Kategoria: Blogi

Ensimmäinen adventtisunnuntai on vietetty, joten joko saan tehdä ensimmäisen joulublogauksen? Lissabonissa kuten Helsingissäkin ovat kaupat aloittaneet joulutavaroiden ja suklaiden myynnin jo ajat sitten lokakuussa. On ollut joulutoria myyntikojuineen, ja joulukuuset ovat ilmestyneet julkisiin rakennuksiin.

Joulun odotukseen liittyy valmistelemista ja odotusta. On mielenkiintoista havaita, miten tärkeää valmistava askartelu on ja mitä eri muotoja sillä on eri kulttuureissa. Suomessa viritetään nykyään tonttuovia – se on mennyt minulta vähän ohi, mutta minun juttuni on ollut joulukalenterin ja sen yllätysten kokoaminen. (Toiset puolestaan ovat tykänneet luukkujen avaamisesta).

Portugalissa – kuten Italiassakin – rakennetaan seimikuvaelma (presépio). Suuressa tavaratalossa on oma osastonsa jouluseimien kilpavarustelua varten.  

Kaupoissa ja tavarataloissa kiertely on harrastelevan kulttuurintutkijan kannalta kiinnostavaa. Vaikka vaate- ja meikkiosastot pursuavat sitä samaa, niin ruokaosastolla tulevat esiin paikalliset erot. Tässä on joulua varten myynnissä kuivattua turskaa (bacalhau):

I am happy to be with this great volume The Theory and Practice of Recognition, edited by Onni Hirvonen and Heikki J. Koskinen (Routledge 2022). This book is one the results of the ”Reason and Religious Recognition” project at the University of Helsinki (2014-2019). My own contribution is ”‘Citizens and the Criteria for Recognition in the Roman Empire”.

Viime vuonna kirjoitin blogauksen roomalaisten kateudesta ja pahasta silmästä. Myös suomalaisessa kansanperinteessä on ollut omat uskomuksensa pahennetuksi tai silmätyksi tulemisesta. Toivo Vuorelan Paha silmä suomalaisen perinteen valossa (SKS 1960) on uskomattoman kiehtova tutkimus aiheesta, nyt alansa klassikko. Siitä on otettu uusintapainos vuonna 2019.

Pahantahtoisen ihmisen katseen uskottiin vaikuttavan ikävällä tavalla, mutta pahentajan katsetta vastaan voitiin suojautua. Vuorelan mukaan karjalaisessa perinteessä lapsi suojattiin nokeamalla lapsen kasvot, esimerkiksi ennen juhlia, jonne oli tulossa paljon väkeä. Äiti painoi pienen nokijäljen lapsen otsalle tai poskeen. Tai perheen lähtiessä kyläilemään tai vieraiden tullessa taloon äiti puki lapsen likaisiin rääsyihin, ”ettei sanaus tarttunut”.

Liialliseen kehumiseen suhtauduttiin epäluuloisesti. Sekin saattoi vahingoittaa, ja siksi kehumiseen voitiin vastata jollain loukkauksella. Esimerkiksi jos joku kehui kovasti toisen lehmää, saattoi lypsäjä tokaista: ”Paska suuhus!” tai ”Paska kielees!”, ja näin maito ei huonontunut.

Pahalta silmältä suojattiin kotia erilaisin taikamerkein ja amuletein. Kynnyksen alle voitiin kätkeä suojaavia esineitä. Karjaa siveltiin saunavastalla. Lapsi kylvetettiin siten, että kylvettäjä oli saunan kynnyksellä selin, veitsi hampaissa ja sylkäisi kainalonsa alitse lausuen: ”Pois paskat lapsesta!”

Pahentaja voitiin karkottaa tällä loitsulla:

Mäne konna kodihis,
ilkiö isändihis,
paha muahasehe pakene,
ennen päivän nousendua,
auringon ylenendyä!

Milloin ihminen kotiutuu uuteen paikkaan? Nuorempana sopeuduin varmaan nopeammin kuin nyt vanhempana. Olennaista on mukava lämmin asunto, jota alkaa sisustaa oman näköisekseen. Siinä kirjat ja omat paperit ovat olennaisia. Olen tässä kehuskellut ystäville, miten Lissaboniin tullessa en ottanut yhtään kirjaa mukaani (muistikirjoja ei lasketa). Puoliso otti mukaan yhden Alice Munron. Päätimme matkustaa mahdollisimman kevyesti näin ensi alkuun. Minulla on tietokone täynnä pdf:ejä, ja Lissabonin kirjastoissa riittää kirjoja. Lukuaikapalvelusta saa lukemattoman (sic) määrän kirjoja ja äänkirjoja puhelimeensa. Silti koko ajan kaipaan niitä kotiin jääneitä kasojani – kirjoja ja papereita, joihin olen tehnyt omia reunamerkintöjäni. Olen kummallisen kiintynyt kirjoihin esineinä.

