Tekijä: maijastina

Esittelin Helsingin Sanomissa 18.4. uutta Euripides-suomennosta, jonka ovat ansiokkaasti tehneet Liisa Kaski, Tua Korhonen ja Vesa Vahtikari: Euripides, Alkestis, Foinikian naiset, Turvananojat, Hekabe, Andromakhe, Rhesos, toimittanut Vesa Vahtikari. Teos: Helsinki, 2020.

Euripideen näytelmistä voisi kirjoittaa enemmänkin. Ovathan näytelmät ajattomia: aiheina ei mitään sen vähäisempää kuin ihmiselämän hauraus ja arvaamattomuus, rakkaus, vapaus ja kuolema, ystävyys, petos ja kosto.

Antiikin Ateenan katsojat tiesivät näytelmien tapahtumat ennestään, sillä he tunsivat mytologian henkilöt ja näiden vaiheet. Jännitys syntyi kirjoittajan tulkinnoista, ei niinkään loppuratkaisuista.

Euripideen Turvananojat liittyy Teeban tarupiiriin ja Oidipuksen suvun traagisiin vaiheisiin. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat taistelleet vallasta Theeassa. Eteokles on saanut sota-apua Argoksesta, mutta argoslaisten sotaretki on päättynyt huonosti ja Argoksen miehet makaavat hautaamattomina Teeban edustajalla. Turvananojissa Ateenan kuningas Theseus lopulta hautaa kuolleet, mutta näytelmä ei pääty sopuun. Aivan lopussa poikien kuoro laulaa kostosta: ”kuuletko isä lastesi valituksen / ehkä minä joskus, / kilpeä vielä kannan ja kostan” ja Ateenan suojelusjumalatar Athene lupaa: ”täyteen ikään vartuttuanne / te jaatte oikeutta isienne murhan tähden ja hävitätte / Kadmoksen kaupungin [=Teeba] … / Sellainen marssijoukko olette, ja jumala kanssanne.” Tämä ei lupaa hyvää ylisukupolvisten vihojen sovittamisesta. Peloponnesolaissodat (431-404 eaa.), jotka ovat Euripideen näytelmän taustalla, kestivät Ateenan ja Spartan (ja näiden liittolaisten) välillä vuosikymmeniä ja raunioittivat koko kreikkalaisen maailman.

Ateenan ja Spartan vihanpitoa heijastelee myös Euripideen näytelmä Andromakhe, joka liittyy kreikkalaisessa mytologiassa Troijan sodan tarupiiriin. Siinä kuvataan sodan jälkeen sotavangiksi joutuneen Troijan kuninkaallisen Andromakhen kohtaloa: hänestä on tullut kreikkalaisen sotasankari Neoptolemoksen orja ja jalkavaimo. Jännite syntyy Neoptolemoksen laillisen vaimon Hermionen yrityksestä raivata Andromakhe tieltään. Tämä ei onnistu, koska Andromakhe hakee turvapaikkaa pyhäköstä ja saa yllättäen puolustajakseen Neoptolemoksen isoisän. Vanhalla miehellä on vielä arvovaltaa. Kuoro laulaakin: ”Pitelemätön on vanhusten heimo, / vaikea sen äkäisyyttä torjua.” Spartalaissyntyisen Hermionen ja tämän isän häikäilemättömyys antaa näytelmässä hyvän tilaisuuden herjata Ateenan vihollista Spartaa: ”Te Spartan asukit, ihmiskunnan viholliset! / Pahanpunojat, valheen valtiaat, petoksen asiamiehet”.

Suomennoskokoelmaan on otettu mukaan näytelmä Rhesos, joka ei ole Euripideen itsensä kirjoittama mutta on kulkenut vuosisadat hänen nimissään. Näytelmän aikana Troijan sota on vielä käynnissä. Traakian kuningas Rhesos saapuu auttamaan troijalaisia. Rhesosta on odotettu kuin maan päälle ilmestyvää jumalolentoa, ja hän lausuukin ylimielisenä: ”Vaikka olen tullut myöhään, olen silti ajoissa.” Kunnon vakoilutrillerin tapaan näytelmä on täynnä juonittelua yön pimeydessä: kreikkalaiset onnistuvat livahtamaan troijalaisten leiriin ja tappamaan Rhesoksen, ennen kuin tämä edes pääsee taistelukentälle.

