Kategoria: Blogi

I am glad to inform that my article ”The Handmaid’s Tale in a Fourth-Century Format: Ausonius and Bissula” just came out in Jahrbuch für Antike und Christentum 63 (2020). The volume was supposed to be published in 2020 but was delayed because of Covid pandemic (as so many other publications throughout the world).

Articles has long histories in other ways, too My article is based on presentations I have given in the conferences “Forced Movement in Late Antiquity”, organised by Julia Hillner at the German Historical Institute, London in 2017, in the panel ”Migration: Rhetoric and reality in Late Antiquity” organised by Samuel Cohen and András Handl in the 18th International Conference on Patristic Studies in Oxford in 2019, and the seminar in the Helsinki Collegium for Advanced Studies in 2020. Thank you for all colleagues who gave comments!

Samuel Cohen and András Handl edited the panel papers for this volume, so there are also splendid articles by Felicity Harley-McGowan, Jennifer Wright Knust, András Handl, Samuel Cohen, and Éric Fournier.

Lissabonin antiikin aikainen nimi oli Olissipo, esiintyi myös muodoissa Olisipo, Olisippo ja Ulisippo. Antiikin kirjoittajat (mm. Strabon ja Plinius vanhempi) väittivät, että Olissipo olisi saanut nimensä myyttisestä sankarista Odysseuksesta. Kreikan Odysseus tunnetaan latinaksi nimellä Ulixes tai Ulysses. Odysseus olisi kuuluisien harharetkiensä aikana käynyt Atlantin rannoilla saakka ja perustanut kaupungin. Monista muista paikkakunnista kerrottiin vastaavaa. Antiikin aikainen Meninks (nyk. Djerban saarella) ylpeili Odysseuksen pystyttämällä alttarilla. Monet Italian rannikon paikkakunnat myös väittivät Odysseuksen käväisseen seuduilla. Rooman kaupungista liikkui huhu, että sen olisivatkin perustaneet Odysseus ja Aeneas yhdessä. Vastaavanlaisia tarinoita kerrottiin muistakin mytologian sankareista. Jokaisella itseään kunnioittavalla antiikin kaupungilla piti olla myyttinen heeros historiassaan. Troijan sodasta palaavat ja harhailevat heerokset olivat sopivia tähän tehtävään. Ahkerin perustajasankareista oli kuitenkin Herakles, joka ehti retkillänsä käydä perustamassa mm. Tarasin eli Tarentumin kaupungin Etelä-Italiassa ja Abderan kaupungin Traakiassa.

Nykyään tutkijat arvelevat, että Olissipo-nimi olisi tartessoksen kieltä, jota nykyisen eteläisen Portugalin ja eteläisen Espanjan alueilla puhuivat tartessolaiset. Roomalaisten kirjoittajien mainitsemat turdetaanit olivat ehkä heidän jälkeläisiään. Tartessoksen kieltä tunnetaan lähes sadasta piirtokirjoituksesta, jotka on ajoitettu 600-luvulle eaa., ja sitä kirjoitettiin foinikialaisista aakkosista kehitetyillä kirjaimilla. Kieli oli ehkä kelttiläinen kieli, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole.

Kun uppouduin selvittelemään Olissipo-nimeä ja törmäsin alueen salaperäiseen historiaan kauan ennen roomalaisia, tartessoslaiset ja turdetaanit olivatkin paljon kiehtovampia kuin Pliniuksen, Strabonin ja kumppanien Odysseus-etymologiat. Atlantin rannoilla kävi varmasti monia odysseuksia, kaikenlaisia kulkijoita, kauppiaita ja merirosvoja. Foinikialaiset perustivat paikalle kauppapaikan, ja Lissabonin alueen kaivauksissa on tehty foinikialaisia esinelöytöjä. Karthago levitti aikanaan valtaansa Iberian niemimaalle. Puunilaissotien aikana Rooma ja Karthago taistelivat myös Iberian niemimaalla.

