Tekijä: maijastina

Tartuin sitten Bryan Ward-Perkinsin kirjaan The Fall of Rome and the End of Civilization (Oxford University Press 2005).

Ward-Perkins ilmoittaa kaunopuheisesti haastavansa myöhäisantiikin tutkimuksessa vallitsevat käsitykset, joissa on hänen mukaansa vähätelty valtakunnan loppuaikojen kurimusta. Ward-Perkinsin mukaan rauhanomaisen ”koulukunnan” näkemyksissä myöhäisantiikin Roomassa ollaan kuin pappilan teekutsuilla, joissa seurustellaan sivistyneesti ja jutellaan mukavia.

Ward-Perkins kirjoittaa poleemisesti, mutta välillä tuntuu, että hän huomiota herättääkseen kärjistänyt eroja eri ”koulukuntien” välillä.

The Fall of Rome on nautinnollista luettavaa. Viittauksella Gibboniin aloitetaan. Brittiläisiä myöhäisantiikin historioita on ilmeisesti mahdotonta olla aloittamatta tai lopettamatta Gibboniin. Tässä tapauksessa on ymmärrettävää, ettei Gibbonin The History of the Decline and Fall of the Roman Empire voi jäädä sivuuttamatta.

The Fall of Rome -kirjasta selviää, että roomalaisilla ei ollut latinassa sanaa viiksille. Partaa kuvailevia sanoja tietysti riittää, mutta viikset ilmestyvät eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan germaanien myötä.

Maijastina Kahlos

Eilen palmusunnuntaina minut virvottiin useaan kertaan. Olo olikin sen jälkeen jotenkin tuore.

Palmusunnuntain viettoon keskiajalla kuului kulkue ja palmunoksien juhlava siunaaminen, siis siellä missä palmu kasvoi. Pohjois- ja Keski-Euroopassa siunattiin niiden puiden oksia, joita oli saatavilla. Suomessa niitä olivat paju ja koivu. Myös ortodoksit siunasivat pajun oksia. Uudella ajalla luterilainen papisto tosin ei katsonut siunaamishommia hyvällä. Esimerkiksi Örebron kirkolliskokouksessa vuonna 1529 kiellettiin oksien siunaaminen.

Suomalaisen Kirjallisuuden seuran sivuilla on tietopaketti tärkeimmistä vuotuisjuhlista. Siellä kerrotaan, että suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa on ollut tapana karkottaa pahoja henkiä oksan heilutuksen rituaalilla.

Myös Helsingin kaupunginmuseolla on hienot sivut vuodenkierrosta. Siellä mainitaan, että kiirastorstaina oli Suomessa tapana ajaa pois kiira eli paha henki, esimerkiksi polttamalla savuttavia tulia. Tästä johtuu mieleen, että ensi torstaina aloitetaan loma ja karkotetaan kiire. Toivottavasti ei kuitenkaan kesämökin takkaa savuttamalla 🙂

Maijastina Kahlos

 

Kaikki yksin pakertavat tutkijat tietävät, että on tärkeää saada kannustusta. Itse asiassa se on tutkijan ravintoa siinä missä maito, leipä, kahvi ja suklaa. Varsinkin vertaisten rohkaisu on välttämätöntä. Samoin tiedämme, että puoliso voi suhtautumisellaan joko nostaa tai torpeedoida koko hankkeen. 

Myös muilla perheenjäsenillä on iso osa koko hommassa. Kun kirjoitin edellistä kirjaani, Likka (silloin eskarissa) oli kovasti mukana hankkeessa. Aina aamuisin ilmoitin, että tänään kirjoitan kaksi sivua. Likalle se ei riittänyt, vaan hän ryhtyi eskarin ovella huutamaan kannustushuutoja: ”Kirjoita kymmenen sivua!”.

Sivumäärät alkoivat nousta – siis kannustushuudoissa, ei työpöydän ääressä. Eskarikaverit osallistuivat kannustukseen. Siitä tulikin jo kilpalaulantaa, kun jokainen yritti keksiä isompia numeroita ja kiljunnassa päästiin miljooniin. Minä en päässyt miljooniin, mutta lähdin hyvällä mielellä kirjoittamaan.

Maijastina Kahlos

P.S. Vilkaise huhtikuun 1. päivän merkittävintä uutista ”Helsinki menettää kaupunkioikeudet” Memoria volatiliksen blogissa.

 

Arduumin blogi ja kotisivu katosivat viikonlopun ajaksi. Välillä olin epäluulon vallassa ja kuvittelin joutuneeni sabotaasin kohteeksi. Tänään onneksi sain sivuni takaisin ja syykin selvisi. Täällä on ollut niin paljon tavaraa, etteivät sivut enää auenneet. Nyt tilanne on korjattu ja kaikki toivottavasti taas toimii …

Viikonlopun ilonaihe oli Helsingin kaupunginteatterin Aina. Näytelmä on tarkoitettu yli 9-vuotiaille, ja se kertoo surullisista asioista. Mukaan on onneksi saatu vapauttavaa huumoria. Nykyään jo kovin vaativaksi käynyt Likka piti esityksestä.

