Markus Mertaniemi väittelee Oulun yliopistossa huomenna 13.6.2009 klo 12 antiikin roomalaisten kristittykuvasta. Otsikkona on ”Profani homines. The Image of Christianity in the Writings of the Non-Christian Graeco-Roman Elite in 260–313″. Väitöskirjan suomenkielisen abstraktin voi lukea täältä.
Markus on Faces-tutkimusryhmässämme ensimmäinen, joka väittelee. Paljon onnea!
Ensi alkuun mökkeily heti kesäkuun alusta tuntui hyvältä idealta. Omenapuut ja syreenit kukkivat. Lintujen pesimistouhut ovat vilkkaimmillaan ja äänekkäimmillään.
Olen istunut pihalla ja ihmetellyt ja ihaillut, miten linnut säntäilevät päämäärätietoisina ees taas ympäriinsä. Tällaista trafiikkia ei näe keskikesällä. Olen tuntenut itseni tunkeilijaksi. Tämä alue selvästi kuuluu linnuille. Olen yrittänyt olla pahemmin häiritsemättä.
Nyt kun kesäkuu tuntuu enemmänkin talvelta, lintujen puolesta alkaa huolestuttaa. Itse pakenin jo kaupunkiin hytisemään.
Norppakeskustelussa monet näyttävät puhuvan aivan muusta kuin norpista. Ainakin tällaisen käsityksen sai, kun luki eilisen Sunnuntai-Hesaria, jossa haastateltiin verkkokalastuksen rajoittamista vastustavia ihmisiä.
Päällimmäisenä haastatteluista pomppasi ikuinen maaseudun ja kaupungin kädenvääntö. (Toinen vastakkainasettelu on paikalliset vastaan tutkijat – eiväthän ne tutkijat mitään tiedä). Kaupunkilaiset tulevat määräilemään ja suojelemaan. Yhden haastattellun mukaan Helsingistä halutaan suojella kaikki karhut ja sudet Kehä Kolmosen ulkopuolella. Hei, mahtava idea 😉
Vastakkainasettelua vahvistaa kyllä myös jutun kirjoittanut toimittaja, joka jutun lopuksi pistää mutkat suoriksi. Ymmärtämystä ei juuri riitä Saimaan maajusseille. Norppa näyttää olevan toimittajallekin hyvä käsikassara.
Maaseudun ja kaupungin vääntöä on riittänyt antiikista lähtien. Menandros ja Plautus pilkkasivat häikäilemättä maalaisjuntteja. Horatius väänsi satiiria maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä (Hor. sat. II 6).
Taloushistorioissa on jaksettu muistuttaa, että antiikissa meni hyvin niin kauan kuin maaseutu ja kaupunki pysyivät jonkinlaisessa tasapainossa. Eri asia tietenkin on, miten tasapaino määritellään. Maalaiset ja kaupunkilaiset molemmat kun näyttävät aina tuntevan, että juuri oma puoli on alakynnessä.
Maijastina Kahlos
Koska en halua syyllistyä löysiin viittauksiin teoriaan tyyliin Foucault sitä Foucault tätä, niin siksipä itse lähteille. Olen turvautunut Tapani Kilpeläisen suomennokseen Tiedon arkeologiasta (Vastapaino, Tampere 2005).
Onpa ollut hommaa kerrakseen. Olen tähän mennessä tarponut sivulle 156 ja toivon, että neljännessä osassa kokisin valaistumisen.
Iso osa urakkaa on ollut rämpiminen kielen kanssa, ehkä Foucault’n itsensä (ei niinkään suomentajan?). Tässä näyte:
”Tämän instanssin analysoimisen pitää joka tapauksessa osoittaa, ettei diskurssin suhde haluun, sen keinot halun haltuunottamiseen tai sen rooli ei-diskursiivisten käytäntöjen joukossa ole diskurssin ykseyden, luonnehtimisen tai muotoutumislakien ulkopuolella” (M. Foucault, Tiedon arkeologia, suom. T. Kilpeläinen, Vastapaino, Tampere 2005, s. 92).
