Kategoria: Blogi

Pari viikkoa sitten teimme instituuttimme kanssa retken Caesareaan ja sen upeaan arkeologiseen alueeseen. Antiikin ajan Caesarean perusti kuningas Herodes (”Suuri”, 73-4 eaa.), Juudean kuningas. Paikalla oli toki ollut foinikialainen satamakaupunki jo 300-luvulla eaa.

Herodes oli ensin Marcus Antoniuksen liittolainen. Kun Antonius kukistui sisällissodassa ja Octavianus hallitsi nyt koko Rooman imperiumia, Herodes vaihtoi puolta ja onnistui vakiintumaan vasallikuninkaaksi.  Herodes nimesi kaupungin uuden parhaan ystävänsä Augustuksen kunniaksi Caesareaksi eli kreikkalaisittain Kaisareiaksi (Καισάρεια). Octavianus eli keisari Augustus oli viralliselta nimeltään ”Gaius Julius Caesar” ottoisänsä Gaius Julius Caesarin mukaan – siksi siis Caesarea. Nimi ei ole mitenkään omaperäinen, sillä Välimeren maailma suorastaan pursusi Caesarea-nimisiä kaupunkeja …

Herodes on tunnettu kunnianhimoisista rakennusprojekteistaan. Caesarean rannikolla ei ollut luonnollista satama, mutta kaupunkiin rakennettiin valtava, aikanaan Välimeren suurin keinotekoinen satama, josta on edelleen rakenteita jäljellä ja josta saa aavistuksen antiikin ajan ihailtavasta rakennustaidosta. Lisäksi Herodes rakennutti itselleen palatsin aivan veden äärelle. Instituutissamme työskennellyt bioarkeologi on mukana projektissa, joka rekonstruoi Herodeksen muinaista puutarhaa.

Nyt Caesareasta on viritetty arkeologinen puisto, joka meidän vieraillessamme oli täynnä luokkaretkellä olevia koululaisia. Alue on valtava, emmekä nähneet siitä kuin murto-osan. Kuten monissa roomalaisissa kaupungeissa, Caesareassa oli circus, jossa järjestettiin kilpa-ajoja ja muita näytäntöjä, teatteri, amfiteatteri, kylpylöitä ja tavernoja. Teatterin antiikista säilyneet osat ovat Septimius Severuksen ajalta, ja siinä järjestetään nykyäänkin konsertteja. Parhaimmillaan Caesareassa eli ehkä jopa yli 100 000 asukasta.

Kun Juudea muutettiin roomalaiseksi provinssiksi, Caesareasta tuli roomalaisten käskynhaltijoitten pääkaupunki. Myöhemmin juutalaisten kapinoiden jälkeen roomalaiset muuttivat provinssin nimeksi Syria-Palaestina, ja myöhäisantiikissa hallintoalueen nimi oli Palaestina Prima.

Caesareaan liittyy paljon kristillistä historiaa ja tarustoa. Apostolien teoissa kerrotaan, että apostoli Paavali siirrettiin vangitseminensa jälkeen Caesareaan, jossa häntä pidettiin vangittuna kaksi vuotta.

Myöhäisantiikissa kaupunki oli edelleen tärkeä kulttuurikeskus. Esimerkiksi Origenes, kristitty filosofi 200-luvulla, viihtyi Caesareassa, koska hänen suojelijallaan oli kuuluisa kirjasto. Tätä kirjastoa kävivät penkomassa monet muutkin kristityt oppineet. Eusebios (260-339), kristitty oppinut ja Kirkkohistorian kirjoittaja oli Caesarean piispa. Yksi myöhäisantiikin etevimpiä kirjoittajia, historioitsija Prokopios (500-565) oli kotoisin Caesareasta.

Arabit valloittivat alueen vuonna 640, ja arkeologisen aineiston perusteella on tulkittu, että Caesareaa hävitettiin. Joka tapauksessa Caesarea menetti asemansa hallintopaikkana, suuri osa asukkaista pakeni muualle, ja kaupungin asuttu alue kutistui murto-osaan aikaisemmasta.

On suuri ilo tiedottaa, että Jarkko Vikman väittelee ensi lauantaina 2. maaliskuuta 2024, kello 10, Helsingin yliopistossa, teologisessa tiedekunnassa.

