Tekijä: maijastina

Tähän aikaan vuodesta mikään muu ei tunnu niin tärkeältä kuin puutarhanhoito ja se, että saa hakea salaattinsa kasvimaalta.
Myös Themistios, 300-luvun konstantinopolilainen filosofi, reetori ja keisarien konsultti, ymmärsi ylistää maanviljelyä. Themistios piti muistopuheen (puhe 20) isälleen, joka myös oli filosofi, ja tässä puheessa hän ylisti isäänsä mm. siitä, että tämä osasi puhua niin, että kuulijatkin ymmärsivät.
Lisäksi isä ylisti maanviljelystä ja rakasti sitä. Isä julisti, että maanviljelyksessä saattoi löytää sen ainoan tavan rentoutua, joka oli sovelias filosofille, nimittäin levon, joka tuli ankaran työn jälkeen. Maanviljelystä ihminen sai hyvää liikuntaa jopa hyvin vanhana ja iän heikentämänä. Ja se oli sopivan maltillista nautintoa (puhe 20.236d-237a).
Nykynäkökulmasta voi riemastuneena todeta, että puutarhanhoito sopii kaiken ikäisille. Mutta antiikin maailman näkökulmasta muistaa aika pian, että Themistioksen isä tuskin itse heilui kuokan varressa (se nimittäin ei ole välttämättä kovin kevyttä askaretta). Todennäköisesti Themistioksen isä oli herrasmiesviljelijä Rooman tasavallan ajan senaattorin Caton tapaan. Cato kirjoitti maanviljelysoppaan, jossa hän antaa ohjeita maanomistajille tilan hoidosta. Herrasmiesviljelijä lähinnä valvoi työväkensä touhuja.

It is my great pleasure to announce the publication of a new book,  Authorities in the Middle Ages. Influence, Legitimacy, and Power in Medieval Society, edited by Sini Kangas, Mia Korpiola and Tuija Ainonen (de Gruyter 2013).
The articles are based on papers of the international conference ”Seeing, Hearing, Reading and Believing. Authorities in the Middle Ages” held in Helsinki 2010.
My contribution is ”’But Our Customs are older’: The Authority of Antiquity in Late Antique Debates (in the Fourth and Fifth Centuries C.E.)”, thus the earliest of the early Middle Ages.

Possidius oli pohjoisafrikkalaisen Calaman piispa 400-luvulla. Hän on tullut kuuluisaksi  siitä, että hän kirjoitti ystävästään Augustinuksesta elämäkerran. Ei Augustinuksen elämä aivan niitä ylimaallisimpia pyhimyselämäkertoja ole, mutta melkoinen ylistys kumminkin.
Aivan elämäkerran loppupuolella tulee kohta, jollaista ei siinä yhteydessä aivan odottaisi. Kerrottuaan Augustinuksen kuolemasta Possidius puhuu tämän kirjoituksista, jotka elävät edelleen ihmisten mielessä. Sitten Possidius mainitsee, että näin totesi eräskin maallinen runoilija, joka käski laittaa haudalleen seuraavat säkeet:
 

Vivere post obitum vatem vis nosse, viator?
Quod legis, ecce loquor: vox tua nempe mea est.

Käännettynä jotensakin vapaasti näin:

Matkamies, haluatko tietää, kuinka runoilija jatkaa elämäänsä vielä kuolemansa jälkeen?
Kun sinä luet, olen minä äänessä; sinun äänessäsi kuuluu minun ääneni.

Äänen kuuleminen viittaa siihen, että antiikissa luettiin usein ääneen, vaikka yksinkin. Joissakin antiikin aikaisissa hautakirjoituksissa ilmaistiin toive, että ohikulkija lukisi vainajan nimen ääneen. Tällöin vainajan muisto jäisi elämään. Samantapainen ajatus on Possidiuksen siteeraamassa pätkässä. Runoilijasta tulee kuolematon, kun hänen säkeensä muistetaan.
Tekstikohta: Possidius, Vita Augustini, 31.8 (runo myös Anthologia Latinassa, ed. Riese, no. 721).

