Tekijä: maijastina

Kesä on täynnä toivoa ja odotusta. Sosiaalinen media täyttyy upeista pionikuvista, on vaaleanpunaista, tumman punaista ja valkoista.  

Nykyiset näyttävät puutarhojen pionit ovat vuosisatojen vaalimisen tulosta. Kiinalaiset jalostivat pioneja puutarhoissaan. Mutta myös antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset tunsivat pionin ja pitivät sitä maagisena kasvina. Sen arveltiin auttavan epilepsian ja silmäsairauksien hoidossa ja sopivan raskaana oleville naisille. Se piti poimia tietyllä tavalla, jotta sen voima saataisiin talteen.

Kreikkalainen Ailianos (Claudius Aelianus, n. 170-n.220) kuvasi teoksessa Eläinten olemuksesta Aglaophotis-nimisen pionilajin rituaalista poimimista. Päivällä pioni näyttää vain tavalliselta kasvilta muiden joukossa, eivätkä ihmiset tiedä sen mystisestä voimasta. Yöllä se hohtaa esiin kuin tähti ja on tulinen kuin liekki. Siksi kasvi kannattaa merkitä yöllä, jotta sen löytää päiväsaikaan. Sitä ei kuitenkaan pidä kaivaa tai poimia itse, sillä se on hengenvaarallinen poimijalleen. Pitää käyttää apuna nuorta koiraa, jota on pidetty nälässä ja jolle tarjotaan lihapala pionin vieressä. Koira hyppää lihapalan luo ja repii samalla pionin juurineen, mutta kuolee siihen paikkaan. Kerääjä vie kasvin juurineen ja käyttää sitä lääkintään.

Ihmekasvien ja yrttien keräämiseen liittyi antiikin magiassa erilaisia rituaaleja. Niitä piti kerätä tietyistä paikoista tiettyyn aikaan, erityisesti öisin, tai niiden keräämiseen piti pyytää jumalilta lupa. Tai piti suorittaa sovittava uhri Äiti Maalle.  

Vaikka on juhannus ja kukkia kerätään kaikenlaisiin taikoihin, en suosittele kokeilemaan pionin käyttämistä lääkekasvina enkä sen poimimista, ainakaan Ailianoksen mainitsemalla tavalla.

Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset lainasivat ja omivat kaikkea mahdollista, väärensivät ja laittoivat ideoita ja kirjoituksia muitta mutkitta omiin nimiinsä. Kreikkalaiset ja roomalaiset ottivat käyttöönsä naapurikansojen aseita, vaatteita, juhlia, uskonnollisia rituaaleja, jopa jumalia. Kun puhun kulttuurisesta omimisesta antiikissa, en väitä, että se olisi ollut samaa kuin mitä sillä nykyään tarkoitetaan.

Kulttuurisesta omimisesta eli kulttuuristen vaikutteiden omaksumisesta keskusteltiin ja kiisteltiin myös antiikissa. Oliko kreikkalaisen tai roomalaisen yläluokkaisen ihmisen sopivaa esiintyä egyptiläisissä tai gallialaisissa vaatteissa tai osallistua ulkolaisiin kultteihin? Oliko roomalaisen senaattorin soveliasta pukeutua kreikkalaiseen viittaan, joka oli leimallisesti filosofien asu? Millaista partaa tai kampausta saattoi pitää?

Saattoiko kilpailevasta filosofisesta koulukunnasta omaksua jotain? Stoalainen Seneca kiteytti periaatteensa suhteessa kilpailijoihinsa epikurolaisiin: ”Mitä tahansa kuka tahansa on sanonut hyvin, se on minun.” (Quid quid bene dictum est ab ullo, meum est; Epistulae morales ad Lucilium 2.16.7).

Myöhäisantiikin kristityt kiistelivät keskenään siitä, mitä kreikkalais-roomalaisesta “pakanallisesta” kulttuuriperinnöstä voisi ottaa kristilliseen käyttöön. Voisiko filosofian, kirjallisuuden ja taiteen kuvastoa, ideoita ja argumentteja hyödyntää osana kristillistä kulttuuria? Kristitty Justinos keksi perustella omimista sillä, että kreikkalaisten filosofien oivallukset olivatkin oikeastaan kristillisiä: “jokainen totuus, jonka kuka tahansa on esittänyt, kuuluu meille kristityille” (2. apologia 13). Justinos oli siis hyvinkin Senecan linjoilla, kuten olivat myös 300-luvun kristityt kirjoittajat Ambrosius ja Augustinus.