Väitöskirjan otsikko on ”The Cultural Evolution of Cultic Expertise in Ephesus: Experts in the Inscriptions of Unofficial Associations and in the Early Christian Texts related to the Figure of John”

eli Kultillisen asiantuntijuuden kulttuurievoluutio Efesoksessa: Asiantuntijat epävirallisten yhdistysten piirtokirjoituksissa ja kristillisissä Johannekseen liittyvissä teksteissä.

Jarkon vertailee tutkimuksessaan kreikkalais-roomalaisen uskontoelämän ja juutalais-kristillisen uskontoelämän kultillisia asiantuntijoita eli arkikielellä erilaisissa pappistehtävissä toimineita ihmisiä. Hän analysoi kreikkalaisia piirtokirjoituksia ja varhaiskristillisiä tekstejä ja tarkastelee niitä yhdessä antiikin maailman ilmiöinä. Usein nämä ilmiöt ovat perinteisesti olleet tutkimuksessa erillään, mikä on keinotekoista. Siksi minun mielestäni Jarkon työ on erityisen tärkeä.

Olen erityisen iloinen siksi, että Jarkko on ollut väitöskirjaohjattavani, ja on mahtavaa nähdä, kun iso työ tulee valmiiksi.

Vastaväittäjänä on professori Richard S. Ascough, Queen’s University, ja kustoksena on Petri Luomanen. Väitös kuuluu Uuden testamentin eksegetiikan alaan. Väitös striimataan täällä. Ja väitöskirja on täällä.

Otsikkokuva: Sofia eli Viisaus, Kelsoksen kirjasto, Efesos (lähde: wikicommons)

Viime viikolla osallistuin Tokion yliopiston järjestämään konferenssiin ”Articulating Oneness: Monotheism and the History of Religion”. Uskontohistorian aiheita oli hieno valikoima hindulaisuudesta, buddhalaisuudesta ja šintolaisuudesta kristinuskoon, islamiin ja juutalaisuuteen.

Kun tutkitaan monoteismia, pitää myös puhua polyteismista. Oma esitelmäni ”The Creator and the Creation: Early Christian writers’ play of differences” käsitteli nimenomaan sitä, kuinka varhaiset kristityt kirjoittajat selvittelivät suhtautumistaan kreikkalaisten ja roomalaisten moniin jumaliin.

Konferenssi pidettiin Honšu-saaren luoteisosassa sijaitsevassa Matsuen kaupungissa. Syynä oli lähellä oleva Izumon pyhäkkö, yksi Japanin tärkeimmistä pyhistä paikoista. Perinteisen uskomuksen mukaan jumalat kokoontuvat joka syksy meren rannalle Izumoon. Seudun luonto on niin kaunis, että voisi hyvinkin uskoa, että täällä jumalat viihtyisivät.

Meillä oli ilo ja kunnia osallistua šintolaiseen seremoniaan. (Tosin valokuvia ei saanut ottaa). Ohjeiden mukaan suoritimme puhdistautumisen vesialtaan luona, kuljimme saattueena temppeliin, teimme kumarruksia ja taputuksia, oppaamme sai tehdä viljauhrin. Rituaalin lopuksi nautimme tilkan sakea pieneltä lautaselta, jonka sai muistoksi:

Šintolaisuudessa puhutaan kahdeksasta miljoonasta jumalasta (Yaoyorozu no Kami). Kreikkalaisen runoilijan Hesiodoksen mukaan jumalia on ”kolme kertaa kymmenen tuhatta” (tris myrioi, teoksessa Työt ja päivät, säe 252) eli aika lailla vähemmän. Molempien lukujen tarkoituksena on tuoda esiin se, että jumalia on valtaisa määrä. Šintolaisuuden kahdeksan miljoonaa tarkoittaa, että jumalia on lukemattomia.

Palattuani Jerusalemiin juttelin yliopistolla erään fyysikon kanssa Japanista. Hän kommentoi juuri noita šintolaisuuden kahdeksaa miljoonaa jumalaa ja toivoi, että ihmiskunta siirtyisi šintolaisuuteen, koska ymmärrys miljoonista jumalista lisäisi suvaitsevaisuutta maailmassa. Itsekin olen aikanaan ollut viehättynyt polyteismistä. Kun olisi kahdeksan miljoonaa jumalaa, niin yksi jumala sinne ja tänne ei jaksaisi herättää liikaa intohimoja. Mutta polyteismin romantiikka sikseen – kun tarkastelee historiaa ja nykymaailmaa, eivät monijumalaiset uskonnotkaan ole näyttäydy kovin suvaitsevaisina, esimerkiksi keisarikauden Roomassa tai nyky-Intiassa. Antiikin Roomassa vedettiin rajoja muilla tavoilla meidän ja muiden, esimerkiksi määrittelemällä, mikä oli oikea tapa toimia. Uskonto valjastettiin politiikan välineeksi siinä, missä monoteistiset uskonnotkin myöhemmin.