Uusin blogaukseni Suomen Akatemian verkkolehdessä A propos.
Vuonna 1946 ranskalainen historioitsija André Loyen piti konferenssiesitelmän, jossa hän esitteli tutkimustaan kansainvaellusten ajasta. Hän jakoi 400-luvun Galliassa eläneet roomalaiset vastarintaa tekeviin (résistants) ja myötäilijöihin (collaborateurs) sen mukaan, miten nämä suhtautuivat barbaaritulokkaisiin.
Oman ajan tapahtumat ovat usein heijastuneet käsityksiin menneisyydestä, eivätkä historiantutkijatkaan ole immuuneja oman aikansa vaikutuksille. Historiasta on tunnetusti myös ammennettu valtuutusta erilaisiin poliittisiin selkkauksiin, kiistoihin rajalinjoista ja aluevaltauksiin. Myös Rooman valtakunnan hajoamisesta 400-luvulla ja varsinkin ns. kansainvaelluksista on saatu raaka-ainetta erilaisiin aatteisiin ja vaatimuksiin.
Jo 1700-luvulla kansainvaellusten aika oli osoittautunut oivalliseksi polttoaineeksi Ranskassa, kun kiisteltiin kuninkaanvallasta ja aristokraattien etuoikeuksista. Jotkut ranskalaiset historioitsijat löysivät muinaisista frankeista oikeutuksen aatelisten etuoikeuksille: Frankit olivat nimenomaan ranskalaisten aatelissukujen esi-isiä, ja kuningas oli ollut vain ensimmäinen vertaistensa joukossa.
Kansainvaellukset liittyvät nykyisten kansallisvaltioiden muotoutumiseen Euroopassa. Useimmat nykyisistä kansallisvaltioista kehkeytyivät 1800-luvun kuluessa. Tällöin kulttuuriväki eri puolilla Eurooppaa etsi kansakuntiensa alkuperää kansainvaellusten ajasta.
Yksi Italian kansallisen heräämisen (risorgimento) tärkeimpiä vaikuttajia 1800-luvulla oli Alessandro Manzoni, joka julkaisi tutkielman Italian valloittaneista langobardeista. Hän näki langobardit valloittajina, jotka pysyttelivät erillisenä yläluokkana ja alistivat alkuperäisväestön valtansa alle. Manzonin näkemykseen todennäköisesti vaikutti se, että osa Italiasta 1800-luvulla kuului Itävallan keisarikuntaan.
 
1800-luvun alussa myös saksalaiset tutkivat innolla kansainvaellusten aikaa. Vapaaherra von Steinin aloitteesta alettiin vuodesta 1819 lähtien koota lähdekokoelmaa Monumenta Germaniae historica, jossa on julkaistu valtaisa määrä myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan lähteitä.
Erityisesti 1800-luvun puolivälin jälkeen tutkimus germaanisten kansojen vaiheista Saksassa vilkastui. Samoihin aikoihin alkoi keskustelu Saksan yhdistämisestä, ja Saksan keisarikunta muodostettiin vuonna 1871. Yksi tärkeimmistä kansainvaellusten ajan tutkijoista oli Felix Dahn. Hän julkaisi useita tutkimuksia germaanien kuninkaista ja vuonna 1876 myös romaanin Ein Kampf um Rom (suomeksi Taistelu Roomasta vuonna 1904). Siinä Dahn kertoo itägoottien kuningaskunnan vaiheet Italiassa, ja romaanin läpi kulkee vastakkainasettelu vapautta rakastavien germaanien ja dekadenttien roomalaisten välillä.
Intoilevien intellektuellien piireissä kansainvaellukset esitettiin oikeutuksena saksalaisten alueen laajenemiselle. Ennen Saksan yhdistymistä ja ennen ensimmäistä maailmansotaa Alsace-Lorraine (saksalaisittain Elsass-Lothringen), Belgian flaaminkielinen osa ja Alankomaat haluttiin nähdä saksalaisina. 1930- ja 1940 -luvuilla saksalaiset tutkijat kartoittivat germaanisten kansojen levinneisyyttä myöhäisantiikissa ja keskiajalla nimitutkimuksen ja arkeologian keinoin. Toisessa maailmansodassa Saksa valtasi juuri näitä alueita.
Ranskankieliset tutkijat – ranskalainen Fustel de Coulanges 1870-luvulla ja belgialainen Henri Pirenne 1930-luvulla – puolestaan korostivat tutkimuksissaan, että myöhäisantiikin germaanisilla kansoilla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä 1800- tai 1900 -lukujen saksalaisten kanssa. Pirenne, joka järjesti vuonna 1923 historiantutkimuksen viidennen kansainvälisen kongressin Brysselissä, piti huolta siitä, ettei kongressiin päästetty mukaan saksalaisia tutkijoita.
 