Milanon piispa Ambrosiuksen mukaan kristitty vain otti takaisin kristityille kuuluvaa: ”Meille siis kuuluu kaikki se, mikä filosofien kirjoituksissa on erinomaista” (Nostra sunt itaque quae in philosophorum litteris praestant; De bono mortis 11.51). Hippon piispa Augustinus vertasi kristittyjä Vanhan Testamentin heprealaisiin, jotka Egyptin vankeudesta lähtiessään veivät mukanaan egyptiläisten kullan ja hopean. Augustinuksen mukaa kristityt omivat pakanallisen kulttuurin kullan ja hopean ja ottivat sen oikeaan käyttöön (De doctrina christiana 2.40.60).

Viime vuonnakin muistelin blogauksessani 20.5 vuoden 451 taistelua, joka käytiin Attilan johtamien hunnien ja Aëtiuksen johtamien roomalaisten välillä. Taistelu kulkee Katalaunisten kenttien taistelun nimellä, ja se on usein historiankirjoituksessa nostettu ratkaisevaksi taisteluksi, jossa Attila ja hunnit kukistettiin. Mikään ratkaiseva taistelu se tuskin oli, se oli lähinnä vain yksi sotatoimi Attilan muiden taisteluiden joukossa.

Lisää voi lukea kirjastani Roomalaiset ja barbaarit!

Blogin kuvassa oleva tulkinta taistelusta on vasta 1300-luvulta.

Oliko toukokuun 22. päivä vuonna 337 ratkaiseva hetki Euroopan historiassa? Rooman keisari Konstantinus kuoli 22. toukokuuta vuonna 337. Kristilliset jälkipolvet ovat antaneet hänelle lisänimen Suuri (Magnus), ennen kaikkea siksi että hän ensimmäisenä roomalaisena hallitsijana alkoi suosia kristinuskoa ja hänen jälkeensä lähes kaikki Rooman keisarit olivat kristittyjä. Konstantinus nousi valtaan osana tetrarkkien eli neljän keisarin valtajärjestelyä. Hän kuitenkin teki lopun tetrarkiasta kukistamalla vastustajansa ja nousemalla Rooman valtakunnan ainoaksi hallitsijaksi. Kristinuskon tukeminen oli osa Konstantinuksen valtapolitiikkaa. Kristinuskosta tuli keisarillinen uskonto. Siitä kääntyikö Konstantinus kristinuskoon ja oli hänen kääntymyksensä vilpitön (ja mitä tällä milloinkin tarkoitetaan) on ollut vuosisatojen ajan kiivaan kiistelyn aiheena. Ja varmasti kiistelyt jatkuvat.

Ennen kuolemaansa toukokuussa 337 Konstantinus ehti suunnitella sotaretkeä Persiaan (kuten niin monet Rooman keisarit ennen häntä ja hänen jälkeensä). Hän kuitenkin sairastui ja kuolinvuoteellaan otti kristillisen kasteen. Paljon on pohdittu sitä, miksi keisari ei aikaisemmin antaa kastaa itseään, vaan vasta kuolinvuoteella. Tässä ei ollut mitään outoa 300-luvulla. Monet kristillisten yhteisöjen piireissä liikkuneet saattoivat lykätä kastetta; taustalla oli ajatus, että kaste puhdisti synneistä eikä kasteen jälkeen ehtinyt tehdä pahemmin syntiä ennen kuolemaansa.

Mielenkiintoisempaa kuin kasteen lykkääminen oli se, että Konstantinus otti kasteensa Nikomedeian piispalta Eusebiokselta. Konstantinuksen kokoonkutsuma Nikean kirkolliskokous (v. 325) oli julistanut erään Areioksen esittämät opit kerettiläisiksi. Tämän jälkeen käytiin melkoista teologiaa kärhämää, jossa muutamat kiivailijat kuten Athanasios halusivat lokeroida kaikki eri mieltä olevat areiolaisiksi. Athanasios niputti Eusebios Nikomedeialaisen areiolaisten leiriin. Nikealaisille oli harmillinen takaisku, että Konstantinus kuolinvuoteella tukeutui Eusebiokseen – jopa niin kiusallista, että myöhemmin sepitettiin Konstantinuksen elämästä versioita, joissa keisari sai kasteen jo Roomassa olleessaan Rooman piispa Sylvesteriltä.

