Konstantinuksen patsaalle).

Yesterday I received this beautiful book, Rhetoric & Religious Identity in Late Antiquity, edited by Richard Flower and Morwenna Ludlow and published by Oxford University Press.

My contribution is the article on the relationship between magic and Christians, titled as ‘”A Christian Cannot Employ Magic”: Rhetoric Self-fashioning of the Magicless Christianity in Late Antiquity’. It seems that I return to the research topic of magic again and again – there is certain enchantment here in the theme.

The articles in the volume are super-fascinating, see the table of contents:

1:Introduction, Richard Flower and Morwenna Ludlow
PART I: THE NATURE OF RELIGIOUS IDENTITIES AND THEIR REPRESENTATION
2:Approaching ’Religious Identity’ in Late Antiquity, Éric Rebillard
3:The Rhetoric of Pagan Religious Identities: Porphyry and his First Readers, Aaron P. Johnson
4:The Maccabees, ’Apostasy’ and Julian’s Appropriation of Hellenismos as a Reclaimed Epithet in Christian Conversations of the Fourth Century C.E., Douglas Boin
PART II: AGENTS OF THE REPRESENTATION OF RELIGIOUS IDENTITY
5:Julian the Apologist: Christians and Pagans on the Mother of the Gods, Shaun Tougher
6:Bodies, Books, Histories: Augustine of Hippo and the Extraordinary (civ. Dei 16.8 and Pliny, HN 7), Susanna Elm
7:Classical Decadence or Christian Aesthetics? Libanius, John Chrysostom, and Augustine on Rhetoric, Raffaella Cribiore
8:’Very great are your words’: Dialogue as Rhetoric in Manichaean Kephalaia, Nicholas Baker-Brian
9:’A Christian Cannot Employ Magic’: Rhetorical Self-fashioning of the Magicless Christianity of Late Antiquity, Maijastina Kahlos
PART III: MODES OF THE REPRESENTATION OF RELIGIOUS IDENTITY
10:The Rhetorical Construction of a Christian Empire in the Theodosian Code, Mark Humphries
11:What Happened after Eusebius? Chronicles and Narrative Identities in the Fourth Century, Peter Van Nuffelen
12:The Rhetoric of Heresiological Prefaces, Richard Flower
13:Constructing Identity in the Tomb: The Visual Rhetoric of Early Christian Iconography, Robin M. Jensen
14:Renunciation and Ascetic Identity in the Liber ad Renatum of Asterius Ansedunensis, Hajnalka Tamas
15:Christian Literary Identity and Rhetoric about Style, Morwenna Ludlow

Syyskuussa vuonna 480 eaa. ateenalaiset ja persialaiset kävivät mittavan meritaistelun Salamiin saaren edustalla. Tarkkaa päivämäärää ei tiedetä, mutta joissakin arvioissa esitetään taistelupäiväksi 29. syyskuuta. Taistelu oli osa Persian valtakunnan ja kreikkalaisten kaupunkivaltioiden yhteenottoja, joita kutsutaan persialaissodiksi.

Kreikan valtio ja merkittävät kreikkalaiset säätiöt muistavat erilaisin näyttävin juhlallisuuksin syyskuussa Salamiin meritaistelua. Nyt juhlintaa sävyttää myös konflikti Aigeianmerellä Kreikan ja Turkin välillä.

Salamiin meritaistelu tunnetaan kreikkalaisen historiankirjoittaja Herodotoksen kertomuksesta. Herodotos (Historiateos 8.70-97) kuvaa Ateenan ja liittolaisten laivaston murskavoiton persialaisten laivastosta. Ateenalaisia johtaa Themistokles. Persialaisten puolella itse suurkuningas Kserkses on seuraamassa oman laivastonsa tappiota. Antiikin historiankirjoittajille tyypilliseen tapaan Herodotos on sepittänyt henkilöilleen pitkiä puheita ja kertoo kiinnostavia anekdootteja urheista ja pelkureista. Taistelun kulkua kohti persialaisten häviötä hän kuvaa:

”Mutta enin osa laivoista tuhoutui, mitkä ateenalaisten, mitkä aiginalaisten tuhoamina. Sillä koska helleenit taistelivat järjestyksessä ja rintamassa, barbaarit taas eivät enää olleet järjestyksessä, vaan tekivät kaiken umpimähkään, oli luonnollista, että heidän oli käyvä, niin kuin kävikin” (suom. Edvard Rein, muokattu).

