Anilda Ibrahimi on alkuaan albanialainen, nykyään Italiassa asuva ja italiaksi julkaiseva kirjailija. Ajan riekaleita (L’amore e gli stracci del tempo, 2009, suom. Helinä Kangas, Tammi 2013) on hänen toinen suomennettu romaaninsa. Se kertoo Ajkunasta ja Zlatanista, albaanista ja serbistä, kahdesta rakastavaisesta, jotka joutuvat Jugoslavian sodassa eroon toisistaan.
Ibrahimi kertoo sodasta ja sen jalkoihin joutuvista ihmisistä hyytävän todentuntuisesti. Suuri osa romaanista kertoo kuitenkin Ajkunan, Zlatanin ja muiden heidän kohtalotoveriensa selviämisestä pakolaisuudessa. Ajukuna päätyy lopulta Sveitsiin ja Zlatan Italiaan. Ajan riekaleita lukiessa tajuaa jälleen kirjallisuuden voiman – kuinka voimme sen auttamina kokea toisen ihmisen tuskan, kärsimyksen ja voimattomuuden. Lopusta voin paljastaa sen verran, että se ei ole sellainen kuin helposti odottaisi, vaan itse asiassa jotakin vielä sovittavampaa ja kauniimpaa.
Kalenterin 16. luukku on Le Guin -blogaus muutaman vuoden takaa.
Rannikkokaupunki on erikoistunut kaupankäyntiin, ja se on kuuluisa kirjastoistaan ja yliopistostaan. Asukkailla on monia jumalia, kotilieden ja ovensuun jumalia myöten. Yhtä jumalaa palvovat sotajoukot valloittavat kaupungin ja kieltävät monien jumalien palvonnan, koska se on heidän mielestään demonien palvontaa. Kirjastot ja kirjat tuhotaan. Kaikista kielloista huolimatta ihmiset jatkavat omien jumaliensa palvontaa ja vanhoja tapojaan. Tuhosta säilyneet kirjat on piilotettu salaiseen kirjastoon Oraakkelin talon suojiin.
Kuulostaa jotenkin tutulta. Myöhäisantiikin historiaa? Ei, vaan näin tarinoi Ursula Le GuinSanan mahdissa (Voices, 2006, suom. Kristiina Rikman, WSOY 2007). Aldit ovat miehittäneet Ansulin kaupungin ja tuhonneet sen kulttuurin – mutta eivät ole onnistuneet täysin. Alistetut kituuttavat vihan vallassa, vastarintaliike voimistuu ja edessä on kansannousu. Mutta onneksi mukana on runoilija. Viholliset pääsevät keskusteluyhteyteen keskenään, ja kansoilla on mahdollisuus muuhunkin kuin sotaan. Siksi kai tämä onkin fantasiaa.
Tämä kirja ei ole aivan viimeisintä kvartaalia. Antiikista Asterixiin on edesmenneen latinan professorin Iiro Kajannon (1925-1997) kokoelma yleistajuisia kirjoituksia vuodelta 1973. Siinä Kajanto käsittelee mm. latinan kielen vaiheita, syklisen aikakäsityksen historiaa antiikista nykypäiviin, Orfeuksen myytin jälkivaikutusta ja kun 1970-luvulla ollaan, marxilaisia näkemyksiä antiikin maailmasta, mutta hyvin varautuneesti.
Itse löysin Kajannon kirjan koululaisena 1980-luvulla ja kiinnostuin siitä, koska otsikossa ja kannessa oli Asterix. Yhdessä artikkelissaan Kajanto pohtii Asterix-sarjakuvia antiikintutkijan näkökulmasta ja hyvin myönteisesti. Useat antiikintutkijat ovat ilokseen huomanneet, miten oppineita, kekseliäitä ja hauskoja Asterixien tekijät ovat olleet. Tarkoitan tässä vanhoja Asterixeja, joiden käsikirjoittajana oli René Goscinny. Goscinnyn kuoleman jälkeen piirtäjä Albert Uderzo jatkoi sarjaa luoden tarinat ja tekstin itse, ja Goscinnyn kuoleman jälkeen syntyneet albumit ovat vanhaa sarjaa heikompia.