Sapatin viettäminen on juutalaisuuden tunnetuin erikoisuus. Sapatti alkaa perjantai-iltana auringon laskiessa ja päättyy lauantai-iltana jälleen auringon laskiessa. Täällä Jerusalemissa autoliikenne hiljenee, bussit ja junatkaan eivät kulje. Lauantaina voi kävellä kaikessa rauhassa vaikka keskellä tietä, niin vähän autoja on liikkeellä Jerusalemin keskustassa.

Eivät kaikki juutalaiset vietä sapattia kovinkaan tosissaan. Tel Avivissa liikenne ja muu touhuilu jatkuu arkiseen malliin.

Meillä oli ilo ja kunnia osallistua perinteiselle sapattiaterialle perjantai-iltana ystävien luona. Ruoka oli valmistettu etukäteen ennen sapatin alkua ja jätetty pysymään lämpimänä synagogassa käynnin ajaksi. Sapatin aikana ei siis valmisteta ruokaa eikä hoideta muitakaan kotitöitä. Monet juutalaiset eivät myöskään käytä kännykkää sapatin aikana. Tässä kaikessa, varsinkin kännykän siirtämiseessä syrjään, on jotakin rauhoittavaa. Mutta ennen rauhoittumista sapatin viettoon kiirehditään kauppoihin, mikä näkyy melkoisena säntäilynä katukuvassa.

Jo antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset kirjoittajat mainitsevat juutalaisen sapatin vieton. Kreikkalainen Agatharkides Knidoslainen 100-luvun puolivälissä eaa. kirjoitti:

”Juutalaisiksi kutsuttu kansa asuu kaikkein linnoitetuimmassa kaupungissa, jota sen asukkaat kutsuvat Jerusalemiksi. Heillä on tapana pidättäytyä työnteosta joka seitsemäs päivä. Tällöin he eivät kanna aseita eivätkä tee maatöitä käsin, eivätkä osallistu julkisiin tehtäviin, vaan rukoilevat levitetyin käsin temppeleissä iltaan saakka. Koska Jerusalemin asukkaat, sen sijaan että olisivat puolustaneet kaupunkiaan, pysyivät (sapatin) hulluudessaan, Ptolemaios, Lagoksen poika, pystyi tunkeutumaan sinne sotajoukkonsa kanssa.”(Lainaus Agatharkideelta on peräisin Josefukselta, kirjoituksessa Apionia vastaan 1.209-210).

Samaan tapaan myös Plutarkhos (Taikauskosta 169c) kuvaa juutalaisten itsepintaista sapatin viettoa, jopa vihollisen uhatessa:

”Mutta juutalaiset, koska oli sapatin päivä, istuivat pesemättömissä vaatteissa, sillä aikaa kun vihollinen pystytti tikapuita muureja vasten ja valtasi muurit. Eivätkä he nousseet ylös, vaan pysyivät siellä (istumassa), kiinni taikauskossaan kuin suuressa verkossa.”

Plutarkhoksen kuvauksen on arveltu viittaavan joko Pompeiuksen johtamien roomalaisten joukkojen tekemään Jerusalemin valtaukseen vuonna 63 eaa. tai Marcus Antoniuksen valtaukseen vuonna 38 eaa.

Roomalainen filosofi Seneca piti sapattia hyödyttömänä. Juutalaiset “omistamalla yhden päivän levolle seitsemää päivää kohden he menettävät vapaa-ajalle/laiskottelulle (vacando) melkein seitsemännen osan elämästään. Kun he eivät pysty toimimaan hätätapauksissa, he usein kärsivät tappion.” (Seneca, Taikauskosta, lainaus Senecalta on peräisin Augustinuksen Jumalan valtiosta 6.11). Seneca käyttää verbiä vacare, jonka voi tulkita positiivisesti vapaa-ajan vietoksi tai negatiivisesti laiskotteluksi.

