21

Japanilaisista runoilijoista Ryookan (1758-1831) on minulle mieluisimpia. Ryookan oli munkki, joka käytti itsestään nimeä Taigu, Suuri hupsu. Siitä Kai Niemisen suomentaman kokoelman nimi Suuri hupsu (Basam Books 2000, 2012 4. painos).
Ryookanin runoille on ominaista itseironia ja hiljainen vaatimattomuus.

Hölmöyteni on aivan vailla vertaa,
pidän ruohoja ja puita naapureinani;
olen liian laiska pohtimaan harhan ja oivalluksen eroa,
itsekin naureskelen vanhuuttani ja raihnauttani.
Nostan helmojani ja kahlaan kiireettä virran poikki,
kerjuupussi kädessä vaellan kevääseen.
Pysyn jotenkuten hengissä,
enkä erityisemmin inhoa maallisen maailman menoa. (s. 70)

Ryookanin runoista välittyy tyytyväisyys. Ei kaivata turhia, ei liikoja. Tässä pari otetta Ryookanin yksinkertaisesta viisaudesta:

Ellei ahnehdi, kaikkea on kyllin,
jos vaatii, mikään ei riitä.
Nälän voi tyydyttää sinisimpukoilla,
vaatteeksi riittää yksi kaapu. (s. 67)

Maailman rikkaita ja mahtavia voi kyllä kadehtia,
mutta en ehdi nyt, on tullut aika kerärä bambunversoja. (s. 141)

20

Suomen kansan muinaisia loitsurunoja Elias Lönnrotin kerääminä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1880) kertoo entisajan ihmisen huolenaiheista. Loitsuilla haettiin lievitystä erilaisiin vaivoihin, hyönteisten pistoihin, käärmeen puremiin, paleltumiin, syyhyyn ja synnytystuskiin. Karkotettiin luteita ja torakoita. Samoin lausuttiin voimasanoja karjan suojelemiseksi, metsästys- ja kalastusonnen hankkimiseksi ja jopa painajaisten karkottamiseksi. Lemmennostatus oli yksi merkittävimpiä hankkeita.
Myös entisajan huolena oli yhteisöjä repivä viha. Kokoelmassa on runsas valikoima on vihotussanoja, joilla loitsitaan vihat pois. Sopii hyvin nykyajan vihaa tihkuvaan ilmapiiriin, myös tänne vihapuhetta täynnä olevaan internetiin. Tässä kolmiosaisessa loitsussa viha noidutaan todella kauas – ensimmäisessä osiossa pois lähiseudulta, toisessa vielä kauemmas ja kolmannessa aivan tavoittamattomiin. Sinne hävitkööt vihat!

Vie pois vihasi tästä,
Muunne kanna karvahasi;
Visko viitahan vihasi,
Haikeasi haavistohon,
Heleähän heinikkohon,
Kulon kultaisen sekahan,
Tahi kaiva kankahasen,
Maaperähän mättähäsen,
Tuulimurtojen sekahan,
Karasmättähän sisähän!
Et siellä sijoa saane,
Tuonne sie vihasi visko,
Tuonne tunge turmiosi,
Tuonne vammasi vajota,
Turjan koskehen kovahan,
Palavahan pyörtehesen,
Mennä viiletelläksensä
Pohjattomahan merehen,
Suuhun rautaisen matehen,
Merinauan nauttehesen!
Et siellä sijoa saane,
Tuonne vieretä vihasi,
Tuonne aja ailahasi,
Tuiman tunturin laelle,
Vaaran vankan liepehelle,
Tuulen tuljuteltavaksi,
Vilun ilman vietäväksi,
Ahavan ajeltavaksi,
Pimeähän Pohjolahan,
Päivättömille perille!

