Kategoria: Blogi

Kesällä löysin kirjastosta Tyyni Tuulion Nuoruusajan kirjeenvaihtoa (toimittanut Irma Koskinen, SKS 2008).
Kuka oli Tyyni Tuulio? Tyyni Tuulio (1892-1991), omaa sukua Haapanen oli lähes 100-vuotiaaksi elänyt kirjailija ja kääntäjä. Hän suomensi valtavat määrät kirjallisuutta ranskasta, englannista ja italiasta (mm. Danten Vita nuovan) ja toimitti useita kirjoja, mm. Espanjan ja Portugalin kirjallisuuden kultaisen kirjan ja Italian kirjallisuuden kultaisen kirjan. Hän lahjoitti kirjeenvaihtonsa SKS:n kirjallisuusarkistoon.
Julkaisussa on Tyyni Tuulion kirjeenvaihtoa kouluvuosilta 1905-1911, opiskeluajalta Pariisissa 1914 ja kihlausajalta 1916-1917.
Koulutyttöjen kirjeenvaihto on hauskaa luettavaa: siinä on paljon samaa kuin myöhempien sukupolvien koulutyttöjen elämässä: ystävyyttä, suuria tunteita, juoruilua. Välillä huomaa kielen muuttumisen: ystävykset saattavat aloittaa esim. tervehdyksellä ”Terve, sinä vanha vakituinen akkani” tai ”Rakkahin typykkä!”.
Tyyni oli niihin aikoihin niitä harvoja naisia, jotka saattoivat kouluttautua ja vieläpä yliopistossa. Hänen perheensä ei ollut varakas, ja niinpä hän elätti itseään tekemällä käännöstöitä. Opiskelijana hän käänsi mm. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, kolmen vuoden englannin lukio-opintojen jälkeen. Vuonna 1914 Tyyni sai stipendin Pariisiin. Sieltä hän kirjoittaa kotiväelle ensi elämyksistään suurkaupungissa:

Aamiaispöydässä söin siekailematta ruokia, joitten kokoonpanosta minulla useinkaan ei ollut aavistusta ja join reippaasti ’cidre’ni. Sitten lähdin tuon suomalaisen neidin (neiti Helminen Tampereelta, hyvin suloinen) ja erään pienen sievän rouva Fohlströmin (myös maalarinalku) kanssa katselemaan kaupunkia. Olin heidän kansaan Magasineissä, joitten rinnalla Stockman on kuin Kytöviita Stockmanin rinnalla, näin suuret bulevardit, join café au lait’än ja söin bakelseja eräässä kahvilassa, sitten kaiken melun ja huminan jälkeen menin neiti Helmisen kanssa muutamiin taidenäyttelyihin, joissa enemmän nautin hiljaisuudesta, lyxistä ja harmoniasta kuin taiteesta, jota en vielä oikein jaksanut sulattaa. Sitte kävelimme kotiin Place de Concorden kautta ja seisoimme eräällä Seinen sillalla, josta näkyi juuri Place de Concorde, Madeleine-kirkko, Tuilerie, Eiffel-torni, Louvren katto ja kaukaa häämöttivät Notre Damen tornit. Ja minun päätäni huumasi. Kun vihdoin olimme Pensionin ovella, olin pyörtyä, mutta en sitä sentään tehnyt.

Ensimmäinen maailmansota syttyi, ja Tyynin piti palata Suomeen. Kotimatkan varrelta hän lähetti sähkeitä, joissa raportoi olevansa kunnossa.
Helsingissä opiskellessaan ranskaa Tyyni tutustui Oiva Tallgreniin, romaanisten kielten dosenttiin. Oivalta säilyneissä muistiinpanoissa on merkintä ensimmäisestä merkittävästä katseesta (19.11.1915). Toisessa merkinnässä Oiva ikävöi:

Ja nyt 7.XII on ollu aika niin pitkä, kun ei ole nähty sitte 4.XII pikimmiten yliopiston kirjastossa, nyökkäs niin kauniisti. On ollu niin ikävä etten saanut tultua suoraan kotiin, piti käydä seminaarit, ei ollu, ja piti sitten vielä palttoo päällä katella yliopiston kirjaston nimikirja. Oli ollut jo keskiv. päivänä, muttei auttanut, piti vielä mennä riisuun palttoo ja käydä sisällä kirjastossa, jos kumminkin. Muttei ollut.