Myös roomalainen historiankirjoittaja Tacitus leimaa sapatin vieton laiskotteluksi – kuuluisassa juutalaisia hyvin kielteisesti käsittelevässä kohdassaan:

“Kerrotaan, että he ovat päättäneet pitää seitsemännen päivän lepopäivänä (otium), koska sinä päivänä heidän kärsimyksensä [nälänhätä] loppui. Koska toimettomuus (inertia) on alkanut tuntua houkuttelevalta, he omistavat joka seitsemännen vuoden laiskuudelle (ignaviae).” Tacitus, Historiae 5.4. (suom. Taistelu keisarivallasta. Rooman historia 69-70 jKr., suom. Heikki Laakkonen ja Kalle Korhonen, Gaudeamus 2010, 282-283).

Tacitus listaa monenlaisia uskomuksia juutalaisista, kuten juutalaisten jumalan samastamisen roomalaisten Saturnukseen. Tacituksen hyvin negatiivista kuvausta on toisinaan tulkittu (esim. Erich Gruen) myös satiirina, jonkinlaisena antiikin etnografisten kuvausten pilkkana.

Roomalaisten Senecan ja Tacituksen sanoja laiskuudesta voi myös samojen kirjoittajien moitteisiin siitä, kuinka tavalliset roomalaiset tuhlasivat päiviään teatterinäytännöissä, kilpa-ajoissa ja gladiaattoritaisteluissa. Roomalainen kalenteri oli täynnä juhlapäiviä, jolloin vapaat kansalaiset saattoivat viettää vapaapäiviään. On laskettu, että 300-luvun lopussa 175 päivää vuodessa oli omistettu kisoille ja juhlille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki roomalaisessa yhteiskunnassa olisivat voineet osallistua juhlintaan ja pitää vapaata yleisinä juhlapäivinä.

Otsikkokuvassa 1300-luvun Espanjasta juutalainen mies pitää kädessään kiddush-maljaa. Kiddush on rukous, joka lausutaan sapattiaterian alussa malja kädessä (lähde wikicommons).

Loppiaisen, joulun juhlakauden lopettajaisten kunniaksi vanha blogaus vuodelta 2012 (!)

Kristillisessä kalenterissa loppiainen juhlistaa itämaan tietäjien vierailua Jeesus-lapsen luona. Matteuksen evankeliumin 2. luvussa kerrotaan tästä vierailusta. Kreikankielisessä alkutekstissä puhutaan vierailijoista termillä magoi. Antiikin aikana sanalla magos viitattiin aluksi persialaisen uskonnon pappiin ja sitten yhä useammin tietäjään, taikuriin, loitsijaan, velhoon, noitaan jne., useimmiten negatiivisessa merkityksessä. Molemmat merkitykset esiintyvät aina myöhäisantiikkiin saakka, mutta voittopuolisesti sana liitettiin noituuteen. Kreikan sana lainautui myös latinaan muodossa magus.

Varhaiskristillisille kirjoittajille kertomus Jeesuksen luona vierailevista maageista tuotti jonkin verran päänvaivaa ja erilaisia selityksiä. Esimerkiksi Origenes (n. 185-254) selitti, että Jeesuksen syntymä teki demonit voimattomiksi ja siten maagien tavanomaiset loitsut ja temput tehottomiksi. Selvittääkseen asian nämä sitten lähtivät seuraamaan jumalallista merkkiä ja löysivät Jeesuksen.

Samoin tarinassa esiintyvä tähtien tulkitseminen oli monille varhaiskristillisille kirjoittajille ongelmallinen. Useat arvovaltaiset kristityt tuomitsivat tähdistä ennustamisen kaiken muun ennustustoiminnan ohella. Klemens Aleksandrialainen (n. 150-n.215) kuitenkin kehaisee maageja, jotka ennustivat Jeesuksen syntymän ja saapuivat Juudeaan tähden johdattamina.
Raamatun käännöksissä puhutaan yleensä tietäjistä ja idän viisaista miehistä. Onko sanan magoi antiikin merkitys velhoina, loitsijoina ja taikureina niin kiusallinen, ettei sitä voida käyttää?
 

It is my great pleasure to announce that the book Being Pagan, Being Christian in Late Antiquity and Early Middle Ages edited by the splendid Katja Ritari, Jan Stenger and William Van Andringa has just been published. The book is open access and is found on-line here, as the publication in the new series AHEAD: Advanced Studies in the Humanities and Social Sciences by Helsinki University Press.

I am particularly happy because the book is based on the memorable seminar that we, Katja, Jan, William and I, organised together in November 2016.