Herodotos kirjoitti muutama vuosikymmen Salamiin taistelun jälkeen, mutta ensimmäinen meille saakka säilynyt lähde on Aiskhyloksen näytelmä Persialaiset, joka ensiesitettiin vuonna 472 eaa. eli kahdeksan vuotta taistelun jälkeen. Aiskhylos kuvittelee, millaisen vastaanoton tieto tappiosta saa Persian suurvallan hovissa. Persialaiset saavat kuulla, kuinka kreikkalaiset eivät paenneetkaan taistelua, vaan kävivät kamppailuun Kserkseen laivastoa vastaan:

”Ja silloin kauhistuivat barbaarit,
luulossaan erehtyneet, eivät helleenit
juhlaisaa hymniänsä paon merkiksi
korottaneet, vaan lähteäkseen taisteluun
rinnassaan uskalluksen luja urheus.”
(suom. Maarit Kaimio teoksessa Aiskhylos. Neljä Tragediaa: Persialaiset. Seitsemän Teebaa vastaan. Turvananojat. Kahlehdittu Prometheus. Helsinki: Gaudeamus, 1975).

Salamiin meritaistelusta tuli antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa myyttinen osoitus helleenien (ja etenkin ateenalaisten) rohkeudesta ja erinomaisuudesta.

Meille säilyneet lähteet ovat yksinomaan kreikkalaisia, joten persialainen näkökulma tapahtumiin puuttuu tyystin. Persialaisissa lähteissä ei ole säilynyt mitään mainintoja Kserkseen sotatoimista kreikkalaisia vastaan. Tähän voi ehdottaa erilaisia selityksiä. Yksi olisi se, ettei Kserkseellä ollut ymmärrettävää kyllä erityistä intoa julistaa epäonnistunutta sotaretkeään. Toinen syy voi olla yksinkertaisesti se, ettei Persian suurvallan näkökulmasta sota Ateenan ja muutaman muun kreikkalaisen kaupunkivaltion kanssa ollut kuin sarja enemmän tai vähemmän menestyksellisiä rajakahakoita imperiumin reuna-alueilla.

Kreikkalaisille voitto oli merkittävä, ja varsinkin Ateenalle, jonka arvovalta oli Salamiin jälkeen nousussa ja joka sitten hyödynsi voittoa luomalla oman pienen imperiuminsa, Deloksen liiton. Ateenalaiset poliitikot nostivat Marathonin taistelun (vuonna 490 eaa) ja Salamiin taistelun historian keskeisiksi käännekohdiksi. Marathonista ja Salamiista tuli siten osa ateenalaisten suurta ”kansallista” kertomusta.

Myöhempi antiikin kreikkalainen ja roomalainen kirjallisuus jatkoi tarinaa. Samaan malliin on persialaissotien vaiheita eurooppalaisissa historiankirjoissa toisteltu merkittävänä murroskohtana länsimaisessa historiassa, idän ja lännen ensimmäisenä suurena yhteenottona, jonka jälkeen länsimaisen sivilisaatio nousi kukoistukseensa. Jo vuonna 2018 eräs huolestunut meppi muistutti, että taistelua pitää juhlistaa koko EU:n voimin. Jos antiikin Persia olisi vallannut antiikin Kreikan, olisi koko länsimainen sivistys voinut jäädä toteutumatta, koska sen juuret (samoin kuin filosofian, tieteiden, henkilökohtaisen vapauden  ja demokratian) ovat antiikin Kreikassa.

Tämä eetos jatkuu Salamiin taistelun 2500-vuotisjuhlinnassa. Nykyinen Kreikan valtionjohto hyödyntää historiaa yhtä taitavasti kuin ateenalaiset poliitikot 2500 vuotta sitten. Kreikan valtionjohto esiintyy näyttävästi länsimaisen sivistyksen portinvartijana. Minun mielestäni Salamiin 2500-vuotismuistelus olisi oivallinen tilaisuus pohtia perusteellisesti monenlaisia kysymyksiä: Mitä tekemistä nykyisellä Kreikalla oikeastaan on 2500 vuoden takaisten kreikkalaisten kaupunkivaltioiden kanssa? Olivatko Salamis ja muut taistelut todella historian käännekohtia ja millä perusteella. Haluaisiko Kreikan valtionjohto myös muistaa näyttävästi esimerkiksi pelonponnesolaissotia, jolloin kreikkalaiset taistelivat toisiaan vastaan? Lisäksi voimme miettiä, miksi juhlisimme taisteluita, joissa joku voitti ja toinen hävisi, kun voisimme juhlia kaupankäyntiä, rakentamista, keksintöjä, runojen kirjoittamista ja veistotaidetta.