Lopulta Tyyni ja Oiva menivät kihloihin ja kirjassa on julkaistu heidän kihlausaikana kirjeenvaihtoa. Sota-aika näkyy siinä, että kirjeissä on sotasensuurileimoja. Oiva aloittaa yhden kirjeensä näin:

Sietämättömän rakas Tyyni. Niin! Eikö sensuuri olle kiltti, kun näkee tämän alun? Sulje, sensuuri, sulje uudestaan, älä lue enempää! – Ja lukekoon sitte, pahakurki.

Tyyni ja Oiva menivät naimisiin v. 1917. Naimisiin mentyään myöhemmin he suomensivat Tallgrenin Tuulioksi. Kirjeenvaihdon toimittaja toteaa, että myönnytyksenä anopilleen Tyyni meni soppakouluun. Anoppi piti häntä epäkäytännöllisenä ihmisenä. Tyyni kuitenkin jatkoi käännöstöitään ja muita kirjallisia projektejaan. Uran ja perhe-elämän sovittamista hän on pohtinut kahdessa kirjassaan Paljain käsin: erään äidin päiväkirja (1933) ja Sininen ikkuna: kymmenen lukua erästä ihmiselämää (1936). Tyyni on todennut erilaisten töiden yhdistämisestä: ”Ajatus lepää, kun kädet tekevät töitä – tai kuten usein olen huomannut, runokäännökset askarruttavat aivoja, kun kädet lakaisevat tai pyyhkivät tomua.”
Oiva kuoli tuberkulosiin vuonna 1941, ja muutama kuukausi myöhemmin kaatui sodassa heidän poikansa. Tämän jälkeen Tyyni elätti yksinhuoltajana kaksi lastaan. Hän kirjoitti useisiin lehtiin (usein nimimerkeillä), useita romaaneja, tutkimuksia ja elämäkertoja sekä paljon käännöksiä mm. tyttökirjoista. Tyyni Tuulio oli mukana kirjailijoiden sananvapausjärjestön Suomen PENin toiminnassa. Hänen nimeensä Tyyni Haapanen, Tallgren tai Tuulio törmää tuon tuosta, juuri äsken huomasin, että kappas, oman suosikkini Alcottin Pikku naisia on suomentanut Tyyni Haapanen.
Tyyni Tuulion Nuoruusajan kirjeenvaihtoa on erinomaisesti toimitettu julkaisu, taustoituksineen ja selityksineen (oppineita espanjan, italian, ranskan ja harvinaisempien romaanisten kielten sitaatteja myöten). Yhden epäselvyyden löysin (s. 245): Oiva kirjoittaa Tyynille sotasensuurin avaamasta kirjeestä, mutta toteaa sitten, ettei siitä kannata välittää: Unius aestimemus assis. Selityksiin toimittaja on kääntänyt: ”lat. Yhdessä arvioikaamme.” Tässä on oikeastaan kyseessä sitaatti Catulluksen kuuluisasta rakkausrunosta (5), jossa runoilija ei halua välittää toisten tuomitsevista juoruiluista pennin (roomalaisittain yhden as-kuparikolikon) vertaa.

Olen mukana monitieteisessä yhteisjulkaisussa Uskonto ja kamppailu tunnustamisesta (STKS), joka ilmestyi juuri!
Kirjan ovat toimittaneet Ritva Palmén ja Heikki Haara. Suuri osa kirjaan osallistuneista tutkijoista on mukana Suomen Akatemian huippuyksikössä Reason and Religious Recognition (”Järki ja uskonnollinen hyväksyminen”). Yksikkömme tutkii eri näkökulmista uskonnollisen hyväksymisen tapoja historiassa ja nykypäivänä.
 