Vielä kiehtovampaa on se, että Konstantinuksen jälkeen Rooman senaatti julisti keisarin vanhaan tapaan jumalaksi (divus). Senaatti oli julistanut keisareita (joskaan ei kaikkia) jumaliksi Augustuksesta lähtien. Jumalaksi julistamisen kunniaksi lyötiin rahoja, jossa Konstantinus nousee nelivaljakossa taivaaseen.  Kolikon yläosassa on käsi, joka ottaa hänet vastaan.

Keisareiden, heidän puolisoidensa ja lastensa taivaalle nousua nelivaljakolla, kotkan siivillä, tähden muodossa jne. kuvattiin rahoissa, reliefeissä, ylityspuheissa ja runoissa. Samanlaista kuvastoa otettiin käyttöön myöhemmin kuvaamaan Jeesuksen taivaaseennousua, jota muistetaan edelleen helatorstain muodossa. Kuinka moni mahtaa yhdistää helatorstaita taivaaseennousuun? Sittemmin taivaaseen ovat noussut muitakin merkittäviä ihmisiä kuten George Washington ja Napoleon.

Järkyttävintä oli Konstantinuksen kuoleman jälkeinen verilöyly. Konstantinus oli eläessään huolehtinut vallanperimyksestä siten, että hän oli nostanut kolme poikaansa ja kaksi veljenpoikaansa kruununperillisten asemiin (antaen kullekin caesarin arvon). Konstantinuksen pojat Konstantinus, Constantius ja Constans murhauttivat nuo veljenpojat ja lähes kaikki sukulaisensa, jotka saattaisivat tavoitella valtaa.

Monet muistavat varmaan sadun padasta, joka ei lakannut kiehumasta. Ullakkoa siivotessa löysin Hanhiemon satuaarteen, jonka ihmeellisen kuvituksen lumoissa olin lapsena. Sadussa pieni köyhä tyttö saa vanhalta viisaalta naiselta taikapadan. Kun sanoo ”kiehu, pata, kiehu”, pata täyttyy puurosta. Kun on saanut riittävästi, pitää vain lausua loitsu ”seis, pata, seis”. Tytön poissa ollessa äiti keittää puuroa, mutta ei muistakaan lopetussanoja ja puuro kiehuu yli – ja lopulta niin yli, että puuro pursuaa ulos mökistä ja peittää koko kylätien. Vasta tyttö palatessaan saa padan lopettamaan.

Mikä on tarinan opetus? Jos haluaa taikoa, on syytä tuntea myös lopetusloitsu.

Kappas, sama teema ja opetus on antiikin aikaisessa tarinassa Eukrateesta, tiedonhaluisesta nuoresta miehestä, joka matkusteli Egyptissä etsien sopivaa opettajaa. Memfiksessä hän tutustui Pankratekseen, jonka oppilaaksi hän pääsi. Pankrates olikin mahtava velho, joka oli asunut maanalaisissa pyhäköissä 23 vuotta ja saanut oppinsa itse Isis-jumalattarelta. Pankrates suoritti monia voimallisia tekoja, kuten ratsasti krokotiileillä ja ui villieläinten kanssa.

Viettäessään aikaa Pankrateen seurassa Eukrates huomasi, kuinka tämä yhdellä loitsulla taikoi kepin, luudan tai petkeleen apulaisekseen, joka sitten palveli heitä ja jota kaikki muut luulivat ihmiseksi. Loihdittu luuta tai petkele haki vettä, teki ostoksia ja valmisti heille ruokaa. Kun Pankrates ei enää tarvinnut palveluksia, hän lausui toisen loitsun ja apulaisesta tuli taas pelkkä luuta. Vaikka Pankrates jakoi oppilaalleen salaisuuksiaan, jostain syystä hän ei halunnut paljastaa tätä taikaansa. Niinpä Eukrates vakoili opettajaansa oppiakseen salaisen loitsun.