• KIRJALLISUUTTA
• Emma Bridges, Imagining Xerxes: Ancient Perspectives On a Persian King. London: Bloomsbury, 2015.
• Hans-Joachim Gehrke, ’From Athenian Identity to European Ethnicity: the Cultural Biography of the Myth of Marathon’, toim. Derks, Ton, ja Nico Roymans. Ethnic Constructs in Antiquity: The Role of Power and Tradition. Amsterdam: Amsterdam University Press, 2008.

Outi Sihvonen väittelee lauantaina 29. elokuuta Tampereen yliopistossa. Hänen väitöstutkimuksensa aiheena on roomalaisen uskonnon kuuluisin papisto, Vestan neitsyet. Väitöskirjassaan The Vestal Virgins and Power – Tradition and Change in Third Century Rome (Vestaalit ja valta – Traditio ja muutos 200-luvun Roomassa) Sihvonen osoittaa, miten vestaalit käyttivät uskonnollista ja poliittista vaikutusvaltaansa roomalaisessa yhteiskunnassa.

Vastaväittäjänä on professori Helène Whittaker Göteborgin yliopistosta, etäyhteydellä, ja kustoksena on professori Christian Krötzl.

Väitöskirja on luettavissa täällä. Lisää Sihvosen tutkimuksesta on luettavissa täällä.

Paljon onnea väitökseen!

Natalie Haynes on brittiläinen stand-up-koomikko, jonka toinen elämä on klassisten kielten ja kirjallisuuden parissa. Hän on tehnyt kreikkalais-roomalaista antiikkia tunnetuksi kolumneissa, tv-esiintymisissä ja podcasteissa. Vastikään hän on kirjoittanut romaanin A Thousand Ships (2019) Troijan sodasta naisten näkökulmasta. Haynesin The Ancient Guide to Modern Life (2012) vertailee antiikin Kreikan ja Rooman ilmiöitä nykymaailman vastaaviin. Tässä vertailussa ei sinänsä ole mitään uutta, mutta Haynes on sujuva ja hauska.

Haynesin vertailussa selviävät erot ja samankaltaisuudet politiikan, oikeuslaitoksen, filosofian, uskonnon, naisten elinolojen, maaseudun ja kaupungin, teatterin ja viihteen sekä kaupankäynnin ja rahan alueilla.

Haynesin vertailuissa moderni maailma on lähinnä Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen edustama englanninkielinen kulttuuri. Tästä rajoituksesta huolimatta Haynesin vertailut ovat oivaltavia. Ateenan demokratiaa käsitellessä hän muistaa selvittää demokratian rajoitukset: naiset, orjat, jopa pysyvästi Ateenassa asuvat muualta tulleet eli metoikit. Hän myös huomauttaa, ettei Ateenan hieno demokraattinen systeemi olisi ollut mahdollinen ilman orjia, joiden työ mahdollisti Ateenan mieskansalaisten omistautumisen poliksen asioille. Haynes esittelee antiikin retoriikkaa, esimerkiksi Lysiaan ja Ciceron taitavia puheita oikeusistunnoissa, ja retoriikan keinot ovat hyvin tutun oloisia: vihjailu, liioittelu, vaikeneminen, tunteisiin vetoaminen jne.

Vaikka Haynesin kirja perustuu vertailuun, hän varoittaa meitä kuvittelemasta antiikin maailmaa liiaksi omamme kaltaiseksi. Orjuus on hyvä esimerkki. Haynes varoittaa myös taipumuksesta romantisoida menneisyyttä, haluaisimme tutkia kulttuuria, josta itse pidämme:

”Classicists have often romanticised the past: they have made the ancient world seem so close to ours that we can find ourselves viewing a society which had been defunct for a couple of millennia as though it weren’t defunct at all, but simply far away and impossible to reach” (s. 40-41).