Toimittajat kuvaavat kirjaamme Uskonto ja kamppailu tunnustamisesta näin:

Kamppailu tunnustamisesta voi edistää ihmisten hyvinvointia ja korjata yhteiskunnallisia epäkohtia. Samaan aikaan erilaisissa tunnustussuhteissa esiintyy vallankäyttöä, joka voidaan kyseenalaistaa. Uskonnon rooli on yksilöiden ja ryhmien välisten tunnustussuhteiden kannalta olennainen, mutta poliittisessa keskustelussa valitettavan vähälle huomiolle jäänyt alue.
Suvaitsevaisuus ja erilaisten identiteettien uskonnolliset kytkökset ovat Uskonto ja kamppailu tunnustamisesta -teoksen pääteemoja. Teos tarjoaa ajankohtaisia ja historiallisia näkökulmia yksilöiden ja yhteisöjen välisiin erimielisyyksiin ja vuorovaikutukseen. Teoksessa tarkastellaan uskonnollisen ajattelun ja identiteetin merkitystä sekä erimielisten toimijoiden välistä vuorovaikutusta.

Oma artikkelini käsittelee (tämä ei ole tietenkään mikään yllätys) kamppailuja tunnustamisesta Rooman valtakunnassa.

Heinäkuun kohokohtia oli ’Birckala 1017’ Tampereen kaupunginmuseossa Vapriikissa. Näyttely kertoo myöhäisrautakautisesta (’viikinkiaikaisesta’ eli vuosisatojen 800-1200) hämäläiskylästä. Pirkkalan Tursiannotkossa tehtiin vuosina 2012-2017 arkeologiset kaivaukset, ja näyttelyn esineistö perustuu osittain niissä tehtyihin löytöihin.
Näyttelyssä esitellään paljon muitakin kiehtovia löytöjä Hämeestä, esimerkiksi Ylöjärven Mikkolan kalmistosta vuonna 1976 löytynyt erikoinen hauta 1000-1100-lukujen vaihteesta. Vainaja oli n. 60-vuotias, ja hänen ruumisarkkunsa oli naulattu kiinni kolmella keihäänkärjellä. Neljäs keihäänkärki oli löydetty kasvojen kohdalta. Lisäksi haudassa oli miekka, jonka kärki oli suunnattu vainajan päätä kohti. Merkillinen hautaus on herättänyt spekulaatioita. Onko kyse erityisestä pelosta vainajaa kohtaan? Olivatko keihäänkärjet maaginen keino estää vainajaa nousemasta häiritsemään eläviä? Tätä Pahan miehen hautaa on verrattu muihin hautauksiin, joissa haudan päälle on laskettu iso kivi. Hämeessä elettiin murroskautta, jolloin alue alkoi vähitellen kristillistyä, siirryttiin polttohautauksesta ruumishautaukseen, ja kaikki tämä herätti epävarmuutta myös vainajien suhteen.

Lisäksi näyttelyssä esitellään tuore löytö vuodelta 2013, Janakkalan miekkamies. Tämä vainaja on ajoitettu 1300-luvulle, ja mielenkiintoista löydössä on se, että vainaja on saanut mukaansa kaksi miekkaa. Molemmat miekat ovat vainajaa paljon varhaisempia. Läntisen Suomen alueilla 1300-luvun oli jo harvinaista laittaa aseita tai muita esineitä mukaan hautaan. Tämä on saanut tutkijat arvelemaan, että Janakkalan miekkamies olisi ns. viimeisiä pakanoita. Oletukset tosin perustuvat usein kaavamaisiin oletuksiin siitä, mitä kristinusko ja kristillistyminen menneinä vuosisatoina mahdollisesti oli.

Museossa voi myös arpoa nimigeneraattorilla itselleen muinaissuomalaisen nimen. Nimekseni nousi komea Marjatta Karhu. Sepän pajassa saa kokeilla palkeiden käyttöä ja takomista. On vaatteita ja rautarengaspaitoja, joita saa pukea päälle. On miekkoja ja kilpiä, joilla pääsee taistelemaan. Yhdessä nurkkauksessa on tulisija, jossa voi kokeilla ruuanlaittoa myöhäisrautakautiseen tapaan. Seinällä on erikseen kyltti, jossa kerrotaan, että puuron keitto todellakin on sallittu. Juuri tämän vuoksi rakastan nykymuseoita! Pieni lapsi minussa haluaa kokeilla ja koskettaa menneisyyttä.

