Kategoria: Blogi

Kesän innostavin työkirja on ollut Judith Perkinsin Roman Imperial Identities in the Early Christian Era (Routledge 2009).
Kirjassa käsitellään kahden identiteetin ja retoriikan muotoutumista keisariajalla: kreikkalais-roomalaisen eliitin ja kristittyjen ryhmien erilaiset tavat hahmottaa itseään ja maailmaa ympärillään. Vertailu näiden kahden välillä on kiinnostavaa.
Mielenkiintoinen on myös Perkinsin luenta Petroniuksen Trimalkion pidoista, jossa  vapautettujen orjien jutustelun voi tulkita vastapuheena ja parodiana kreikkalais-roomalaisen eliitin ns. ylivertaisesta sivistyksestä.
Maijastina Kahlos

Likka pääsi katsomaan uutta Harry Potter -elokuvaa. Sen vastapainoksi raahasimme hänet seuraavana päivänä Vapriikin inkkarinäyttelyyn ”Intiaanipäällikkö Istuvan Härän maailma”.
Jälleen kerran kannatti mennä opastetulle kierrokselle. Opastus oli tunnin kestävä tietoisku sioux-intiaaneihin kuuluviin lakotoihin ja Istuvan Härän aikaan. (Joskus opastetut kierrokset ovat mieleenpainuvia kokemuksia jo pelkästään oppaan persoonallisen otteen takia – näin esimerkiksi pari viikkoa sitten Kemiön Sagalundissa).
Käynti oli nostalginen ja nosti heti lapsuuden muistot Hopeanuoli-lehdestä ja inkkarileikeistä. (Tosin Hopeanuoli kumppaneineen ei ollut sioux, vaan muistaakseni kiowa).
Sen verran innostunut olin, että ostin museokaupasta Kajo´-lehden näyttelyä esittelevän numeron (130 sivua!). Kajo´ käsittelee Amerikan alkuperäiskansoja, ja sitä julkaisee Suomen intiaaniyhdistys.
Maijastina Kahlos

On tietysti arveluttavaa lukea työkirjoja lomalla, kuten minä kirja-arvostelua varten suomennosta Ciceron Keskusteluista Tusculumissa (Tusculanae disputationes, suom. Veli-Matti Rissanen, Faros 2009). Mutta mihin humanisti rajan vetää?
Minulla on ollut Ciceroa kohtaan jonkinmoisia ennakkoluuloja, joista osa juontaa jostakin latinan opintojen pakollisista Cicero-puheista. Nyt voi suhtautua huomattavasti keveämmin. Ennakkoluuloistaan voi päästä eroon. Olen päässyt Vergilius-kammostakin. Osa vieroksunnasta johtuu siitä, että herrat ovat niitä klassisen kaanonin isoja nimiä. Erilaisia kaanoneita vastaan kun täytyy kamppailla ihan periaatteesta.
Tusculum-keskusteluissa Cicero on hauska ja välillä jopa lämminhenkinen. Siellä täällä filosofisen pohdinnan lomassa heitetään pistoja oman ajan kulttuurielämään ja politiikkaan.
Cicero valittaa (2.6) kirjojen (ja kirjailijoiden) paljoutta ja päivittelee, että kaikki paikat pursuavat kirjoja. Oli mies itsekin aika tuottelias 🙂
Maijastina Kahlos

Antiikkia käsittelevien kirjojen anti on viime aikoina ollut huikea (ja lisää tiedossa …). On tullut käännöksiä ja tietokirjoja.

Katariina Mustakallion Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa (Gaudeamus 2008) on löytöretki roomalaiseen uskontoon. Siinä tuuletetaan vanhoja käsityksiä roomalaisesta uskonnosta.

Erityisen kiinnostava on pohdinta arkaaisen uskonnon ja oikeudenkäytön yhteydestä (s. 52-53). Samoin käsittely puhtaasta ja epäpuhtaasta (mm. s. 54). Puhtaan ja epäpuhtaan erottelu oli olennainen osa roomalaista uskonnollista ajattelua, mutta on ollut tärkeä myös muissa uskonnoissa. Ja käsitykset saastumisesta pomppaavat monenmoisissa muodoissa eri aikakausina.

Maijastina Kahlos

Duckworthilta tuli odotettu paketti. Kirjani Forbearance and Compulsion on vihdoin ilmestynyt. Helpotus, löysin vasta yhden kirjoitusvirheen 🙂

Siinä se nyt sitten on. Ja jälleen outo tyhjä olo. Kirjan odottaminen kestää liian kauan. Transsendenttia ei saavutettu. Jälleen kerran muistaa, että matka on päämäärää tärkeämpi.

Matkaan siis.