Toisen maailmansodan jälkeen ranskalaiset tutkijat arvioivat myöhäisantiikin maailmaa ja nk. kansainvaellusten aikaa pessimistisin sävyin. Alussa mainitsemani Loyenin lisäksi toinen ranskalainen tutkija, André Piganiol, totesi vuonna 1947 ilmestyneessä teoksessaan, että barbaarit murhasivat roomalaisen maailman.
Toisen maailmansodan jälkeen myöhäisantiikin muuttoliikkeiden tutkimus on muuttunut ja monipuolistunut. Nimitystä kansainvaellukset (Völkerwanderungen) on tutkimuksessa arvosteltu kiivaasti, koska se antaa harhaanjohtavan kuvan kokonaisten, selkeästi muodostuneiden kansojen vaelluksista. Toisaalta aikakautta on hyödynnetty osana yleiseurooppalaisuuden eetosta. Rooman valtakunnan raunioille syntyneet goottien, frankkien ja muiden kuningaskunnat on nähty siemeninä, joista vuosisatojen jälkeen kasvoi Euroopan unioni.
Meillä on varsin vähän varmaa tietoa myöhäisantiikin muuttoliikkeistä. Jonkin verran tiedämme etnisten ryhmien siirtymisistä Rooman valtakunnan alueelle, yhteenotoista roomalaisten ja uusien tulokkaiden välillä, kahnauksista roomalaisten kesken ja selkkauksista maahanmuuttajaryhmien välillä. Tiedämme esimerkiksi, että vuonna 376 joukko gootteja ylitti Tonavan, Rooman valtakunnan rajajoen. Vuonna 406 ryhmiä, joihin kuului vandaaleja, alaaneja ja sveevejä, siirtyi Reinin, toisen rajajoen, yli valtakuntaan. Ja joukko gootteja asettui 400-luvulle nykyisen Ranskan alueelle, kunnes frankit voittivat heidän vuonna 507 ja valtasivat vuosina 480–535 nykyistä Ranskaa, Sveitsiä ja läntistä Saksaa vastaavan alueen. Lisäksi tiedämme, että vandaalit jatkoivat matkaa nykyisen Espanjan alueelle ja siirtyivät sieltä vuonna 429 Pohjois-Afrikkaan. Italian ottivat valtaansa itägootit vuonna 493, myöhemmin alueelle tulivat langobardit vuonna 568.
Kaikki muu onkin sitten huomattavasti epäselvempää. Miten suurista määristä oli kyse? Miten alueet otettiin haltuun? Missä määrin oli kyse sodasta, missä määrin asuttaminen oli rauhanomaista? Millaisia sopimuksia solmittiin? Millainen oli uusien tulokkaiden ja vanhojen asukkaiden yhteiselo?
Ja keitä nämä tulokkaat olivat? Yleensä käytetään yhteisnimitystä germaanit, koska jotkut etniset ryhmät olivat kielisukulaisia. Nimitys on ongelmallinen. Germaanit oli roomalaisten antama yhteisnimitys, jolla roomalaiset niputtivat yhteen valtakunnan rajojen takana asuvia kansoja. Paljon muuta yhteistä näillä ryhmillä tuskin oli keskenään.
Ja missä vaiheessa voimme puhua esimerkiksi länsigoottien ’kansasta’ tai frankkien ’kansakunnasta’? Frankeista ja gooteista tiedämme, että näiden ryhmien kokoonpano oli hyvin kirjava ja vaihteli olosuhteiden mukaan. Joukkojen mukana kulki monia erilaisia etnisiä ryhmiä, jotka välillä erkanivat toisista ja välillä liittyivät toisiin – jatkuvassa vuorovaikutuksessa, milloin rauhanomaisessa, milloin sotaisessa, roomalaisten kanssa. Kaikesta tästä käydään tutkimuksessa vilkasta keskustelua.

A new publication on episcopal power in the late Roman Empire has come out: The Role of the Bishop in Late Antiquity – Conflict and Compromise (Bloomsbury 2013). The book is based on the papers in the conference held in Granada in 2011 and it has been edited by Andrew Fear, José Fernández Ubiña and Mar Marcos – very efficiently indeed – it took only two years to come out – which is a sort of record in academic publishing.
My contribution is ”Pacifiers and Instigators – Bishops and Interreligious Conflicts in Late Antiquity”.
The book is already in notified in the Radio Granada news.
 

