Palataan vielä edellisen blogauksen aiheeseen eli Fred Vargasin Adamsberg-dekkareihin. Löytyi nimittäin kohta, jossa oivallisesti kuvataan Adamsbergin ”metodia” eli epämääräistä lillumista kuvissa ja tuntemuksissa. Niistä kuitenkin lopulta syntyy oivallus:
“Silloin Adamsberg, joka muuten tuskin koskaan oli levoton tai altis voimakkaille tunteille, oli kireä kuin siima ja yritti kädet nyrkissä tavoittaa sitä mitä oli nähnyt näkemättä tai ajatellut ajattelematta. Ei ollut olemassa menetelmää, joka olisi auttanut erottamaan helmen ajatusten muodottomasta kasasta. Hän tiesi vain sen, että oli toimittava nopeasti, muuten helmi uppoaisi saavuttamattomiin hänen mielensä syvyyksiin. Joskus hän oli onnistunut nappaamaan helmen pysytellessään täysin liikkumattomana ja odottaessaan hentoisen kuvan huojuvaa nousua pintaan, toisinaan taas nukkuessaan ja antaessaan painovoiman lakien tehdä tehtävänsä. Hän pelkäsi, että saalis karkaisi, jos hän valitsisi menettelytavan ennakkoon.” (Fred Vargas, Normandialainen tapaus, suom. Marja Luoma, Gummerus Helsinki, 2013, 381-382).
Ehkä tämä kohta vetoaa minuun juuri nyt, kun tunnen lilluvani epämääräisissä tunnelmissa Rooman keisareiden kuviin liittyen. Toivoa voi, että kohta tulisi jokin oivallus ja feeniks-linnun lailla nousisi esitelmä ”The Emperor’s New Images – How to Honour the Emperor in the Christian Empire?” Vai pitäisikö turvautua Danglardin logiikkaan?
No comment yet, add your voice below!