Kategoria: Blogi

Puutarhanhoito on opettanut minulle kärsivällisyyttä. Asioita tehdään vuosien tähtäimellä. Haaveet eivät yleensä toteudu saman kesän aikana. Usein saa odottaa useamman kesän, ennen kuin näkee työnsä tuloksia.
Jotkut kylvöt ja istutukset kirjaimellisesti ottaen kuivuvat kokoon. Joistakin suurista suunnitelmista on joutunut tinkimään ja siirtymään vaatimattomampiin toteutuksiin.
Puutarhanhoito on opettanut myös, että tavoitteen toteutuminen ei olekaan se pääasia. Pääasia on puuhailu, odotus ja sormien tunkeminen multaan. Kuten kahdessa tunnetussa ideologiassa todettiin, ettei päämäärä ole se tärkein, vaan liike, ja että se kaivattu taivaan valtakunta on aina vain jossain tulossa, vaan nyt vain vaelletaan sitä kohti.

On tehtävä tunnustus: aivot kesävaihteella kävin katsomassa Narnian tarinoiden toisen osan, Prinssi Kaspianin. Voima-lehden uusimmassa numerossa (06/2008) uuden Narnia-elokuvan arvostelussa ”Sensuuri takaisin!” todetaan mm. miten elokuva sukeltaa ensimmäistäkin osaa ”syvemmälle suohon” hehkuen aivan ”kolonialismin hengessä” ja miten ei ole ihme, että elokuvan tuottaneen yhtiön arvokonservatiivisuus ja fundamentalistikristitty arvomaailma ei ole sattuma.
Olen aivan samaa mieltä. Ja silti lapsi minussa seuraa suurella innolla elokuvaa. Mirazin linnaan tehty yllätyshyökkäys on tosi jänskä, taistelukohtaukset vaikuttavia ja telmarilaisista on tehty espanjalaisten konkistadorien kaltaisia konnia. Ja tietysti on lapsuuden unelmien täyttymys nähdä kentaurit, minotaurukset, faunit ja puhuvat eläimet ’aitoina’, erityisesti Riipitsiip! Hyvä parannus C.S. Lewisin oikoiseen tarinaan oli kirjoittaa elokuvaan kilpailu kahden nuoren vihaisen miehen (Peter ja Kaspian) välille. Tytötkin olivat reippaampia kuin kirjoissa. Mutta kuten lapsena, olen edelleen sitä mieltä, että tarina olisi parempi ilman sitä tylsää Aslania!
Hyviä huomioita Narnian umpikonservatiivisesta maailmasta.

Itse en ole kadonnut mihinkään vaan täällä netissä ollaan. Löysin mökkikirjaston epämääräisistä kasoista Hannu Tapani Klamin kirjan Roomalainen antiikki ja me. Uskonto, oikeus, leikki ja talous (2001). Hannu Tapani Klami (1945 – 2002) oli yleisen oikeustieteen ja kansainvälisen yksityisoikeuden professorina, eikä häntä kaikkein ensimmäiseksi ajattelisi antiikintutkijana. Mutta Klami oli roomalaisen oikeuden tutkija kaiken muun ohella.
Kirjaa lukemaan. Roomalainen antiikki ja me taisi jäädä Klamin viimeiseksi julkaisuksi ja on kai jonkinlainen synteesi hänen antiikkikäsityksistään. Lukiessa kyllä tuntuu siltä, että paljon on antiikintutkimuksessa tapahtunut, mutta Klamia uudet tuulet eivät tavoittaneet. Vaikka julkaisu onkin niin tuore kuin vuodelta 2001. Ainakin käsitykset Rooman valtakunnan uskonnoista ja yhteiskuntaelämästä ovat aika vanhakantaisia ja tavanomaisia. Klami kyllä kirjoittaa mielenkiintoisia uskonnon ja oikeudenkäytön yhteen kytkeytymisestä.

Kun antiikin Roomasta uutisoidaan jotain, saa yleensä lukea roomalaisten verenhimoisuudesta, gladiaattoritaisteluista ja tietysti mielettömistä seksuaalisista hurjasteluista.
Mukava poikkeus uutisoinnin yleiseen linjaan on Ylen nettisivuilla pikku-uutinen ”Hautalöytö kertoo muinaisten roomalaisten myötätunnosta”. Eli jotain tavallisesta arkielämästä ja puurtamisesta antiikin Roomassa. Ja jopa myönteiseen sävyyn roomalaisista, jotka siis saattoivat joskus välittää kanssaihmisistä 🙂 Eivätkä siis olleet vain väkivallasta nauttivia ja itsekkäitä rietastelijoita.

