Kategoria: Blogi

Sen verran on myönnettävä, että puutarhailun ohella olen lueskellut H.A. Draken kirjaa Constantine and the bishops. The Politics of Intolerance (2000). Ei ollut tarkoitus uppoutua siihen liian vakavasti näin ”loman” aikana (ikäänkuin tutkijalla ikinä olisi lomaa). Mutta tätä maailmoja syleilevää tiiliskiveä (yli 600 sivua) lukee kuin jännittävää romaania. Drake virittelee keisari Konstantinuksesta kuvaa kaukonäköisestä konsensusta rakentavasta hallitsijasta. Näyttää siltä, että tarinan konnat ovat piispoja, mutta vielä ei voi sanoa miten käy, koska olen vasta puolivälissä.

Puutarha ja linnut ovat viime aikoina tuntuneet tärkeämmiltä kuin lukemiset. Mikä ihme on että pavut eivät idä? Ja miten erotan rucolan rikkaruohoista? En ole kitkemisestäni huolimatta onnistunut tehdä loppua eräästä sitkeästä kasvista. Onneksi, sillä nyt minulle on selvinnyt että kasvi onkin parsa! Olen tietämättäni ollut parsaviljelijä: alkukesästä siihen ilmestyi jopa muutama syötävä verso.
Olen seurannut kahden tikan kisailua koivumetsässä ja miettinyt mitähän erityislajia ne ovat: valkoselkätikkoja, pohjantikkoja vai pikkutikkoja? Mistä senkin nyt tietää? Ja voi tietysti miettiä, miksi on tärkeää saada ne nimettyä? Että saisin ne jotenkin haltuun? Vai että muutkin tietäisivät mistä puhun?

Saarnassaan vuodelta 401 jaa Augustinus, Hippon piispa, valittaa, että Johannes Kastajan juhlapäivän iloksi oli sytytetty tulia (293B.5 de natale sancti Ioannis Baptistae = saarna 8.5 Frangipane). Edellisenä iltana oli koko kaupunki leimunnut haisevista tulista. Tällainen touhu oli demonien tapojen mukaista. Mutta onneksi tällaiset tavat vähenivät koko ajan, Augustinus vakuuttaa, niin että ne lopulta vähenevät ad nihilum. ”Mutta ne eivät ole vielä loppuneet, ja sen takia en voi varmuudella vaieta”. Augustinus ei voi vaieta, ennen kuin vanhuus ja uutuus ovat saavuttaneet määräpäänsä: niin että vanha taikausko hävitetään lopullisesti ja uusi uskonto tehdään valmiiksi (ut vetus superstitio consummetur, et nova religio perficiantur).
Kaunista kesää!

Ei voi olla totta! Jo kolmatta päivää on Ylen kulttuurisivujen ykkösuutisena Napoleonin miekka myytiin ennätyshintaan. Eikö tosiaan Ylen kulttuurisivuille löydy kulttuurisesti merkittävämpiä ilmiöitä kuin Napoleonin miekka? No, onhan miekka merkittävä fallos-symboli 🙂

Päätin jäljittää yhtä Borges-sitaattia, koska se on kaunis ja vaikuttava. Artikkelikokoelma Shifting Frontiers in Late Antiquity, eds. Ralph W. Mathisen & Hagith S. Sivan, Variorum Ashgate, Aldershot 1996, alkaa johdannolla (H.S. Sivan & R.W. Mathisen, ’Introduction’, 1-7: 1), jossa viitataan kirjaan C. Gandelman, Reading Pictures, Viewing Texts, Bloomington 1991, 92, jossa siteerataan englanniksi Jorge Luis Borgesia, Obras completas, Buenos Aires 1974, 854.
Näin monen välikäden jälkeen on päästävä suoraan lähteille. Borgesin teksti löytyy, kun jaksaa etsiä, tietysti internetistä, monella kielellä.
Kyse on jälkisanoista El Hacedor -kokoelmassa vuodelta 1960:

”Ihminen ryhtyy piirtämään maailmaa. Kun vuodet kuluvat, hän kansoittaa alueen kuvilla maakunnista, valtakunnista, vuorista, lahdista, laivoista, saarista, kaloista, asumuksista, työkaluista, tähdistä, hevosista ja henkilöistä. Vähän ennen kuin hän kuolee, hän huomaa, että viivojen kärsivällinen labyrintti piirtää kuvaa hänen omista kasvoistaan.”

En aio suinkaan väittää, että käänsin suoraan espanjasta, vaan englannista, mutta hetken sumplimisen alkukielinenkin alkoi avautua.