Kajannon kirjan aloitus on nyt aivan uudella tavalla vetoava. Jos tekstistä ottaa pois ’lisensiaatintutkielmat’, voisimme puhua tästä päivästä:
Myös omassa maassamme työskentelee nykyään uutteria antiikin tutkijoita. Valmistuneiden ja valmistumisvaiheessa olevien väitöskirjojen ja lisensiaattitutkielmien lukumäärä on kunnioitettava. Moni nuori on yhä vielä uskaltautunut klassikon mutkikkaalle ja taloudellisesti epävarmalle uralle, eikä heiltä uskoa ja uskallusta puutu. (s. 9).
Marianna Kurton Rottakuningas (WSOY 2015) on jännittävä runokokoelma. Se esittelee mitä ihmeellisimpiä elämänmuotoja tulikärpäsistä ja jättiläiskalmareista kampasimpukoihin ja sirkkaäyriäisiin. Tässä näyte matkijamustekalasta:
matkijamustekala muuttaa vartalonsa hiekaksi jos niin vaaditaan, ainoa keino puolustautua on esittää mitä et ole, käärmettä joka raidoillaan hallitsee ekosysteemiä, meri antaa muuntajan muuntua, shakkiruutuisen katkan takertua verkkoon, pidä itsestäsi huoli ja jos tahdot piirteen, ui kuin kroolaisit jo: härkäpäisyys mitä ikinä tahdot olla, ole tänään (s. 53)
Kokoelman nimi Rottakuningas viittaa harvinaiseen ilmiöön, jossa rotat ovat juuttuneet hännistään kiinni niin, että ne ovat yhtä rykelmää. Saksalaisessa kansanperinteessä Rattenkönig oli onnettomuuksista varoittava merkki.
Kalenterin 13. luukku on nostalgian nostalgiaa parin vuoden takaa (kesältä 2014)
Tämä blogaus on häpeämättömän nostalginen, mutta kesälomalla on lupa hetkeksi taantua lapsuuden tärkeisiin kirjoihin. Parina edellisenä kesänä olen palannut L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -kirjojen ääreen.
Tänä kesänä vuorossa on Louisa May Alcott. Edellisestä lukukerrasta ehti vierähtää muutama vuosikymmen. Jälleen kerran huomaan, miten ajattomia, hauskoja ja liikuttavia monet Alcottin kuvaukset lapsista ja nuorista ovat. Pikku naisten (Little Women) ja Pikku miesten (Little Men) huumori vetoaa minuun edelleenkin.
Kirjojen aikakauteen kuuluva kristillinen paatos, varsinkin tyttöjen kasvatuksessa, on kumminkin väsyttävää. Suomennoksissa sitä on jonkin verran karsittu. Alkukielellä lukeminen on sinänsä virkistävää, Alcottin englanti on hauskaa ja eloisaa, mutta ehkä en huomaa siitä kielen vanhentumista samalla tavoin kuin omasta äidinkielestäni. Tyttökirjojen vanhat suomennokset tuntuvat välillä turhankin koomisilta. Kuka osaa kertoa, miksi ihmeessä Pikku miesten suomentaja Wille Hynynen on kääntänyt Plumfieldin koulun kokin nimen Asia suomeksi nimeksi Pöppö? Aivan typerä on myös Pikku naisten jatko-osan (englanniksi muuten paatoksellinen Good Wives) suomenkielinen nimi Viimevuotiset ystävämme. Ennen Pikku naisten nostattamaa menestystään Alcott elätti itseään, vanhempiaan ja sisaruksiaan kirjoittamalla seikkailukertomuksia ja rakkausnovelleja. Hän oli uskomattoman tuottelias ja kirjoitti suuren osan tuotannostaan salanimellä.
Hupaisaa kyllä, Alcott kuvaa Viimevuotisissa ystävissä, miten hänen päähenkilönsä Jo suoltaa lehtiin jännityskertomuksia, joita hänen mentorinsa professori Bhaer kovasti paheksuu. Katumuksen vallassa Jo polttaa tuotoksensa. Alcottin muutama lehdissä julkaisema novelli on nyttemmin käännetty nimellä Naamion takana. Kootut kertomukset (suomennos Inkeri Koskinen, Helmi 2005).
Sekä Louisa May Alcott itse että hänen isänsä ja äitinsä Abigail May Alcott olivat tunnettuja feministejä ja orjuuden vastustajia. Alcottin isä Amos Bronson Alcott oli opettaja ja filosofi, joka halusi elää transsendentalistista filosofiaansa todeksi. Hän oli mukana perustamassa omavaraiseksi suunniteltua kommuunia Fruitlands. Kokeilu epäonnistui, kun perustajajäsenet keskittyivät liikaa filosofiaan, eivätkä perehtyneet riittävästi maanviljelyyn. Alcottin isä perusti useaan otteeseen koulun, mutta nämäkin yritykset kaatuivat. Pikku miehissä ja sen jatko-osassa Plumfieldin pojat koulu sen sijaan kukoistaa. Kirjoissa utopistisimmatkin kokeilut voivat menestyä.
