Tekijä: maijastina

Edellisessä blogauksessani mainostin Helsingin taidemuseosssa Tennispalatsissa olevaa Happy End? -näyttelyä. Venäläisen taiteilijaryhmän AES+F teos Trimalchion pidot (2010) on tietysti viittaus roomalaisen kirjailijan Petroniuksen kirjoittamaan Trimachion pitoihin. Episodi on osa Petroniuksen Satyriconia, jota voisi luonnehtia eräänlaiseksi veijariromaaniksi.
Trimalchio on sittemmin elänyt elokuvissa, kirjallisuudessa ja sarjakuvissa. Fellinin teki Satyriconista elokuvan (1969). Seuraavana vuonna ilmestyneessä sarjakuva-albumissa Asterix ja alppikukka korruptoitunut roomalainen käskynhaltija Flunssavirus pitää orgioita, jotka hänelle järjestää ravintoloitsija Fellinius.
Ja törmäsinpä vielä yhteen Trimalchioon. F. Scott Fitzgerald kirjoitti romaaniaan The Great Gatsby (1925) työnimillä Trimalchio ja Trimalchio in West Egg. Kun katsoo uusimman filmatisoinnin (2013) pompööseja pitoja ja nousukas Gatsbyn traagista yritystä päästä piireihin ymmärtää yhteyden Trimalchioon.
Viime aikojen elokuvatarjonnassa on ollut muitakin viittauksia antiikkiin. Scifi-spektaakkelissa Oblivion (2012) törmää yllättävään mainintaan roomalaisesta sotasankarista Horatius Cocles. Elokuvan päähenkilö löytää tuhoutuneesta kirjastosta T.B. Macaulayn runoteokseen Lays of Ancient Rome (1842), jossa hehkutetaan Horatiuksen urhoollisuutta sodassa etruskeja vastaan. Horatius jäi yksin puolustamaan Roomaan johtavaa siltaa Pons Subliciusta.
Horatius Cocles oli yksi roomalaisten myyttisiä sankareita, jonka urotekoa kerrottiin opettavaisena esimerkkinä (exemplum) sukupolvelta toiselle. Rooman historian sankarien esimerkit siirtyivät sitten myös myöhempien aikojen opettavaiseen aineistoon, kuten Macaulayn kirjaan, jota englantilaiset koulupojat pakotettiin lukemaan.

Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa on vaikuttava näyttely Happy End? Mukana on venäläisen taiteilijaryhmän AES+F teos Trimalchion pidot (2010).
Näyttelyn yhteyteen järjestetään luentosarja, jossa eri alojen tutkijat pohtivat näyttelyn teemoja, tulevaisuuden visioita ja pelkoja, utopioita, kulutusta ja rappiota, eri näkökulmista.
Luentosarja alkaa luennollani Rooman valtakunnasta. Yritän vastata sellaisiin kysymyksiin kuin ”Mässäilivätkö roomalaiset itsensä piloille?” tai ”Loppuiko Rooman maailmanvalta hyvin?”

Tämän kesän taantuminen eli palaaminen lapsuuteen on tapahtunut sarjakuvalehti Zoomin merkeissä. Varsinaisesti minun lapsuuteni merkittävin sarjakuvalehti oli kuitenkin Non Stop, jota lukemaan liimauduin kirjastoon koulupäivän jälkeen.
On ehkä keski-ikäisyyden merkki, kun ryhtyy keräilemään lapsuutensa rakkaita kirjoja ja sarjakuvia. Non Stop on koossa, ja nyt on urakkana Zoom.
Zoom ilmestyi vuosina 1973-74, ja siinä julkaistiin eurooppalaista sarjakuvaa, mm. Tinttiä, Asterixia, Blueberryä, Haikaralaivuetta, Punapartaa, Valeriania ja Umpah-pahia. Päätoimittaja Mary A. Wuorion ensimmäisestä pääkirjoituksesta selviää, että irtonumerohinta oli markka ja viisikymmentä penniä.
Päätoimittaja on kirjoittanut pirteitä tervehdyksiä nuorille lukijoille:

”Kiva kun ojensit kätesi. Sillä tavallahan sitä tutustutaan, ja samalla sait hyvän sarjakuvalehden. — Lue, veikkonen, tarkkaan tämän lehden keskellä oleva liite.” (Zoom 1 / 1973).
”Moi! Tässä taas tultiin. Jos tämä on Sinun ensi tuttavuutesi Zoomiin, tervetuloa joukkoon lavenevaan. Jos taas tapasimme jo viime viikolla, sanotaan vaikka, että kiva tavata vanha tuttu.” (Zoom 2 /1973).
”Jep, tässä taas ollaan, adventin kynnyksellä ja kaikkea.” (Zoom 3 /1973).

