Kategoria: Blogi

No niin, olisi pitänyt arvata. En päässyt ajokokeesta läpi. Olen koko päivän yrittänyt nyt toipua pettymyksestä ja nöyryytyksestä, päivällä terapoin itseäni puolen kilon pussillisella suklaata. Lohtua saa kärsivän kanssasisaren Arja Tiaisen runoista.
Nyt vähän helpottaa. Ja eikun uusi yritys kahden viikon kuluttua. Periksi ei anneta.
Kuka olisi voinut uskoa, että ajokortin hankkiminen on tuskaisempaa kuin kirjan kirjoittaminen?

Platon, Plotinus ja heitä seurannut platonilainen traditio ovat menneet pahasti metsään. Sielun ja ruumiin erottelu on aivan höpöhöpöä. Olen nyt empiirisesti todistanut tämän. Kun hikijumpassa tai lihasharjoittelussa antanut itsestään kaikkensa, tulee pisteeseen, jolloin kaikki hengen ja kehon erottelut käyvät hyödyttömiksi. Henki ja keho ovat yhtä.
On kulunut melkein vuosi siitä, kun heräsin liikkumaan, kun kirjoitustyöläisen perusvaivat, hartiasäryt ja hiirikäsi alkoivat kiusata. Nyt julistan liikunnan ilosanomaa vastakääntyneen kiihkolla: tuon nautinnon, hengen ja kehon yhteyden, eteen kannattaa ponnistella. Ainoa haitta on se, että niin kuin kaikkiin huumeisiin, tähänkin syntyy riippuvuus.
Rajojen häviämisestä hengen ja kehon välillä kirjoitti myös Riikka Pulkkinen Helsingin Sanomien kuukausiliitteessa (joulukuu 2006).

Takana on työntäyteinen ja antoisa vierailu Roomassa. Edellisestä kerrasta olikin kulunut (roomalaisen antiikin tutkijalle) häpeällisen pitkä aika. Se oli joskus viime vuosituhannella.
Kaupungissa on ehtinyt tapahtua paljon muutoksia. Kaikenlaisia mielenkiintoisia kaivauksia on vireillä. Paljon ”uutta” on saatu näytteille. Mutta Rooman oma hajumaailma on pysynyt samana. Samoin liikenne on yhtä kaoottista kuin ennenkin.
Samalla tuli testattua Pekka Tuomiston Kävelyretkiä antiikin Roomassa, joka osoittautui hyödylliseksi ja hauskaksi oppaaksi. Kirja esittelee antiikin ajan Rooman nähtävyyksiä ja jäänteitä aikakausittain siten, että voi yhdessä luvussa tutustua esim. tasavallan viimeisiin vuosikymmeniin, jossakin toisessa luvussa Flaviusten ajan Roomaan, kolmannessa Konstantinuksen ajan Roomaan, jne.
Vielä suurkiitokset P:lle ja K:lle vieraanvaraisuudesta ja mainiosta seurasta Villa Lantessa!
Matkan tuloksia ilmestyy eri muodoissa tämän vuoden ja toivottavasti jo tämän kevään aikana. Se kaikki liittyy tietysti roomalaisiin … mutta nyt on kypsynyt mielessä ajatus toisenlaisesta Rooma-kirjasta, jossa ei olisi riviäkään roomalaisesta antiikista 🙂

Kaupalliset tiedotteet lokakuusta lähtien ovat pitäneet huolta siitä, ettei kenellekään ole jäänyt epäselvyyttä. Joulu on tulossa!

– Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotain kamalaa. Sanovat sitä jouluksi.  – Mitä sinä tarkoitat? kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.
– En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut. Ehkä on taas tulva.
Hän pudisteli varovasti Niiskuneitiä ja kuiskasi:
– Älä pelästy, mutta on tapahtunut kauheita.
– Rauhoittukaa, muumipappa sanoi. Ennen kaikkea rauhoittukaa.”
(Tove Jansson, Kuusi, kokoelmassa Näkymäton lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen, WSOY 2001, 156).

Huomio! Kaikki varokaa!

[Hemuli] istuutui kynttilän viereen ja alkoi laskea. – Isä, äiti, Kampsu, se mutisi. Kaikki serkut … vanhin siili … pienet eivät tarvitse mitään. Enkä minä saanut mitään Nipsulta viime vuonna. Miska ja homssu, täti … minä tulen tästä kaikesta hulluksi.
– Mikä se on? Niiskuneiti kysyi peloissaan. Onko heille tapahtunut jotakin?
– Lahjoja, puuskahti hemuli. Joka vuosi aina vain enemmän ja enemmän lahjoja!
Hän veti vapisevin käsin ristin luettelonsa yli ja lähti harhailemaan edelleen.
– Odota! huudahti Muumipeikko. Selitä … Ja kintaasi.
Mutta hemuli katosi pimeyteen, hän kuten kaikki muutkin, joilla oli kiire ja jotka olivat suunniltaan siitä, että joulu tuli.
(Tove Jansson, Kuusi, kokoelmassa Näkymäton lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen, WSOY 2001, 163).