Hesiodos on varhaisin tunnettu kreikkalainen kirjoittaja, 700-luvun eaa loppupuolelta. Hänet tunnetaan ennen kaikkea Theogonian eli Jumalten synnyn kirjoittajana. Hesiodoksen toinen teos, Työt ja päivät (Erga kai hemerai, suomentanut Paavo Castrén, Tammi 2004) on kokoelma yleisiä elämänohjeita ja opastusta maanviljelyyn, töiden tai muiden asioiden suorittamiseen oikeaan aikaan. Siinä sivussa Hesiodos kertoo myytin Prometheuksesta ja Pandorasta sekä tarinan ihmisten sukupolvista kultaisesta nykyiseen rautaiseen saakka.
Hesiodos erottaa kaksi Kilpailun ja kateuden lajia. Toinen on onneton ja aiheuttaa pahaa sotaa ja taistelua. Toinen on kuolevaisille hyödyllinen, sillä se ajaa ihmiset toimeen. Sama ajatus elää käsityksessä venäläisestä ja amerikkalaisesta kateudesta (tai myös irlantilaisesta ja amerikkalaisesta kateudesta). Hesiodos lausuu:
Jos näet joku toimetonna seuraa varakasta naapuriaan joka kiirehtii kyntämään ja kylvämään ja kaunistamaan kartanoaan, hän kadehtii silloin vaurautta tavoittelevaa naapuriaan. Tämä Kilpailun laatu on kuolevalaisille onneksi. Niinpä savenvalaja kilpailee savenvalajan kanssa, rakentaja rakentajan, kerjäläinen kerjäläisen ja laulaja laulajan (v. 21-26).
Hesiodos on kuuluisa naisvihamielisistä letkautuksistaan. Tämä näkyy jo hänen kertomassaan Prometheuksen ja Pandoran myytissä siitä, miten ihmissuku sai kaikki vaivat ja vitsaukset päälleen. Ne tietysti toi maan päälle Pandora, nainen, johon Zeus käski Hermeksen sijoittamaan ”nartun luonnon ja varkaan taipumukset” (v. 68). Pandoran ruukusta pääsivat kaikki koettelemukset valloilleen kuolevaisia vaivaamaan. Hesiodos varoittaa luottamasta naiseen: ”Joka naiseen luottaa, luottaa varkaiden sukuun” (v. 376). Töitä ja päiviä on verrattu Raamatun Sananlaskujen kirjaan, sillä Hesiodos latelee ikiaikaisia elämänviisauksia, kuten
Itselleen tekee pahaa se joka tahtoo pahaa toiselle, ja paha neuvo on kaikkein pahinta sen antajalle (v. 265-266).
tai:
Älä hanki menestystä väärällä tavalla: väärä menestys on kuin tappio (v. 352-353).
Opetuksensa Hesiodos tiivistää lopuksi:
Onnekas ja menestyvä on se mies, joka tämän kaiken tietää ja tekee työtään loukkaamatta kuolemattomia jumalia, tarkkailee lintuenteitä ja välttää kaikkea turhaa (v. 826-828).
Ehkä minun on paljastettava yksi heikkouteni, nimittäin melankolinen kiinnostus japanilaiseen runouteen. En osaa japania, mutta luen niitä käännöksinä. Käännöksiä lukiessa usein miettiä, miten paljon (ja varmasti on) mukana on kääntäjän omaa runoilijan otetta.
Santooka (1882-1940), porvarilliselta nimeltään Taneda Shooichi, ei eläessään ollut erityisen menestynyt runoilija, ainakaan aineellisella mittapuulla arvioituna. Muutenkin hänen elämänsä oli lapsuudesta lähtien repaleinen, aikuisena erilaisia yrityksiä vakiintua, alkoholismia, avioero, epäonnistuneita liiketoimia. Itsemurhayrityksen jälkeen Santooka ryhtyi kerjäläismunkiksi ja kulki lopun elämäänsä kerjäämässä ja kirjoitti runoja.