Aina ei tarvitse lukea juuri viimeisimmän kvartaalin kirjoja. Luin Gilgamesh-eepoksen Jaakko Hämeen-Anttilan vuoden 2000 suomennoksena. Akkadinkielinen eepos on 600-luvulta eaa., mutta sen tiedetään perustuneen aikaisempiin versioihin 1300-luvulta eaa Babyloniasta. Varhaisimmat kertomukset Gilgameshista on ajoitettu 2100-2000-luvuille eaa Sumeriin. Gilgamesh on siis maailmankirjallisuuden vanhimpia teoksia.

Eepos kertoo kuningas Gilgameshista ja hänen ystävästään Enkidusta. Enkidu on villi-ihminen, joka ei ”osannut syödä leipää / eikä hän taitanut olutta juoda” mutta kesyyntyy seksisuhteessa naiseen. Yhdessä Gilgamesh ja Enkidu lähtevät seikkailemaan ja surmaavat hirviön nimeltä Humbaba. Gilgameshin ja Enkidun ystävyyttä on kuvattu tavalla, joka on saanut jotkut tutkijat tulkitsemaan sen ehkä maailmankirjallisuuden ensimmäiseksi homoeroottiseksi suhteeksi.

Eepoksessa on kaikenlaista muinaisen maailman vierautta, jota moderni lukija ei oikein tavoita eikä ymmärrä. Pöyhkeä kuningas Gilgamesh, villi-ihminen Enkidu, temppeliprostituoitu ja vihastuvat ja juonittelevat jumalat. Mutta kun lukee eteenpäin, niin siellä se on kaikkien ihmisten yhteinen osa. Enkidu kuolee, eikä jumalainen Gilgamesh ensin ymmärrä ystävänsä kuolemaa. Mutta lopulta hän oppii:

Kun jumalat loivat ihmiskunnan,
he säätivät kuoleman ihmisen kohtaloksi.
Olet unta vailla; mitä se sinua auttaa?
Voimasi valuvat valvoessa,
täytät murheella lihaksesi,
tuot vain lähemmäs kuoleman päivän.
Ihminen on kuin ruovikon ruoko;
niin hänen nimensä katkeaa kohta.
Komea nuorukainen, kaunis neito,
kumpikin lankeaa kuoleman kynsiin.
Ei kukaan voi kuolemaa nähdä,
ei nähdä kuoleman kasvoja,
ei kuulla kuoleman ääntä –
raivoisa kuolema ihmiset kaataa! (suom. Hämeen-Anttila)

Eepoksessa kerrotaan, kuinka Gilgamesh ja Enkidu yhdessä voittavat Humbaban, jonkinlaisen alkuhirviön, joka vartioi Seetrimetsää. Gilgamesh ottaa Humbaban pään voitonmerkkinään. Babylonialaisessa ja assyrialaisessa taiteessa esiintyy hirviön pää apotropaaisena eli pahalta suojelevana merkkinä (kuten otsikkokuvassa, lähde: wikicommons) .

Tutkijat ovat nähneet Humbaban surmassa yhteyksiä myöhempään kreikkalaiseen taruun Perseuksesta, joka surmaa hirviömäisen gorgon, Medusan. Medusan katsetta on syytä välttää, sillä se muuttaa kiveksi. Siksi ei ehkä kannata vilkaista alla olevaa kuvaa Medusasta!

Catulluksen ns. suudelmaruno Lesbialle (carmen 5) on käännetyimpiä roomalaisia runoja. Myös suomeksi on ainakin neljä tulkintaa, V.A. Koskenniemen, Pentti Saarikosken, Päivö Oksalan ja Jukka Kemppisen. Eikä ihme, sillä Catulluksen runo on vahva kuin loitsu. Otan tähän Saarikosken suomennoksen, koska lukujen laskemiset ja paha silmä tulevat siinä hyvin esiin:

Eletään Lesbia,
rakastetaan,
puhukoot mitä puhuvat äreät ukot,
juoruakat!
Aurinko nousee, ja laskee,
ja nousee taas:
meidän lyhyt päivämme kun kerran laskee,
me nukumme,
nousematta.
Anna 1000 suukkoa,
sitten 100,
sitten taas 1000,
sitten taas 100.
sitten vielä 1000.
sitten 100.
Ja sitten,
kun niitä on monta tuhatta,
hämmennetään ne,
niin ettei kukaan niitä laske
eikä paha silmä
voi vahingoittaa meitä
kun ei tiedä miten monta niitä on.

Itse asiassa runo on kuin suojelusloitsu kateutta tai pahaa silmää vastaan. Suudelmien lukumäärää ei saa laskea eikä paljastaa. Muuten joku pahantahtoinen voi katsoa kateellisena tai pahalla silmällä (aut ne quis malus invidere possit). Siksi Catulluksen ja Lesbian pitää se sekoittaa. Päivö Oksalan käännöksessä ”ettei vain kade oisi silmä karsaan” tulee myös esiin kateuden paha vaikutus.