19

Joulukalenterin 19. luukku on kesäblogaus muutaman vuoden takaa, tunnelmat hyvin kesäiset, Ciceroa lomalla!
On tietysti arveluttavaa lukea työkirjoja lomalla, kuten minä kirja-arvostelua varten, Cicero-suomennoksesta Keskusteluja Tusculumissa (Tusculanae disputationes, suom. Veli-Matti Rissanen, Faros 2009). Mutta mihin humanisti rajan vetää?
Minulla on ollut Ciceroa kohtaan jonkinmoisia ennakkoluuloja, joista osa juontaa jostakin latinan opintojen pakollisista Cicero-puheista. Nyt voi suhtautua huomattavasti keveämmin. Ennakkoluuloistaan voi päästä eroon. Olen päässyt Vergilius-kammostakin. Osa vieroksunnasta johtuu siitä, että herrat ovat niitä klassisen kaanonin isoja nimiä. Erilaisia kaanoneita vastaan kun täytyy kamppailla ihan periaatteesta.
Tusculum-keskusteluissa Cicero on hauska ja välillä jopa lämminhenkinen. Siellä täällä filosofisen pohdinnan lomassa heitetään pistoja oman ajan kulttuurielämään ja politiikkaan.
Cicero valittaa (2.6) kirjojen (ja kirjailijoiden) paljoutta ja päivittelee, että kaikki paikat pursuavat kirjoja. Oli mies itsekin aika tuottelias.
Kirja-arvio Cicerosta on julkaistu täällä: n & n 4 (2009).

18

Ilman karttaa on Johanna Venhon toinen runokokoelma (WSOY 2000). Venho on julkaissut runoja (neljä kokoelmaa), romaaneja ja huomattavan määrän lastenkirjoja.
Kokoelmasta Yhtä juhlaa (2006) Venho sai Einari Vuorelan runopalkinnon. Ilman karttaa -kokoelman runot ovat meheviä ja samaan aikaan kuulaita. Pelkistäminen on kadehdittava taito.
 

Outo osa:
tiivistää näkemäänsä
muutamaan sanaan, ja pelätä
onnistuvansa. Kun kevät tunkee kaupunkiin,
kiviä räjähtelee. Harpot ihmispuvussa,
kaula paljaana ja kasvot, koetat luottaa
vastaantulijaan. (s. 11)

Runojen kuvasto vahvaa ja runsasta, kuten runossa ’Metsä on arkisto’, tässä ote:

Jalka humahtaa alustaan, vettyneeseen taustaan. Saapas ryyppää suovettä, suon sakeaa polttavaa muistia, pihkaroskaa tarraa tukkaan. Etkö tullut jäädäksesi: maista sitä multaa, olet matojen sukua, olet tuntosarvi, jonka tehtävä on pistellä. Käsi kopertuu kaarnaksi kaarnaan, ryhmyinen, likainen matkan kartta. (s. 61)

Vielä yksi ote Venhon taidosta sanoa olennainen:

Kyynisyys on hanki johon liekki tukehtuu,
se vuoraa rinnan ja eristää.

Joka puolelta seinistä hohkaa kylmää.
En voi istua rauhassa paikallani
katsomassa auringonlaskua.
– Olen maailman pilaama, järjestyksen pilaama.
Sitä kutsutaan ihmisyydeksi.
Minut on kutsuttu ihmiseksi. (s. 25)

17

Anilda Ibrahimi on alkuaan albanialainen, nykyään Italiassa asuva ja italiaksi julkaiseva kirjailija. Ajan riekaleita (L’amore e gli stracci del tempo, 2009, suom. Helinä Kangas, Tammi 2013) on hänen toinen suomennettu romaaninsa. Se kertoo Ajkunasta ja Zlatanista, albaanista ja serbistä, kahdesta rakastavaisesta, jotka joutuvat Jugoslavian sodassa eroon toisistaan.
Ibrahimi kertoo sodasta ja sen jalkoihin joutuvista ihmisistä hyytävän todentuntuisesti. Suuri osa romaanista kertoo kuitenkin Ajkunan, Zlatanin ja muiden heidän kohtalotoveriensa selviämisestä pakolaisuudessa. Ajukuna päätyy lopulta Sveitsiin ja Zlatan Italiaan.
Ajan riekaleita lukiessa tajuaa jälleen kirjallisuuden voiman – kuinka voimme sen auttamina kokea toisen ihmisen tuskan, kärsimyksen ja voimattomuuden. Lopusta voin paljastaa sen verran, että se ei ole sellainen kuin helposti odottaisi, vaan itse asiassa jotakin vielä sovittavampaa ja kauniimpaa.

