Kategoria: Blogi

Ei voi olla totta! Jo kolmatta päivää on Ylen kulttuurisivujen ykkösuutisena Napoleonin miekka myytiin ennätyshintaan. Eikö tosiaan Ylen kulttuurisivuille löydy kulttuurisesti merkittävämpiä ilmiöitä kuin Napoleonin miekka? No, onhan miekka merkittävä fallos-symboli 🙂

Päätin jäljittää yhtä Borges-sitaattia, koska se on kaunis ja vaikuttava. Artikkelikokoelma Shifting Frontiers in Late Antiquity, eds. Ralph W. Mathisen & Hagith S. Sivan, Variorum Ashgate, Aldershot 1996, alkaa johdannolla (H.S. Sivan & R.W. Mathisen, ’Introduction’, 1-7: 1), jossa viitataan kirjaan C. Gandelman, Reading Pictures, Viewing Texts, Bloomington 1991, 92, jossa siteerataan englanniksi Jorge Luis Borgesia, Obras completas, Buenos Aires 1974, 854.
Näin monen välikäden jälkeen on päästävä suoraan lähteille. Borgesin teksti löytyy, kun jaksaa etsiä, tietysti internetistä, monella kielellä.
Kyse on jälkisanoista El Hacedor -kokoelmassa vuodelta 1960:

”Ihminen ryhtyy piirtämään maailmaa. Kun vuodet kuluvat, hän kansoittaa alueen kuvilla maakunnista, valtakunnista, vuorista, lahdista, laivoista, saarista, kaloista, asumuksista, työkaluista, tähdistä, hevosista ja henkilöistä. Vähän ennen kuin hän kuolee, hän huomaa, että viivojen kärsivällinen labyrintti piirtää kuvaa hänen omista kasvoistaan.”

En aio suinkaan väittää, että käänsin suoraan espanjasta, vaan englannista, mutta hetken sumplimisen alkukielinenkin alkoi avautua.

Eivät ole koulujen kevätjuhlat enää niin kuin ennen. Ja minä olen tästä tohkeissani. Oman lapsuuden kevätjuhlat hämärästi mielessä odotin epäluuloisena jotain vanhantyylistä tanhuamista ja loppusoinnullisia kevätrunoja. Sen sijaan Likan koulun kevätjuhlissa oli teemana Eurooppa ja Euroviisut. Teeman mukaan ohjelma vei pitkin Eurooppaa. Kohokohta oli kooste Euroviisujen tutuista lauluista, sellaisista kuin Abban Waterloo ja tietysti Hard Rock Hallelujah. Kun lopuksi lapset lauloivat vielä Eurovision tunnusmelodian rakkauden kansoja yhdistävästä voimasta, heitin pois loputkin kyynisyydestäni. Tämän jälkeen kesti jopa perinteisen Suvivirren.

Heti kesän kynnyksellä tavanomainen työinto alkoi taantua. Taitaa olla liian mukavaa ja leppeää, kun kirjoittaminen ei vain etene.
Kirjoittaminen selvästikin vaatii tyytymättömyyttä. Näin kohdallisesti sen kuvaili kirjailija Juhani Känkänen: ”Vähitellen pulskea tyytyväisyys alkoi hiipua. Rauhattomuus valtasi hänet taas. Hän tunsi kyvyttömyyttä, epäilyä, katkeruutta ja epävarmuutta. Sen myötä kirjoittaminenkin alkoi sujua.” (Helsingin Sanomat 15.11.2006).
Tai sitten olen loman tarpeessa.

Tällä viikolla sain oman tekijänkappaleeni Anne Helttulan juhlakirjaa. Kirjalle on annettu nimi Ad itum liberum, ja se viittaa vapaaseen oikeuteen kulkea. Roomalaisilla oli omat juridiset kiemuransa kulkuoikeuksille, teille, rakennuksille ja tonteille.
Anne oli opettajani Villa Lanten kurssilla ja työryhmässä – hmm, siitäkin on nyt vierähtänyt muutama vuosi … Anne jäi nyt eläkkeelle Jyväskylän yliopistosta. Raija ja Outi toimittivat tyylikkään kirjan ja järjestivät juhlavat läksiäiset, joihin en ehtinyt, mutta juhlakirjaan osallistuin kirjoittamalla artikkelin myöhäisantiikin juhlinnasta haudoilla. Tästä blogasin viime syksynä.
Onnea Annelle! Ja vapaata kulkua!
Ad itum liberum, essays in honour of Anne Helttula, toim. Outi Merisalo & Raija Vainio, Jyväskylä 2007.
Artikkelini voi lukea täältä.

Innostukseni Blogistaniin herpaantui hetkeksi. Viikonloppuna tuntui olevan tärkeämpää tekemistä. Varpaat upposivat nurmeen ja sormet multaan. Sain jonkin kohtauksen ja kävin ns. rikkaruohojen kimppuun. Mikä on rikkaruoho? Rikkaruoho on kasvi, joka on väärässä paikassa. Tänä keväänä niitä tuntui olevan entistä enemmän väärissä paikoissa.
Mintun petollisuudesta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Nyt revin sitä irti kokonaisina mattoina. Myös jokin mintun sukuinen kivikkokasvi on hyvin aggressiivinen ja tekee invaasiota toisten kasvien territorioille. Niin, itsestään löytää ajan mittaan uusia piirteitä. En ajatellut olevani mikään järjestyksen ihminen, mutta puutarhassa täytyy olla joku roti!