Kai Niemisen suomentama Kaikkialla vuoria – vastapäätä kapakka (Basam Books, 2013) on käännöskokoelma Santookan runoja ja päiväkirjamerkintöjä. Välillä teksti on niin alakuloista, etten pystynyt lukemaan sitä kuin muutaman sivun annoksina. Kokoelman nimi tulee seuraavasta runosta:
Hyvä yösija:
kaikkialla vuoria
vastapäätä kapakka.
Vuonna 1939 Santooka kirjoitti runon ’Haavoittunut sotilas’:
jälleen Japaniin –
jalka ja käsi
jäivät Kiinaan
Useimmat runot ja päiväkirjamerkinnät kertovat yksinäisestä hiljaisesta elämästä.
Kalenterin kymmenen luukku on blogaus vuodelta 2012 Jean Rouaud’n romaaneista.
Jean Rouaud’n romaaneissa minua miellyttää niiden melankolinen tunnelma, sateinen Ranska ja rönsyilevä tyyli. Rouaud kirjoittaa jotenkin pakottoman oloisesti, aivan kuin hän vain puhelisi mukavia (heittäen sitten väliin sulkuihin ironisia mutta ymmärtäväisiä välihuomautuksia), ja viljelee kaikenlaisia herkullisia yksityiskohtia ihmisten heikkouksista ja päähänpinttymistä.
Romaanit ovat kaiketi jollain tapaa omaelämäkerrallisia. Kunnian kentät (Les Champs d’honneur, 1990, suom. Annikki Suni) kertoo ennen kaikkea isovanhempien sukupolvesta, isoisästä, isoäidistä ja isotäti Mariesta. Kuuluisia miehiä (Des Hommes illustres, 1993, suom. Annikki Suni) on vanhempien ja erityisesti ennen aikojaan kuolleen isän muotokuva. Isovanhempien ja vanhempien elämä kuvastuu lapsen näkökulmasta aika merkillisenä maailmana. Kolmannessa romaanissa Maailma, likimain (Le Monde à peu près, 1996, suom. Erkki Jukarainen) ollaan jo kertojan omassa nuoruudessa.
En osaa päättää, mikä näistä kolmesta oli paras. Luin ensin Kuuluisia miehiä ja innostuin lukemaan lisää. Maailma, likimain on surkuhupaisa kuvaus tuskailuista nunnien pitämässä poikakoulussa ja toilailuista 1970-luvun alun opiskelijapiireissä. Ehkä sitten kumminkin Kunnian kentät. Ensin olen hykerrellyt vanhalle opettajaneiti Marielle:
Lahjomaton täti. Hänen mielestään kuulakärkikynä avasi rappion aikakauden, jolloin hylättäisiin varjoviivat ja hiusviivat. Täti pelkäsi pahoin että samalla menisivät partisiipin taivutukset ja aikaluokkien riippuvuudet, menisivät poikkeukset ja sirkumfleksiaksentit ja kaikki verbien pyörryttävät kauneusarvot, joita täti oli paukuttanut lorujen avulla. Kuulakärkikynä oli Troijan hevonen jonka vatsassa piileksivät kaikki Ilmestyskirjan ratsastajat, se oli lopullinen Baabelin sekoitus johon kieli ja maailma tuhoutuisivat. (Jean Rouaud, Kunnian kentät 1992, s. 81, suom. Annikki Suni).
Sitten kirjan loppua kohti Marie-tädin kuvaan tulee traagisempi valotus. Hän on menettänyt kaksi veljeään maailmansodan taisteluhautoihin.
Luulin lukevani romaanitrilogiaa. Nyt huomasinkin, että Rouaud’lta on ilmestynyt vielä kaksi romaania.
Livius (59 eaa – 17 jaa) on roomalaisen historiankirjoituksen suurimpia nimiä jo historiateoksensa Ab urbe condita (Historia kaupungin perustamisesta lähtien) laajuudessa. Kaikkiaan 142 kirjasta – antiikin ’kirja’ tarkoitti suunnilleen tekstimäärää, joka mahtui yhdelle rullalle – on säilynyt vain osa. Osa teoksesta on säilynyt lyhennelminä.
Liviuksen käännösprojekti on edennyt 22. kirjaan, joka kertoo toisen puunilaissodan hurjimmista hetkistä Hannibalin sotaretkellä Italiassa. Siksi suomennos on saanut alaotsikon Karthagon Hannibal Rooman porteilla. Kääntäjinä ovat Maija-Leena Kallela, Ylermi Luttinen ja Teivas Oksala. Samat konkarit sekä edesmennyt Erkki Palmén (memoriae aeternae) käänsivät pari vuotta sitten Liviuksen 21. kirjan, jossa Hannibal ylitti Alpit.