My own contribution is ”In Search of Local People and Rituals in Late Antiquity”. Abstract: ”In Late Antiquity and the Early Middle Ages, ecclesiastical leaders often defined as pagan, superstitious and even magical those rituals and beliefs that they disliked. Augustine of Hippo, for instance, depicted a number of practices as pagan elements that recent converts could not abandon and therefore carried with them into the Church after Constantine’s conversion. Augustine and other church leaders were influential in setting out the course of interpreting local popular forms of religiosity as magic (‘magical survivals’) or leftovers of paganism (‘pagan survivals’). In this chapter, I illustrate local and popular forms of late antique religiosity with a few examples taken from the writings of Zeno of Verona, Maximus of Turin and Augustine of Hippo as well as later Latin writers such as Caesarius of Arles and Martin of Braga. I wish to break away from traditional dichotomies such as pagan/Christian, religion/magic and religion/superstition and to observe religious practices in the late antique and early medieval world on their own terms. We may call that religious world the third paganism, popular Christianity or whatever, but choosing the term is not relevant here. Instead of taking local forms of religiosity simply as ‘magical survivals’, ‘pagan survivals’ or ‘Christian superstition’, we should analyse local religious worlds in their different socio-political contexts.”

Tällä viikolla Jerusalemissa on vietetty hanukkajuhlaa. Kahdeksan päivän aikana sytytetään joka ilta kynttilöitä palamaan yhdeksänhaaraiseen kynttelikköön, hanukiaan. Ensimmäisenä iltana sytytetään yksi kynttilä, toisena kaksi jne. Eilen olimme viettämässä naapurissa seitsemännen päivän iltaa, jolloin sytytettiin seitsemän kynttilää. Miksi kynttelikkö on yhdeksänhaarainen? Meille selitettiin, että keskimmäinen kynttilä on erikoisvalo tai apuvalo (okei, sitä ei siis lasketa mukaan).

Hanukka on valon juhla, minkä hyvin joulukuun pimenevien päivien aikana hyvin ymmärtää. Roomalaiset ymmärsivät viettää Saturnalia-juhlaa (17–23.12) ja me joulua. Hanukkajuhlalle esitetään kuitenkin juutalaisessa perinteessä myös historiallinen selitys makkabilaissotien ajalta. Juudean asukkaat kapinoivat Juudas Makkabilaisen johdolla hellenististä Seleukidien hallintoa vastaan vuonna 168 eaa. Juudas Makkabilaisen joukot valtasivat Jerusalemin ja temppeli vihittiin uudelleen käyttöön vuonna 165 eaa. Temppelin vihkimisestä kerrotaan Vanhan Testamentin apokryfikirjassa Makkabilaiskirjassa (4:36–59).

Tämän temppelin uudelleenvihkimisen muistoa hanukka juhlistaa. Kahdeksan kynttilän sytyttämistä selitetään öljyn ihmeellä. Temppelistä löytyi vain pieni määrä oliiviöljyä lampun sytyttämistä varten vain yhdeksi päiväksi, mutta ihmeellisesti sitä riittikin kahdeksaksi päiväksi. Oliiviöljyä käytetään sitten myös kaikkeen hanukkaruokaan, kuten hyvin rasvaisiin latkes-perunalettuihin (muistuttavat röstiä) tai sufganijah-munkkeihin. Olennaista on syödä raskaasti. Tämäkin muistuttaa muita pimeän ajan juhlien perinteitä. Hanukkaan liittyy myös erityinen hyrrä, dreidel, jonka kullekin neljälle sivulle on maalattu heprealainen kirjain.

I just received the author’s copy of the volume Violence in Antiquity: Religious Approaches to its Legitimation and Delegitimation, edited by Johannes Breuer and Jochen Walter, and published by Franz Steiner Verlag, in the series ”Hamburger Studien zu Gesellschaften und Kulturen der Vormoderne”.

I am happy to be along in this volume. My article is on ”Swords or Cudgels? Augustine, Petilianus and (De)legitimizing Religious Violence”. The volume is based on the conference, Tagung ”Religiöse (De-)Legitimationsansätze von Gewalt in der Antike” held in September 2019 in the Johannes-Gutenberg-Universität Mainz.