Joulu on täällä minä hetkenä hyvänsä!

– Nyt minä olen hiukan uninen, sanoi Muumipeikon äiti. Enkä minä jaksa enää ajatella, mitä tämä kaikki oikein merkitsee. Mutta hyvin se näyttää sujuvan.
– Missään tapauksessa minä en enää pelkää joulua, sanoi Muumipeikko. Hemuli ja Kampsu ja täti ovat varmaankin käsittäneet koko jutun jollakin tavoin väärin.
(Tove Jansson, Kuusi, kokoelmassa Näkymäton lapsi ja muita kertomuksia, suom. Laila Järvinen, WSOY 2001, 167).

Joulusta voi selviytyä. Rauhoittukaa, ennen kaikkea rauhoittukaa.

Mikä helpotus, selvisin autokoulun teoriakokeesta! Ensimmäinen etappi on saavutettu.

Olen autokoulussa. Ja miten muuten humanisti asettuisi aiheeseen kuin lukemalla runoja.
Arja Tiaisen uusimman kokoelman Tää tojota ei lähe liikkeelle runot käyvät omakohtaisiksi, kun itse sähläilee autolla ajamisen oudossa maailmassa. Esimerkiksi runo ”Kuinka auto lähtee liikkeelle” tiivistää aloittelijan tunnelmat:

Avataan auton ovi. Säädetään istuin, peilit
niin että niistä näkee sen mitä pitää nähdä.
Sitten tietysti: turvavyö. Nyt ihmetellään.
Ai näin, seisontajarru päällä ja vaihde vapaalla. Vaihde?
Kytkin pohjaan. Siis mikä? Tarvittaessa kaasua. Koska?
Virta-avain oikealle. Kuulet moottorin käynnistyvän.
Käsi irti avaimesta, kaasupoljin orjuudesta.
Valot, pyyhkimet, lämmitys. Kurkotellaan ja katsotaan,
kuka on edessä, takana, sivulla. Vaihde ykköselle.
Hiljaa hissutellen tästä kirkon vierestä.
Vilkku sinne minne aiot kääntyä, vaihde kakkoselle,
ja kaasua. Havaitse ja näe. Luoja varjelkoon sinua.
(Arja Tiainen, Tää tojota ei lähe liikkeelle, WSOY 2006, 7)

Arja Tiainen kertoi syksyllä Helsingin Sanomissa, että hän on yrittänyt saada ajokorttia kahden vuosikymmenen ajan. Runojen minällä ja runoilijalla on siis jotakin tekemistä keskenään, vaikka ei tämä oikeastaan ole olennaista. Vaikka kokoelman irrottelut ovat hauskoja, varsinkin autokoululaiselle, en ollut aivan vakuuttunut enkä vaikuttunut. (Olen lukenut Arja Tiaiselta parempaakin!)
Ajokoe aikanaan. En kuitenkaan haluaisi olla silloin näissä tunnelmissa:

Onko kukaan heittäytynyt
Hakuninmaalla pitkäkseen
hylätyn ajokokeen jälkeen,
repinyt farkkunsa, ulvonut ääneen?
(Arja Tiainen, Tää tojota ei lähe liikkeelle, WSOY 2006, 7)

Teoriakoe on ensi keskiviikkona. Ehkä siirryn lukemaan Hotakaisen Klassikkoa.

Tämä on niin väärin! Nurisen sitä, että britit, saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset voivat kirjoittaa tutkimuksiaan omalla äidinkielellään. Ja muut sitten sujuvasti lukevat näitä tutkimuksia.
Katkera pala. Olisi kyllä huomattavasti vaivattomampaa kirjoittaa omalla äidinkielellään. Syntyisivät kirjat vähän sutjakkaammin kuin nyt! Ja ennen kaikkea, saisi ilmaista itseään monipuolisemmin ja täyteläisemmin kuin tankeroenglannilla (muista kielistä puhumattakaan).
Suomi antiikintutkimuksen valtakieleksi!