Artikkelikuvan kartta on noin vuodelta 1572 (Museu de Lisboa, Palácio Pimenta)

Ensimmäinen adventtisunnuntai on vietetty, joten joko saan tehdä ensimmäisen joulublogauksen? Lissabonissa kuten Helsingissäkin ovat kaupat aloittaneet joulutavaroiden ja suklaiden myynnin jo ajat sitten lokakuussa. On ollut joulutoria myyntikojuineen, ja joulukuuset ovat ilmestyneet julkisiin rakennuksiin.

Joulun odotukseen liittyy valmistelemista ja odotusta. On mielenkiintoista havaita, miten tärkeää valmistava askartelu on ja mitä eri muotoja sillä on eri kulttuureissa. Suomessa viritetään nykyään tonttuovia – se on mennyt minulta vähän ohi, mutta minun juttuni on ollut joulukalenterin ja sen yllätysten kokoaminen. (Toiset puolestaan ovat tykänneet luukkujen avaamisesta).

Portugalissa – kuten Italiassakin – rakennetaan seimikuvaelma (presépio). Suuressa tavaratalossa on oma osastonsa jouluseimien kilpavarustelua varten.  

Kaupoissa ja tavarataloissa kiertely on harrastelevan kulttuurintutkijan kannalta kiinnostavaa. Vaikka vaate- ja meikkiosastot pursuavat sitä samaa, niin ruokaosastolla tulevat esiin paikalliset erot. Tässä on joulua varten myynnissä kuivattua turskaa (bacalhau):

I am happy to be with this great volume The Theory and Practice of Recognition, edited by Onni Hirvonen and Heikki J. Koskinen (Routledge 2022). This book is one the results of the ”Reason and Religious Recognition” project at the University of Helsinki (2014-2019). My own contribution is ”‘Citizens and the Criteria for Recognition in the Roman Empire”.

Viime vuonna kirjoitin blogauksen roomalaisten kateudesta ja pahasta silmästä. Myös suomalaisessa kansanperinteessä on ollut omat uskomuksensa pahennetuksi tai silmätyksi tulemisesta. Toivo Vuorelan Paha silmä suomalaisen perinteen valossa (SKS 1960) on uskomattoman kiehtova tutkimus aiheesta, nyt alansa klassikko. Siitä on otettu uusintapainos vuonna 2019.

Pahantahtoisen ihmisen katseen uskottiin vaikuttavan ikävällä tavalla, mutta pahentajan katsetta vastaan voitiin suojautua. Vuorelan mukaan karjalaisessa perinteessä lapsi suojattiin nokeamalla lapsen kasvot, esimerkiksi ennen juhlia, jonne oli tulossa paljon väkeä. Äiti painoi pienen nokijäljen lapsen otsalle tai poskeen. Tai perheen lähtiessä kyläilemään tai vieraiden tullessa taloon äiti puki lapsen likaisiin rääsyihin, ”ettei sanaus tarttunut”.

Liialliseen kehumiseen suhtauduttiin epäluuloisesti. Sekin saattoi vahingoittaa, ja siksi kehumiseen voitiin vastata jollain loukkauksella. Esimerkiksi jos joku kehui kovasti toisen lehmää, saattoi lypsäjä tokaista: ”Paska suuhus!” tai ”Paska kielees!”, ja näin maito ei huonontunut.

Pahalta silmältä suojattiin kotia erilaisin taikamerkein ja amuletein. Kynnyksen alle voitiin kätkeä suojaavia esineitä. Karjaa siveltiin saunavastalla. Lapsi kylvetettiin siten, että kylvettäjä oli saunan kynnyksellä selin, veitsi hampaissa ja sylkäisi kainalonsa alitse lausuen: ”Pois paskat lapsesta!”

Pahentaja voitiin karkottaa tällä loitsulla:

Mäne konna kodihis,
ilkiö isändihis,
paha muahasehe pakene,
ennen päivän nousendua,
auringon ylenendyä!