Viime sunnuntaina oli ns. Milanon ediktin vuosipäivä, mutta vasta nyt pääsin nettiyhteyksien ääreen blogaamaan siitä.
Vuonna 313 annettiin kuuluisa ’suvaitsevaisuusjulistus’, jota usein kuvataan maailmanhistorian mullistaneeksi käänteeksi. Siinä kristinusko nostettiin virallisesti Rooman sallittujen uskontojen joukkoon.
Ns. Milanon ediktiin liittyy erilaisia väärinkäsityksiä. Ensiksikin se ei tarkkaan ottaen ole edictum, vaan keisarillinen kirje (litterae).
Toiseksi sitä ei annettu Milanossa. Milanossa (Mediolanum) Konstantinus (keisarina 306-337) ja Licinius (keisarina 308-324) sopivat poliittisesta liitosta, jonka vahvistukseksi Licinius kihlautui Konstantinuksen sisaren Constantian kanssa.
Lisäksi vuoden 313 julistus laitetaan yleensä Konstantinuksen nimiin, vaikka nimenomaan Licinius lähetti käskykirjeen. Se tosin perustui molempien keisareiden yhdessä sopimaan politiikkaan. Mutta korrektein ilmaisu olisi Liciniuksen kirje, litterae Licinii.
Ja vielä neljäs tarkennus: vuoden 313 julistus ei ollut ensimmäinen ja ainutlaatuinen. Vuonna 311 Galerius (keisarina 305-311) oli antanut – tosin vastentahtoisesti – julistuksen, jossa kristityt saivat oikeuden harjoittaa uskontoaan valtakunnassa. Vuoden 313 julistus lähinnä laajensi Galeriuksen julistuksen voimaantulon Liciniuksen valtaamilla alueilla.
Konstantinus ei ollut niin omaperäinen kaveri kuin yleensä ajatellaan. Mutta hänellä oli käytössään taitavia historiankirjoittajia.
Lähilukua vuoden 313 julistuksesta täällä.

niin & näin -lehden (1 /2008) haastattelussa S. Albert Kivinen kuvaa Helsingin yliopiston hallinnon paisuttamista sen verran sattuvasti, että on pakko tässä siteerata:

”Pari vuotta sitten kävin siinä Porthanian luona, jossa on yliopiston hallintorakennus vieressä. Menin johonkin byrooseen. Alhaalla hissin vieressä oli ilmoitustaulu, jossa sanottiin, missä kerroksessa mitäkin on. Neljässä kerroksessa oli kussakin oma kehittämisosastonsa. Jos niillä on nyt jotain järjellistä, hyödyllistä tai kunniallista tekemistä, niin luultavasti yksi osasto riittäisi. Joskus olen kysynyt, mikä ei kuulu joukkoon: lapamato, kastemato vai kehitysjohtaja? Vastaus: kastemato, koska se on hyödyllinen.” (niin & näin 1 /2008, s. 103).

Kivisen mainitsema hallintorakennus ei tosin enää riitä yliopiston hallinnolle.
P.S. Unohda byrokratia ja säntää Unelmien kirjastoon Narinkkatorille 13.-14.6!

Olemme viime päivinä saaneet seurata orwellilaisen uuskielen tuoreita päivityksiä.
Nykyään puhutaan ”liian kategorisista yleisvastauksista” (Matti Vanhanen Helsingin Sanomien 2.6.2008 mukaan). Ennen puhuttiin valehtelusta.
Nykyään puhutaan ”maksullisesta arvovalintavaikuttamisesta” (Kyösti Kakkonen Kipinä-lehdessä Helsingin Sanomien 4.6.2008 mukaan). Ennen puhuttiin lahjonnasta.

Suvivirren kuuleminen lauantaina on saanut minut levottomalle tuulelle. Mieli tekee kirmata kauas pois kesää viettämään.
Olen lueskellut Judith Lieun Christian Identity in the Jewish and Graeco-Roman World (2004). Pari ensimmäistä lukua ovat sen verran ytimekästä laatua, että hän tuntuu jo sanoneen kaiken tarpeellisen 🙂 Mitäs tässä sitten enää lisäämään … Noh, otetaanpa rauhallisesti. Lieun käsittely rajoittuu lähinnä keisarikauden kahteen ensimmäiseen vuosisataan. Minulla on kaiketi lisäksi jotain muuta sanottavaa ja varsinkin seuraavista vuosisadoista.

Olen lueskellut Satu Mannisen esikoisrunokokoelmaa Sateeseen unohdettu saari (Gummerus 2007). Siinä runot ovat dialogia Virginia Woolfin kanssa. Satu Manninen on myös valokuvataiteilija, jonka teoksia on näytteillä Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Tennispalatsissa.
Satu Manninen ei ole suinkaan ainoa ihminen, jolla on erityissuhde Virginia Woolfiin. Hyvin monet naiset, tieteentekijät ja taiteilijat, ovat kertoneet, miten suuri ja vapauttava vaikutus Woolfilla on ollut heidän elämäänsä. Minun on pakko (jälleen) tunnustaa täydellinen aukko sivistyksessäni. En ole lukenut Virginia Woolfilta mitään. Eli siis lukulista taas pitenee. Mistähän kannattaisi aloittaa?

Eilen alkanut konferenssi ”Meeting the Other” jatkuu vielä tänään Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa. Vasta kun olin eilen selvinnyt omasta esitelmästäni, muistin että piti tiedottaa tapahtumasta!
Konferenssin ohjelma on täällä.