Ainan on kirjoittanut Kati Kaartinen, jonka näytelmää Kolmas esitettiin vähän aikaa sitten Kom-teatterissa. Molempien jälkeen tajusin taas, miksi teatterissa käydään.

Maijastina Kahlos

Katja Ketun Hitsaaja (Wsoy 2008) on hurja kirja. Se on tarina kolmesta ihmisestä, joiden elämän Estonian uppoaminen muuttaa.
Hitsaajassa on kaikkea rikkinäisistä ihmisistä, 90-luvun lamasta ja syyllisyydestä aina pohjoisen hulluuteen. Lopussa päästään kauhuromanttisiin tunnelmiin. Välillä ihmispolojen surkeus käy puuduttamaan. Kaikkein vangitsevinta Ketun maagisessa realismissa on mahtava kieli ja musta huumori.
Kolmen ihmisen tarinoiden lomaan on Kettu kirjoittanut vielä neljännen näkökulman, Ivalon poliisin Someron ytimekkäät kommentoinnit ihmiselosta. Parasta kirjassa. Tässä näyte Someron kuolemattomista lausahduksista:

”Se on niin, että ihminen voi joko luottaa Jumalaan tai olla luottamati. Jossei usko, ja Jumalaa ei ole, niin ei siinä mittään. Jos taas Jumala on, muttei sitä ole eläisään tunnustanu, niin joutuu pihkapataan kärventymään. Jos uskoo niin se on parempi kun se, ettei usko. Jos uskoo, ja Jumala on olemasa, niin pääsee taivaaseen enkelten kanssa ketjottamaan. Jos taas Jumalaa ei ole , niin ei siinä muuta harmia ole sattunu kun että ittensä vähän narriksi on tehnynnä.” (Katja Kettu, Hitsaaja, Wsoy 2008, s. 304).

Maijastina Kahlos

Matka ei kuitenkaan suuntaudu Turkkiin, vaan Oxfordiin, jossa pidetään kollokvio Approaching Ephesus.
Kyseessä on täsmäseminaari tarkkaan rajatusta aiheesta. Nyt käydään kiinni Efeson 1. kirkolliskokoukseen, joka pidettiin vuonna 431.
Surullisen kuuluisaksi Efesoksen kokouksen teki se, että jopa kirkolliskokoukseksi se oli erityisen riitaisa. Se kutsuttiin koolle Nestorioksen ja Kyrillos Aleksandrialaisen kiistelyn merkeissä. Keisari Theodosius II oli aluksi Nestorioksen kannalla, mutta kahnauksen edetessä käänsi takkia ja päätyi Kyrilloksen puolelle. Nestorioksen kaveri Johannes Antiokialainen järjesti Efesoksessa oman kilpailevan synodin. Hän kumminkin teki lopulta Kyrilloksen kanssa sovintoon, ja Nestorios jäi yksin.
Minun osuuteni seminaarissa on tutkailla Kyrilloksen varsin värikästä retoriikkaa. Kyrillos todistelee keisarille, että kirkon yhtenäisyys takaa maallisen valtion hyvinvoinnin. Kyrillos mustamaalaa vastustajaansa Nestoriosta ja hänen kannattajiaan estoitta, mm. esittämällä tämän opin sairautena, demonisena aikaansaannoksena ja saastaisuutena. Käytössä oli myös pakanaksi ja juutalaiseksi leimaaminen, nykyistä natsikorttia vastaava konsti.
Maijastina Kahlos

Ns. hiihtolomalla luin suurella innolla Taina Latvalan Arvostelukappaleen, sen verran hauska se oli. Tai ehkei hauska ole aivan riittävä sana kuvaamaan novellikokoelmaa.

Novellit kertovat nuoren naisen suruista ja surkeuksista, mutta niitä käsitellään sopivalla ironialla ja etäännytyksellä. Ei liikaa paatosta kovin monta tarinaa jaksaisikaan. Tuskille on helpottava saada myös nauraa.

Parhaimmat novellit ovat alkupuolella. Latvala kuvaa ihmiselämää ja varsinkin lapsuuden muistoja iskevällä ja toteavalla tyylillä. Puoliväli (tuo kirjojen kohtalokkain karikko!) tuntui toistavan alkupuolen tarinoita. Ironisilla oivalluksilla on vaarana kääntyä nokkeluudeksi.