Pahan silmän vaikutusta pelättiin antiikin Kreikassa ja Roomassa, ja siltä suojauduttiin erilaisin amuletein, loitsuin ja sormuksin. Lapset kantoivat kaulassaan riipusta, jonka piti suojella pahalta. Erilaisin symbolein ja kuvin yritettiin torjua pahaa. Falloksen kuvilla uskottiin olevan pahaa torjuva voima, samoin ajateltiin, että silmän kuva karkotti toisen, tuon pahan silmän. Menestyksen ja onnen pelättiin aiheuttavan kateutta, ja siksi oli suojauduttava pahalta silmältä.

Samanlaisesta alkukantaisesta pelosta kuin Catulluksen runo kertovat myös Eino Leinon kuuluisat säkeet ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön”.

Catulluksen runossa on sekoitettujen tuhat- ja satalukujen lisäksi vielä lisää laskemista. Siellä on luku yksi: juorut arvioidaan yhden as-rahan arvoisiksi (unius aestimemus assis). Ja meille laskee lyhyt elämämme päivä yhden kerran (semel occidit brevis lux) ja sitten on edessä yksi ikuinen yö (nox est perpetua una dormienda).

Koko runo latinaksi:

Vivamus mea Lesbia, atque amemus,
rumoresque senum severiorum
omnes unius aestimemus assis!
soles occidere et redire possunt:
nobis cum semel occidit brevis lux,
nox est perpetua una dormienda.
da mi basia mille, deinde centum,
dein mille altera, dein secunda centum,
deinde usque altera mille, deinde centum.
dein, cum milia multa fecerimus,
conturbabimus illa, ne sciamus,
aut ne quis malus invidere possit,
cum tantum sciat esse basiorum.

Suomen kielessä on sanonta ‘tavoitella kuuta taivaalta’. Kuun tavoittelu on samaa kuin toiva mahdottomia. Antiikin kirjallisuudessa kuitenkin esiintyi erityisiä rituaalieksperttejä, joiden uskottiin pystyvän tähän.

Thessalialaisia pidettiin voimallisina kuun alasvetäjinä. Thessalia oli alue Pohjois-Kreikassa ja kuuluisa noidistaan. Aristofaneen komediassa Pilvet on Strepsiades-niminen mies, joka ajattelee välttyvänsä korkojen maksulta, jos hän palkkaa thessalialaisen noidan vetämään kuun taivaalta. Hyödyllinen taito siis. Mutta Platonin dialogissa Gorgias kerrotaan, että thessalialaiset noidat, joiden sanottiin ottaneen kuun taivaalta, maksoivat erityistaidostaan kalliin hinnan menettäessään jotakin itselleen arvokasta. Joidenkin thessalialaisten noitien uskottiin maksaneen toisen silmänsä hintana kuun vetämisestä.

Hippokrateen nimissä kulkevassa lääketieteellisessä kirjoituskokoelmassa varoitetaan kreikkalaisten lääkäreiden kanssa kilpailevista parantajista. Nämä väittävät hallitsevansa taivaankappaleita ja luonnonvoimia – osaavansa vetää kuun alas, saada auringon katoamaan, nostattaa hyvän ja huonon sään, sateen ja kuivuuden, tehdä merestä raivoavan ja maasta hedelmättömän.

Antiikin kirjallisuuden maininnoissa thessalialaiset kuunvetäjät ovat miehiä tai naisia, mutta enimmäkseen naisia. Thessalialaisten maine voimakkaina ja pelottavina noitina jatkui roomalaisessa kirjallisuudessa. Tunnetuin kuvaus on Lucanuksen eepoksessa Pharsalia, joka kertoo Julius Caesarin ja Pompeiuksen sisällissodasta: siinä esiintyy hirveä noita Erichtho, joka pystyy vetämään alas kuun ja tähdet taivaalta ja jopa herättämään kuolleita eloon. Mitä hyötyä thessalialaisille noidille oli kuun vetämisestä alas. Tarinoissa noidat saavat kuusta vaahtoa tai mehua, jota voitiin käyttää taikajuomiin.

Plutarkhos esitti järkiperäisen selityksen thessalialaisten taidolle: eräs Aglaionike oli perehtynyt tähtitieteeseen ja tiesi kuunpimennysten ajankohdat: siten hän saattoi esiintyä mahtavana kuunvetäjänä.