Kun Pankrates eräänä päivänä oli poissa, Eukrates päätti kokeilla loitsua ja onnistuikin taikomaan petkeleen apulaisekseen. Petkel haki vettä ja täytti amforan, mutta kun Eukrates halusi sen lopettavan ja muuttuvan takaisin pelkäksi petkeleeksi, se vain jatkoi veden kantamista, kunnes talo tulvehti vedestä. Kauhistuneena Eukrates otti kirveen ja halkaisin petkeleen, mutta tämä ei pysäyttänyt apulaisen toimia, vaan nyt puolikkaat jatkoivat veden kantamista. Vasta Pankrates palattuaan taloon pystyi oikealla loitsulla palauttamaan vedenkantajat pelkäksi puuksi.

Tarina on kreikkalaisen Lukianoksen (n. 125–n. 180) teoksesta Philopseudes eli Valheenrakastaja. Siinä eri ihmiset kertovat mitä ihmeellisimpiä tarinoita hyperborealaisista velhoista, lemmenloitsuista, noitien suojelusjumalattaren Hekaten ilmestymisestä, jne.

Tarinan velhon uteliaasta mutta ei niin taitavasta oppipojasta kertoi uudestaan Goethe runossaan Der Zauberlehrling (1797). Tunnetuin tulkinta on Walt Disneyn piirretty Fantasia (1940), jossa Mikki Hiiri kamppailee vettä kantavien luutien kanssa. Ei ehkä aivan ensimmäiseksi tulisi mieleen yhdistää Mikki Hiirtä ja antiikin Lukianosta!

Esittelin Helsingin Sanomissa 18.4. uutta Euripides-suomennosta, jonka ovat ansiokkaasti tehneet Liisa Kaski, Tua Korhonen ja Vesa Vahtikari: Euripides, Alkestis, Foinikian naiset, Turvananojat, Hekabe, Andromakhe, Rhesos, toimittanut Vesa Vahtikari. Teos: Helsinki, 2020.

Euripideen näytelmistä voisi kirjoittaa enemmänkin. Ovathan näytelmät ajattomia: aiheina ei mitään sen vähäisempää kuin ihmiselämän hauraus ja arvaamattomuus, rakkaus, vapaus ja kuolema, ystävyys, petos ja kosto.

Antiikin Ateenan katsojat tiesivät näytelmien tapahtumat ennestään, sillä he tunsivat mytologian henkilöt ja näiden vaiheet. Jännitys syntyi kirjoittajan tulkinnoista, ei niinkään loppuratkaisuista.

Euripideen Turvananojat liittyy Teeban tarupiiriin ja Oidipuksen suvun traagisiin vaiheisiin. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat taistelleet vallasta Theeassa. Eteokles on saanut sota-apua Argoksesta, mutta argoslaisten sotaretki on päättynyt huonosti ja Argoksen miehet makaavat hautaamattomina Teeban edustajalla. Turvananojissa Ateenan kuningas Theseus lopulta hautaa kuolleet, mutta näytelmä ei pääty sopuun. Aivan lopussa poikien kuoro laulaa kostosta: ”kuuletko isä lastesi valituksen / ehkä minä joskus, / kilpeä vielä kannan ja kostan” ja Ateenan suojelusjumalatar Athene lupaa: ”täyteen ikään vartuttuanne / te jaatte oikeutta isienne murhan tähden ja hävitätte / Kadmoksen kaupungin [=Teeba] … / Sellainen marssijoukko olette, ja jumala kanssanne.” Tämä ei lupaa hyvää ylisukupolvisten vihojen sovittamisesta. Peloponnesolaissodat (431-404 eaa.), jotka ovat Euripideen näytelmän taustalla, kestivät Ateenan ja Spartan (ja näiden liittolaisten) välillä vuosikymmeniä ja raunioittivat koko kreikkalaisen maailman.