Parhaimmassa vedossa Haynes on luvussa ”Frankly, Medea, I Don’t Give a Damn”, jossa hän ironisesti ja railakkaasti arvioi antiikin myyttejä ja kirjallisuutta, niiden naiskuvaa. Esimerkiksi Haynes kuvaa Medeiaa Euripideen tragediassa Medeia. Medeia on ”the ultimate barbarian queen”. Jason on tuonut hänet mukanaan barbaarien mailta, mutta sitten keski-iän kriisin keskellä päättääkin vaihtaa nuorempaan ja vieläpä Korintin kuninkaallisen perijättäreen. Medeia kostaa pahimmalla mahdollisella tavalla ja murhaa lopulta uuden morsiamen perheineen mutta myös omat lapsensa jättääkseen Jasonin yksin ilman perillisiä. Medeian tarina ajattomuudessaan vetoaa nykyaikaan: se käsittelee sukupuolten välistä sotaa, avioliiton hajoamista, tarvetta vahingoittaa niitä, jotka vahingoittavat meitä.

Kun etsii vertailukohtia nykyaikaan, niin ainahan etsiessään löytää. Kiinnostavin on Haynesin huomio siitä, kuinka Buffy vampyyrintappaja -sarja on hyvin lähellä antiikin eepoksia, Iliasta, Odysseiaa ja Aeneistä. Yhteistä ovat sankareiden supervoimat, taianomaisuus, yli-inhimilliset olennot ja jumalat, jotka jatkuvat sekaantuvat ihmisten maailman asioihin. Buffy on kuin Akhilleus, vahvempi kuin toverinsa ja vihollisensa: Buffy on kuin Hektor tai Aeneas, äärimmäisen velvollisuudentuntoinen; Buffy on kuin Odysseus, voittaa oveluudellaan vihollisensa suuremmat voimat, ja listaa voi jatkaa. Erityisesti Buffy on kuin Aeneas, yksinäinen sankari, jonka vain on toteutettava kohtalonsa, halusi hän sitä tai ei.

Tänään Hesarin kulttuurisivuilla on Markus Haaviston kiinnostava juttu Marcus Aureliuksen Itsetutkiskeluista. Vuosina 165-180 jaa eli keisari Marcus Aureliuksen aikaan Rooman valtakuntaa kohtasi vakava kulkutautiepidemia eli nk. Antoninuksen rutto. Epidemia levisi niin laajalle alueelle, että voidaan puhua pandemiasta. Tauti kulkeutui Välimeren alueelle roomalaisten legioonien mukana, kun nämä palasivat sotaretkeltä parthialaisia vastaan.

Kulkutautiepidemiaa kutsutaan Antoninuksen rutoksi, koska tauti riehui Marcus Aureliuksen aikana. Historiankirjoissa Marcus Aureliuksena tunnettu keisari oli koko keisarinimeltään Imperator Caesar Marcus Aurelius Antoninus Augustus (ja oli hänellä erilaisia pompöösejä arvonimiä kuten Parthicus, Germanicus ja Sarmaticus roomalaisten sotamenestysten kunniaksi). Antoninus-nimi tulee edeltävältä keisarilta Antoninus Pius, joka oli adoptoinut Marcuksen seuraajakseen. (Antoninusta ei siis pidä sekoittaa nimeen Antonius, kuten Hesarin toimittaja ja monet opiskelijoistani tekevät. Koulumestarimainen osuus päättyy tähän).

Epidemioina leviäviä tartuntatauteja kutsuttiin yleisnimellä pestis tai pestilentia, kulkutauti, ’rutto’. Marcus Aureliuksen ajan kulkutautia ei ole voitu identifioida täydellä varmuudella. Usein on ehdotettu isorokkoa tai isorokon ja punataudin yhtäaikaista esiintymistä.

Tauti levisi lähes kaikkialle valtakuntaan, kaupunkeihin ja maaseudulle. Kun kulkutauti riehui uudestaan en vuonna 189, historiankirjoittaja Cassius Dion silminnäkijäkertomuksen mukaan Rooman kaupungissa kuoli kaksi tuhatta ihmistä päivässä.

On arvioitu, että 10 % tai jopa 20 % koko valtakunnan väestöstä olisi menehtynyt kulkutautiin. Tautiepidemian aiheuttama notkahdus väkiluvussa on saattanut olla osasyynä taloudellisiin vaikeuksiin 100-luvun lopussa ja 200-luvulla Välimeren alueella.

Joitakin vuosikymmeniä myöhemmin vuosina 251-266 valtakunnassa levisi uusi tautiaalto, jota kutsutaan historiankirjoissa Cyprianuksen rutoksi, koska Karthagon piispa Cyprianuksen kirjoituksissa on säilynyt kuvaus kulkutaudista.