Kun on päässyt kielen kanssa sinuiksi, eteneminen toivottavasti helpottuu. Diskurssin hallintaa siis.
Maijastina Kahlos
Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan (Otava 2008) tyyli on aika poikkeuksellinen. Kun moni muu nykyromaani on pyrkii minimalistiseen ilmaisuun, Haahtela viipyilee kiireettä pitkissä lauseissa ja pysähtyneissä tunnelmissa.
Lumipäiväkirjan päähenkilö, suomalainen oikeustieteen professori, päätyy muistelemaan nuoruuttaan. Hänen saksalainen nuoruuden rakastettunsa Sigrid, joka 1970-luvun kuohunnassa päätyi terroristiksi, on juuri vapautunut vankilasta. Lopulta päähenkilö lähtee Saksaan selvittelemään elämäänsä. (Kirjaa lukiessa päässä pyöri tietysti muutama kuukausi sitten nähty Baader Meinhof Komplex).
Nuoruuden selvittely on vain tarinan kehys, ja siihen kutoutuu muistelujen lisäksi koko päähenkilön hiljainen surumielinen elämä. Ja sitten on tuo Haahtelan polveileva kerronta.
Maijastina Kahlos
Maanantaina kuullaan Tampereen yliopistossa antiikin ja keskiajan lapsuuden tutkijoita kansainvälisessä kollokviossa ”Darker Sides of Childhood – Marginalisation and Socialisation in Classical and Medieval World”.
Luvassa ovat seuraavat esitelmät:
- Katariina Mustakallio: Welcome & Introduction to the theme: Children and Religion, Socialisation and Marginalisation in Classical and Medieval World.
- Nicholas Orme: Medieval Childhood: Dark Age or Golden Age?
- Judith Evans Grubbs: Infant Exposure in the Roman Empire.
- Christian Laes: Disabled Children in Gregory of Tours.
- Sari Katajala-Peltomaa: A Devil’s Child? Children and Demonic Possession in Later Medieval Culture.
- Jenni Kuuliala: Sons of Demons? Children’s Impairments and the Belief in Changelings in Medieval Europe.
- Ville Vuolanto: ”Throwing away” Children? A Concept in Roman and Medieval Contexts
Antiikin historian lomaan vähän runoutta. Antiikkia ei kumminkaan näytä pääsevän karkuun. Sieltä se vain pelmahtaa, esimerkiksi Kirsi Poutasen esikoisrunokokoelmassa Café Kurskin naiset.
Café Kurskin naisissa on komea jakso ”Laulaja ikävöi”, josta nousee heti mieleen Orfeus ja Eurydike. Kadotettua tyttöä etsitään metrotunnelista.
On kokoelmassa paljon muutakin: mm. Galilei ja inkvisitio aikas makaaberissa valossa ja Egyptin lantakuoriainen suuressa koko maailmanselityksessä. Jakso Kabaree Kursk on viittaus sukellusvene Kurskin tuhoon.
Sukellusveneestä tulee mieleen huomio viime viikolla TV:ssä näytetystä Punaisen lokakuun metsästyksestä (kirja v. 1984, elokuva v. 1990): neuvostovallan ajasta kertovan elokuvan alussa on mukana puolueen urkkija Putin. Putinille käy huonosti.
Maijastina Kahlos
Rooma perustettiin tarun mukaan vuonna 753 eaa 21.4 eli tänään juhlimme Rooman syntymäpäivää.
Roomalaisessa historiankirjoituksessa roomalaiset esitettiin muualta tulleina muukalaisina. Livius kertoo, kuinka vastasyntyneet Romulus ja Remus ajautuivat kaukalossa Tiber-joen rantaan. Heidän esi-isänsä Aeneas oli tullut pakolaisena Troijasta ja asettunut Latiumiin. Pian Rooman perustamisen jälkeen – tarinan mukaan – Romulus kaipaili kaupunkiin lisää asukkaita ja määräsi turvapaikkaoikeuden kaikille Roomaan tuleville muukalaisille.