Livius kertoo Hannibalin voitoista Italiassa. Näistä kuuluisimmat ovat Trasimenusjärven taistelu ja tietysti Cannaen taistelu. Molemmissa roomalaiset kärsivät mittavat tappiot ja kaatuneita oli kymmeniä tuhansia. Livius kertoo roomalaisten paniikista toistuvien tappioiden jälkeen. Rooman kaupungissa suoritetaan lepytysriittejä jumalien vihan tyynnyttämiseksi. Livius kuvaa myös roomalaisten eripuraisuutta. On kaksi erityisen hätäistä komentajaa, Marcus Minucius Rufus ja Gaius Terentius Varro, joiden yltiöpäisyyden takia roomalaiset (Liviuksen mukaan) kärsivät tappiot. Sen sijaan Liviuksen kerronnassa sankariksi nousee Quintus Fabius Maximus, jonka väsyttävää näännytyssotaa kärsimättömämmät roomalaiset parjaavat jahkailuksi ja pelkuruudeksi. Fabius Maximuksen strategia osoittautuu lopulta kuitenkin menestyksekkääksi, ja hän saa kunniakkaan lisänimen Cunctator (Viivyttelijä).
Liviuksen 22. kirjasta ovat peräisin sellaiset kuuluisat sanonnat kuten ”totuus hämärtyy liian usein, mutta se ei sammu milloinkaan” ja ”osaat voittaa, Hannibal, mutta et osaa käyttää voittoa hyväksesi!”.
Kirsti Simonsuuri tunnetaan antiikin kirjallisuuden suomennoksistaan ja tietysti useista runokokoelmistaan, joista ensimmäinen, Murattikaide, julkaistiin 1980. Seuraavana vuonna ilmestyi Pohjoinen yökirja (Kirjayhtymä 1981), joka aikanaan suututti oululaisia.
Simonsuuri kirjoittaa ajastaan Oulun yliopistossa, jossa oli kirjallisuuden laitoksella apulaisprofessorina. On Pohjoisessa yökirjassa kohtia, joille nykylukija hymähtelee ymmärtäisesti ja jotka varmaan 1980-luvulla kismittivät kulttuuripiirejä, kuten kohdat, joissa Simonsuuri piikittelee vasemmistolaista intelligentsiaa ja sen kapea-alaisuutta, yhden totuuden tilaa.
Nuorempi professori sen sijaan tuntuu kamppailevan dogmaattisuuden pauloissa; hän yrittää etsiä järjestelmää, joka olisi täydellinen ja tunnustaa hyvin vastahakoisesti Neuvostoliiton järjestelmön epäkohdat. Hän on ehkä tyytymätön omaan elämäntilanteeseensa, jonka ongelmat hän projisoi, ja siksi uskoo toisen regimén kaikkivoipuuteen. Mielenkiintoista on nähdä, voiko älymystöläinen saavutettuaan tuon pisteen ajattelussaan koskaan siitä muuttua, edetä, kehittyä. (s. 29)
Suureksi osaksi Pohjoinen yökirja on paljon muuta, pohjoisen pimeyden ja kylmyyden tunnelmaa, mietintöjä kirjallisuudesta, taiteesta ja opettamisesta, kuvauksia ihmisistä. Kirjaa on kutsuttu intellektuellin manalamatkaksi (Ilmari Leppihalme, ”Kirsti Simonsuuri – eurooppalaisen intellektuellin manalamatka Ouluun”, Sinikka Carlsson, toim. Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria, SKS 2010). Simonsuuri kirjoittaa myös myyteistä, esimerkiksi:
Jos sinua ohjaavat toiset uskomukset, toiset myytit, kuin ympärilläsi olevia ihmisiä, sinun on lähdettävä pois. Sillä muiden ihmisten myytteihin et voi koskaan vaikuttaa. Myytit eivät ole hämäriä, järjettömiä uskomuksia, vaan usein kouriintuntuviin kokemuksiin, henkilöihin tai tapahtumiin liittyviä valotosiasioita. Ne ovat jotakin, mitä ihminen pitää totena, ja joihin ulkopuolisen on mahdoton koskea, vaikka näkisi ne miten outoina. Sinun on kasvettava myytteihin aivan elämäsi alusta, et voi omaksua uusia. Vain itse voit luopua myyteistäsi, kun haluat. (s. 113)
17