Luin J. M. Coetzeen vuonna 1999 ilmestyneen Elizabeth Costellon monenlaisten tuntemusten vallassa. Olin vähän aikaa sitten vaikuttunut Coetzeen romaanista Barbaarit tulevat (Waiting for the Barbarians, 1980), joten Elizabeth Costellon kohdalla oli jo jonkinlaisia odotuksia.
Ensimmäinen reaktio Elizabeth Costelloa aloittaessa oli närkästys: eihän tämä ole mikään romaani, vaan esseekokoelma. Kirjan nimihenkilö on kirjailija, joka kiertää maailmaa mm. pitämässä esitelmiä ja keskustelemassa. Nämä on sitten koottu tähän kirjaan, ja suuri osa käsittelee kirjallisuutta. Pöh! Mikä on sen pitkäpiimäisempää kuin lukea kirjallisuus- ja kirjailijapohdintoja fiktiossa? (Tähän pitkäpiimäisyyteen syyllistyi myös Ian McEwan Lauantaissa, joka on muuten kelpo romaani).
Pidemmälle lukiessa ilmeisesti hyväksyin tuon essehtimisen ja aloin nauttia kielestä ja sen rytmistä, oivallisista huomioista ja kuivasta huumorista. Eikä kaikki ole pelkkää kirjallisuuspuhetta. Mukana on pohdintoja eläinten kohtelusta (nämä ujutettuna päivälliskeskusteluksi). Nimihenkilö vertaa eläinten teurastamista ja hyödyntämistä keskitysleireihin (eläinkeskusteluissa aika ajoin hyödynnetty analogia):

”It is as if I were to visit friends, and to make some polite remark about the lamp in their living room, and they were to say, ’Yes, it’s nice, isn’t it? Polish-Jewish skin it’s made of, we find that’s best, the skins of young Polish-Jewish virgins’. And then I go to the bathroom and the soap wrapper says, ’Treblinka – 100 % human stearate.’ Am I dreaming, I say to myself? What kind of house is this?” (Coetzee, Elizabeth Costello, Lesson 4: The Lives of Animals: The Poets and the Animals, s. 115)

Tunnistan itsekin vastaavan tunteen, joka tulee kun seuraan esimerkiksi television kokkiohjelmia, joissa hehkutetaan vaikkapa vasikanleikettä. Tämä tuntemus ei kuitenkaan estä minua käyttämästä kymmenen vuotta sitten ostamiani nahkakenkiä (ei muuten Elizabeth Costelloakaan) tai ajoittain sortumasta mustaanmakkaraan.
Coetzee laittaa Elizabeth Costellon myös pohtimaan humanismia yleensä ja antiikin kulttuurin perintöä. Tämä on kreikkalaisen kulttuurin kuva:

”Hellas: half-naked men, their breasts gleaming with olive oil, sitting on the temple steps discoursing about the good and the true, while in the background lithe-limbed boys wrestle and a herd of goats contentedly grazes. Free minds in free bodies. More than an idealized picture: a dream, a delusion But how else are we to live but by dreams?” (Coetzee, Elizabeth Costello, Lesson 5: The Humanities in Africa, s. 132)

 

Tämä kevät on ollut melkoisen väittelybuumin aikaa, ainakin näin antiikin ja keskiajan saralla. Tänään väitteli Jaakko Tahkokallio Helsingin yliopistossa. Väitöskirjan aiheena on ”Monks, Clerks and King Arthur: Reading Geoffrey of Monmouth in the Twelfth and Thirteenth Centuries”.
Väitöskirjan tiivistelmä luettavissa täällä.
Paljon onnea!