Viime viikolla sain hoidettua yhden olennaisen etapin, joka auttaa kotiutumisessa. Hankin jäsenkortin Lissabonin yliopiston liikuntapalveluihin. Harjoittelupaikkoja on sekä sisällä että ulkona. Yliopistolla on oma uimahalli! Siis aivan kunnon uimahalli, jonka altaan pituus on 50 metriä ja ratoja useita. Liikuntarutiini auttaa asettumisessa, vaikka en jaksaisi pitää rutiineista kiinni aina niin intohimoisesti kuin etukäteen kuvittelen. Mutta ainakin ulkoiset esteet on poistettu. Sitten onkin kyse lähinnä omista sisäisistä tukkeista.

Blogin otsikkokuvalla ei ole mitään tekemistä arjen kanssa. Se on Lissabonin turistisesta keskustasta. Sen sijaan alla oleva kuva arkea yliopistolta, opiskelijaruokalan Cantina Velhan sisäpihalta:

Kaksi ensimmäistä viikkoa on kulunut kotiutumiseen uudessa kodissa ja uudessa työpaikassa Lissabonin yliopistossa. Faculdade de Letras -tiedekunnan rakennus oli melkoinen labyrintti ja niin portugalilainen byrokratia. Mutta heti tunsin olevani kotona, kun pääsin kirjastoon. Centro de Estudos Clássicos -laitoksella on mukavan kokoinen osuus tiedekunnan kirjastossa. Kirjat tuovat heti turvallisen tunteen, ja kirjallisuuden yhteisö, res publica litterarum, yhdistää ihmiset.

Aivan ylimääräinen yllätys oli se, että toisella viikolla oli kansainvälinen Seneca-konferenssi, joka imaisi minutkin mukaan. Seneca-konferenssin jälkeen oli vielä tiedekunnan järjestämä vuosittainen juhlaesitelmä, jonka piti Shadi Bartsch Chicagon yliopistosta. Hän puhui Platonin ’jalosta valheesta’ (kr. gennaion pseudos), jonka Platon kehitteli Valtio-dialogissaan. ’Jalolla valheella’ Platon tarkoittaa valhetta tai myyttiä, jonka valtiota johtavat esittävät totena ja jota puolustellaan valtion yhtenäisyydelle hyödyllisenä myyttinä. Bartsch esitelmässään analysoi, miten ’jaloa valhetta’ on käsitelty Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Kiinassa.

Lissabonin yliopiston Cidade Universitária-kampuken rakennukset ovat tyrmäävän massiivisia, ja siinä ihminen tuntee itsensä aika pieneksi. Mutta rakennusten seinissä on kiinnostavia seinäkoristeluja kuten aloituskuvan Athene pölloineen Reitorian (rektoraatti) rakennuksen seinässä.

Tämä muraali löytyi kauppamatkan varrelta:

Ensimmäiset päivät Lissabonissa ovat kuluneet asioiden järjestelemiseen. Mitä kaikkea pitää muistaakaan hoitaa! Saapuminen ei sujunut aivan parhaalla mahdollisella tavalla, vaan oli pikemminkin stressaava. Meidän piti majoittua yliopiston asuntolaan. Haluan varmistella kaikkea etukäteen (toiset kutsuvat tätä kontrollifriikkiydeksi), ja niinpä kysyin kahteen otteeseen, että voimmeko saapua illalla. Kyllä voi saapua illalla, koska talossa 24-tuntinen päivystys, varmisti virkailija kaksi kertaa.

Saavuimme illalla ja oikeaan paikkaan. Päivystäjä ei löytänyt saapumisestamme tietoa. Näytin dokumentit ja sähköpostit. Päivystäjä uskoi meitä, mutta hän ei tiennyt, mikä asunto oli meille tarkoitettu ja mitkä avaimet. Englantikaan häneltä ei ihan sujunut, eikä meiltä portugali – Duolingo-opinnoista huolimatta; no ainakin tunnistin sanan ’chave’ (avain). Aika hermostuttavaa. Mihin me nyt illalla menemme, jos emme pääse asuntolaan? Lähdemmekö etsimään hotellia?

Onneksi päivystäjä oli niin neuvokas, että kutsui päivystyksen ohi kulkevalta talossa työskentelevältä tutkijalta apua. Tämä nuori mies tarttui heti ongelmaan ja alkoi selvittää, minkä tyyppinen asunto meille oli varattu ja kuinka monta sellaista asuntoa oli olemassa, mitkä olivat vapaina, jne. Ihana looginen tutkija, fyysikko, kuten meille siinä selvisi.