Tämän iloisen tervehdyksen jälkeen päätoimittaja varoittelee lukijoitaan lumipallojen heittelystä, varsinkin jäämurikoilla ja kivilla vahvistetuista, ja toteaa:

”Jos olet siinä iässä, että et lumipalloa millään ilveellä voi olla heittämättä – alle kolmenkymmenen tai silleen – jätä ihmeessä kovikkeet pois, ja eläimet rauhaan.”

Päätoimittaja kertoo myös lukijapalautteesta:

”Moi! Taas meni viikko niin kuin mela olisi vilahtanut. Ja kovasti on vilahdellut tuo toimituksen ovi viime aikoina. Ehtimiseen. Käypäläistä on ollut monenlaista. Iloisimmin kaiketi yllätti ensimmäinen lukijavierailu.”

Nuori lukija (”yhdeksän ja risat”) oli käynyt kyselemässä, pitikö Mic Vaillant -sarjassa olla sitä rakkauttakin. Päätoimittaja kommentoi:

”Tuota – mitenkähän se nyt on. Toimitus oli kuvitellut, ettei nykyaikana enää olisi tuollaisia asenteita nuorimpienkaan herrojen keskuudessa, mutta jos lienee sittenkin niin että pienillä pojilla on erilaiset riitingit kuin isoilla.” (Zoom 4 /1973).

 
 
 
 

Tampereen Vapriikissa on hieno näyttely kuuluisista kiinalaisista terrakottasotureista. Soturit ja muu esineistö löydettiin Kiinan keisarin Qin Shi Huangdin hautamausoleumista. Qin Shi Huangdi (hallitsi 230-221  eaa) oli Qin-dynastian ensimmäinen keisari, joka verisillä valloituksilla aloitti Kiinan alueen yhdistämisen.
Qin-dynastian jälkeen tuli Han-dynastia (206 eaa – 220 jaa). Näyttelyssäkin mainitaan, että samaan aikaan kukoisti Rooman valtakunta ja että Kiinasta vietiin kauppatavaroita Rooman valtakuntaan saakka. Kiinasta tuotu silkki tunnettiin ylellisyystuotteena Roomassa.
Muutamat roomalaiset kirjoittajat kuvaavat seutuja, jotka on yleensä identifioitu nykyisen Kiinan alueiksi. 300-luvulla roomalainen historiankirjoittaja Ammianus Marcellinus kertoo keisari Julianuksen epäonnistuneesta sotaretkestä Persiaan. Sotaretken yhteydessä Ammianus kuvaa idän maita ja kansoja ulottaen selostuksensa aina Seres-nimiseen kansaan saakka. Nämä Seres on useimmiten yhdistetty kiinalaisiin.
Ammianuksen lyhyen kuvauksen mukaan Seres-kansa on lempeätä ja rauhallista väkeä. He elävät rauhanomaista elämää, ilman aseita ja taisteluita, eivätkä he aiheuta tuhoa naapurikansoilleen. Ilmasto on kaikin puolin miellyttävä ja terveellinen. Lisäksi Ammianus mainitsee, että he valmistavat silkkiä (sericum). Historioitsija korostaa edelleen, että Seres ovat kaikista kansoista kaikkein kunnollisimpia rauhanomaista elämää viettäviä ihmisiä (frugalissimi pacatioris vitae cultores).
Ammianuksen maininta kuvaa hyvin antiikin roomalaisten käsityksiä kaukaisista kansoista. Mitä kauemmaksi omasta elinpiiristä mentiin, sitä epämääräisemmiksi kuvaukset muuttuivat. Kaukaiset kansat olivat kuvauksissa usein mitä kummallisimpia otuksia (Ammianuksen idän kansojen kuvauksessa esiintyy myös kansa nimeltä Anthropophagi, ’ihmissyöjät’). Tai sitten kaukaiset kansat olivat mitä ihanteellisimpia olentoja, kuten Ammianuksen kuvaamat ”kiinalaiset”.
 