Milloin ihminen kotiutuu uuteen paikkaan? Nuorempana sopeuduin varmaan nopeammin kuin nyt vanhempana. Olennaista on mukava lämmin asunto, jota alkaa sisustaa oman näköisekseen. Siinä kirjat ja omat paperit ovat olennaisia. Olen tässä kehuskellut ystäville, miten Lissaboniin tullessa en ottanut yhtään kirjaa mukaani (muistikirjoja ei lasketa). Puoliso otti mukaan yhden Alice Munron. Päätimme matkustaa mahdollisimman kevyesti näin ensi alkuun. Minulla on tietokone täynnä pdf:ejä, ja Lissabonin kirjastoissa riittää kirjoja. Lukuaikapalvelusta saa lukemattoman (sic) määrän kirjoja ja äänkirjoja puhelimeensa. Silti koko ajan kaipaan niitä kotiin jääneitä kasojani – kirjoja ja papereita, joihin olen tehnyt omia reunamerkintöjäni. Olen kummallisen kiintynyt kirjoihin esineinä.

Viime viikolla sain hoidettua yhden olennaisen etapin, joka auttaa kotiutumisessa. Hankin jäsenkortin Lissabonin yliopiston liikuntapalveluihin. Harjoittelupaikkoja on sekä sisällä että ulkona. Yliopistolla on oma uimahalli! Siis aivan kunnon uimahalli, jonka altaan pituus on 50 metriä ja ratoja useita. Liikuntarutiini auttaa asettumisessa, vaikka en jaksaisi pitää rutiineista kiinni aina niin intohimoisesti kuin etukäteen kuvittelen. Mutta ainakin ulkoiset esteet on poistettu. Sitten onkin kyse lähinnä omista sisäisistä tukkeista.

Blogin otsikkokuvalla ei ole mitään tekemistä arjen kanssa. Se on Lissabonin turistisesta keskustasta. Sen sijaan alla oleva kuva arkea yliopistolta, opiskelijaruokalan Cantina Velhan sisäpihalta:

Kaksi ensimmäistä viikkoa on kulunut kotiutumiseen uudessa kodissa ja uudessa työpaikassa Lissabonin yliopistossa. Faculdade de Letras -tiedekunnan rakennus oli melkoinen labyrintti ja niin portugalilainen byrokratia. Mutta heti tunsin olevani kotona, kun pääsin kirjastoon. Centro de Estudos Clássicos -laitoksella on mukavan kokoinen osuus tiedekunnan kirjastossa. Kirjat tuovat heti turvallisen tunteen, ja kirjallisuuden yhteisö, res publica litterarum, yhdistää ihmiset.

Aivan ylimääräinen yllätys oli se, että toisella viikolla oli kansainvälinen Seneca-konferenssi, joka imaisi minutkin mukaan. Seneca-konferenssin jälkeen oli vielä tiedekunnan järjestämä vuosittainen juhlaesitelmä, jonka piti Shadi Bartsch Chicagon yliopistosta. Hän puhui Platonin ’jalosta valheesta’ (kr. gennaion pseudos), jonka Platon kehitteli Valtio-dialogissaan. ’Jalolla valheella’ Platon tarkoittaa valhetta tai myyttiä, jonka valtiota johtavat esittävät totena ja jota puolustellaan valtion yhtenäisyydelle hyödyllisenä myyttinä. Bartsch esitelmässään analysoi, miten ’jaloa valhetta’ on käsitelty Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Kiinassa.

Lissabonin yliopiston Cidade Universitária-kampuken rakennukset ovat tyrmäävän massiivisia, ja siinä ihminen tuntee itsensä aika pieneksi. Mutta rakennusten seinissä on kiinnostavia seinäkoristeluja kuten aloituskuvan Athene pölloineen Reitorian (rektoraatti) rakennuksen seinässä.

Tämä muraali löytyi kauppamatkan varrelta:

Ensimmäiset päivät Lissabonissa ovat kuluneet asioiden järjestelemiseen. Mitä kaikkea pitää muistaakaan hoitaa! Saapuminen ei sujunut aivan parhaalla mahdollisella tavalla, vaan oli pikemminkin stressaava. Meidän piti majoittua yliopiston asuntolaan. Haluan varmistella kaikkea etukäteen (toiset kutsuvat tätä kontrollifriikkiydeksi), ja niinpä kysyin kahteen otteeseen, että voimmeko saapua illalla. Kyllä voi saapua illalla, koska talossa 24-tuntinen päivystys, varmisti virkailija kaksi kertaa.