Saimme yleisavaimet ja fyysikon kanssa lähdimme tutkimaan asuntoja. Ensimmäinen etappi oli saada portti auki ja pimeässä kokeilimme monta avainta ennen kuin portti aukeni. Outojen välkkyvien lamppujen valossa kompastelimme tiemme asuntolaan. Tunnelma oli yhtä absurdi kuin Lynchin elokuvissa.

Availimme lukkoja ja kurkimme asuntojen sisään, joissakin jo asuttiin. Lopulta löytyi tyhjä asunto, joka ehkä oli meille tarkoitettu. Seuraavana aamuna selvisi, että se todellakin oli meidän kotimme. Selvisi myös, että kahdesta vakuuttelustaan huolimatta virkailija oli unohtanut ilmoittaa meidän tulostamme illalla. Kontrollifriikille opetukseksi: on turha yrittää kontrolloida mitään, koska elämää ei voi hallita. Toinen miellyttävä opetus on se, että ihmiset ovat auttavaisia, minulle on kerrottu, että Portugalissa varsinkin. Ajattelen lämmöllä meitä kekseliäästi auttanutta fyysikkoa. Eläkööt fyysikot!

Mutta vieläkään ei ole selvinnyt, mikä tarkoitus välkkyvillä pihavaloilla on.

Ennen vanhaan kekri oli tärkeää aikaa, sillä satokausi päättyi.  Kekri oli juhla-aika, joka alkoi mikkelinpäivästä ja jatkui pyhäinmiesten päivään. Kekri, satokauden loppu, oli muinainen vuodenvaihde.  Palkollisten vuosisopimukset päättyivät silloin. Siksi kekri oli aika, jolloin piiat ja rengit uusivat työsopimuksensa tai lähtivät muualle. Kustaa Vilkuna kertoo Vuotuisessa ajantiedossa, että 1600-luvulla palvelusväki sai vapaata ”seitsemän yötä palvelusvuoden välissä, ei enempää”. 1800-luvulla vapaata sai kaksi viikkoa. Palkolliset viettivät vapaata ja kävivät sukuloimassa, ja monet heistä etsivät uutta työpaikkaa. Vapaata kutsuttiin römppäviikoksi, runtuviikoksi, kissaviikoksi, köyriviikoksi tai irtanaisviikoksi. Kaisa Kyläkoski on blogiinsa Sukututkijan loppuvuosi löytänyt hauskan kuvauksen römppäviikosta vuodelta 1916.

Minäkin olen nyt viettämässä römppäviikkoa. Olen siirtymässä tutkijaksi Lissabonin yliopistoon Centro de estudos clássicos -laitokselle. Teen antiikintutkimusta kuten ennenkin, mutta maisemat taas vaihtuvat. Ja tämä kaikki on hyvin jännittävää. Tudo bem!

On aika jättää Cambridgen lehmille jäähyväiset – tai oikeastaan näkemiin, koska toivottavasti pääsen joskus Cambridgeen uudestaan. Näkemiin myös puistoille, niityille, vanhoille puille, ketuille, oraville, kauriille ja pöllöille.

Clare Hall, jossa vietin vuoden vierailevana fellow’na, on moderni. Aluksi haikailin tylypahkamaista vanhaa collegea, mutta modernisuudessa on hyvät puolensa. Esimerkiksi: valitin kylmyydestä, kunnes kuulin, miten kylmä vanhoissa taloissa todella voi olla.

Kesällä Britanniaa koettelivat helteet, ja muuten niin vehreät nurmikot kuivuivat karrelle. Toinen äärimmäinen sääilmiö, jota olin todistamassa, olivat helmikuun myrskyt. Niistä pahin, Eunice-myrsky, laittoi Cambridgen seudun ja Lontoon liikenteen sekaisin. Junat eivät kulkeneet, eivätkä bussitkaan saaneet kulkea. Olimme juuri silloin Lontoossa käymässä päiväseltään ja jäimme sinne jumiin. Tuhansien muiden matkaajien kanssa etsimme epätoivoisesti yöpymispaikkaa; onneksi se lopulta löytyi.

Kun katson taaksepäin fellowship-vuottani, niin touhusin (ehkä turhankin) monen projektin parissa. Parasta olivat tietysti kirjastot – ne perinteiset fyysiset, mutta myös e-aineistot. Voiko tutkija koskaan hamstrata liikaa pdf-tiedostoja? Oli innostavia seminaareja, konferensseja ja esitelmiä, kasvokkain ja etänä. Suureksi osaksi tutkimus kuitenkin oli yksin puurtamista, jota rytmittivät ruokailut pitkine lounaskeskusteluineen. Allekirjoitin kustannussopimuksen. Nyt ei tarvitse kuin kirjoittaa se kirja. (Mitä tapahtui päätökselle hiljentää tahtia?)