I happy to announce that my article ”Bishops and People: Looking for Local Religious Life in Late Antiquity” just came out in the open access peer reviewed journal Entangled Religions.

DOI: https://doi.org/10.46586/er.12.2021.8775

Abstract: The religiosity of late antique and early medieval communities in the Mediterranean world has been vigorously examined and debated. This religious life has been called (among many other terms) ‘popular Christianity,’ ‘local Christianity,’ the ‘second church,’ ‘Religion zweiter Ordnung,’ and ‘the third paganism.’ In my article, I analyse late antique religious life from the viewpoint of encounters—between the ideals of the ecclesiastical elite and the people’s local cultic practices. These practices, embedded in the local communities, varied by regions but we can see similarities in the interaction of bishops with their local population. I will show how the ecclesiastical writers portrayed local cultic practices in negative terms as another religion (‘paganism,’ ‘idolatry,’ ‘demonic/ diabolic practices’), divergent from their own (‘Christianity’), or even as a distortion beyond ‘proper’ religion (‘magic’, ‘superstition’, ‘sacrilege’). In my analysis, I discuss and test various approaches that scholars have developed to understand the tensions between the bishops and the local people: David Frankfurter (local religion), Rubina Raja and Jörg Rüpke (local lived religion), and Nicola Denzey Lewis (magic as lived religion), Lisa Kaaren Bailey (lay religion) and Lucy Grig (popular culture). My focus is on the western Mediterranean world from the fourth to sixth centuries, and the cases of polemical encounters I analyse come from the writings of North Italian, Gallic and Hispanic bishops (Paulinus of Nola, Maximus of Turin, Philaster of Brescia, Caesarius of Arles, and Martin of Braga). I also compare the North Italian, Gallic and Hispanic situations with those in North Africa depicted by Augustine of Hippo.

Jotkut asiat eivät näytä muuttuvan. Kun katselee uutiskuvia Aleksei Navalnyin tueksi järjestetyistä mielenosoituksista, ei voi olla ajattelematta analogiaa Rooman ja kolmannen Rooman välillä.

Myrkyt eivät kuulu vain nykyajan itsevaltiaiden työkalupakkiin. Nyt voi tosiaan kirjoittaa klassisella kliseellä: ”Jo muinaiset roomalaiset …” Varhaisen keisarikauden myrkytystapaukset ovat surullisenkuuluisia. Vanhempi polvi varmaan muistaa Robert Gravesin romaanin Minä, Claudius (I, Claudius) ja siihen perustuvan televisiosarjan. Myrkytyksistä kertoo roomalainen historiankirjoittaja Tacitus, jonka pessimistiseen maailmankuvaan Gravesin romaanikin pitkälti perustuu.

Tacitus kirjoittaa, kuinka keisari Tiberiuksen aikana keisariperheen lupaavin jäsen, kansan suosikki ja voittoisa sotapäällikkö Germanicus yllättäen sairastui ja lopulta kuoli 33-vuotiaana. Sairautensa aikana Germanicus uskoi vakaasti olevansa myrkytyksen uhri. Lisäksi hänen talostaan löytyi

”lattiasta ja seiniltä … niitä tutkittaessa ihmisruumiin jätteitä, loitsuja, manauksia, lyijylevyjä, joihin oli kaiverrettu Germanicuksen nimi, puoliksi palaneiden ruumiin osien visvaista tuhkaa sekä muita taikaesineitä” (Tacitus, Annales 2.69, suom. Iiro Kajanto).

Germanicuksen kuolemaan jälkeen senaattori Calpurnius Pisoa syytettiin myrkyttämisestä ja taikakeinojen käyttämisestä. Oikeudenkäynnin vielä kestäessä Piso teki kotonaan itsemurhan. Pison vaimoa Munatia Plancinaa syytettiin myös, mutta keisari Tiberius vapautti hänet. Plancina oli keisarin äidin Livian hyvä ystävä. Siksi Tiberius ”teki Plancinan puolesta surkuteltavan vetoomuksen väittäen äitinsä pyytäneen Plancinalle armahdusta” (Tacitus, Annales 3.17, suom. Iiro Kajanto)

Germanicuksen kuolema sai Rooman kansan kiihkeän surun ja vihan valtaan. Tacitus kertoo myös, miten huhuttiin Livian ja Plancinan salaisista keskusteluista ja siitä, miten

”Germanicus ja Drusus [Germanicuksen isä] oli tuhottu sen takia, että he olivat pyrkineet palauttamaan Rooman kansalle vapauden (libertas), jossa kaikilla olisi samat oikeudet” (Tacitus, Annales 2.82, suom. Iiro Kajanto).

