Olisikohan siitä ehkä jotain kaksikymmentä vuotta, kun kävin katsomassa Marguerite Durasin kirjoittaman elokuvan India Song. Elokuva oli viipyilevä, ja henkilöt vain hengailivat 1930-luvun Lahoren dekadenteissa tunnelmissa. Tuskailin elokuvan käsittämättömyyttä ja hidassoutuisuutta seuralaiselleni, nuorelle miehelle. Sain melkein aikaan taideriidan.
Luin äskettäin Durasin postuumisi julkaistun Kirjoitan (Écrire, 1993, suom. Annika Idström, Like 2005). Siinä Duras pohtii kirjoittamisen yksinäisyyttä ja tavoittaa jotakin olennaista koko prosessista, esimerkiksi:

“Kun kirjoittaa, tulee ihmisaraksi. Kirjailija palaa kesyttömään tilaan, aikojen aamuun, ikiaikaisiin metsiin. … Kyse ei ole vain kirjoittamisesta, kirjoituksesta, vaan eläinten, koirien, meidän kaikkien yöllisistä huudoista.” (Marguerite Duras, Kirjoitan, 27-28. suom. Annika Idström).

Kumminkin tuossa Kirjoitan -teosta lukiessa aloin taas tuskaantua. Olisiko Erään englantilaisen lentäjän kuoleman -tekstin syntyä voinut vähän tiivistää? Ihme tajunnanvirtaa ja toistoa.
Eilen Durasia vielä kerran samaisen nuore(hko)n miehen kanssa. Durasin teksteistä koottu esitys Vastarinta Teatteri Jurkassa voitti minut puolelleen. Teatteri voi olla pelkistettyä: tuoleja, valoja, tiukka teksti, erinomaiset näyttelijät.

Recommended Posts

No comment yet, add your voice below!


Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.