Britannian vuoteen mahtuivat Brexitin vaikutukset, Covid, sodan syttyminen, Eunice-myrsky, helteet. Boris Johnson vihdoin erosi. Ja lopuksi kuoli kuningatar.

Kaksi viikkoa sitten kirjoitin blogissani Hermionesta, jota kävin katsomassa Cambridgen yliopiston Girton Collegessa. Viime viikolla tapasin toisenkin Hermionen – Harry Potter -kirjojen Hermione Grangerin, oppineen ja älykkään noidan. Hermione on jästi eli ei ole alun perin syntynyt velhojen sukuun, mutta hänestä tulee Tylypahkan velhokoulun etevin oppilas.

Kävimme Warner Brosin studioilla, jossa Harry Potter -elokuvat kuvattiin. Alun perin suhtauduin epäluuloisesti käyntiin jossakin Disneylandin kaltaisessa paikassa, mutta kuulin siellä käyneiltä paljon hyvää. Studioilla on myös valtava kauppa, jossa isovanhempien ja vanhempien pankkikortit heiluvat tiuhaan. Itse kierros oli antoisa ja nähtävää riitti valtavasti. Studioihin rakennetut kuvauspaikat olivat sykähdyttäviä, varsinkin Irvetan velhopankki lohikäärmeineen. Myös elokuvien tekemistä ja niissä käytettyä tekniikkaa esiteltiin.

On myös kolmas, varhaisin Hermione, jonka nimen kaikki myöhemmät ovat perineet. Kreikkalaisessa mytologia Hermione oli Menelaoksen ja Helenan tytär. Helena oli maailman kaunein nainen, ylijumala Zeuksen ja kuolevaisen Ledan tytär, jonka syyksi antiikin tarinoissa laitettiin Troijan sota. Helenan joko ryösti tai vietteli Troijan prinssi Paris – tarinaa kerrottiin eri tavoin. Joka tapauksessa Spartan kuningas Menelaos sai kreikkalaiset mukaansa sotimaan Troijaan.

Hermione oli ensin kihlattu serkulleen Oresteelle. Orestes oli Agamemnonin, Mykenen mahtavan kuninkaan poika. Agamemnon oli Troijan sodassa kaikkien kreikkalaisten ylipäällikkönä. Mutta Menelaos-isä naittaakin sodan jälkeen Hermionen palkintona Troijan sodan maineikkaimman soturin Akhilleuksen pojalle Neoptolemokselle.

Hermione esiintyy Euripideen näytelmässä Andromakhe, jonka on suomentanut Liisa Kaski. Siinä Hermione on ilkeä juonittelija. Tilanne draaman alkaessa on se, että Hermionen mies Neoptolemos on tuonut Troijan sodasta saaliinaan Andromakhen ja pakottanut tämän jalkavaimokseen. Andromakhe on jopa ehtinyt synnyttää Neoptolemokselle pojan. Hermione on mustasukkainen. Hän uskoo, että Andromakhe on tehnyt pahoja taikoja, jotka estävät Hermionea saamasta lasta. Niinpä Hermione suunnittelee Andromakhen ja tämän lapsen murhaa tässä kuitenkaan onnistumatta. Sotavanki Andromakhe lausuu näytelmässä kuuluisat sanat elämän arvaamattomuudesta:

Älä koskaan sano ketään kuolevaista onnelliseksi
ennen loppua – on nähtävä miten hän viimeisen
päivänsä lävitse kulki ja manalle meni. (Euripides, Andromakhe, suom. Liisa Kaski)

Hermione kutsuu isänsä Spartan kuninkaan Menelaoksen surmaamaan Andromakhen. Tämä ei kuitenkaan onnistu, koska Andromakhe hakee turvapaikkaa pyhäköstä ja saa puolustajakseen Neoptolemoksen vanhan isoisän. Tästä kuoro laulaa:

Pitelemätön on vanhusten heimo,
vaikea sen äkäisyyttä torjua. (Euripides, Andromakhe, suom. Liisa Kaski)

Hermionen elämä muuttuu, kun Neoptolemos saa surmansa Delfoissa Apollonin temppelissä. Neoptolemoksen kuolemasta on useita versiota, yhden mukaan hänet tappaa Orestes, joka sitten hakee hakemassa Hermionen vaimokseen.