Kategoria: Blogi

Likka on pitkään kärttänyt ennätysten kirjaa. Mutta ei sitten ilahtunutkaan, kun toin viime alennusmyynneistä yhden sellaisen!
Kirja on Antiikin ennätyksiä, jonka ovat kirjoittaneet Allan ja Cecilia Klynne (suomentanut Liisa Paakkanen, Wsoy 2003). He ovat keränneet sieltä täältä antiikin kirjallisuudesta (mm. Aulus Gelliukselta, Plinius vanhemmalta, Strabonilta ja Pausaniaalta) mainintoja: mm. maailman suurimmasta metsästä, kielitaitoisimmista linnuista, surullisimmasta kotkasta, myrkyllisimmistä nuolista ja kalleimmasta kankaasta.
Aineistoa on ollut runsaasti saatavilla, sillä monet kreikkalaiset ja roomalaiset ”tietokirjailijat” listasivat mielellään kaiken maailman kummallisuuksia ja ennätyksiä. Usko tai älä!

Olen lueskellut Friedrich Schillerin tutkielmaa Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta (Tutkijaliitto 2008, suomentanut Henriikka Tavi). Alkuteos Über naive und sentimentalische Dichtung ilmestyi kolmena eri kirjoituksena vuosina 1795-1796.
Schiller jakaa runouden (ja runoilijat) naiiviin ja sentimentaaliseen sen mukaan, miten maailmaa hahmotetaan. Naiivi on luontoa, kun taas sentimentaalinen on luonnosta irtaantunut. Schillerille erityisesti antiikin kreikkalainen kirjallisuus (tai siis osa siitä, Homeros etunenässä) oli naiivia ja tuota luontoa.
Schillerin tutkielmalla on ollut suuri vaikutus länsimaiseen kirjallisuuskäsitykseen. Meillä on paljon yhteistä Schillerin kanssa, vaikka täytyy myöntää, että tunnen tiettyä vierautta kun luen kauniista sieluista, luonnosta tai neroista lausumassa ”jumalten sanoja lapsen suusta” (s. 30) tai esimerkiksi:

”Nerous on kaino, koska luonto on aina kaino; mutta nero ei ole säädyllinen, koska ainoastaan turmeltuneisuus on säädyllistä. Nerous on ymmärtäväistä, sillä luonto ei voi koskaan olla ymmärtäväisyyden vastakohta; mutta nero ei ole viekas, sillä ainoastaan taide voi olla viekasta. Nero on uskollinen luonteelleen ja taipumuksilleen, mutta ei niinkään sen takia, että hänellä on periaatteita, vaan koska luonto kaikessa horjahtelussaan yhä uudestaan palaa edelliseen tilaansa, palauttaa aina uudelleen vanhan tarpeen. Nero on vaatimaton, jopa kömpelö, koska nerous pysyy aina itselleen salaisuutena, mutta nero ei ole pelokas, koska hän ei tunne kulkemansa tien vaaroja.” (s. 29, suom. H. Tavi).

Viime aikoina ei ole ollut töistä puutetta. Hieronymuksen kanssa puuhailuni on ehtinyt eksyä myös viime aikojen blogeihin.
Hieronymuksen lisäksi pitää ehtiä tutustua isoon pinoon oheismateriaalia. Matskut liittyvät ensi viikolla järjestettävään työpajaan Religious Identity, Conversion, and Ethnic Identity in Late Antiquity. Eli siis ensi viikolla Manchesteriin, tai oikeastaan sen lähistöllä olevaan Hawardeniin ja siellä St. Deiniol’s Libraryyn.
Työpaja liittyy Kate Cooperin johtamaan tutkimusprojektiin Constantine’s Dream: Belonging, Deviance, and the Problem of Violence in Early Christianity.
Maijastina Kahlos

Meter ja Demeter (suom. Anu Laitila, Wsoy 2009) on virolaisen Hasso Krullin eepos äitijumalattaresta ja maailman synnyttämisestä.
On kansanperinnettä ja maailman luomismyyttejä, suomalais-ugrilaista, Australian aboriginaalien, Pohjois-Afrikan intiaanien ja kreikkalaista mytologiaa, Prometheusta ja Pandoraa. Näistä Krull kehittelee vedenpaisumusta ja maailman uudelleen syntymisen. Meterissä ja Demeterissä maailman syntymyytit ovat myös tapa miettiä ihmiskunnan ja luonnon tulevaisuutta.

Tänään tutustuin Amos Andersonin taidemuseossa Stiina Saariston näyttelyyn ”Ein kleines Monster”.
Useimmat Stiina Saariston työt näyttelyssä ovat lyijykynä- ja värikynätöitä. Melkoisia taidonnäytteitä, yksityiskohtia myöten. Tärkeintä on tietenkin idea, sarja äkäisiä, suorastaan aggressiivisia, ja groteskeja prinssesoja.
Vaikuttavin on Kalevalan kumpuava ”Last Man Standing”, joka kuvaa Pohjan akkaa. Myös kolmen teoksen sarja ”Tyttöjen välisestä ystävyydestä” on pysäyttävää katsottavaa. Tässä vähän sulattelemista naisen malleista.