The abstract of the book: ”What is the role of religious aspects in legitimizing or delegitimizing violence? The articles of this volume provide an important contribution to this crucial social and scholarly debate. Analysing a broad spectrum of case studies from antiquity, they focus on religious justifications or evaluations of recommended, performed, or forbidden acts of violence – regardless of the question of their historicity. Not only late antiquity and Christianity are considered, but also pre-Christian Greek and Roman civilizations, Judaism, literary myth, and atheism. The case studies cover the period from the fifth century BCE to the fifth century CE and a broad geographical scope extending from Gaul to Israel and Egypt. This volume offers new insights into a highly topical issue.” The introduction of the editors Breuer and Walter can be read here.

Kun syyskuussa asetuimme asuntoomme Jerusalemissa, ihmettelin ovenpieliin kiinnitettyjä metallisia pitkulaisia esineitä, joissa oli ihmeellinen merkki. Niitä oli jokaisen asuinhuoneen ovenpielessä ja vielä ulko-oven pielessä. Saman havainnon tein instituutissa: jokaisen työhuoneen ovenpielessä oli sama metallinen kotelo.

Ovenpieleen kiinnitettävä kotelo on mezuza (tai mezuzah). Hepreankielinen sana ’mezuza’ מְזוּזָה tarkoittaa ovenpieltä. Kotelon sisälle laitetaan hepreankielisiä säkeitä Toorasta. Ovenpielissä näkee monenlaisia erilaisia mezuzoita, esimerkiksi puusta tehtyjä, meidän asuntomme ovissa oleva mezuza näyttää hyvin modernilta. Yhteistä niille on päällä oleva heprealainen kirjain ’shin’ (ש‎). Shin-kirjain viittaa sanaan ‘Shaddai’ שדי‎ , ’Kaikkivaltias’.

Mezuza on rabbiinisen juutalaisuuden perinne, jota perustellaan Toorasta löytyvään kohtaan (5. Moos. 6.4-9 suomalaisessa Kirkkoraamatun 1992 käännöksessä):

”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi. Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.”

Mezuzan tarkoitus on siis muistuttaa uskonnollisista määräyksistä ja opetuksista. Mutta mezuza on selkeästi apotropaainen eli pahalta suojeleva; rabbiinisissa teksteissä puhutaan pahalta suojautumisesta. Innostuin aivan valtavasti, kun ryhdyin selvittelemään mezuzaa. Olen ollut aina kiinnostunut antiikin maailman ovista, ovenpielistä, kynnyksistä, porteista ja muista rajapaikoista. Ja tässä juutalainen mezuza ei ole ollut mitenkään ainutlaatuinen. Kodin rajoja haluttiin antiikin aikana suojella erilaisin merkein, lattiamosaiikein, ovenpieliin maalatuin merkein ja kirjoituksin, erilaisin amuletein ja veistoksin. Esimerkiksi klassisen kauden Ateenassa oviaukkoja suojeli Foibos Agyieus eli Apollon-jumalaa symbolisoiva pilari. Herakles oli tärkeä suojelija: Talojen ovien yhteyteen kirjoitettiin esimerkiksi julistus:

”Herakles asustaa täällä, älköön mikään paha astuko sisään.”

Deloksella säilyneiden talojen seinissä on säilynyt Herakleen nuijaa esittäviä kaiverruksia. Kristinusko toi mukanaan suojaavan ristin merkin ja vetoomukset Jeesukseen ja Mariaan. Esimerkki myöhäisantiikin Syyriasta:

”Jeesus Nasaretilainen, joka syntyi Mariasta, Jumalan poika, asuu täällä. Älköön mikään paha astuko tänne.”

Mietin, mitä mezuza merkitsee nykyään. Varmasti monet uskovat sen pahaa torjuvaan voimaan, mutta se on toisille juutalaisille se on todennäköisesti samantapainen identiteettiä vahvistava merkki kuten kaulassa kannettava risti monille kristityille. Tai miksi oven yläpuolelle tavataan laittaa hevosenkenkä tai joulun aikaan seppele? Tämän hetken konfliktia kuvaa sekin, että monet Euroopassa asuvat juutalaiset eivät enää uskalla pitää mezuzaa ovenpielessään, jotta heidän asuinpaikkansa eivät paljastuisi juutalaisiksi ja vetäisi puoleensa antisemitististä väkivaltaa. Kuulin juuri tutkijakollegaltani, että hänen Italiassa asuva äitinsä oli ottanut mezuzan ovenpielestään varmuuden vuoksi pois. On jotenkin traagista, että esine, jonka uskotaan (tai ainakin on joskus uskottu) suojaavan kotia, onkin nyt muuttunut merkiksi, jonka pelätään tuovan uhkaa.