Ateenan ja Spartan vihanpitoa heijastelee myös Euripideen näytelmä Andromakhe, joka liittyy kreikkalaisessa mytologiassa Troijan sodan tarupiiriin. Siinä kuvataan sodan jälkeen sotavangiksi joutuneen Troijan kuninkaallisen Andromakhen kohtaloa: hänestä on tullut kreikkalaisen sotasankari Neoptolemoksen orja ja jalkavaimo. Jännite syntyy Neoptolemoksen laillisen vaimon Hermionen yrityksestä raivata Andromakhe tieltään. Tämä ei onnistu, koska Andromakhe hakee turvapaikkaa pyhäköstä ja saa yllättäen puolustajakseen Neoptolemoksen isoisän. Vanhalla miehellä on vielä arvovaltaa. Kuoro laulaakin: ”Pitelemätön on vanhusten heimo, / vaikea sen äkäisyyttä torjua.” Spartalaissyntyisen Hermionen ja tämän isän häikäilemättömyys antaa näytelmässä hyvän tilaisuuden herjata Ateenan vihollista Spartaa: ”Te Spartan asukit, ihmiskunnan viholliset! / Pahanpunojat, valheen valtiaat, petoksen asiamiehet”.

Suomennoskokoelmaan on otettu mukaan näytelmä Rhesos, joka ei ole Euripideen itsensä kirjoittama mutta on kulkenut vuosisadat hänen nimissään. Näytelmän aikana Troijan sota on vielä käynnissä. Traakian kuningas Rhesos saapuu auttamaan troijalaisia. Rhesosta on odotettu kuin maan päälle ilmestyvää jumalolentoa, ja hän lausuukin ylimielisenä: ”Vaikka olen tullut myöhään, olen silti ajoissa.” Kunnon vakoilutrillerin tapaan näytelmä on täynnä juonittelua yön pimeydessä: kreikkalaiset onnistuvat livahtamaan troijalaisten leiriin ja tappamaan Rhesoksen, ennen kuin tämä edes pääsee taistelukentälle.

Aina ei tarvitse lukea juuri viimeisimmän kvartaalin kirjoja. Luin Gilgamesh-eepoksen Jaakko Hämeen-Anttilan vuoden 2000 suomennoksena. Akkadinkielinen eepos on 600-luvulta eaa., mutta sen tiedetään perustuneen aikaisempiin versioihin 1300-luvulta eaa Babyloniasta. Varhaisimmat kertomukset Gilgameshista on ajoitettu 2100-2000-luvuille eaa Sumeriin. Gilgamesh on siis maailmankirjallisuuden vanhimpia teoksia.

Eepos kertoo kuningas Gilgameshista ja hänen ystävästään Enkidusta. Enkidu on villi-ihminen, joka ei ”osannut syödä leipää / eikä hän taitanut olutta juoda” mutta kesyyntyy seksisuhteessa naiseen. Yhdessä Gilgamesh ja Enkidu lähtevät seikkailemaan ja surmaavat hirviön nimeltä Humbaba. Gilgameshin ja Enkidun ystävyyttä on kuvattu tavalla, joka on saanut jotkut tutkijat tulkitsemaan sen ehkä maailmankirjallisuuden ensimmäiseksi homoeroottiseksi suhteeksi.

Eepoksessa on kaikenlaista muinaisen maailman vierautta, jota moderni lukija ei oikein tavoita eikä ymmärrä. Pöyhkeä kuningas Gilgamesh, villi-ihminen Enkidu, temppeliprostituoitu ja vihastuvat ja juonittelevat jumalat. Mutta kun lukee eteenpäin, niin siellä se on kaikkien ihmisten yhteinen osa. Enkidu kuolee, eikä jumalainen Gilgamesh ensin ymmärrä ystävänsä kuolemaa. Mutta lopulta hän oppii:

Kun jumalat loivat ihmiskunnan,
he säätivät kuoleman ihmisen kohtaloksi.
Olet unta vailla; mitä se sinua auttaa?
Voimasi valuvat valvoessa,
täytät murheella lihaksesi,
tuot vain lähemmäs kuoleman päivän.
Ihminen on kuin ruovikon ruoko;
niin hänen nimensä katkeaa kohta.
Komea nuorukainen, kaunis neito,
kumpikin lankeaa kuoleman kynsiin.
Ei kukaan voi kuolemaa nähdä,
ei nähdä kuoleman kasvoja,
ei kuulla kuoleman ääntä –
raivoisa kuolema ihmiset kaataa! (suom. Hämeen-Anttila)

Eepoksessa kerrotaan, kuinka Gilgamesh ja Enkidu yhdessä voittavat Humbaban, jonkinlaisen alkuhirviön, joka vartioi Seetrimetsää. Gilgamesh ottaa Humbaban pään voitonmerkkinään. Babylonialaisessa ja assyrialaisessa taiteessa esiintyy hirviön pää apotropaaisena eli pahalta suojelevana merkkinä (kuten otsikkokuvassa, lähde: wikicommons) .