Tacitus raportoi myös muita huhuja: Pisolla olisi ollut asiakirja, jossa itse keisari Tiberius antoi ohjeita Germanicuksen varalta. Piso ei ehkä tehnytkään itsemurhaa, vaan hänet murhattiin, ennen kuin hän ehti esittää todistetta oikeudessa.

Tämä ei ollut ainoa myrkyttämiseen ja magiaan liittyvä tapaus. Ensimmäisen vuosisadan alussa sisällissodan voittaja Octavianus, joka historiankirjoituksessa tunnetaan Augustuksena vakiinnutti valtansa, mutta vallan periytyminen ja säilyminen samassa suvussa ei ollut mitenkään itsestäänselvää. Senaattorisuvut kilpailivat vimmaisesti vallasta. Augustuksen ja Tiberiuksen suku, Julius-Claudiukset, pyrki varmistamaan oman sukunsa perilliset valtaan (ja samaan aikaan suvun sisällä käytiin valtataistelua). Livia oli imperiumin vaikutusvaltaisin nainen, ensin Augustuksen puolisona, sitten keisari Tiberiuksen äitinä. Kuten edellä nähtiin, hän käytti auktoriteettiaan pelastaakseen ystävänsä ja liittolaisensa Plancinan oikeudenkäynniltä.

Germanicuksen tapaus osoittaa myös, että roomalaiset uskoivat magian tehoon. Magiaa käytettiin aseena poliittisessa kilpailussa vallasta mutta myös magiasta syyttäminen ja oikeudenkäynnit olivat keino, jota käytettiin kilpailijoita vastaan. Valtaa tavoittelevat senaattorit olivat kiinnostuneita tulevaisuudesta, joten erilaisia ennustajia käytettiin selvittämään, kuinka kauan vallassa oleva keisari vielä eläisi. Keisarin kohtalon selvitteleminen oli majesteettirikos. Senaattori Libo Drusus sai syytteen siitä, että oli kysellyt kaldealaisilta tähdistäennustajilta tulevaisuudesta. Hänkin teki itsemurhan.

Tacitus mainitsee useita syytöksiä, joita nostettiin myrkyttämisistä, loitsujen ja kirousten käytöstä ja ennustuksista. Mielenkiintoista on, että syytetyissä oli useita senaattoriperheiden naisia (Lollia Paulina vuonna 49; Claudia Pulchra vuonna 26; Domitia Lepida vuonna 54; Junia Lepida vuonna 65).

Tacitus kertoo myös keisariperheeseen liittyvistä huhuista. Keisari Claudiuksen puoliso Agrippina nuorempi käytti Locusta-nimisen myrkkyasiantuntijan palveluita. Locustan valmistamalla hitaasti tappavalla myrkyllä Agrippina sitten marinoi herkulliset sienet, jotka Claudius söi ateriallaan. Keisari kuitenkin alkoi oksentaa, ja

”kerrotaan, että yrittäessään näennäisesti auttaa keisaria oksentamaan Agrippina työnsi nopeasti vaikuttavaan myrkkyyn kastetun höyhenen alas tämän kurkusta” (Tacitus, Annales 12.67, suom. Iiro Kajanto).

Tacituksen kuvaukset perustuvat historiallisiin tapauksiin, mutta hän ei ollut tietenkään puolueeton tarkkailija. Hän kirjoitti turvallisesti vuosikymmenien päästä Julius-Claudiusten rauhattomasta ajasta. Kuvaavaa Tacituksen tyylille on vihjailla, kertoa huhuista, esittää arveluja muka ottamatta kantaa niiden paikkansapitävyyteen ja antaa vastuun siirtyä lukijalle.

Minulla on ollut aamukahvilukemisena Reijo Pitkärannan Fata verborum, näkymiä sanojemme historiaan (Gaudeamus 2020). Olen vuosien ajan ilahduttanut (ja tuskastuttanut) perheenjäseniä pohdinnoillani sanojen etymologioista. Nyt olen päässyt jakamaan hauskimmat ja erikoisimmat palat Pitkärannan kirjasta. Oma erityislisänsä on Fata verborumin kuivahko huumori, jolla Pitkäranta maustaa sanojen vaiheita.