Kahdeksas äitienpäiväni äitinä on kohta onnellisesti ohi. On helpottavaa, että emme juuri noteeraa tätä päivää sen enempää kuin muitakaan väkisin päkistettyjä juhlapäiviä. Sen sijaan äitienpäivän alla viestimet ja mainokset täyttyvät kliseisestä hymistelystä. (Onneksi euroviisut ehtivät viedä ison osan huomiosta …).
Kaikkein rasittavinta on myytti pyyteettömästä äidinrakkaudesta. Hah! Mitä epäitsekästä ja ainutlaatuista on äidinrakkaudessa? Sehän kohdistuu omaan jälkeläiseen. Eikö äidinrakkaus ole nimenomaan kaikkein itsekkäin rakkauden muoto, omistavaa ja itsetehostavaa, oman tärkeyden ja tarpeellisuuden korostusta?
Menee nyt saarnaamiseksi, mutta jospa äitienpäivänä ryhdyttäisiin itsekriittiseen pohdiskeluun äitinä olemisesta, omistuksenhalusta, itsekorostuksesta ja siitä, mikä todella on lapsen etu. Eikö vanhempien tarkoitus ole tehdä itsensä lopulta tarpeettomiksi ja astua sitten nätisti sivuun?

Debate & Dialogue on nyt kirjoissa ja kansissa. Siinä se on, mutta ei tunnu paljon miltään. Kirjan tulemisen kanssa kestää yleensä liian kauan niin, että ajatukset on ehditty jo suunnata jonnekin muualle, kauas. Nyt on jo toiset kuviot mielessä.
Tuttu tunne kaikille gradun ja väitöskirjan ja muiden tuotteiden jättäneille on myös se, että tuota pökälettä ei kestä edes nähdä silmissään. Ajan mittaan tunne tasaantuu ja tuotteeseen voi suhtautua asiallisemmin. Lapsi on heitetty maailmalle, eikä se ole enää minun.

Eläimellinen meno ei viittaa tulevaan vappuun, vaan Ateneumin näyttelyyn Eläinten aika, jonka kävimme tänään katsastamassa. Näyttely on saanut paljon huomiota osakseen eikä syyttä suotta. Eläinten aika on sen verran massiivinen, että kaikkea ei ehdi edes vilkaista. Yleensä pidänkin enemmän pienistä näyttelyistä, joissa voi keskittyä kunnolla vain niihin muutamaan teokseen. Mutta Eläinten ajassa saattoi ihmetellä ihmisten suhdetta eläimiin monen vuosisadan ajalta.
Eniten pidin Kaarina Kaikkosen Kykeninkö lentämään – valtavasta sulasta, joka on rakennettu solmioista. Yhteen teokseen sai kävellä sisälle, nimittäin Kasvatuslaitokseen eläytymään miltä häkkieläimestä tuntuu. Nykykeskustelua seuraavalle ihmiselle se tuntui kyllä jo turhan osoittelevalta. En jaksa innostua liiasta saarnaamisesta, vaikka turkistarhaus ja häkkikanalat saisivat kadota maan päältä – mutta taidan kohta ruveta itse saarnaamaan 🙂
Kissaveistoksissa oli onnistuttu tavoittamaan kissojen kissamaisuus. Oli myös hauska bongata näyttelystä ne monet eri ilvekset veistoksina ja maalauksina. Lapsia varten oli rakennettu Satumetsä -tila, jossa sai istua suuressa linnunpesässä. Tämä oli Likan mielestä paras teos.

Tässä aiheessa ei ole mitään uutta. UPJ:sta on Blogistanisssakin kirjoitettu laajalti. Minulle on uutta se, että joudun projektin vetäjänä tekemään uupeejiit ryhmän tutkijoille. Se vasta on mutkikasta touhua.
Kaikki uupeejiin läpikäyneet – niin työntekijät kuin ns. esimiehet – tietävät, miten paljon aikaa siihen tuhrautuu. Olen selaillut sellaiset 50 sivua ohjeita, sompaillut UPJ-web-ohjelman kanssa, sotkenut tekemällä ylimääräisiä tehtävänkuvauksia ja laskelmoinut ryhmäläisille sopivan tehtävänkuvauksen ja tason, jotta saamme palkat ja annetut määrärahat täsmäämään.
Tätä puuhatessani olen kokenut suuren valaistumisen. Minulle on lopultakin selvinnyt, että minulla (ja muilla tutkijoilla ja opettajilla) on tarkoitus tässä universitaksessa (jos nyt ei sentään universumissa). Ei, kyse ei ole niistä kuuluisista kolmesta tehtävästä – tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tutkijat ja opettajat ja tietysti opiskelijat, me kaikki olemme yliopistossa hallintoa varten. Ilman meitä hallintokoneiston olemassaoloa olisi vaikea perustella 🙂
Sitten vakavammin: uupeejii-touhuilusta nauttivat palkansaajat. Tämän nurinan keskellä on syytä muistaa, että häpeällisen monet tutkijat ja taiteilijat putoavat palkkajärjestelmän ja sen sosiaaliturvan ulkopuolelle.