Yllä oleva kuva on keskiaikaisen käsikirjoituksen näkemys 400-luvun alkupuolella vaikuttaneesta historiankirjoittajasta Orosiuksesta. Pidän kuvaa työhuoneen ilmoitustaululla. Osin tietysti sen takia, että tyyppi on yksi lähteistäni: hän kirjoitti teoksen Historia adversus paganos (Historia pakanoita vastaan). Mutta ennen kaikkea Orosiuksen kuva muistuttaa, kuinka vaarallista on istua. Katsokaa vaikka, kuinka kumaraselkäiseksi Orosius on vaipunut. Älkää siis istuko!

Tänä kesänä ei istuta. Olen omistanut alkukesän halkojen kärräykselle. Se on palkitsevaa. Toisin kuin kirjoittamisessa, kärräämisessä näkee heti työnsä tulokset. Huomaa heti, kuinka halkokasa kutistuu kutistumistaan. Vai huomaako?

Päivä toisensa jälkeen halkokasa näyttää aivan samalta. Mitä eroa tässä on? Urakka alkaa muistuttaa kirjoittamista. Sanoja kuljetellaan, vaan näkyykö mikään missään?

Jospa tärkeintä olisi keskittyä toimintaan, ei lopputulokseen. Kottikärryt kulkevat välillä ylös rantaan saunalle, välillä ylämäkeä puuvajaan. Ylämäessä toiminnan huomaa reisilihaksissa. Lopulta kuitenkin tulee valmista, kärräyksessä ja toivottavasti joskus kirjoittamisessa.

Rooman tuho kiinnostaa edelleen – jopa heinäkuussa! Helsingin Sanomien taloussivuilla kerrotaan Jyväskylän yliopiston taloushistorian professorista Juha-Antti Lambergista, joka on työryhmänsä kanssa pohtinut Rooman tuhon syitä, erityisesti Rooman valtakunnan talouden taantumista. Yhtenä syynä Rooman tuhoon Lamberg ryhmineen näkee valtakunnan väestön vähenemisen ja sen myötä talouden hiipumisen. Myös Rooman keskushallinnon talousongelmat mainitaan: verokertymä pieneni ja keskushallinto oli vaikeuksissa.
Yhtenä tärkeänä analyysin lähteenä on Bryan Ward-Perkinsin The Fall of Rome and the End of Civilization (2005) (Katso esittely kirjasta blogipostauksessani vuonna 2009). Ward-Perkinsin teos on ollut merkittävä keskustelunavaus myöhäisantiikin tutkimuksessa ja haaste aikaisemmalle tutkimukselle – joskin juuri poleemisuutensa vuoksi aika yksipuolinen kuvaus myöhäisantiikin maailmasta. Hesarin uutisen perusteella on vaikea on sanoa, onko Lambergin ryhmä hyödyntänyt muita analyyseja myöhäisantiikin Roomasta. Gibbon klassikkona mainitaan.
Onneksi haastattelussa Lamberg varoo tekemästä yksioikoisia vertailuja Rooman ja esimerkiksi EU:n tai Neuvostoliiton välillä. Näitähän vertailuja tehdään tuon tuosta, usein poliittisin motiivein. Vertailuun väestönkasvun ja väestön vähenemisen yhteydessä kuitenkin (ainakin lehtijutun perusteella) pureudutaan. Lamberg varoittaa siitä, että väestön väheneminen taannuttaa talouden. Minun mielestäni on kuitenkin todella hankalaa rinnastaa väestön kasvua tai vähenemistä antiikin ajan Välimeren alueella ja nykyisen maailman väestöä. Antiikin ajan Rooma oli teknologisesti aivan eri universumi kuin meidän  maailmamme. Kaikki talouden alat vaativat runsaasti työvoimaa. Suuri osa ihmisistä (joista osa oli orjatyövoimaa) eli kehnosti tuottavasta maataloudesta.
Eroja on paljon, joten vertailu on haastavaa, vaikka totta kai kiehtovaa. Silläkin uhalla, että Kohudosentin nyt uutisoidaan käyneen analogioita viljelemään, voisin tässä heittää verokertymiin liittyen, että siinä myöhäisantiikin Roomalla ja nykymaailmalla on paljon yhteistä. Rooman keskushallinto oli 300-ja 400-luvuilla pulassa erityisesti sen takia, että monet tahot harrastivat tehokasta verosuunnittelua. Suurmaanomistajia, aristokratiaa ja kirkkoa ei saatu tehokkaasti verotuksen piiriin. Eikö nykyään voitaisi vihdoinkin saada sellaisia vapaamatkustajia kuin sähkönsiirtoyhtiö Caruna maksamaan kunnolla veroja?
 