Eivät ole koulujen kevätjuhlat enää niin kuin ennen. Ja minä olen tästä tohkeissani. Oman lapsuuden kevätjuhlat hämärästi mielessä odotin epäluuloisena jotain vanhantyylistä tanhuamista ja loppusoinnullisia kevätrunoja. Sen sijaan Likan koulun kevätjuhlissa oli teemana Eurooppa ja Euroviisut. Teeman mukaan ohjelma vei pitkin Eurooppaa. Kohokohta oli kooste Euroviisujen tutuista lauluista, sellaisista kuin Abban Waterloo ja tietysti Hard Rock Hallelujah. Kun lopuksi lapset lauloivat vielä Eurovision tunnusmelodian rakkauden kansoja yhdistävästä voimasta, heitin pois loputkin kyynisyydestäni. Tämän jälkeen kesti jopa perinteisen Suvivirren.

Heti kesän kynnyksellä tavanomainen työinto alkoi taantua. Taitaa olla liian mukavaa ja leppeää, kun kirjoittaminen ei vain etene.
Kirjoittaminen selvästikin vaatii tyytymättömyyttä. Näin kohdallisesti sen kuvaili kirjailija Juhani Känkänen: ”Vähitellen pulskea tyytyväisyys alkoi hiipua. Rauhattomuus valtasi hänet taas. Hän tunsi kyvyttömyyttä, epäilyä, katkeruutta ja epävarmuutta. Sen myötä kirjoittaminenkin alkoi sujua.” (Helsingin Sanomat 15.11.2006).
Tai sitten olen loman tarpeessa.

Tällä viikolla sain oman tekijänkappaleeni Anne Helttulan juhlakirjaa. Kirjalle on annettu nimi Ad itum liberum, ja se viittaa vapaaseen oikeuteen kulkea. Roomalaisilla oli omat juridiset kiemuransa kulkuoikeuksille, teille, rakennuksille ja tonteille.
Anne oli opettajani Villa Lanten kurssilla ja työryhmässä – hmm, siitäkin on nyt vierähtänyt muutama vuosi … Anne jäi nyt eläkkeelle Jyväskylän yliopistosta. Raija ja Outi toimittivat tyylikkään kirjan ja järjestivät juhlavat läksiäiset, joihin en ehtinyt, mutta juhlakirjaan osallistuin kirjoittamalla artikkelin myöhäisantiikin juhlinnasta haudoilla. Tästä blogasin viime syksynä.
Onnea Annelle! Ja vapaata kulkua!
Ad itum liberum, essays in honour of Anne Helttula, toim. Outi Merisalo & Raija Vainio, Jyväskylä 2007.
Artikkelini voi lukea täältä.

Innostukseni Blogistaniin herpaantui hetkeksi. Viikonloppuna tuntui olevan tärkeämpää tekemistä. Varpaat upposivat nurmeen ja sormet multaan. Sain jonkin kohtauksen ja kävin ns. rikkaruohojen kimppuun. Mikä on rikkaruoho? Rikkaruoho on kasvi, joka on väärässä paikassa. Tänä keväänä niitä tuntui olevan entistä enemmän väärissä paikoissa.
Mintun petollisuudesta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Nyt revin sitä irti kokonaisina mattoina. Myös jokin mintun sukuinen kivikkokasvi on hyvin aggressiivinen ja tekee invaasiota toisten kasvien territorioille. Niin, itsestään löytää ajan mittaan uusia piirteitä. En ajatellut olevani mikään järjestyksen ihminen, mutta puutarhassa täytyy olla joku roti!

Kahdeksas äitienpäiväni äitinä on kohta onnellisesti ohi. On helpottavaa, että emme juuri noteeraa tätä päivää sen enempää kuin muitakaan väkisin päkistettyjä juhlapäiviä. Sen sijaan äitienpäivän alla viestimet ja mainokset täyttyvät kliseisestä hymistelystä. (Onneksi euroviisut ehtivät viedä ison osan huomiosta …).
Kaikkein rasittavinta on myytti pyyteettömästä äidinrakkaudesta. Hah! Mitä epäitsekästä ja ainutlaatuista on äidinrakkaudessa? Sehän kohdistuu omaan jälkeläiseen. Eikö äidinrakkaus ole nimenomaan kaikkein itsekkäin rakkauden muoto, omistavaa ja itsetehostavaa, oman tärkeyden ja tarpeellisuuden korostusta?
Menee nyt saarnaamiseksi, mutta jospa äitienpäivänä ryhdyttäisiin itsekriittiseen pohdiskeluun äitinä olemisesta, omistuksenhalusta, itsekorostuksesta ja siitä, mikä todella on lapsen etu. Eikö vanhempien tarkoitus ole tehdä itsensä lopulta tarpeettomiksi ja astua sitten nätisti sivuun?