Päähenkilön isänkaipuu kantaa kuitenkin loppuun. Viimeinen novelli antaisi ymmärtää, että jotain loksahtaa paikoilleen ja tytöstä kasvaa nainen. Vapauttavaa luettavaa!

Maijastina Kahlos

Arduumin lehtikatsaus jatkuu, tällä kertaa vuorossa Rostra. Rostraa tekee Helsingin yliopiston latinan ja kreikan opiskelijoiden ainejärjestö Symposion.
Uskomatonta mitä kaikkea 20 sivuun mahtuukaan. Uusimmassa Rostrassa 1 / 2009 on juttuja mm. muinaisten perhe-elämästä, ensimmäisestä ”ranskalaisesta keittokirjasta”, novelli rakkausloitsujen tuhoisista vaikutuksista ja vielä sarjakuva!
Hauskin (ja hyödyllisin) on ”Olympos maan päällä” eli katsaus antiikkiaiheisiin elokuviin. Katsauksessa esitellään ja arvostellaan viisi todellista kalkkunaa. Mukana on sellainenkin ilmestys kuin Herkules New Yorkissa vuodelta 1970, pääosassa komeilee itse Arnold Schwarzenegger. Muita esiteltyjä ”klassikkoja” ovat Minotaurus (2006), Taistelu Galliasta (2001), Gladiatress (2004) ja 300 (2007). Elokuvakatsaus sisältää spoilauksia, mutta juonikäänteiden paljastus ei yleensä vähennä antiikkiaiheisten spektaakkeleiden nautintoa 🙂
Rostran uusin numero ja muita aikaisempia numeroita on luettavissa täällä!
Maijastina Kahlos

Eilisessä Hesarissa Antti Nylén esitteli uusinta Kansakunnan henkistä tilaa (eli Tarkemmin ajatellen, toim. Ilkka Niiniluoto ja Juha Sihvola, Gaudeamus). Nylén viittaa Sihvolan artikkeliin uskonnonvapaudesta. Hän toteaa, että uskonnottomien ihmisten vaatima laïcité-aate (suom. tunnustuksettomuus) on ongelmallitsa. Sitten Nylén kirjoittaa:

”Yhteiskunnan täydellinen ’rauhoittaminen uskonnolta’ vaatisi myös gregoriaanisen kalenterin ja kristillisen viikkojärjestyksen hylkäämistä.”

Jaaha. Gregoriaaninen kalenteri on lähinnä korjailtu versio juliaanisesta kalenterista. Juliaaninen kalenteri syntyi suuressa roomalaisen kalenterin uudistuksessa, jonka pani toimeen Gaius Julius Caesar vuonna 46 eaa eli ennen Kristusta.
Kristillisellä viikkojärjestyksellä Nylén taitaa tarkoittaa seitsemän vuorokauden jaksoa, joka vähitelleen yleistyi Roomassa keisariaikana. Kyseessä oli astrologiassa käytetty jakso, jossa päivät oli nimetty taivaankappaleiden (Auringon, Kuun ja planeettojen mukaan) eli roomalaisten jumalien mukaan. Juutalaiset olivat omaksuneet seitsemän päivän rytmin, mutta sen juuret olivat muinaisessa Babyloniassa ja Sumerissa, joissa myös päivät nimettiin taivaankappaleiden eli jumalien mukaan.  
On siis ongelmallista puhua leimallisesti kristillisestä viikkojärjestyksestä tai kalenterista, sen verran monikerroksisia kulttuurisia rakenteita ne ovat. Kristinuskon lisukkeet ovat vain osa kulttuuria.

 
Eilen vietettiin kansainvälistä äidinkielen päivää. Kun eilispäivä tuhraantui paluumatkalta Andalusiasta, blogaus tulee vasta tänään. (Kyseessä oli lomamatka – ei siis yhtään vierailua antiikin raunioille!)
The Independent kertoo, että Unescon Atlas of the World’s Languages in Danger of Disappearing julistaa Cornwallissa puhutun kornin kielen kuolleeksi. Kornia (engl. Cornish) ei puhu enää kuin 300 ihmistä. Sama kohtalo uhkaa mm. gaelin kieltä.
The Independentin pääkirjoitussivulla ei jäädä kuitenkaan suremaan kornin kohtaloa. Siinä pikemminkin ihmetellään, että kornia puhutaan edelleen, vaikka sen kuolemisesta on huolehdittu 1700-luvulta lähtien. Kirjoituksessa todetaan, että kornin puhujat ovat tiedostamattaan nyt liittyneet klassisten kielten tuntijoitten porukkaan, jossa nämä ehdottomasti haluavat jaaritella keskenään ”kuolleella” kielellä. Aiheesta on virinnyt lehden sivulla jo keskustelua (jossa mm. muistutetaan, että latinan puhujia on monin verroin enemmän kuin kornin puhujia, ja että korni on oikeastaan elvytetty kieli).