16

Kalenterin 16. luukku on Le Guin -blogaus muutaman vuoden takaa.
Rannikkokaupunki on erikoistunut kaupankäyntiin, ja se on kuuluisa kirjastoistaan ja yliopistostaan. Asukkailla on monia jumalia, kotilieden ja ovensuun jumalia myöten. Yhtä jumalaa palvovat sotajoukot valloittavat kaupungin ja kieltävät monien jumalien palvonnan, koska se on heidän mielestään demonien palvontaa. Kirjastot ja kirjat tuhotaan. Kaikista kielloista huolimatta ihmiset jatkavat omien jumaliensa palvontaa ja vanhoja tapojaan. Tuhosta säilyneet kirjat on piilotettu salaiseen kirjastoon Oraakkelin talon suojiin.
Kuulostaa jotenkin tutulta. Myöhäisantiikin historiaa? Ei, vaan näin tarinoi Ursula Le Guin Sanan mahdissa (Voices, 2006, suom. Kristiina Rikman, WSOY 2007). Aldit ovat miehittäneet Ansulin kaupungin ja tuhonneet sen kulttuurin – mutta eivät ole onnistuneet täysin. Alistetut kituuttavat vihan vallassa, vastarintaliike voimistuu ja edessä on kansannousu. Mutta onneksi mukana on runoilija. Viholliset pääsevät keskusteluyhteyteen keskenään, ja kansoilla on mahdollisuus muuhunkin kuin sotaan. Siksi kai tämä onkin fantasiaa.

15

Tämä kirja ei ole aivan viimeisintä kvartaalia. Antiikista Asterixiin on edesmenneen latinan professorin Iiro Kajannon (1925-1997) kokoelma yleistajuisia kirjoituksia vuodelta 1973. Siinä Kajanto käsittelee mm. latinan kielen vaiheita, syklisen aikakäsityksen historiaa antiikista nykypäiviin, Orfeuksen myytin jälkivaikutusta ja kun 1970-luvulla ollaan, marxilaisia näkemyksiä antiikin maailmasta, mutta hyvin varautuneesti.
Itse löysin Kajannon kirjan koululaisena 1980-luvulla ja kiinnostuin siitä, koska otsikossa ja kannessa oli Asterix. Yhdessä artikkelissaan Kajanto pohtii Asterix-sarjakuvia antiikintutkijan näkökulmasta ja hyvin myönteisesti. Useat antiikintutkijat ovat ilokseen huomanneet, miten oppineita, kekseliäitä ja hauskoja Asterixien tekijät ovat olleet. Tarkoitan tässä vanhoja Asterixeja, joiden käsikirjoittajana oli René Goscinny. Goscinnyn kuoleman jälkeen piirtäjä Albert Uderzo jatkoi sarjaa luoden tarinat ja tekstin itse, ja Goscinnyn kuoleman jälkeen syntyneet albumit ovat vanhaa sarjaa heikompia.
Kajannon kirjan aloitus on nyt aivan uudella tavalla vetoava. Jos tekstistä ottaa pois ’lisensiaatintutkielmat’, voisimme puhua tästä päivästä:

Myös omassa maassamme työskentelee nykyään uutteria antiikin tutkijoita. Valmistuneiden ja valmistumisvaiheessa olevien väitöskirjojen ja lisensiaattitutkielmien lukumäärä on kunnioitettava. Moni nuori on yhä vielä uskaltautunut klassikon mutkikkaalle ja taloudellisesti epävarmalle uralle, eikä heiltä uskoa ja uskallusta puutu. (s. 9).