Fata verborum ei kerro vain sanojen etymologioista eli sen selvittämisestä, mistä, miten ja milloin jokin sana on kehittynyt. Kirjassa perehdytään sanojen kulttuurihistoriaan laajasti. Sanan ’astronautti’ kohdalla kerrotaan, että kyseessä on moderni muodostelma antiikin kreikan sanoista astron (tähti) ja nautes (merimies). Tämän lisäksi käsitellään ilmailua ja avaruusmatkailua, mm. kreikkalaisen mytologian Ikarosta, joka isänsä Daidaloksen kanssa lensi lintujen siivistä rakennetulla lentolaitteella. Ongelmana vain oli, että Ikaros lensi liian lähelle aurinkoa ja siipiä yhdistävä vaha suli, lentolaite hajosi ja Ikaros putosi mereen. Osana Ikaroksen kulttuurihistoriaa Pitkäranta kertoo, että vuonna 1989 kolme itäsaksalaista onnistui pakenemaan Berliinin muurin yli länteen, vaikka heidän lentokoneensa nimi oli pahaenteisesti Ikarus Fox II/C-22.

Samoin käsitellessään sanaa ’gastronomia’ Pitkäranta kertoo myös kreikkalaisesta ja roomalaisesta ruuanlaitosta ja herkuttelusta. Antiikin ajan pidot onnistuivat Aulus Gelliuksen mukaan parhaiten, kun ”pöydän ääreen on kokoontunut mukavia ihmisiä, paikka on hyvin valittu, ajankohta on sopiva ja valmistelut on tehty huolellisesti”. Ei kannata kutsua ”liian puheliaita ihmisiä mutta ei tuppisuitakaan, koska puheliaisuus kuuluu torille ja oikeussaleihin, hiljaisuus taas makuuhuoneisiin mutta ei päivällisille” (s. 115). Puheenaiheet eivät saa olla liian ahdistavia tai monimutkaisia.

Sanojen kohtalot ovat mitä ihmeellisimpiä. Kuka voisi kuvitella, että sanan ’glamour’ pohjana on kreikan kielioppia tarkoittava sana grammatike? Kielioppihan ei aivan heti tuo mieleen taianomaista tenhovoimaa. Takana on selitys, jonka mukaan lukutaidottomien ihmisten mielissä kirjoitetuissa teksteissä olivat jotakin magiaan verrattavaa voimaa. Samoin kuka keksisi heti, että sana ’kaasun’ taustalla monien mutkikkaiden vaiheiden myötä antiikin kaaos eli kreikan khaos ja latinan chaos? Mielenkiintoisia ovat myös sanat, jotka eivät jääneet elämään. Sanan ’kulttuuri’ kohdalla Pitkäranta kertoo, että Francis Bacon ehdotti kulttuuri-termiksi kreikan pohjalta georgicaa, mutta sen sijaan vakiintuikin latinan cultura. Molemmat sanat viittaavat maanviljelyyn, kulttuuri on siis (hengen) viljelyä.

Kiehtovin osio kertoo ’perunan’ historiasta. Peruna kasvaa luonnonvaraisena Etelä-Amerikassa, ja eurooppalaiset tutustuivat siihen 1500-luvulta lähtien. Peruna on saanut monia eri nimityksiä, koska eri kielialueilla se yhdistettiin aikaisemmin tunnettuihin hyötykasveihin. Paikoitellen peruna yhdistettiin bataattiin (eli ns. makeaan perunaan), joten tämä yhteys periytyi espanjaan, italiaan, (nyky)kreikkaan, englantiin ja ruotsiin. Toisaalla perunaa selitettiin sen maan alla kasvavan mukulan kautta, eli peruna yhdistettiin tryffelisieniin. Siten latinan terrae tuber ja terrae tufer, sitten italian tartufo ja tartufolo, matkasivat saksaan äännemuutoksin sanaksi Kartoffel! Toisaalla peruna yhdistettiin omenaan eli perunasta tuli maan omena, kuten ranskassa pomme de terre ja saksan toisessa perunasanassa Erdapfel. Suomen kielen ’peruna’ on matkannut latinan sanasta pirum (päärynä). Ensimmäisen kerran tavataan peruna nykyisessä merkityksessään Gananderin sanakirjassa vuonna 1787. Nimitys ei ollut vakiintunut, sillä Lönnrot kutsuu perunaa vielä ’maapäärynäksi’ sanakirjassaan (v. 1867-80).  

Voisin jatkaa sanojen vaiheista vaikka kuinka pitkään. Kirjassa kerrotaan bakteerin, influenssan ja viruksen tärkeästä kulttuurihistoriasta. Mutta lopetan, koska en halua olla grafomaani (kreikan grafein, kirjoittaa, ja mania, hulluus).