Antiikin roomalaiset viettivät 25. huhtikuuta Robigalia-nimistä maanviljelysjuhlaa. Robigalian tarkoituksena oli suojata viljaa taudeilta, erityisesti ruostesieneltä (robigo/rubigo), josta juhla on saanut nimensä.
Varro, Ovidius, Columella ja muut roomalaiset kirjoittajat pohtivat juhlan alkuperää ja merkitystä. Joidenkin lähteiden mukaan Robigo tai Robigus (muoto vaihtelee) oli muinainen jumaluus, jota maanviljelijän piti lepyttää uhrein. Kirjoittajat eivät olleet yksimielisiä siitä, oliko jumaluus mies- vai naispuolinen.
Muutaman kirjoittajan mukaan Robigolle piti uhrata vieroittamatton koirapennun veri ja sisälmykset. Koska ruostesieni oli punertavaa (robigo/rubigo viittaa punaiseen väriin, ruber), koiran turkin piti olla punertava. Toisaalta myös veri oli punaista.
Myöhäisantiikissa alettiin juhlia maanviljelysjuhlaa Rogationes, joka syrjäytti Robigalian juhlinnan. 25.4 eli samana päivänä kuin Robigaliaa vietettiin ”isoa rogaatiota”, jossa  puhdistettiin ja siunattiin pellot ja rukoiltiin suojelusta viljalle. Ison rogaation jälkeen seurasi ”pienet rogaatiot”, joita vietettiin kolme päivää.
Peltojen suojeleminen ja puhdistaminen ja mahdollisten tuhoa tuottavien jumaluuksien lepyttäminen olivat elintärkeä asia myös Välimeren maailman kristillistyessä. Myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan kirjoittajat mainitsevat, että maanviljelijöillä oli tapana esittää erilaisia rukouksia ja pirskottaa verta pelloille.

CALL FOR PAPERS
XXII Finnish Symposium on Late Antiquity
Tvärminne, Finland, 8-9 November, 2013
“Spaces – Past and Present”
The XXII Finnish Symposium on Late Antiquity (http://www.helsinki.fi/worldcultures/fsla/index.html) will be organized on November, 8-9, 2013. The aim of the symposium is to bring together students and scholars with an interest in Late Antiquity from a variety of universities and disciplines. This year, we explore broadly spaces in Late Antiquity but suggestions for papers dealing with other topics will also be considered. Our main aim is to stimulate interdisciplinary dialogue between philology, archaeology, history, theology, religious studies, art history and other disciplines that deal with Late Antiquity.
The symposium will be organized in the premises of a zoological research station operated by the University of Helsinki at a beautiful location at Tvärminne on the southern coast of Finland (http://luoto.tvarminne.helsinki.fi/english). It is organized by Classics (Department of World Cultures, University of Helsinki) together with an interdisciplinary organizing committee (see below).
The theme of the symposium this year is “Spaces – Past and Present”. This theme includes the analysis of spaces in late antiquity such experience of space; re-use and interpretation of spatial experience; conceptualization of space; imperial presence and border-areas; movement and migration; as well as religious and liturgical place.
This year’s symposium features some specially invited speakers, among whom are

• Juliette Day (Church History, University of Helsinki). Dr Day is university lecturer in Church history and the specialist on the Late Antiquity and early Christianity, especially early Christian liturgy. She has published e.g., The Baptismal Liturgy of Jerusalem: 4th and 5th Century Evidence in Jerusalem, Egypt and Syria (2007) and Proclus on Initiation in Constantinople (2005).

• Zbigniew Fiema (Humboldt Universität, Berlin). Dr Fiema is specialist in late antique archaeology and the late antique Near Eastern region. He is currently visiting professor in the Winckelmann Institut at the Humboldt Universität, Berlin. He has led the excavations of Jabal Harun as the research director in the Academy of Finland Centre of Excellence “Ancient and Greek Documents, Archives and Libraries” and has e.g., coedited Petra – the mountain of Aaron: The Finnish archaeological project in Jordan. The church and the chapel (with Jaakko Frösen, 2008)

• Claudia Rapp (Institut für Byzantinistik und Neogräzistik, Universität Wien). Prof. Rapp is the specialist on cultural and social history of Late Antiquity and early Byzantine period. She has published, e.g., Holy Bishops in Late Antiquity: The Nature of Christian Leadership in a Time of Transition (2005) and coedited the volumes Bosphorus. Essays in Honour of Cyril Mango (1995), Elites in Late Antiquity (2000) and Violence in Late Antiquity. Perceptions and Practices (2006).

