Tekijä: maijastina

Pitkäaikaisen projektin tuotos, Uskonnot antiikin Roomassa (Teos 2012) on juuri ilmestynyt! Tuli painosta eilen. Lisäkseni muita kirjoittajia ovat Marja-Leena Hänninen ja Ulla Lehtonen.
Kannen kuva on Vatikaanin Vergilius-käsikirjoituksesta, jossa on osia Aeneiksestä ja Georgicasta. Käsikirjoitus on ajoitettu 400-luvulle, ja se on kuuluisa loisteliaasta kuvituksestaan. Kannen kuvassa esitetään Karthagon kuningatar Dido suorittamassa uhria. Tavallaan kuvassa yhdistyvät varhainen, keisariaikainen ja myöhäisantiikin Rooma.

Pikainen visiitti Roomassa ”Pagans and Christians in Late Antique Rome” -konferenssin yhteydessä oli virkistävä ja nostalginen.
Rooma tuntui olevan edelleen sama ikuinen Rooma ja toisaalta vähän muuttunut. Hajut olivat ennallaan. Aivan kuin jotkut asiat olisivat toimineet sujuvammin kuin aikaisemmin, kuten jonot museoihin. Mutta liikenne oli yhtä kaaottinen kuin ennenkin. Mutta jotakin muutosta oli havaittavissa: siellä täällä näkyi rohkeita pyöräilijöitä! Ja aivan kuin Rooman keskusta on vähän siistimpi kuin ennen. Mutta samalla kun siinä ihastelin, astuin heti koirankakkaan.
Ara pacis Augustae on saanut komean uuden museon ympärilleen. Kävin myös Palazzo Altempsissa, jossa on kuuluisa kokoelma kreikkalaista ja roomalaista taidetta, mm. ns. Ludovisin Afrodite, itsensä ja vaimonsa surmaava galli sekä Ludovisin kuuluisa sarkofagi, joka esittää taistelun roomalaisten ja ’barbaarien’ välillä. Ja sitten museossa on tämä, Praetextatuksen hautapiirtokirjoitus:

 

From Thursday on I am participating in a conference ”Pagans and Christian in Late Antique Rome – Interpreting the Evidence”. The conference is held in the Hungarian institute in Rome (Palazzo Falconieri, Accademia d’Ungheria).
I am giving a paper with the title ”Artis heu magicis: The Label of Magic in the Fourth-Century Conflicts and Disputes”.

Syyskuu on mennyt touhukkaasti opetuksen merkeissä. Meneillään on antiikin historian ja mytologian peruskurssi. Kurssimateriaali päivittyy luentojen edetessä.
Käyn hyviä keskusteluja opiskelijoiden kanssa. Myös perheen teini haastaa minua kysymyksillään (ne tavalliset: ”Mitä hyötyä on historian tutkimisesta? Ja erityisesti antiikin historian tutkimisesta?”). Tämä kaikki pitää skarppina.
Teini kysyi myös, ihailenko roomalaisia. Selitin, että en suinkaan tutki antiikin roomalaisia sen takia, että heitä ihailisin. On tuhatkunta asiaa, joita roomalaisissa en todellakaan arvosta.
Mutta on kyllä muutama asia, joita ei voi olla ihailematta. Jokunen roomalainen kirjoitti aika vaikuttavia runoja. Joitakin kauniita seinämaalauksia. Akvedukteja katsellessa ei voi olla ihailematta muutamaa roomalaista rakennusmestaria. Välimerellä kulki jokunen viljaa, viiniä ja oliiviöljyä kuljettanut laiva.

Uusin blogaukseni aina ajankohtaisesta aiheesta Suomen Akatemian verkkolehdessä A Propos: ”Yhteinen valuutta yhdistää”.

Löysin Pekka Piirron (1935-2010) esseekokoelman Ne retket Hellaaseen. Kreikkalaisia esseitä (WSOY 2004). Innostuin lukemaan häneltä muutaman runokokoelmankin, mm. hänen kreikkalaistrilogiansa Kreikkalaisia iltoja (1990), Ithakan runot ja muita (1992) ja Eleusis (1994).
Piirto oli monipuolinen, runoilija, toimittaja ja opettaja. Häneltä julkaistiin kootut runot v. 2005. Monissa muissakin kokoelmissa nuo kreikkalaiset seikkailevat mukana, mutta juuri kreikkalaistrilogian runot ovat yhtä Kreikkaa.
Esseekokoelmassaan (s. 85) Piirto siteeraa Horatiusta (”Tutkikaa te kreikkalaisia, selailkaa niitä päivin ja öin”) ja kuvaa, miten hän v. 1983 hurahti täysin Kreikkaan. Hän kertoo, että  opettajana koulussa hänellä ”puhe joka jumalan rakosesta piipahti Kreikkaan, niin että oppilaat usein tuskissaan istuimillaan vääntelehtivät” (s. 85). Tosin iloakin riitti, kun sai seiskaluokkalaiset innostumaan.
Ne retket Hellaaseen on koottu aikaisemmin radiossa esitetyistä, mutta uudelleen editoiduista esseistä. On mielenkiintoista lukea esseet yhdessä runojen kanssa, leikkauskohtia tietysti paljon. Erityisen kiinnostava oli arvio Saarikosken tekemistä kreikkalaisen runouden suomennoksista. Ja mukana on myös essee argonauteista ja Medeiasta.