Tämän kesän kohokohta (tähän mennessä) on ollut vierailu Bengtskärin majakalla. Majakka on museo, jossa voi myös yöpyä! Bengtskärin majakka rakennettiin vuonna 1906, ja sen historian hurjimpia draamoja on Bengtskärin taistelu heinäkuussa 1941.
Bengtskärin kallioilla  voi eläytyä ulkosaariston yksinäisyyteen. Kallioilla on myös paljon niihin hakattuja piirtokirjoituksia, luodolla vierailleiden sotilaiden, veneilijöiden ja matkailijoiden pakertamia. Niissä on nähty vaivaa, sillä aivan noin vain ei kaiverreta piirtokirjoitusta kallioon.
Oman nimen (ja rakastetun tai perheenjäsenten) ikuistaminen tuntuu yleisinhimilliseltä. Antiikintutkijana ajattelen heti roomalaisia piirtokirjoituksia, joissa nimen vaaliminen oli tärkeää. Roomalaisten hautakivien tekijöillä oli paremmat työvälineet kiveen hakkaamiseen kuin satunnaisilla Bengtskäriin poikenneilla kulkijoilla. Useimmiten myös kiviaines oli helpommin muokattavaa.
 

Tähän aikaan vuodesta mikään muu ei tunnu niin tärkeältä kuin puutarhanhoito ja se, että saa hakea salaattinsa kasvimaalta.
Myös Themistios, 300-luvun konstantinopolilainen filosofi, reetori ja keisarien konsultti, ymmärsi ylistää maanviljelyä. Themistios piti muistopuheen (puhe 20) isälleen, joka myös oli filosofi, ja tässä puheessa hän ylisti isäänsä mm. siitä, että tämä osasi puhua niin, että kuulijatkin ymmärsivät.
Lisäksi isä ylisti maanviljelystä ja rakasti sitä. Isä julisti, että maanviljelyksessä saattoi löytää sen ainoan tavan rentoutua, joka oli sovelias filosofille, nimittäin levon, joka tuli ankaran työn jälkeen. Maanviljelystä ihminen sai hyvää liikuntaa jopa hyvin vanhana ja iän heikentämänä. Ja se oli sopivan maltillista nautintoa (puhe 20.236d-237a).
Nykynäkökulmasta voi riemastuneena todeta, että puutarhanhoito sopii kaiken ikäisille. Mutta antiikin maailman näkökulmasta muistaa aika pian, että Themistioksen isä tuskin itse heilui kuokan varressa (se nimittäin ei ole välttämättä kovin kevyttä askaretta). Todennäköisesti Themistioksen isä oli herrasmiesviljelijä Rooman tasavallan ajan senaattorin Caton tapaan. Cato kirjoitti maanviljelysoppaan, jossa hän antaa ohjeita maanomistajille tilan hoidosta. Herrasmiesviljelijä lähinnä valvoi työväkensä touhuja.

It is my great pleasure to announce the publication of a new book,  Authorities in the Middle Ages. Influence, Legitimacy, and Power in Medieval Society, edited by Sini Kangas, Mia Korpiola and Tuija Ainonen (de Gruyter 2013).
The articles are based on papers of the international conference ”Seeing, Hearing, Reading and Believing. Authorities in the Middle Ages” held in Helsinki 2010.
My contribution is ”’But Our Customs are older’: The Authority of Antiquity in Late Antique Debates (in the Fourth and Fifth Centuries C.E.)”, thus the earliest of the early Middle Ages.

Possidius oli pohjoisafrikkalaisen Calaman piispa 400-luvulla. Hän on tullut kuuluisaksi  siitä, että hän kirjoitti ystävästään Augustinuksesta elämäkerran. Ei Augustinuksen elämä aivan niitä ylimaallisimpia pyhimyselämäkertoja ole, mutta melkoinen ylistys kumminkin.
Aivan elämäkerran loppupuolella tulee kohta, jollaista ei siinä yhteydessä aivan odottaisi. Kerrottuaan Augustinuksen kuolemasta Possidius puhuu tämän kirjoituksista, jotka elävät edelleen ihmisten mielessä. Sitten Possidius mainitsee, että näin totesi eräskin maallinen runoilija, joka käski laittaa haudalleen seuraavat säkeet:
 

Vivere post obitum vatem vis nosse, viator?
Quod legis, ecce loquor: vox tua nempe mea est.

Käännettynä jotensakin vapaasti näin:

Matkamies, haluatko tietää, kuinka runoilija jatkaa elämäänsä vielä kuolemansa jälkeen?
Kun sinä luet, olen minä äänessä; sinun äänessäsi kuuluu minun ääneni.

Äänen kuuleminen viittaa siihen, että antiikissa luettiin usein ääneen, vaikka yksinkin. Joissakin antiikin aikaisissa hautakirjoituksissa ilmaistiin toive, että ohikulkija lukisi vainajan nimen ääneen. Tällöin vainajan muisto jäisi elämään. Samantapainen ajatus on Possidiuksen siteeraamassa pätkässä. Runoilijasta tulee kuolematon, kun hänen säkeensä muistetaan.
Tekstikohta: Possidius, Vita Augustini, 31.8 (runo myös Anthologia Latinassa, ed. Riese, no. 721).