Miten päin roomalainen yleisö käänsi peukaloaan gladiaattorinäytännöissä. Asia ei ole aivan yksinkertainen. Kirjoitan roomalaisten peukutuksesta antiikintutkijoiden yhteisöblogissa Khelidonissa.
 

Antiikin väitökset kesäkuussa jatkuvat. Heta Björklund väittelee Helsingin yliopistossa perjantaina 9.6.2017 myöhäisantiikkisista ja bysanttilaisista amuleteista, jotka liittyivät kohtuun ja sen hyvinvointiin, raskaana olevien ja synnyttävien naisten, sekä raskauden ja lasten suojelemiseen. Amuleteilla haluttiin suojautua lapsia tuhoavia demoneita vastaan. Väitöskirja Protecting Against Child-Killing Demons: Uterus Amulets in the Late Antique and Byzantine Magical World ja sen tiivistelmä ovat luettavissa täällä.
Vastaväittäjänä on professori Daniel Ogden (University of Exeter) ja kustoksena on professori Mika Kajava. Daniel Ogden on maineikas antiikin magian tutkija. Hän on julkaissut maagisen jännittäviä ja hienoja teoksia kuten  Magic, witchcraft, and ghosts in the Greek and Roman worlds: A sourcebook (2002), Night’s black agents: Witches, wizards and the dead in the ancient world (2008) ja Drakōn: Dragon myth and serpent cult in the Greek and Roman worlds (2013).
Onnea väitökseen!

Ensi lauantaina 3.6.2017 on tiedossa väitös kielellisistä kohtaamisista antiikin maailmassa. Sonja Dahlgrenin väitöskirja Outcome of long-term language contact : Transfer of Egyptian phonological features onto Greek in Graeco-Roman Egypt käsittelee egyptin kielen ja kreikan kielen välistä kielikontaktista roomalaisaikaisessa Egyptissä. Hän on tutkinut papyrusaineistosta egyptinkielisten kirjurioppilaiden kielenkäyttöä. Suomenkielisessä tiivistelmässään Dahlgren toteaa:

Projektin aikana aloin aavistella, että Egyptissä on saattanut olla oma kreikan varieteettinsa, jossa olisi ollut siirtovaikutusta erityisesti egyptin fonologiselta tasolta; mahdollista egyptinkreikan varieteettia voisi verrata esimerkiksi intianenglantiin.

Vastaväittäjänä on Prof. Brian Joseph, The Ohio State University, ja kustoksena on kreikan kielen professori Mika Kajava. Väitöskirja on luettavissa täällä.
Onnea väitökseen!
 
 