Näin jatkamme.

14

Marianna Kurton Rottakuningas (WSOY 2015) on jännittävä runokokoelma. Se esittelee mitä ihmeellisimpiä elämänmuotoja tulikärpäsistä ja jättiläiskalmareista kampasimpukoihin ja sirkkaäyriäisiin. Tässä näyte matkijamustekalasta:

matkijamustekala muuttaa vartalonsa hiekaksi
jos niin vaaditaan, ainoa keino puolustautua
on esittää mitä et ole, käärmettä
joka raidoillaan hallitsee ekosysteemiä, meri
antaa muuntajan muuntua, shakkiruutuisen katkan
takertua verkkoon, pidä itsestäsi huoli
ja jos tahdot piirteen, ui
kuin kroolaisit jo: härkäpäisyys
mitä ikinä tahdot olla, ole tänään (s. 53)

Kokoelman nimi Rottakuningas viittaa harvinaiseen ilmiöön, jossa rotat ovat juuttuneet hännistään kiinni niin, että ne ovat yhtä rykelmää. Saksalaisessa kansanperinteessä Rattenkönig oli onnettomuuksista varoittava merkki.

13

Kalenterin 13. luukku on nostalgian nostalgiaa parin vuoden takaa (kesältä 2014)
Tämä blogaus on häpeämättömän nostalginen, mutta kesälomalla on lupa hetkeksi taantua lapsuuden tärkeisiin kirjoihin. Parina edellisenä kesänä olen palannut L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -kirjojen ääreen.
Tänä kesänä vuorossa on Louisa May Alcott. Edellisestä lukukerrasta ehti vierähtää muutama vuosikymmen. Jälleen kerran huomaan, miten ajattomia, hauskoja ja liikuttavia monet Alcottin kuvaukset lapsista ja nuorista ovat. Pikku naisten (Little Women) ja Pikku miesten (Little Men) huumori vetoaa minuun edelleenkin.
Kirjojen aikakauteen kuuluva kristillinen paatos, varsinkin tyttöjen kasvatuksessa, on kumminkin väsyttävää. Suomennoksissa sitä on jonkin verran karsittu. Alkukielellä lukeminen on sinänsä virkistävää, Alcottin englanti on hauskaa ja eloisaa, mutta ehkä en huomaa siitä kielen vanhentumista samalla tavoin kuin omasta äidinkielestäni. Tyttökirjojen vanhat suomennokset tuntuvat välillä turhankin koomisilta. Kuka osaa kertoa, miksi ihmeessä Pikku miesten suomentaja Wille Hynynen on kääntänyt Plumfieldin koulun kokin nimen Asia suomeksi nimeksi Pöppö? Aivan typerä on myös Pikku naisten jatko-osan (englanniksi muuten paatoksellinen Good Wives) suomenkielinen nimi Viimevuotiset ystävämme.
Ennen Pikku naisten nostattamaa menestystään Alcott elätti itseään, vanhempiaan ja sisaruksiaan kirjoittamalla seikkailukertomuksia ja rakkausnovelleja. Hän oli uskomattoman tuottelias ja kirjoitti suuren osan tuotannostaan salanimellä.
Hupaisaa kyllä, Alcott kuvaa Viimevuotisissa ystävissä, miten hänen päähenkilönsä Jo suoltaa lehtiin jännityskertomuksia, joita hänen mentorinsa professori Bhaer kovasti paheksuu. Katumuksen vallassa Jo polttaa tuotoksensa. Alcottin muutama lehdissä julkaisema novelli on nyttemmin käännetty nimellä Naamion takana. Kootut kertomukset (suomennos Inkeri Koskinen, Helmi 2005).
Sekä Louisa May Alcott itse että hänen isänsä ja äitinsä Abigail May Alcott olivat tunnettuja feministejä ja orjuuden vastustajia. Alcottin isä Amos Bronson Alcott oli opettaja ja filosofi, joka halusi elää transsendentalistista filosofiaansa todeksi. Hän oli mukana perustamassa omavaraiseksi suunniteltua kommuunia Fruitlands. Kokeilu epäonnistui, kun perustajajäsenet keskittyivät liikaa filosofiaan, eivätkä perehtyneet riittävästi maanviljelyyn. Alcottin isä perusti useaan otteeseen koulun, mutta nämäkin yritykset kaatuivat. Pikku miehissä ja sen jatko-osassa Plumfieldin pojat koulu sen sijaan kukoistaa. Kirjoissa utopistisimmatkin kokeilut voivat menestyä.
 