Pitkän ja virkistävän joululoman jälkeen palaan taas hommiin, eli myös bloggailemaan. Loman aikana ehtii myös lukea, mm. Tuuve Aron Yöstä aamuun (WSOY 2009).
Yöstä aamuun on samalla ahdistavaa ja voimaannuttavaa luettavaa. Päähenkilö Saara kadottaa mystisesti miesystävänsä, ja pitkin tarinaa vihjaillaan, että se kaikki on lopulta hänen vikansa.
Päähenkilön mielessä alkaa viirata ja siristä. Saara hankkiutuu sietämättömiin ja nolostuttaviin tilanteisiin (empaattisella lukijalla meinaa mennä hermot).
Toisaalta muutamat Saaran tempauksista, esim. entisellä työpaikalla ja ratikassa, ovat terapeuttisia (lukija haluaisi joskus vetäistä jotain vastaavanlaista).
En spoilaa loppuratkaisua, mutta vihjaan että siinäkin on jotain vapauttavaa. Ja elokuvilla on tarinassa tärkeä osa.

Seuraan säännöllisesti myöhäisantiikkia käsittelevää blogia, Research News in Late Antiquity. Se päivittää varsin kattavasti kaikenlaista myöhäisantiikin tutkimuksen ympärillä tapahtuvaa, konferensseja, seminaareja, näyttelyitä ja tutkimuspaikkoja.
Nytkin selviää, että tulossa on seminaaria ja tutkijatapaamisia mm. keskiajan tutkijoiden kesken yksityisistä tunteista, ystävyydestä ja perheestä, ja antiikintutkijoiden kesken homoseksuaalisuudesta antiikissa. Tuloillaan on hyvinkin erikoistuneita kollokvioita, esim. Sidonius Apollinariksesta.
Research News in Late Antiquity -blogissa on linkkejä muihin antiikintutkimuksen sivuihin. Bread and Circuses raportoi, että Brian Ward-Perkins tekee Financial Timesissa vertailua 400-luvun ja 2000-luvun taloudellisesta tilanteesta.
Maijastina Kahlos

Taasko tätä Hieronymusta? Syynä on se, että käyn läpi hänen kiistakirjoituksiaan, joita riittää. Tekeillä siis artikkeli Hieronymuksen polemiikista.
Ja sitä riittää. Hieronymus kärhämöi koko aikuiselämänsä ajan milloin kenenkin kanssa ja milloin mistäkin aiheesta. Kirjoituksia syntyi mm. Helvidiusta, Jovinianusta, Vigilantiusta, Rufinusta ja Pelagiusta vastaan. Kaikkein muhkeimmat kahnauskirjoitukset syntyivät, kun Hieronymus onnistui riitaantumaan vanhan ystävänsä Rufinuksen kanssa, ja molemmat kirjoittajat heittivät syytöksiä ja vastasyytöksiä puolin ja toisin. Asia-argumenttien lisäksi mentiin myös henkilökohtaisuuksiin, joissa pilkattiin toisen ulkonäköä ja surkeaa kirjoitustyyliä.
Kerran Hieronymus ihmetteli, miten kiihkeitä tunteita hän onnistui herättämään ihmisissä, ja kysyi eräältä ystävältään: ”Olenko koskaan loukannut ketään ankarin sanoin?”

Tämä viikko on ollut minulle poikkeuksellisen vauhdikas: kaksi teatteri-iltaa osui samalle viikolle.
Tiistaina oli Teatterikorkeakoulun Ilias eli oppilastyönä tehty esitys Troijan sodasta. Mainoslehdykän mukaan kyseessä on sukupolvitulkinta, ja mukana onkin kekseliäitä, hauskoja ja oivaltavia tulkintoja Akhilleuksesta, Agamemnonista, Helenasta, Pariksesta ja jopa jumalista. Mukaan on ympätty kaikkia mahdollisia teatterin muodikkaita (ja myös kyllästyksiin asti ryöstöviljeltyjä?) tehokeinoja taustalla vyöryvistä video-otoksista sukupuolten sekoittamiseen. Jumalatarten kiista omenasta oli toteutettu hauskasti varjoteatterina. Hektorin ja Akhilleuksen kaksintaistelu on jotain kung-fu -kamppailua.
Koko-teatterin Lipusta revitty tähti perjantaina luotti tekstiin ja tarinaan. Tai tarinoihin, joissa käydään läpi 1900-luvun veristä historiaa. Tarinat limittyvät toisistaan, vuoden 1918 Yrjö Kallisesta hypätään vuoden 2006 Anna Politkovskajaan. Teatteri liikuttaa myös ilman kikkailua.

Touhuan edelleen Hieronymuksen parissa.
Hieronymus tunnetaan ennen kaikkea Raamatun tekstien latinantajana (myös myöhäisantiikissa uudet käännökset Raamatun teksteistä herättivät suuria intohimoja ja kiistoja).
Hieronymus kirjoitti roomalaisia esikuvia seuraten kristillisen version suurmiesten elämäkerroista. Hän kirjoitti teokseensa De viris illustribus 135 lukua eli listasi 135 merkkihenkilöä (osa luvuista on muutaman lauseen mainintoja). Ja jotta totuus ei unohtuisi, 135. eli viimeiseen lukuun Hieronymus laittoi selonteon itsestään.