Monet ovat varmasti lukeneet uutisia italialaisesta insinööristä Felice Vincistä, jonka mukaan Iliaan ja Odysseian tapahtumat sijoittuvatkin pohjoiseen: siten Troijan sota olisi käyty Toijassa, Suomessa, ja Odysseus harhaili Norjan rannikolla. Tästä ja vastaavista levottomista teorioista kertoo Inkeri Koskinen kirjassaan Villi Suomen historia. Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin.
Tunnetuimpia villejä teorioita Suomen menneisyydestä ovat Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870-1946) ja Ior Bockin viritykset. Wettenhovi-Aspa väitti, että suomen kieli on vanhin maailman kielistä ja itse asiassa alkukieli, jota ihmiskunta puhui ennen Baabelin kielten sekoitusta. Aspa ja häneltä vaikutteita saaneet ite-historioitsijat ja ite-kielitieteilijät etsivät Suomelle ja suomen kielelle suurta menneisyyttä. Ior Bock (1942-2010) tunnetaan tarinoista, joissa kalevalaiset myytit Lemminkäisestä ja Väinämöisestä punoutuvat yhteen Atlantiksen, Ragnarökin ja Novgorodin kanssa. Bock ihailijoineen ryhtyi kaivamaan Sipoossa Lemminkäisen temppeliä.
Nykyisen Suomen alueella eläneiden ihmisten varhaisvaiheista on hyvin vähän kirjallista aineistoa ennen 1100-lukua. Tätä on monista, usein poliittisista, syistä haluttu paikkailla sepittämällä suurta suomalaista menneisyyttä. Inkeri Koskinen taustoittaa 1800- ja 1900-lukujen näennäistieteellisiä kirjoituksia kertomalla ns. gööttiläisestä (eli goottilaisesta) historiankirjoituksesta. Ruotsalaiset oppineet kehittelivät Ruotsin suurvallalle loistokasta menneisyyttä. Vastaavasti Johannes Messenius (1579-1636) sepitti suomalaisille omat kuninkaat, joihin aika ajoin edelleen vedotaan nettipalstoilla. Näennäistieteellisissä teorioissa kalevalaiset suomalaiset ovat seikkailleet paitsi entisinä troijalaisina ja atlantislaisina, myös Israelin kadonneena heimona. Tyypillistä on yhdistää aineksia eri tarustoista kuin konsanaan Marvel-sarjakuvien universumissa, jossa aasgardilainen Thor taistelee Captain American ja muiden supersankareiden rinnalla.
Näennäistieteelliselle hömpälle on hauska naureskella, mutta Inkeri Koskisen Villissä Suomen historiassa on myös vakava vire mukana. Koskinen on tieteenfilosofi, joka näennäistieteellisten teorioiden kautta pohtii kriteereitä, jotka tekevät tutkimuksesta vakavasti otettavaa tiedettä. Samalla voi pohtia tieteen historiaa, jossa monet aikaisemmat teoriat haastetaan ja lopulta hylätään. Koskinen mainitsee historiantutkimuksesta tuttuja nimiä, kuten Jalmari Jaakkolan (1885-1964), joka yhdessä kansanrunoudentutkija Kaarle Krohnin (1863-1933) kanssa rakensi vasta itsenäistyneelle Suomelle loistokasta menneisyyttä ja pitkää kuningashistoriaa. Monet muistavat Matti Klingen Muinaisuutemme merivallat (1983), jossa Klinge esitti, että kansanrunot Pohjolasta, Kalevalasta, Sammosta ja Väinämöisestä kertoivat muinaisesta valtataistelusta Itämerellä ja suomalais-virolaisesta merivallasta. Kansanrunoudentutkija Väinö Kaukonen ampui teorian alas: Klinge ei ollut huomioinut sitä, että Kalevalan ja Pohjolan kansat olivat Lönnrotin tarinallinen kehitelmä.
Koskisen Villi Suomen historia on viisas, hauska ja erittäin hyvin jäsennelty ja kirjoitettu. Ainoa harmi on kirjan kansi, joka on sekava ja hassu. Älkää antako sen häiritä, sisältö on fantastinen.

Next week there will be a symposium ”Latin and the Republic of Letters” at the Helsinki Collegium for Advanced Studies (HCAS). The papers presented will discuss the education of Latin in all times through from oral tradition to digital humanities.
The symposium is organised by Alexandra Grigorieva (HCAS). As an alumna of HCAS, I am one of the co-organisers.
I will speak about late antique debates on the education and tradition:
Whose poetry, whose paideia, whose tradition? – Late Antique Debates on the Greco-Roman Cultural Heritage
Abstract: As is well-known, many Christian writers of the 4th and 5th centuries were trapped in a troubled and ambivalent relationship with the Greco-Roman literature (often referred to as profane, classical, or pagan). Continuous apologies and confessions were part of this relationship. The most famous case is Jerome who in his angst-wrought dream was accused at a heavenly tribunal for being Ciceronianus, instead of being Christianus.
In my paper, I will discuss the late antique debates on paideia, education and especially Greek and Latin literature. I will reconsider late antique Christian attitudes to Greek and Roman literature (especially to Vergil and Homer) and Greco-Roman tradition in general. My focus will be on the famous School Edict of Emperor Julian and the responses to it of Christian writers such as Basil of Caesarea and Gregory of Nazianzus. Furthermore, I will look at the attitudes to the Latin literature and education in the writings of Paulinus of Nola and Augustine.