Kaikki tämä on tarua, mutta kertoo roomalaisten käsityksistä omasta menneisyydestään. Kaupungin katsottiin kasvaneen muualta muuttaneista.
Aivan toisenlainen käsitys kaupunkinsa alkuperästä oli ateenalaisilla. Ateenan syntytaruissa kerrottiin, että alunperin ateenalaiset olivat autoktoonisia eli syntyneet maasta: esimerkiksi Ateenan myyttinen kuningas Erikhthonios syntyi maasta.
Eräs ateenalainen kirjoittaja mm. esitti, että – toisin kuin useimmat muut kansat – ateenalaiset asuttivat laillisesti sitä maata, jossa he asuivat, koska heidän maansa oli sekä heidän äitinsä että isänmaansa.
Maijastina Kahlos
Tartuin sitten Bryan Ward-Perkinsin kirjaan The Fall of Rome and the End of Civilization (Oxford University Press 2005).
Ward-Perkins ilmoittaa kaunopuheisesti haastavansa myöhäisantiikin tutkimuksessa vallitsevat käsitykset, joissa on hänen mukaansa vähätelty valtakunnan loppuaikojen kurimusta. Ward-Perkinsin mukaan rauhanomaisen ”koulukunnan” näkemyksissä myöhäisantiikin Roomassa ollaan kuin pappilan teekutsuilla, joissa seurustellaan sivistyneesti ja jutellaan mukavia.
Ward-Perkins kirjoittaa poleemisesti, mutta välillä tuntuu, että hän huomiota herättääkseen kärjistänyt eroja eri ”koulukuntien” välillä.
The Fall of Rome on nautinnollista luettavaa. Viittauksella Gibboniin aloitetaan. Brittiläisiä myöhäisantiikin historioita on ilmeisesti mahdotonta olla aloittamatta tai lopettamatta Gibboniin. Tässä tapauksessa on ymmärrettävää, ettei Gibbonin The History of the Decline and Fall of the Roman Empire voi jäädä sivuuttamatta.
The Fall of Rome -kirjasta selviää, että roomalaisilla ei ollut latinassa sanaa viiksille. Partaa kuvailevia sanoja tietysti riittää, mutta viikset ilmestyvät eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan germaanien myötä.
Maijastina Kahlos
Eilen palmusunnuntaina minut virvottiin useaan kertaan. Olo olikin sen jälkeen jotenkin tuore.
Palmusunnuntain viettoon keskiajalla kuului kulkue ja palmunoksien juhlava siunaaminen, siis siellä missä palmu kasvoi. Pohjois- ja Keski-Euroopassa siunattiin niiden puiden oksia, joita oli saatavilla. Suomessa niitä olivat paju ja koivu. Myös ortodoksit siunasivat pajun oksia. Uudella ajalla luterilainen papisto tosin ei katsonut siunaamishommia hyvällä. Esimerkiksi Örebron kirkolliskokouksessa vuonna 1529 kiellettiin oksien siunaaminen.
Suomalaisen Kirjallisuuden seuran sivuilla on tietopaketti tärkeimmistä vuotuisjuhlista. Siellä kerrotaan, että suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa on ollut tapana karkottaa pahoja henkiä oksan heilutuksen rituaalilla.
Myös Helsingin kaupunginmuseolla on hienot sivut vuodenkierrosta. Siellä mainitaan, että kiirastorstaina oli Suomessa tapana ajaa pois kiira eli paha henki, esimerkiksi polttamalla savuttavia tulia. Tästä johtuu mieleen, että ensi torstaina aloitetaan loma ja karkotetaan kiire. Toivottavasti ei kuitenkaan kesämökin takkaa savuttamalla 🙂
Maijastina Kahlos