Saavuimme illalla ja oikeaan paikkaan. Päivystäjä ei löytänyt saapumisestamme tietoa. Näytin dokumentit ja sähköpostit. Päivystäjä uskoi meitä, mutta hän ei tiennyt, mikä asunto oli meille tarkoitettu ja mitkä avaimet. Englantikaan häneltä ei ihan sujunut, eikä meiltä portugali – Duolingo-opinnoista huolimatta; no ainakin tunnistin sanan ’chave’ (avain). Aika hermostuttavaa. Mihin me nyt illalla menemme, jos emme pääse asuntolaan? Lähdemmekö etsimään hotellia?

Onneksi päivystäjä oli niin neuvokas, että kutsui päivystyksen ohi kulkevalta talossa työskentelevältä tutkijalta apua. Tämä nuori mies tarttui heti ongelmaan ja alkoi selvittää, minkä tyyppinen asunto meille oli varattu ja kuinka monta sellaista asuntoa oli olemassa, mitkä olivat vapaina, jne. Ihana looginen tutkija, fyysikko, kuten meille siinä selvisi.

Saimme yleisavaimet ja fyysikon kanssa lähdimme tutkimaan asuntoja. Ensimmäinen etappi oli saada portti auki ja pimeässä kokeilimme monta avainta ennen kuin portti aukeni. Outojen välkkyvien lamppujen valossa kompastelimme tiemme asuntolaan. Tunnelma oli yhtä absurdi kuin Lynchin elokuvissa.

Availimme lukkoja ja kurkimme asuntojen sisään, joissakin jo asuttiin. Lopulta löytyi tyhjä asunto, joka ehkä oli meille tarkoitettu. Seuraavana aamuna selvisi, että se todellakin oli meidän kotimme. Selvisi myös, että kahdesta vakuuttelustaan huolimatta virkailija oli unohtanut ilmoittaa meidän tulostamme illalla. Kontrollifriikille opetukseksi: on turha yrittää kontrolloida mitään, koska elämää ei voi hallita. Toinen miellyttävä opetus on se, että ihmiset ovat auttavaisia, minulle on kerrottu, että Portugalissa varsinkin. Ajattelen lämmöllä meitä kekseliäästi auttanutta fyysikkoa. Eläkööt fyysikot!

Mutta vieläkään ei ole selvinnyt, mikä tarkoitus välkkyvillä pihavaloilla on.

Ennen vanhaan kekri oli tärkeää aikaa, sillä satokausi päättyi.  Kekri oli juhla-aika, joka alkoi mikkelinpäivästä ja jatkui pyhäinmiesten päivään. Kekri, satokauden loppu, oli muinainen vuodenvaihde.  Palkollisten vuosisopimukset päättyivät silloin. Siksi kekri oli aika, jolloin piiat ja rengit uusivat työsopimuksensa tai lähtivät muualle. Kustaa Vilkuna kertoo Vuotuisessa ajantiedossa, että 1600-luvulla palvelusväki sai vapaata ”seitsemän yötä palvelusvuoden välissä, ei enempää”. 1800-luvulla vapaata sai kaksi viikkoa. Palkolliset viettivät vapaata ja kävivät sukuloimassa, ja monet heistä etsivät uutta työpaikkaa. Vapaata kutsuttiin römppäviikoksi, runtuviikoksi, kissaviikoksi, köyriviikoksi tai irtanaisviikoksi. Kaisa Kyläkoski on blogiinsa Sukututkijan loppuvuosi löytänyt hauskan kuvauksen römppäviikosta vuodelta 1916.

Minäkin olen nyt viettämässä römppäviikkoa. Olen siirtymässä tutkijaksi Lissabonin yliopistoon Centro de estudos clássicos -laitokselle. Teen antiikintutkimusta kuten ennenkin, mutta maisemat taas vaihtuvat. Ja tämä kaikki on hyvin jännittävää. Tudo bem!