Uusin blogaukseni Suomen Akatemian verkkolehdessä A propos.
Vuonna 1946 ranskalainen historioitsija André Loyen piti konferenssiesitelmän, jossa hän esitteli tutkimustaan kansainvaellusten ajasta. Hän jakoi 400-luvun Galliassa eläneet roomalaiset vastarintaa tekeviin (résistants) ja myötäilijöihin (collaborateurs) sen mukaan, miten nämä suhtautuivat barbaaritulokkaisiin.
Oman ajan tapahtumat ovat usein heijastuneet käsityksiin menneisyydestä, eivätkä historiantutkijatkaan ole immuuneja oman aikansa vaikutuksille. Historiasta on tunnetusti myös ammennettu valtuutusta erilaisiin poliittisiin selkkauksiin, kiistoihin rajalinjoista ja aluevaltauksiin. Myös Rooman valtakunnan hajoamisesta 400-luvulla ja varsinkin ns. kansainvaelluksista on saatu raaka-ainetta erilaisiin aatteisiin ja vaatimuksiin.
Jo 1700-luvulla kansainvaellusten aika oli osoittautunut oivalliseksi polttoaineeksi Ranskassa, kun kiisteltiin kuninkaanvallasta ja aristokraattien etuoikeuksista. Jotkut ranskalaiset historioitsijat löysivät muinaisista frankeista oikeutuksen aatelisten etuoikeuksille: Frankit olivat nimenomaan ranskalaisten aatelissukujen esi-isiä, ja kuningas oli ollut vain ensimmäinen vertaistensa joukossa.
Kansainvaellukset liittyvät nykyisten kansallisvaltioiden muotoutumiseen Euroopassa. Useimmat nykyisistä kansallisvaltioista kehkeytyivät 1800-luvun kuluessa. Tällöin kulttuuriväki eri puolilla Eurooppaa etsi kansakuntiensa alkuperää kansainvaellusten ajasta.
Yksi Italian kansallisen heräämisen (risorgimento) tärkeimpiä vaikuttajia 1800-luvulla oli Alessandro Manzoni, joka julkaisi tutkielman Italian valloittaneista langobardeista. Hän näki langobardit valloittajina, jotka pysyttelivät erillisenä yläluokkana ja alistivat alkuperäisväestön valtansa alle. Manzonin näkemykseen todennäköisesti vaikutti se, että osa Italiasta 1800-luvulla kuului Itävallan keisarikuntaan.
 
1800-luvun alussa myös saksalaiset tutkivat innolla kansainvaellusten aikaa. Vapaaherra von Steinin aloitteesta alettiin vuodesta 1819 lähtien koota lähdekokoelmaa Monumenta Germaniae historica, jossa on julkaistu valtaisa määrä myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan lähteitä.
Erityisesti 1800-luvun puolivälin jälkeen tutkimus germaanisten kansojen vaiheista Saksassa vilkastui. Samoihin aikoihin alkoi keskustelu Saksan yhdistämisestä, ja Saksan keisarikunta muodostettiin vuonna 1871. Yksi tärkeimmistä kansainvaellusten ajan tutkijoista oli Felix Dahn. Hän julkaisi useita tutkimuksia germaanien kuninkaista ja vuonna 1876 myös romaanin Ein Kampf um Rom (suomeksi Taistelu Roomasta vuonna 1904). Siinä Dahn kertoo itägoottien kuningaskunnan vaiheet Italiassa, ja romaanin läpi kulkee vastakkainasettelu vapautta rakastavien germaanien ja dekadenttien roomalaisten välillä.
Intoilevien intellektuellien piireissä kansainvaellukset esitettiin oikeutuksena saksalaisten alueen laajenemiselle. Ennen Saksan yhdistymistä ja ennen ensimmäistä maailmansotaa Alsace-Lorraine (saksalaisittain Elsass-Lothringen), Belgian flaaminkielinen osa ja Alankomaat haluttiin nähdä saksalaisina. 1930- ja 1940 -luvuilla saksalaiset tutkijat kartoittivat germaanisten kansojen levinneisyyttä myöhäisantiikissa ja keskiajalla nimitutkimuksen ja arkeologian keinoin. Toisessa maailmansodassa Saksa valtasi juuri näitä alueita.
Ranskankieliset tutkijat – ranskalainen Fustel de Coulanges 1870-luvulla ja belgialainen Henri Pirenne 1930-luvulla – puolestaan korostivat tutkimuksissaan, että myöhäisantiikin germaanisilla kansoilla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä 1800- tai 1900 -lukujen saksalaisten kanssa. Pirenne, joka järjesti vuonna 1923 historiantutkimuksen viidennen kansainvälisen kongressin Brysselissä, piti huolta siitä, ettei kongressiin päästetty mukaan saksalaisia tutkijoita.
 