Huomenna, unikeonpäivänä selviää perheen unikeko (joka en kyllä varmasti ole minä!). Päivään on liittynyt erilaisia kansanuskomuksia ja hokemia, kuten: se joka nukkuu pitkään unikeonpäivänä, on unelias koko vuoden. Ja: jos unikeonpäivänä sataa, sataa sitten seitsemän viikkoa yhtä menoa.
Seitsemän on se tavallinen maaginen luku. Tässä seitsemän viittaa myös tarinan seitsemään unikekoon, joiden muistoksi päivää on vietetty. Kristillisen legendan mukaan seitsemän efesolaista nuorukaista pakeni keisari Deciuksen (keisarina 249-251) vainoa ja vetäytyi luolaan, jonne he sitten nukahtivat. He heräsivät vasta kristityn keisarin Theodosius II:n aikana (keisarina 408-450).
Unikekojen tarinan on kertonut mm. Gregorius Toursilainen  500-luvulla (Passio septem dormientium apud Ephesum). Gregoriuksen aikana ja myöhemminkin seitsemään unikekoon (kuten moniin muihinkin hahmoihin) liittyi uskomuksia. Esimerkiksi seitsemään unikekoon vedottiin monissa parannusloitsuissa. Eräässä tekstissä parannuskeinoksi painajaisia ja kuumeilua vastaan tarjotaan seuraavaa: seitsemän unikeon nimet kirjoitetaan seitsemän ehtoollisleivän päälle, potilaan pään päällä lauletaan loitsua, ja neitsyt sitoo leivät niskan ympärille. (Tämä ja monta muuta mielenkiintoista reseptiä selviää Valerie Flintin The Rise of Magic in Early Medieval Europe, 1991).
 

Christa Wolfin Medeia (1996, suom. Oili Suominen 2000) on uustulkinta kreikkalaisesta Medeian myytistä. Kuten tunnettua, myytissä Medeia on Kolkhiin kuninkaan tytär, joka auttaa kreikkalaista sankaria Jasonia voittamaan itselleen Kolkhiin suurimman aarteen, kultaisen taljan. Jason ja Medeia pakenivat yhdessä Kolkhiista ja asettuivat Korinttiin.
Niin kuin yleensä myyteistä, Medeian tarinasta liikkui antiikin aikana erilaisia versioita. Yhden version mukaan korinttilaiset tappoivat Medeian ja Jasonin lapset kostoksi siitä, että Medeia oli myrkyttänyt Korintin kuninkaan. Toisen version mukaan (ikuistettuna Euripideen Medeia-näytelmässä) Medeia Jasonin hylkäämänä surmasi itse lapsensa.
Wolfin Medeia on ”Kertomus kuudelle äänelle”: kuusi eri henkilöä kertoo Medeian elämästä omasta näkökulmastaan. Nyt äänen saavat hänen vastustajansa mutta myös hän itse. Medeia on hankala nainen, muukalainen ja korinttilaisten silmissä noita. Korintin valtaapitävät ja valtaan takertuvat saavat Medeiasta käyttöönsä syntipukin, jonka kannettavaksi voidaan sälyttää synkkää menneisyyttä ja nykyisyyden vastoinkäymisiä. Wolfin Medeiaa voi myös lukea pohdintana Saksan historiasta, muukalaisuudesta ja naisen asemasta. Isoja kysymyksiä, iso myytti.

Viime aikoina olen mietiskellyt myyttejä. Olen lueskellut Liisa Saariluoman toimittamaa artikkelikokolemaa Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa (SKS 2000). Modernilla kirjallisuudella tarkoitetaan tässä kirjallisuutta 1700-luvun lopulta meidän päiviimme.
Kirjassa pohditaan antiikin mutta myös myöhempien myyttien käyttöä kirjallisuudessa varsin monipuolisesti. Odysseuksen myytti saa tietysti oman käsittelynsä James Joycen Odysseusta (Ulysses) analysoivassa artikkelissa. Mielenkiintoinen on myös artikkeli Thomas Mannin Tohtori Faustuksesta, samoin analyysit postkolonialistisen kirjallisuuden tavoista kirjoittaa länsimaisia myyttejä uusiksi.
Innostuin erityisesti Hanna Meretojan tekemästä analyysista Michel Tournierin Keijujen kuninkaasta. Siispä Tournierin pariin seuraavaksi. Tällä hetkellä luettavana on Medeian myytin yksi moderni uudelleentulkinta, Christa Wolfin Medeia (1996). Ehkä palaan tähän vielä lähiaikoina.