Joulu lähestyy ja samalla pohdinnat joululahjoista. Kirjoitan Katsomukset.fi-blogissa siitä, kuinka myöhäisantiikissa suhtauduttiin lahjojen antamiseen.

Katsomukset.fi-blogia julkaisee Helsingin yliopisto uskontotiede, ja sitä ylläpidetään eri tieteenaloja ja yliopistoja edustavien tutkijoiden kanssa. Julkaisussa käsitellään erilaisia kysymyksiä uskonnoista, katsomuksista ja uskonnottomuudesta Suomessa, ja blogitekstit perustuvat viimeisimpään aihepiiristä tehtyyn tutkimukseen Suomessa. Lisää luettavissa täällä.

Agora-elokuvan alkupuolella on kohtaus, jossa opettajaansa Hypatiaan rakastunut oppilas Orestes esittää tälle rakkaudentunnustuksensa. Hypatia parantaa oppilaansa rakkauden taudista tuomalla oppilaalle lahjan, kuukautisveren täyttämän liinan. Näin Hypatia opettaa, että ihminen on olemukseltaan epäpuhdas eikä siis kannata rakastua.

Agora on Alejandro Amenábarin vuonna 2009 ohjaama elokuva Hypatiasta, myöhäisantiikin kuuluisimmasta naisfilosofista, jonka kristityt fanaatikot surmasivat Aleksandriassa vuonna 415. Elokuva voitti seitsemän Goya-palkintoa vuonna 2010. Olin lykännyt Agoran katsomista jonkin aikaa, ehkä siksi, että odotin pettyväni. Hypatian kohtalo on kiehtonut vuosisatojen ajan kirjailijoita, taiteilijoita ja tutkijoita. Ei elokuva mikään suuri pettymys ollut. Siinä yhdistetään mielenkiintoisella tavalla historiaa ja fiktiota. Ymmärrän elokuvan tekijöiden tarpeen tehdä melodraamaa muustakin kuin Hypatian murhaamisesta ja keksiä sellaista, jota emme antiikin lähteistä tunne. Mutta lähteet kertovat kovin vähän Hypatiasta. Loput vain täytyy kuvitella itse.

Elokuva alkaa vuodesta 391. Hypatia opettaa nuorille filosofiaa, tähtitiedettä ja geometriaa. Häneen ovat rakastuneet tuo kuukautissidelahjan saanut Orestes ja orja Davus, eikä kumpikaan saa vastarakkautta. (Oresteen näyttelijä esiintyi sittemmin uusimmissa Tähtien sota-leffoissa ja Davuksen näyttelijä Orjattaresi-sarjassa). Hypatiaa esittää Rachel Weisz, joka sopii mielestäni hyvin rooliin, hän on rauhallinen ja voimakas hahmo. Elokuvan alkupuolella Aleksandrian kristityt hävittävät Serapiksen temppelin. Sitten hypätään tapahtumiin, jotka johtivat Hypatian kuolemaan. Hypatia ei näytä vanhentuneen yhtään, mutta tämä on tietysti pikkuseikka, eikä elokuvassa mitenkään tuoda ilmi, kuinka paljon aikaa tapahtumien välillä on kulunut. Aleksandrian kristittyjä johtaa piispa Kyrillos. Elokuvassa hän on kiivas, komea ja karismaattinen. Aleksandrian käskynhaltijana on Hypatian entinen oppilas Orestes, johon Hypatialla on suuri vaikutusvalta. Rakkaudessa pettynyt entinen orja Davus liittyy piispan iskujoukkoihin, paralabaneihin. Elokuvassa heidät esitetään talebanien kaltaisena joukkona.

Orestes ajautuu riitoihin Kyrilloksen kanssa. Kyrillos syyttää Orestesta pakanaksi, ja Orestes puolustautuu vakuuttamalla olevansa kristityksi kastettu. Myös Hypatian vaikutusvalta hiertää Oresteen ja Kyrilloksen välejä. Konflikti pahenee, kun kristityt ottavat yhteen juutalaisten kanssa, ja juutalaiset karkotetaan Aleksandriasta. Munkit mellakoivat Orestesta vastaan, ja yksi munkeista heittää kiven Oresteen päähän. Viranomaiset pidättävät munkin, joka kuolee kidutukseen. Kyrillos julistaa munkin pyhimykseksi. Elokuva päättyy siihen, että paralabanit raahaavat Hypatian kirkkoon aikomuksenaan kiduttaa hänet kuoliaaksi. Davus kuristaa Hypatian kuoliaaksi säästääkseen tämän tuskalliselta kuolemalta.