Toisen maailmansodan jälkeen ranskalaiset tutkijat arvioivat myöhäisantiikin maailmaa ja nk. kansainvaellusten aikaa pessimistisin sävyin. Alussa mainitsemani Loyenin lisäksi toinen ranskalainen tutkija, André Piganiol, totesi vuonna 1947 ilmestyneessä teoksessaan, että barbaarit murhasivat roomalaisen maailman.
Toisen maailmansodan jälkeen myöhäisantiikin muuttoliikkeiden tutkimus on muuttunut ja monipuolistunut. Nimitystä kansainvaellukset (Völkerwanderungen) on tutkimuksessa arvosteltu kiivaasti, koska se antaa harhaanjohtavan kuvan kokonaisten, selkeästi muodostuneiden kansojen vaelluksista. Toisaalta aikakautta on hyödynnetty osana yleiseurooppalaisuuden eetosta. Rooman valtakunnan raunioille syntyneet goottien, frankkien ja muiden kuningaskunnat on nähty siemeninä, joista vuosisatojen jälkeen kasvoi Euroopan unioni.
Meillä on varsin vähän varmaa tietoa myöhäisantiikin muuttoliikkeistä. Jonkin verran tiedämme etnisten ryhmien siirtymisistä Rooman valtakunnan alueelle, yhteenotoista roomalaisten ja uusien tulokkaiden välillä, kahnauksista roomalaisten kesken ja selkkauksista maahanmuuttajaryhmien välillä. Tiedämme esimerkiksi, että vuonna 376 joukko gootteja ylitti Tonavan, Rooman valtakunnan rajajoen. Vuonna 406 ryhmiä, joihin kuului vandaaleja, alaaneja ja sveevejä, siirtyi Reinin, toisen rajajoen, yli valtakuntaan. Ja joukko gootteja asettui 400-luvulle nykyisen Ranskan alueelle, kunnes frankit voittivat heidän vuonna 507 ja valtasivat vuosina 480–535 nykyistä Ranskaa, Sveitsiä ja läntistä Saksaa vastaavan alueen. Lisäksi tiedämme, että vandaalit jatkoivat matkaa nykyisen Espanjan alueelle ja siirtyivät sieltä vuonna 429 Pohjois-Afrikkaan. Italian ottivat valtaansa itägootit vuonna 493, myöhemmin alueelle tulivat langobardit vuonna 568.
Kaikki muu onkin sitten huomattavasti epäselvempää. Miten suurista määristä oli kyse? Miten alueet otettiin haltuun? Missä määrin oli kyse sodasta, missä määrin asuttaminen oli rauhanomaista? Millaisia sopimuksia solmittiin? Millainen oli uusien tulokkaiden ja vanhojen asukkaiden yhteiselo?
Ja keitä nämä tulokkaat olivat? Yleensä käytetään yhteisnimitystä germaanit, koska jotkut etniset ryhmät olivat kielisukulaisia. Nimitys on ongelmallinen. Germaanit oli roomalaisten antama yhteisnimitys, jolla roomalaiset niputtivat yhteen valtakunnan rajojen takana asuvia kansoja. Paljon muuta yhteistä näillä ryhmillä tuskin oli keskenään.
Ja missä vaiheessa voimme puhua esimerkiksi länsigoottien ’kansasta’ tai frankkien ’kansakunnasta’? Frankeista ja gooteista tiedämme, että näiden ryhmien kokoonpano oli hyvin kirjava ja vaihteli olosuhteiden mukaan. Joukkojen mukana kulki monia erilaisia etnisiä ryhmiä, jotka välillä erkanivat toisista ja välillä liittyivät toisiin – jatkuvassa vuorovaikutuksessa, milloin rauhanomaisessa, milloin sotaisessa, roomalaisten kanssa. Kaikesta tästä käydään tutkimuksessa vilkasta keskustelua.

A new publication on episcopal power in the late Roman Empire has come out: The Role of the Bishop in Late Antiquity – Conflict and Compromise (Bloomsbury 2013). The book is based on the papers in the conference held in Granada in 2011 and it has been edited by Andrew Fear, José Fernández Ubiña and Mar Marcos – very efficiently indeed – it took only two years to come out – which is a sort of record in academic publishing.
My contribution is ”Pacifiers and Instigators – Bishops and Interreligious Conflicts in Late Antiquity”.
The book is already in notified in the Radio Granada news.