Tutkijat ovat nähneet Humbaban surmassa yhteyksiä myöhempään kreikkalaiseen taruun Perseuksesta, joka surmaa hirviömäisen gorgon, Medusan. Medusan katsetta on syytä välttää, sillä se muuttaa kiveksi. Siksi ei ehkä kannata vilkaista alla olevaa kuvaa Medusasta!

Catulluksen ns. suudelmaruno Lesbialle (carmen 5) on käännetyimpiä roomalaisia runoja. Myös suomeksi on ainakin neljä tulkintaa, V.A. Koskenniemen, Pentti Saarikosken, Päivö Oksalan ja Jukka Kemppisen. Eikä ihme, sillä Catulluksen runo on vahva kuin loitsu. Otan tähän Saarikosken suomennoksen, koska lukujen laskemiset ja paha silmä tulevat siinä hyvin esiin:

Eletään Lesbia,
rakastetaan,
puhukoot mitä puhuvat äreät ukot,
juoruakat!
Aurinko nousee, ja laskee,
ja nousee taas:
meidän lyhyt päivämme kun kerran laskee,
me nukumme,
nousematta.
Anna 1000 suukkoa,
sitten 100,
sitten taas 1000,
sitten taas 100.
sitten vielä 1000.
sitten 100.
Ja sitten,
kun niitä on monta tuhatta,
hämmennetään ne,
niin ettei kukaan niitä laske
eikä paha silmä
voi vahingoittaa meitä
kun ei tiedä miten monta niitä on.

Itse asiassa runo on kuin suojelusloitsu kateutta tai pahaa silmää vastaan. Suudelmien lukumäärää ei saa laskea eikä paljastaa. Muuten joku pahantahtoinen voi katsoa kateellisena tai pahalla silmällä (aut ne quis malus invidere possit). Siksi Catulluksen ja Lesbian pitää se sekoittaa. Päivö Oksalan käännöksessä ”ettei vain kade oisi silmä karsaan” tulee myös esiin kateuden paha vaikutus.

Pahan silmän vaikutusta pelättiin antiikin Kreikassa ja Roomassa, ja siltä suojauduttiin erilaisin amuletein, loitsuin ja sormuksin. Lapset kantoivat kaulassaan riipusta, jonka piti suojella pahalta. Erilaisin symbolein ja kuvin yritettiin torjua pahaa. Falloksen kuvilla uskottiin olevan pahaa torjuva voima, samoin ajateltiin, että silmän kuva karkotti toisen, tuon pahan silmän. Menestyksen ja onnen pelättiin aiheuttavan kateutta, ja siksi oli suojauduttava pahalta silmältä.

Samanlaisesta alkukantaisesta pelosta kuin Catulluksen runo kertovat myös Eino Leinon kuuluisat säkeet ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön”.

Catulluksen runossa on sekoitettujen tuhat- ja satalukujen lisäksi vielä lisää laskemista. Siellä on luku yksi: juorut arvioidaan yhden as-rahan arvoisiksi (unius aestimemus assis). Ja meille laskee lyhyt elämämme päivä yhden kerran (semel occidit brevis lux) ja sitten on edessä yksi ikuinen yö (nox est perpetua una dormienda).

Koko runo latinaksi:

Vivamus mea Lesbia, atque amemus,
rumoresque senum severiorum
omnes unius aestimemus assis!
soles occidere et redire possunt:
nobis cum semel occidit brevis lux,
nox est perpetua una dormienda.
da mi basia mille, deinde centum,
dein mille altera, dein secunda centum,
deinde usque altera mille, deinde centum.
dein, cum milia multa fecerimus,
conturbabimus illa, ne sciamus,
aut ne quis malus invidere possit,
cum tantum sciat esse basiorum.

Suomen kielessä on sanonta ‘tavoitella kuuta taivaalta’. Kuun tavoittelu on samaa kuin toiva mahdottomia. Antiikin kirjallisuudessa kuitenkin esiintyi erityisiä rituaalieksperttejä, joiden uskottiin pystyvän tähän.