Huominen 26.6. on keisari Julianuksen kuolinpäivä. Julianus sai keihään iskusta surmansa sotaretkellä Persiaa vastaan v. 363.
Julianus oli poikkeuksellinen 300-luvun keisareiden joukossa. Konstantinuksesta lähtien keisarit olivat kristittyjä. Kristityksi kasvatettu Julianus kääntyi ”helleeniksi”, kuten hän itse asian ilmaisi.
Julianus oli myös poikkeus 300-luvun sotilaskeisareiden joukossa. Hän piti itseään ennen kaikkea filosofina.
Julianuksen kuolemasta levisi monenmoisia huhuja. Kristilliset historiankirjoittajat tulkitsivat Julianuksen kuoleman jumalalliseksi rangaistukseksi. Julianusta ihailevat tahot vihjailivat, että jonkun oman puolen petturin keihäs oli aiheuttanut keisarin kuoleman. Puolueettomin kommentti tulee Ammianus Marcellinukselta. Hän totesi, että kuolettavan iskun lyöjä jäi tuntemattomaksi.

On syytä avautua. Olen varannut kesälukemiseksi Carpelania ja Naipaulia, mutta olen retkahtanut vanhaan rakkauteen: Runotyttöihin.

Edellisestä lukukerrasta on runsaat 25 vuotta. En muistanutkaan, miten hauskoja kirjat olivat, täynnä ironiaa ja mehevää ihmiskuvauksia. Lapsena luin niitä paljon totisemmalla mielellä. Olen aina inhonnut suomennosta pieni runotyttö, alkukielellä päähenkilö on yksinkertaisesti Emily of New Moon.

Emilian opettaja herra Carpenter antaa aloittelevalle kirjoittajalle neuvoja:

– Tuhlaat sanoja, tyttö, syydät niitä liian runsaskätisesti. Säästeliäästi ja pidättyvästi – siinä sinulle ohjetta.

(L.M. Montgomery, Runotyttö maineen polulla, s. 16).

Emilian opettajan ohje on ehdottoman totta ja oikein. Laitan siitä itselleni muistutuslappuja kotiin ja töihin. Juuri äsken henkilökohtainen ediittorini kävi läpi viimeisimpiä tekstejä ja ruksasi punaisella kaikki adjektiivit ja pikkusanat.

Carpenterin mukaan kursiivia pitää välttää.

Markus Mertaniemi väittelee Oulun yliopistossa huomenna 13.6.2009 klo 12 antiikin roomalaisten kristittykuvasta. Otsikkona on ”Profani homines. The Image of Christianity in the Writings of the Non-Christian Graeco-Roman Elite in 260–313″.  Väitöskirjan suomenkielisen abstraktin voi lukea täältä.

Markus on Faces-tutkimusryhmässämme ensimmäinen, joka väittelee. Paljon onnea!

Ensi alkuun mökkeily heti kesäkuun alusta tuntui hyvältä idealta. Omenapuut ja syreenit kukkivat. Lintujen pesimistouhut ovat vilkkaimmillaan ja äänekkäimmillään.

Olen istunut pihalla ja ihmetellyt ja ihaillut, miten linnut säntäilevät päämäärätietoisina ees taas ympäriinsä. Tällaista trafiikkia ei näe keskikesällä. Olen tuntenut itseni tunkeilijaksi. Tämä alue selvästi kuuluu linnuille. Olen yrittänyt olla pahemmin häiritsemättä.

Nyt kun kesäkuu tuntuu enemmänkin talvelta, lintujen puolesta alkaa huolestuttaa. Itse pakenin jo kaupunkiin hytisemään.

Norppakeskustelussa monet näyttävät puhuvan aivan muusta kuin norpista. Ainakin tällaisen käsityksen sai, kun luki eilisen Sunnuntai-Hesaria, jossa haastateltiin verkkokalastuksen rajoittamista vastustavia ihmisiä.

Päällimmäisenä haastatteluista pomppasi ikuinen maaseudun ja kaupungin kädenvääntö. (Toinen vastakkainasettelu on paikalliset vastaan tutkijat – eiväthän ne tutkijat mitään tiedä). Kaupunkilaiset tulevat määräilemään ja suojelemaan. Yhden haastattellun mukaan Helsingistä halutaan suojella kaikki karhut ja sudet Kehä Kolmosen ulkopuolella. Hei, mahtava idea 😉

Vastakkainasettelua vahvistaa kyllä myös jutun kirjoittanut toimittaja, joka jutun lopuksi pistää mutkat suoriksi. Ymmärtämystä ei juuri riitä Saimaan maajusseille. Norppa näyttää olevan toimittajallekin hyvä käsikassara.

Maaseudun ja kaupungin vääntöä on riittänyt antiikista lähtien. Menandros ja Plautus pilkkasivat häikäilemättä maalaisjuntteja. Horatius väänsi satiiria maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä (Hor. sat. II 6).

Taloushistorioissa on jaksettu muistuttaa, että antiikissa meni hyvin niin kauan kuin maaseutu ja kaupunki pysyivät jonkinlaisessa tasapainossa. Eri asia tietenkin on, miten tasapaino määritellään. Maalaiset ja kaupunkilaiset molemmat kun näyttävät aina tuntevan, että juuri oma puoli on alakynnessä.

Maijastina Kahlos