Ilokseni huomasin, että kirjamme Vieras, outo, vihollinen. Toiseus antiikista uuden ajan alkuun (toim. Marja-Leena Hänninen, SKS 2013) on arvosteltu uusimmassa Parnassossa (2/ 2014). Ei ole mitenkään itsestään selvää, että tietokirja noteerataan kirjallisuuslehdessä.
Arvionsa lopuksi Hannu Niklander nostaa esiin tieteellisen kirjoittamisen tavasta ”ensin kertoa siitä, mitä kohta aikoo kertoa”. Hän toteaa, että ”moinen vatvominen rasittaa monien hyvien tekstien luettavuutta” ja toivoo, että ”päästäisiin tällaisesta lukijan simputtamisesta” ja ”mentäisiin reippaasti suoraan asiaan”.
Kyllä, olen samaa mieltä. Mutta minkäs teet? Tieteellisten artikkelien kirjoittamisessa on sääntönsä: pitää selostaa, mitä aikoo tehdä, millaisin metodein, mihin tutkimushistoriaan keskustelu liittyy, jne.
Jos vähänkin yrittää sooloilla ja kirjoittaa vapaamuotoisemmin, vertaisarvioitsijat kyllä huomauttavat asiasta ja vaativat uudelleenkirjoittamista. Olen kokeillut tätä useamman kerran, koska kuvittelin, että opinnäytteet väsättyään voisi kirjoittaa vähän rennommin. Näin muuten kävi juuri Vieras, outo, vihollinen -kirjaan kirjoittamani artikkelin ”Pakanuuden synty myöhäisantiikissa” kanssa. Artikkeliin oli suosiolla lisättävä ne lukijan simputtamiset.
Menu
5 Comments
On se kumma kun enklanniksi saa kuka vaan kirjoittaa samanlaista tekstiä, mutta suomeksi se ei yhtäkkiä olekaan seksikästä. Emme tietysti ole kaikki mattiklingejä, joille suodaan vapaus olla simputtamatta lukijaa metodologioilla tai alaviitteillä.
Sitten eri tieteenaloilla on vielä omat käytäntönsä ja näkemyksensä siitä, mikä on hyvää tyyliä ja hyvä rakenne …
Kuten toisaallakin sanoin, minusta kyse ei ole edes lukijan simputtamisesta, vaan vähän samasta kuin siinä että tarjoilija ateriat tuodessaan kertoo, mistä aineksista ja miten annokset on tehty. Sitten pöytäseurue voi arvioida, miten toteutus vastaa luotuja odotuksia.
Tuo on totta ja sen voi ajatella myös lukijaystävällisyydeksi. Lukijan simputtaminen varmaan riippuu siitä, missä laajuudessa selostaa tekemisiään ja aikomisiaan. Useinhan tekemisiään pitää selittää alussa ja lopussa (”tässä artikkelissa olen osoittanut …”) ja joka välissä lukujen jälkeen (”tässä luvussa teen/tein sitä ja tätä”).
Opinnäytteiden jälkeen halusin tehdä kaikki aivan toisin ja kirjoitin kirjan, jossa ei ollut yhteenvetolukua. Siitä tuli kyllä sanomista!