Thessalialaisia pidettiin voimallisina kuun alasvetäjinä. Thessalia oli alue Pohjois-Kreikassa ja kuuluisa noidistaan. Aristofaneen komediassa Pilvet on Strepsiades-niminen mies, joka ajattelee välttyvänsä korkojen maksulta, jos hän palkkaa thessalialaisen noidan vetämään kuun taivaalta. Hyödyllinen taito siis. Mutta Platonin dialogissa Gorgias kerrotaan, että thessalialaiset noidat, joiden sanottiin ottaneen kuun taivaalta, maksoivat erityistaidostaan kalliin hinnan menettäessään jotakin itselleen arvokasta. Joidenkin thessalialaisten noitien uskottiin maksaneen toisen silmänsä hintana kuun vetämisestä.

Hippokrateen nimissä kulkevassa lääketieteellisessä kirjoituskokoelmassa varoitetaan kreikkalaisten lääkäreiden kanssa kilpailevista parantajista. Nämä väittävät hallitsevansa taivaankappaleita ja luonnonvoimia – osaavansa vetää kuun alas, saada auringon katoamaan, nostattaa hyvän ja huonon sään, sateen ja kuivuuden, tehdä merestä raivoavan ja maasta hedelmättömän.

Antiikin kirjallisuuden maininnoissa thessalialaiset kuunvetäjät ovat miehiä tai naisia, mutta enimmäkseen naisia. Thessalialaisten maine voimakkaina ja pelottavina noitina jatkui roomalaisessa kirjallisuudessa. Tunnetuin kuvaus on Lucanuksen eepoksessa Pharsalia, joka kertoo Julius Caesarin ja Pompeiuksen sisällissodasta: siinä esiintyy hirveä noita Erichtho, joka pystyy vetämään alas kuun ja tähdet taivaalta ja jopa herättämään kuolleita eloon. Mitä hyötyä thessalialaisille noidille oli kuun vetämisestä alas. Tarinoissa noidat saavat kuusta vaahtoa tai mehua, jota voitiin käyttää taikajuomiin.

Plutarkhos esitti järkiperäisen selityksen thessalialaisten taidolle: eräs Aglaionike oli perehtynyt tähtitieteeseen ja tiesi kuunpimennysten ajankohdat: siten hän saattoi esiintyä mahtavana kuunvetäjänä.

I happy to announce that my article ”Bishops and People: Looking for Local Religious Life in Late Antiquity” just came out in the open access peer reviewed journal Entangled Religions.

DOI: https://doi.org/10.46586/er.12.2021.8775

Abstract: The religiosity of late antique and early medieval communities in the Mediterranean world has been vigorously examined and debated. This religious life has been called (among many other terms) ‘popular Christianity,’ ‘local Christianity,’ the ‘second church,’ ‘Religion zweiter Ordnung,’ and ‘the third paganism.’ In my article, I analyse late antique religious life from the viewpoint of encounters—between the ideals of the ecclesiastical elite and the people’s local cultic practices. These practices, embedded in the local communities, varied by regions but we can see similarities in the interaction of bishops with their local population. I will show how the ecclesiastical writers portrayed local cultic practices in negative terms as another religion (‘paganism,’ ‘idolatry,’ ‘demonic/ diabolic practices’), divergent from their own (‘Christianity’), or even as a distortion beyond ‘proper’ religion (‘magic’, ‘superstition’, ‘sacrilege’). In my analysis, I discuss and test various approaches that scholars have developed to understand the tensions between the bishops and the local people: David Frankfurter (local religion), Rubina Raja and Jörg Rüpke (local lived religion), and Nicola Denzey Lewis (magic as lived religion), Lisa Kaaren Bailey (lay religion) and Lucy Grig (popular culture). My focus is on the western Mediterranean world from the fourth to sixth centuries, and the cases of polemical encounters I analyse come from the writings of North Italian, Gallic and Hispanic bishops (Paulinus of Nola, Maximus of Turin, Philaster of Brescia, Caesarius of Arles, and Martin of Braga). I also compare the North Italian, Gallic and Hispanic situations with those in North Africa depicted by Augustine of Hippo.