• Jürgen Zangenberg (Religious Studies / Archaeology, University of Leiden). Since 2006 prof. Zangenberg is chair New Testament and Early Christian Literature at the Faculty of Humanities and professor at the Faculty of Archaeology. He is especially interested in the cultural context of the New Testament and Early Christian Literature. Apart from textual studies, he specialises in the archaeology of Qumran, ancient Judaism, particularly in Galilee and Samaria. He has lastly co-edited Religion, Ethnicity and Identity in Ancient Galilee. A Region in Transition (with Harold Attridge & Dale B. Martin, 2006). He is co-director of the Kinneret Regional Project archaeological excavations at Horvat Kur, Galilee.

There is space for a maximum of eight more papers. If you wish to deliver a paper, please send a short abstract (of less than 300 words) by May 31, 2013 to Dr. Ville Vuolanto (ville.vuolanto(at)uta.fi). Applicants will be informed by June 19, 2013 whether they have been accepted. We have reserved 30 minutes for each presentation, including discussion following the paper. Therefore, we recommend limiting the papers to 20 minutes.
The seminar is free. We will offer transportation from Helsinki to Tvärminne and back, as well as accommodation, meals, coffee and sauna at Tvärminne. However, we are not able to cover the costs for travelling to Helsinki first, or accommodation there. Registration for the conference will start September 20, 2013.
The Finnish Symposium on Late Antiquity is organized annually since 1992. It started as a Finnish-language seminar for postgraduate students. However, over the years, more and more papers were presented by established scholars. Moreover, in many years, a few well-known scholars were invited from abroad, and the language of the symposium was changed to English, thus making it more and more international. This year, for the second time, we do not only have a few specially invited guests from abroad, but we invite suggestions for papers from anyone who is interested. In keeping with the symposium’s traditions, we encourage not only senior, but also junior scholars and postgraduate students to participate.
The organizing committee:
– Maijastina Kahlos, PhD, Classics / Helsinki Collegium for Advanced Studies, University of Helsinki maijastina.kahlos(at)helsinki.fi
– Ulla Tervahauta ThD, Biblical Studies, University of Helsinki ulla.tervahauta(at)helsinki.fi
– Ville Vuolanto, PhD, History, University of Tampere / University of Oslo ville.vuolanto(at)uta.fi
And, now after 21 years, we have a web page 🙂

Viime kesänä blogasin Christa Wolfin romaanin innoittamana Medeian tarusta. Olinkin ajankohtaisen aiheen parissa, sillä pian sen jälkeen ilmestyi Antti Oikarisen ja Maija-Leena Kallelan suomennos Senecan näytelmästä Medeia (Basam Books 2013). Samassa teoksessa on myös suomennos Senecan Thyesteestä.
Molemmat myytit ovat kreikkalaisen taruston rankimpia. Medeia päätyy traagisten vaiheiden jälkeen tappamaan miehensä uuden vaimon sukulaisineen ja lopulta omat lapsensa. (Antiikin Kreikassa tunnettiin myytistä myös versio, jonka mukaan korinttilaiset surmasivat Medeian lapset ja vierittivät sitten syyn Medeian niskoille). Seneca kuvaa voimakkain vedoin itsetuhoista ihmistä, joka haluaa tuhota samalla kaikki muut:

Vain se tuo minulle rauhan / jos näen kaiken hautautuneena raunioihin kanssani; / hävitköön kaikki kanssani. Tuhoutuva haluaa vetää mukanaan kaiken muunkin. (Medeia, suom. Oikarinen ja Kallela, s. 42)

Thyesteen myytti kertoo veljesvihasta ja valtataistelusta Argoksen kuningassuvun veljesten Atreuksen ja Thyesteen välillä. Veljekset ovat taistelleet ja tehneet vääryyttä toisilleen vuosien ajan. Atreus kostaa Thyesteelle surmaamalla tämän pojat ja syöttämällä nämä juhla-ateriana pahaa-aavistamattomalle Thyesteelle. Stoalainen Seneca viittasi näytelmällään oman aikansa Rooman väkivaltaan ja valtataisteluihin. Hänen säkeensä voi ymmärtää kannanotoksi aikakauden keisarivaltaan:

Kuninkaaksi ei tee rikkaus, / ei tyroslaisten vaatteiden väri, / ei kuninkuuden tunnus otsalla, / eivät kullasta kiiltävät kattohirret, / Kuningas on se, joka luopunut pelosta / ja raivon täyttämän sydämensä pahuudesta; / hän on se, jota hillitön kunnianhimo / tai malttamattoman rahvaan alati horjuva / suosio ei liikuta (Thyestes, suom. Oikarinen ja Kallela, s. 96).