Davus ei ole historiallinen henkilö, mutta Orestes tunnetaan historiasta Aleksandrian käskynhaltijana (praefectus Augustalis), mutta ei ole todisteita siitä että hän olisi ollut Hypatian oppilas. Sen sijaan myös elokuvassa esiintyvä Synesios Kyreneläinen, filosofi ja piispa, oli Hypatian oppilas ja hänen kirjeitään Hypatialle on säilynyt. Serapiksen temppelin hävitys vuonna 391 on myös historiallinen tapahtuma, mutta meillä ei ole mitään tietoa siitä, mikä oli Hypatian asema tuolloin. On todennäköistä, että hän eli silloin Aleksandriassa. Historiassa Serapeionin tuhon (391) ja Hypatian surman (415) välillä kului 24 vuotta. Hypatian ikä hänen kuollessaan ei ole tiedossa. Kronikoitsija Johannes Malalas mainitsee, että Hypatia tällöin oli vanha nainen.

Kyrillos Aleksandrialainen on historiallinen henkilö, ja häneltä on säilynyt hyllymetreittäin saarnoja, kiistakirjoituksia ja teologisia traktaatteja. Antiikin lähteistä todella tunnetaan Kyrillokselle uskollinen munkkien iskujoukko, paralabanit. Elokuvan kuvaus Aleksandrian konfliktin kiihtymisestä seuraa yllättävän uskollisesti kirkkohistorioitsija Sokrates Skholastikoksen (n. 380-n.450) selostusta tapahtumista. Sokrates puhuu ’sodasta’ (polemos) Oresteen ja Kyrilloksen välillä. Tämän valtataistelun jalkoihin Hypatia joutui.

Elokuvan loppu on kuitenkin paljon ’kesympi’ kuin Hypatian kohtalo Sokrates Skholastikoksen kertomana. Sokrateen mukaan ’yhteen liittoutuneet miehet’ (symfronesantes andres) raahaavat Hypatian kirkkoon, riisuvat häneltä vaatteet ja raatelevat hänet kivenkappaleilla tai ruukunsirpaleilla (ostrakois), sitten repivät jäsen jäseneltä kappaleiksi ja vievät ruumiinkappaleet poltettaviksi.

Sokrates Skholastikos esittää Hypatian surman syynä Aleksandrian kristittyjen pahantahtoisuuden (fthonos) Hypatiaa kohtaan. Sokrates kertoo, että murhan takia Kyrillosta ja koko Aleksandrian kirkkoa paheksuttiin, ja toteaa itsekin, että mikään ei todellakaan voi olla kauempana Kristuksen uskonnon hengestä kuin tällainen tappaminen.  

Elokuvassa Hypatia päätyy tähtitieteellisten pohdintojensa tuloksena aurinkokeskeisen maailmankuvaan. Pian sen jälkeen hänet murhataan, ja heliosentrinen oivallus painuu vuosisadoiksi unhoon. Tämä on tietenkin elokuvan omaa fantasiaa. Hypatia kyllä mainitaan antiikin lähteissä filosofina, matemaatikkona ja astronomina, joka ylitti lopulta taidoissaan isänsä Theonin. Hypatian luennot olivat niin kuuluisia, että häntä tultiin kuuntelemaan kaukaa. Hypatia kirjoitti tähtitieteestä, aritmetiikasta ja geometriasta, mm. kartioista, kommentaareja, jotka eivät ole säilyneet. Siksi elokuvan kohtaukset Hypatiasta pohtimassa ellipsejä ja kiertoratoja ovat oivaltavia yksityiskohtia. 500-luvulla historiankirjoittaja Hesykhios esitti Hypatian surman syyksi aleksandrialaisten kaunan (fthonos) sekä Hypatian viisauden ja ennen kaikkea astronomian harjoittamisen. Filosofi Damaskiokselta (458–538) on peräisin anekdootti oppilaalle annetusta liinasta, joka on yleensä tulkittu kuukautissiteeksi.

Entä elokuvan näkemys myöhäisantiikin kristityistä? Siinä esitetään fanaatikkoja kuten Kyrillos ja hänen alaisinaan toimivat paralabanit, jotka uskonkiihkossaan hävittävät ja tappavat. Mutta elokuvassa esiintyy myös maltillisia kristittyjä kuten Synesios Kyreneläinen ja käskynhaltija Orestes. Antiikin lähteistä löydämme samanlaisen kirjon erilaisia kristittyjä.

Pohdin antiikin Juppiterin päivää (dies Iovis) eli nykyistä torstaita Khelidonissa, antiikintutkijoiden yhteisöblogissa. Luettavissa täällä.