12

Hesiodos on varhaisin tunnettu kreikkalainen kirjoittaja, 700-luvun eaa loppupuolelta. Hänet tunnetaan ennen kaikkea Theogonian eli Jumalten synnyn kirjoittajana. Hesiodoksen toinen teos,  Työt ja päivät (Erga kai hemerai, suomentanut Paavo Castrén, Tammi 2004) on kokoelma yleisiä elämänohjeita ja opastusta maanviljelyyn, töiden tai muiden asioiden suorittamiseen oikeaan aikaan. Siinä sivussa Hesiodos kertoo myytin Prometheuksesta ja Pandorasta sekä tarinan ihmisten sukupolvista kultaisesta nykyiseen rautaiseen saakka.
Hesiodos erottaa kaksi Kilpailun ja kateuden lajia. Toinen on onneton ja aiheuttaa pahaa sotaa ja taistelua. Toinen on kuolevaisille hyödyllinen, sillä se ajaa ihmiset toimeen. Sama ajatus elää käsityksessä venäläisestä ja amerikkalaisesta kateudesta (tai myös irlantilaisesta ja amerikkalaisesta kateudesta). Hesiodos lausuu:

Jos näet joku toimetonna seuraa varakasta naapuriaan
joka kiirehtii kyntämään ja kylvämään ja kaunistamaan kartanoaan,
hän kadehtii silloin vaurautta tavoittelevaa naapuriaan.
Tämä Kilpailun laatu on kuolevalaisille onneksi.
Niinpä savenvalaja kilpailee savenvalajan kanssa,
rakentaja rakentajan, kerjäläinen kerjäläisen ja laulaja laulajan (v. 21-26).

Hesiodos on kuuluisa naisvihamielisistä letkautuksistaan. Tämä näkyy jo hänen kertomassaan Prometheuksen ja Pandoran myytissä siitä, miten ihmissuku sai kaikki vaivat ja vitsaukset päälleen. Ne tietysti toi maan päälle Pandora, nainen, johon Zeus käski Hermeksen sijoittamaan ”nartun luonnon ja varkaan taipumukset” (v. 68). Pandoran ruukusta pääsivat kaikki koettelemukset valloilleen kuolevaisia vaivaamaan. Hesiodos varoittaa luottamasta naiseen: ”Joka naiseen luottaa, luottaa varkaiden sukuun” (v. 376).
Töitä ja päiviä on verrattu Raamatun Sananlaskujen kirjaan, sillä Hesiodos latelee ikiaikaisia elämänviisauksia, kuten

Itselleen tekee pahaa se joka tahtoo pahaa toiselle,
ja paha neuvo on kaikkein pahinta sen antajalle (v. 265-266).

tai:

Älä hanki menestystä väärällä tavalla:
väärä menestys on kuin tappio (v. 352-353).

Opetuksensa Hesiodos tiivistää lopuksi:

Onnekas ja menestyvä on se mies, joka tämän kaiken tietää
ja tekee työtään loukkaamatta kuolemattomia jumalia,
tarkkailee lintuenteitä ja välttää kaikkea turhaa (v. 826-828).