Kaikki kirjat vievät Roomaan, toteaa Jukka Petäjä Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla ja käy läpi syksyn kirjasatoa. Rooma-buumi on tuskin sattumaa, vaan varmasti Rooma-sarjan innoittamaa. Ja todennäköisesti ainakin osittain laskettua ja laskelmoitua.
Antiikintutkija tavallaan iloitsee Rooma-buumista. Sen aallonharjalla on mukava ratsastaa. Ja aina voi toivoa, että Caesarin sotaseikkailujen ja Rooman seksiskandaalien vanavedessä ihmiset saattaisivat kiinnostua myös antiikin arkielämästä, kulttuurista ja kirjallisuudesta.
Caesarin kohtalo ja tasavallan ajan loppu ovat tietenkin kiehtovia. Mutta itse olen kyllä lumoutunut myöhäisantiikista. Siksi välillä ihmetyttää, miten vuosikymmen toisensa jälkeen Rooman historia populaarihistorioissa ja kirjallisuudessa on tasavallan loppua. Aina tuota Caesaria, Marcus Antoniusta ja Kleopatraa!
Myöhäisantiikissa (200-600 j.a.a)* riittää dramatiikkaa, tragediaa, tragikomediaa ja farssia aivan yhtä lailla kuin Caesarin ajassa. On seksiä, juonittelua ja väkivaltaa riittämiin niille, jotka sitä kaipaavat 🙂  Niille, jotka kaipaavat muutakin, on maailma täynnä kaikenlaisia outouksia, mielenkiintoisia persoonallisuuksia, intohimoja moneen suuntaan, muutoksia ja uutuuksia, vaikuttavaa taidetta ja kirjallisuutta, henkien taistelua, … jne.
Myöhäisantiikkisen mainospalan lopuksi kirjallisuutta:

• Peter Brown, The World of Late Antiquity (alunp. 1971, myöhäisantiikin yleisesitysten äiti).
• Alexander Demandt, Geschichte der Spätantike (alunp. 1989, kaikki mahdollinen saksalaisella perusteellisuudella).
• Averil Cameron, The Later Roman Empire (1993).
• Stephen Mitchell, A History of the Later Roman Empire (2006, uusinta uutta eli en ole ehtinyt tutustua)

*Myöhäisantiikin ajallinen rajaaminen vaihtelee kunkin tutkijan maun mukaan.

Luin Riitta Latvalan kolmannen romaanin Ihana velvollisuus (Otava 2003). Se on tarina kolmesta erilaisesta ihmisestä, äidistä, tyttärestä ja tyttären miehestä. Kirja kertoo kauneuden, nuoruuden ja kaikkinaisen onnistumisen ihannointiin jämähtäneistä ihmisistä ja elämänsä tyhjyyttä eri tavalla paikkailevista ihmisistä.
Onneksi en lukenut etukäteen kirjan takakantta, jossa paljastettiin, että tapahtumat sijoittuvat itse asiassa lähitulevaisuuteen. (Yleensäkään ei kannattaisi lukea takakansien esittelyjä, koska ne ovat usein typeriä ja harhaanjohtavia). Oli hauska lukea kirjaa ikään kuin aikalaiskuvauksena ja huomata sitten ovelat viittaukset tulevaisuuteen. Merkit irvokkaasta tulevaisuudesta ovat kuitenkin jo omassa yhtä irvokkaassa ajassamme.
Ihanan velvollisuuden tytär herää pyristelemään vapaaksi uramiehen valmiiksi suunnittelemasta elämästä. Mutta tarinan loppu on yllättävä. Kirjan lopussa tunsin myötätuntevaa harmia (tai suorastaan tuskaa) siitä, millaisen ratkaisun tytär lopulta tekee. (Voi olla, että jotakuta toista lukijaa ratkaisu ei harmita, vaan hänen mielestään päähenkilö teki juuri oikein). Mutta minusta tämä on niin väärin! Ei tässä näin pitänyt käydä. Tässä piti käydä aivan toisin! Tällä tavalla hyvä kirja hätkäyttää, saa lukijan välittämään kirjan ihmisistä ja pohtimaan, miksi heille käy niin kuin heille käy.

Seminaariviikonloppu ja alkuviikko ovat olleet supersosiaalisia. Tutkijankammioon tottuneena erakkona aivan tärisen ylimääräisestä jännityksestä. Olen tavannut ihmisiä aivan elävinä enkä vain kirjallisissa lähteissä 🙂
Välillä minua tuskastuttaa se, että seminaareissa en osaa olla sanavalmis. Olo on kuin Eeva-Liisa Mannerilla, joka totesi kirjoittamisestaan, että ”ennen kaikkea kirjoittamiseni on toivottoman huonon puheilmaisun korviketta” (Tuula Hökkä, Mullan kirjoitusta, auringon savua, SKS Helsinki 1991, 13). Senköhän takia tekstiä täällä blogissakin riittää?